YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Me joudumme epätoivoon.
Me vietimme kamalan yön.
Hitaasti kuin etana matelivat tunnit eteenpäin pikimustassa pimeydessä, joka meitä ympäröi.
Hiljaisuus oli kammottava.
Väsyneet olimme, kauhean väsyneet, ja huolimatta kuolemanajatuksista, jotka aivoissamme kummittelivat, sulkeutuivat silmämme silloin tällöin, ja me uinahdimme hetkeksi. Mutta hiljaisuus oli liian syvä. Sanomaton tyhjyys, joka meitä ympäröi, painoi raskaana rintaamme ja herätti meidät joka silmänräpäys. Puhutaan hiljaisuudesta, joka on niin suuri, ettei äännähdystäkään kuulu, useimmiten ovat tällaiset sanat liioteltuja, mutta täällä — kuningas Salomon aartehistossa — täällä olivat ne täyttä totta. Ajatelkaa, mehän olimme suunnattoman suuren vuoren sisässä, ja usean kyynärän paksuinen kallioseinä erotti meidät muista kallioluolista. Meidän kammiossamme oli vielä hiljaisempaa kuin kuolleitten kukualaiskuninkaitten salissa.
Korkealla, korkealla päämme päällä, kiiti nyt tuuli lumipeitteisiä kalliorinteitä kohti — mutta meidän luoksemme ei ainoakaan tuulenhenki päässyt, ei vienoinkaan suhina. Niin, vaikkapa koko maailman kanuunat olisivat ampuneet vankilamme ulkopuolella, tai ukkonen pannut taivaan ja maan jyrisemään ja tärisemään — meidän luonamme olisi kuitenkin haudan hiljaisuus ja äänettömyys vallinnut. Ja oikeastaan me jo olimmekin kuolleet. Kukapa olisi voinut saattaa meidät takaisin aurinkoon ja elämään?
Kuinka kamalata oli kaikki! Ympärillämme oli aarteita, niin suunnattomia, ettei niiden vertaisia ollut ainoankaan maan valtiokassassa koko maailmassa, ja kaikki nämä rikkaudet olisimme me kolme ilolla antaneet pois, jos pieninkään pelastuksen mahdollisuus olisi meille auennut.
Ei kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Istuimme tai makasimme ääneti.
Niin kuluivat yön hetket hitaasti.
Viimein ei Henry Curtis enää kestänyt. "God", sanoi hän — ja vaikka hän puhui aivan hiljaa kaikui hänen äänensä kamalalta synkässä luolassa — "God, montako tulitikkua vielä on laatikossa?"
"Kahdeksan", vastasi God, "olen juuri laskenut ne."
"Uhraammeko yhden nähdäksemme mitä kello on?"
Rits — pieni liekki oikein häikäisi silmiämme, jotka jo olivat tottuneet pimeyteen. Tuskin saatoin erottaa kellon viisareita, niin huikaistu olin. Viimein näin, että kello oli viisi. Nyt paistoi siis aamuaurinko lumipeitteisille vuorille, ja viileä aamutuuli puhalsi laaksoissa. Mutta me istuimme sisäänsuljettuina pimeässä kolkossa vankilassamme…
"Luulenpa, että on viisainta syödä vähän, jotta pysyisimme voimissa", sanoin minä.
God arveli, että se oli jotenkin hyödytöntä, mutta Curtis virkkoi.
"Niin kauan kun on elämää, on toivoa!"
Söimme siis ja joimme kulauksen vettä. Ja sitten — sitten istuimme taas toimetoinna kuten ennenkin. Vähän ajan perästä juolahti mieleemme, ettei ehkä olisi hullumpaa, jos joku meistä asettuisi laskuoven luo ja huutaisi, kukaties — ehkä se voisi kuulua ulkopuolelle. — God oli heti valmis. Kuten useimmilla merimiehillä niin hänelläkin oli kovin kimakka ääni, ja nyt hän päästi muutamia niin huikeita huutoja, etten eläissäni ole moista kirkunaa kuullut. Mutta voi! Seinä oli liian paksu, eivätkä nämä huudot tehneet syvempää vaikutusta kuin jos kärpänen olisi istunut jossain kallioseinällä surisemassa. God tuli vaan hirveän janoiseksi mokomasta ulvomisesta, ja meidän täytyi jättää yrityksemme siihen, muuten olisi sekin vesitilkka, joka vielä oli jälellä, haihtunut kuin kaste auringossa.
Kävimme yhä alakuloisemmiksi. Asetuimme vieretysten istumaan ja nojauduimme onnettomiin timanttiarkkuihin. Minä painoin pääni Curtisin leveään rintaan ja itkin; niin, tunnustan sen rehellisesti, itkin niinkuin en koskaan vielä ole itkenyt. Curtis — kelpo, hyvä sankari! — koetti lohduttaa ja rohkaista minua ja sitäpaitsi Godia, joka hänkin oli epätoivoissaan ja nyyhkytti kilpaa minun kanssani.
Mieleeni muistui äitini. Curtis oli yhtä hellä ja lempeä kohtaani, kuin hän oli, silloin kun vielä olin pikku poika. Väsymättä hän kertoi meille ihmisistä, jotka olivat olleet yhtä toivottomassa asemassa kuin me ja kuitenkin olivat pelastuneet… Ja kun eivät hänen lohduttavat sanansa tehneet sen suurempaa vaikutusta minuun, kuvaili hän miehekkäin ja rohkein sanoin, kuinka kaikkien ihmisten kerran täytyy kuolla — kuolema kenties vain säästää meidät monesta onnettomuudesta, jotka vielä voisivat kohdata meitä elämässä — ja hän koetti uskotella meitä, ettei nälkään kuoleminen ole niinkään vaikeata: me vaipuisimme kyllä pian tainnoksiin ja siten ikäänkuin nukkuisimme kuolemaan. — Mutta minä tiesin paremmin, kuinka turha sellainen toivo oli; tiesin, että nälkäkuolema on kauheinta kaikesta!
* * * * *
Sekin päivä kului umpeen. Me sytytimme uuden tulitikun. Kello oli seitsemän.
Söimme nyt vähän ja joimme jonkun pisaran vettä.
Äkkiä juolahti jotain mieleeni.
"Kuulkaa!" huudahdin — ja ääneni soi niin reippaalta, että sekä Curtis että God hätkähtivät. "Oletteko ajatellut mistä se johtuu, että täällä ilma pysyy raittiina?"
"Tuhat tulimmaista!" huudahti God hypähtäen pystyyn. "Olette oikeassa, Allan! Tänne täytyy siis tulla ilmaa tavalla tai toisella. Mutta mistä? Kiviovesta sitä ei voi tulla; se on niin visusti suljettu kuin ovi ikinä olla saattaa. Mutta katsokaamme!"
Toivon kipinä, joka äkkiä leimahti meissä, herätti meihin ihmeellistä eloa. Miehuuttomuus oli kuin poispyyhkäisty, ja yks kaks ryhdyimme kaikki yhtenä miehenä vielä kerran tutkimaan kammion lattiaa ja seiniä niin tarkkaan kuin mahdollista.
Kokonaisen tunnin ryömimme siten ympäri luolaa ja iskimme senkin seitsemän kertaa otsamme kuhmuihin arkkuja ja lippaita, norsunhampaita ja muuta moskaa vastaan — mutta emme mitään keksineet. Curtis ja minä aloimme jo väsyä leikkiin, mutta God jatkoi työtään; hän oli nyt kuten aina rautaa, kun kerran oli päässyt vauhtiin.
Yht'äkkiä hän huudahti. Mitä nyt? "Missä olette?" huusi hän. "Tulkaa tänne!"
Me haparoimme hänen luoksensa, niin nopeaan kuin sääremme kantoivat.
"Antakaa minulle kätenne, Allan! Koettakaa tuossa! — mitä se on?
Huomaatteko mitään?"
"Kyllä", sanoin minä, "eikö tunnu siltä, kuin tulisi ilmaa ylöspäin?"
"Aivan niin! Ja kuunnelkaa nyt tarkoin!" God polkaisi kaikin voimin lattiaa…
Se kajahti ontosti.
En voi kieltää, että käteni vapisi aika lailla, kun nyt taas raapaisin tulta tarkemmin tutkiakseni lattiaa siltä kohdalta.
Me olimme aarrekammion äärimmäisessä sopukassa. Tulitikun valossa keksimme vaon kivilattiassa, ja oi riemua! huomasimme myös kivirenkaan, joka oli vajotettu erääseen koloon, niin että sen kehä oli yhtä tasaa lattian kanssa. Hyvänen aika, kuinka meidän sydämemme sykki sen keksiessämme. Jospa nyt vaan saisimme renkaan lattiasta irti, niin että siihen saattoi tarttua. God tempasi veitsensä ja alkoi kaappia renkaan ympärystä. Ja hyvin kävi! Rengas irrottui vähitellen. Se oli, Jumalan kiitos, kivinen; jos se olisi ollut rautarengas, olisi se jo monta vuosisataa sitten ruostunut. Heti kun rengas oli pystyssä, tarttui God siihen ja veti kaikin voimin, mutta se ei liikahtanut paikaltaan.
Työnsin hänet syrjään ja kävin itse käsiksi. Mutta minun ei käynyt sen paremmin.
Sitten koetti Curtis — sama tulos!
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. God kaapi veitsellään puhtaaksi uurteen, josta ilmaveto tuli. Sitten hän sanoi:
"Meidän täytyy voida nostaa tämä paasi. Kas tuossa, Curtis, saat silkkihuivin — ole hyvä — kääri se renkaan ympäri. Sitten panet kaikki voimasi liikkeelle, ja te, Allan, kiedotte käsivartenne Curtisin ympärille ja vedätte, minkä ikinä jaksatte. Mutta ei ennen kuin minä sanon!"
Tuumasta toimeen! Henry Curtis kumartui alas ja tarttui suureen renkaaseen, minä tartuin häneen ja God minuun, ja sitten God luki:
Yks kaks — kolme.
Ja sitten kiskoimme.
"Se antaa perään! Se antaa perään!" ähkyi Curtis, ja hänen leveä selkänsä rusahteli. Vielä yksi voimakas tempaus, kuului kova ryske — ja me kellahdimme kaikki kolme selällemme raskas kivipaasi jaloillamme. Curtisin jättiläisvoima oli auttanut.
Me tietysti olimme tuossa tuokiossa taas jalkeilla, minä sytytin tulitikun — nyt ei ollut useampia kuin kaksi jäljellä — ja me kurkistimme aukkoon, jonka kivipaasi oli peittänyt.
Näimme kiviportaiden ensimäiset astuimet.
Jumalan kiitos!
"Entäs sitten?" kysyi God.
"Meillä ei ole muuta neuvoa kuin astua alas portaita ja katsoa, mihin sitten joudumme", arvelin minä.
"Niin mutta ensin täytyy meidän saada palanen leipää ja vesitilkka.
Sen olemme, totta vie, rehellisesti ansainneet."
Minä juoksin toiselle puolelle kammiota ruokavasua noutamaan. Samassa iski mieleeni ajatus, että nyt kun oli jonkinmoista toivoa kuitenkin päästä pois tästä kirotusta luolasta, ei olisi ehkä hullumpaa ottaa mukaansa vähän timantteja. Täytin siis taskuni umpimähkään kiiltävillä jalokivillä, onneksi satuin saamaan muutamia suuriakin kiviä.
"Hei!" huusin tovereilleni. "Ettekö tahdo mukaanne muutamia näistä leluista?"
"Hiiteen koko moska!" vastasi Curtis. "Ei, niistä en tahdo kuulla puhuttavankaan!" ja God ei laisinkaan vastailutkaan kysymykseeni. Hän jätti hyvästi Fulata raukalle, joka niin paljon oli hänestä pitänyt, ja joka oli kuollut hänen tähtensä.
Useimmat lukijoistani kenties arvelevat, että ystäväni käyttäytyivät perin tyhmästi. Mutta koettakaapa itse, ensin olla kuoleman kanssa silmästä silmään kokonaisen vuorokauden ja sitten äkkiä keksiä pelastuskeino takaisin elämään, valoon ja ilmaan — tuskinpa tekään silloin erityisesti himoitsisitte maallista tavaraa. Ja mitä minuun itseeni tulee, niin vakuutan, että ellen kaiken ikäni olisi tottunut ottamaan talteen kaikkea, mikä vast'edes ehkä saattaisi olla minulle hyödyksi, niin enpä totta tosiaan olisi minäkään viitsinyt sulloa noita elottomia kiviä taskuihin, nyt kun elämä taas valkeni.
Henry Curtis astui jo alas kiviportaita. Me seurasimme jälestä ja laskimme astuimet.
"Malttakaa!" huusin minä. "Entäs jos allamme on syvä kuilu!"
"Eikö mitä, pikemmin joku luola", arveli Curtis.
Viidestoista porras oli viimeinen.
Entä sitten?
Minä sytytin nyt lähinnä viimeisen tulitikun, ja sen valossa huomasimme seisovamme kapeassa käytävässä, joka juuri tällä kohdalla haaraantui kahdeksi: toinen tie vei oikealle, toinen vasemmalle. Olimme vähällä joutua riitaan siitä, kumpaako näistä kahdesta tiestä oli viisainta seurata, mutta God ratkaisi riidan. Hän oli huomannut, että tulitikun liekki puhalsi vasemmalle, ja huomautti meille, että ilma aina vetää sisäänpäin eikä ulospäin. Toisin sanoen: meidän tuli kulkea oikealle.
Sen teimmekin. Hitaasti ja varovasti haparoimme eteenpäin pimeässä käytävässä — pois kamalasta aartehistosta, missä vielä tänäpäivänä Gagulin kaislalamppu ja Fulatan luuranko ovat seikkailumme todistajina.
Neljännestunti kului — sitten teki käytävä äkkiä mutkan toiseen suuntaan. Me kuljimme eteenpäin. Vähän ajan perästä muutti tie taaskin suuntaa, ja tätä jatkui kauan aikaa. Luulen, että samosimme vuoren vanhassa kaivoskäytävässä useampia tunteja. Viimein olimme niin läpiväsyneet, ettemme jaksaneet enempää. Pysähdyimme ja nautimme hiukan ravintoa. Olimme sangen alakuloiset. Näyttihän siltä, kuin emme iki maailmassa pääsisi minnekään.
Silloin saapui kuuluviini ääni — hiljainen pulp — pulp —. Hiljaa — niin, nyt saattoivat muutkin sen kuulla, ja tuota pikaa läksimme taas matkaan sinne päin, mistä ääni kuului. Se johtui varmaankin juoksevasta vedestä.
Kovemmin, yhä kovemmin kuului lirinä ja solina. Haparoimme eteenpäin pitkin kallioseiniä — emme päässeet kyllin nopeasti mielestämme. Mutta olisihan meidän jo pitänyt saapua veden luo. Se lorisi nyt niin kovaa ja selvästi, että se keskellä suurta hiljaisuutta, joka kaikkialla vallitsi, kaikui korvissamme kuin kohiseva vesiputous.
Kunpa emme nyt vaan olisi erehtyneet! Kuinka saattoi maan sisässä olla juoksevaa vettä?…
"Nyt tunnen veden hajua!" huudahti God, joka kulki etunenässä. Curtis sai tuskin huudahtaneeksi: "Varo!" kun jo samassa kuulimme molskinaa ja huutoa. God oli loiskahtanut veteen!
"God! missä olet God?" huusimme Curtis ja minä. Suureksi iloksemme hän heti vastasi: "Kaikki reilassa! En edes painunut pohjaan. Mutta sytyttäkääpä tulitikku!"
Nyt meni viimeinen tulitikku menojaan. Godilla ei ollut mitään hätää.
Mustassa purossa, joka virtasi jalkaimme juuressa, saatoimme erottaa
Godin, joka silmälasineen päivineen tarttui kiinni kauhean suureen
kiveen.
"Ottakaa minut vastaan", huusi hän, "niin uin yli teidän luoksenne."
Kuului uusi loiskahdus, ja sitten kuulimme, kuinka God ähkyen ja pyristellen pyrki meitä kohti virran yli. Tulitikku oli sammunut, mutta pimeässä onnistui Curtisin ja Godin kuitenkin löytää toistensa kädet, ja kahden minuutin kuluttua oli ystävämme taas kuivalla maalla. Ymmärsimme nyt, ettei meillä purosta olisi isoakaan iloa. Janomme saatoimme kyllä sammuttaa sen vedessä, mutta ei voinut olla puhettakaan siitä, että olisimme voineet siinä uida ja sillä tavoin päästä vapauteen, siksi oli virta liian vuolas.
Haparoiden kuljimme eteenpäin ja jouduimme viimein käytävään, joka johti oikealle.
"Seuratkaamme vaan tätä tietä!" ehdotti Curtis alakuloisella äänellä. "Sanotaanhan että kaikki tiet vievät Roomaan, ja yhdentekevä lienee, missä kuljemme tässä kauheassa vuoressa. Eihän meillä ole muutakaan tekemistä kuin käydä — käydä, kunnes kaadumme!"
Nyt oli Curtisinkin hyvä tuuli kadonnut. Eikä se ihme ollutkaan.
Niin samosimme siis eteenpäin pitkää pimeätä käytävää, samosimme tunnin toisensa jälkeen. — Luoja yksin tietää, montako peninkulmaa me oikeastaan kuljimme sinä päivänä… Ja yhä vaan turhaan.
Yht'äkkiä pysähtyi Curtis ja viittasi eteensä.
"Erehdynkö?" sanoi hän. "Vai pilkottaako tuolla valoa?"
Se oli valonsäde — pieni pikkuruikkunen pilkku, joka kuitenkin vähitellen suureni. Samalla kävi ilma raittiimmaksi. Mutta nyt muuttui käytävä, jota pitkin kuljimme, niin kapeaksi että meidän täytyi ryömiä nelinkontan. Hetkinen vielä, ja me huomasimme, että kallio oli päättynyt, me konttasimme maan läpi.
Niin — nyt oli enää vaan kysymys siitä, pääsisimmekö ulos! Panimme kaikki voimat liikkeelle… Viimein onnistui! Hurraa! Tähtitaivas kaartui yllämme… Mutta emme ennättäneet suuresti sen ihanuudesta nauttia, sillä samassa pyörimme aika vauhtia jyrkkää rinnettä alas, läpi pensaiden ja tiheikköjen, yli pehmeän kostean mullan, josta ei tavannut jalansijaa.
Viimein päättyi tämä ilmaretki, mitä minuun tulee. Siinä venyin hengästyneenä ja revittynä, aivastaen ja sylkien. Ja kun huusin: "Hei!" vastasivat toverit huutoon. He makasivat kappaleen matkan päässä yhtä hengästyneinä ja runneltuina ja aivastivat ja sylkivät sydämen pohjasta.
Mutta vapaan taivaan alla olimme kaikesta huolimatta, ja hengissä me myöskin olimme — ja sehän oli tärkeintä. Vähitellen aloimme toipua ja tarkastimme nyt ympäristöämme. Koska päivä juuri valkeni, huomasimme pian, että olimme joutuneet sen suuren kaivoksen pohjaan, joka sijaitsi vuoren suun edustalla.
Heti kun kykenimme, rupesimme kapuamaan ylöspäin. Se kysyi voimia aika lailla, ja runsas tunti kului, ennenkuin saavuimme "suurelle tielle".
Ilomme oli suuri huomatessamme muutamia majoja ja ihmisiä vähän matkan päässä. Laahustimme niitä kohti, niin hyvin kuin jaksoimme. Muuan mies, joka juuri astui ulos eräästä majasta, näki meidät. Samassa tuokiossa hän heittäysi pitkälleen maahan ja päästi sellaisen kauhunhuudon, että vuoret raikuivat.
Sehän totta tosiaan oli vanha ystävämme Infadus!
Huusimme hänelle, että olimme Inkubu, Bougwan ja Makumazahn, ja viimein hän rohkeni meitä lähestyä. Ei hän kuitenkaan vielä oikein voinut uskoa omia silmiään. Olimmeko tosiaan eläviä ihmisiä? Vai kummituksiako?
Viimein hänelle kuitenkin selvisi, että me todellakin olimme omat itsemme, että me todellakin — kuten hän sanoi — "olimme palanneet takaisin kuolleitten valtakunnasta."
Ja vanha kukualainen heittäysi maahan eteemme, kiersi käsivartensa
Curtisin jalkain ympäri ja purskahti ilon kyyneliin.