KAHDESKYMMENES LUKU.
Jäähyväiset.
Kymmenen päivän kuluttua ihmeellisestä seikkailustamme ja onnellisesta pelastumisestamme olimme taas pääkaupungissa ja voimme mainiosti — kamalat tapahtumat "mykkien" valtakunnassa eivät olleet meitä suuresti rasittaneet eikä hyvää tuultamme vieneet. Tosin olivat hiukseni käyneet hiukan harmaammiksi, ja God oli ehkä tullut vähän totisemmaksi, senjälkeen kun hänen rakas Fulatansa oli saanut niin surkean lopun. (Oikeastaan oli hänen kuolemansa minun mielestäni onneksi sekä Godille että tyttö raukalle itselleen, sillä jos Fulata olisi elänyt, olisi God ottanut hänet vaimokseen, ja he olisivat molemmat tulleet onnettomiksi).
Kuningas Salomon aartehistoon emme enää uskaltaneet mennä. Kun olimme kyllin voimistuneet väsyttävän samoamisemme jälkeen vuoren eksyttävissä käytävissä, menimme vielä kerran kaivokselle katsomaan, emmekö löytäisi aukkoa, jonka läpi olimme päässeet vuoresta päivän valkeuteen; mutta turhaan etsimme, oli näet satanut, ja sade oli haihduttanut jälkemme. Sen lisäksi oli koko rinne ylhäältä alas asti täynnä reikiä, joita autiossa erämaassa asuskelevat eläimet olivat sinne kaivaneet. Meidän oli siis mahdoton saada selkoa siitä, mikä näistä rei'istä oli se, josta me olimme ryömineet ulos.
Päivää ennen kuin taas palasimme Luhiin, emme kuitenkaan voineet olla vielä kerran käväisemättä tippukiviluolan kauhistuttavassa pimeydessä. Meillä oli taaskin kunnia tervehtiä valkoista kuolemaa — hän istui siinä kuten ennenkin, tuo kammottava jättiläinen, keihäs korkealla kädessään muljottaen meihin tyhjillä kamalilla silmäkuopillaan. Tutkimme myös tarkkaan kallion, jonka takana muutamia päiviä sitten olimme olleet vangittuina. Tutkimme seinän ristin rastin, mutta mahdotonta oli keksiä laskuoven salaisuutta. Emme pienintäkään rakosta voineet huomata kallioseinässä. Luultavasti pysyy tämä kauhea ja salaperäinen ovi lukittuna tuomiopäivään asti. En tiedä, mistä se johtuu — mutta minusta tuntuu kuin eivät nuo suunnattomat, salaperäisen kalliolohkareen taakse kätketyt aarteet koskaan tulisi säihkymään eikä välkkymään auringon lämpimässä valossa… ne jäävät kätköönsä iki ajoiksi kuten Fulata raukan ruumis.
Niin, uskallanpa väittää jotenkin varmasti, että jos meillä todellakin olisi ollut keinoja millä murtaa kallioseinä ja raivata tie aartehistoon — niin emme kuitenkaan olisi astuneet jalkaamme kauhistuttavaan luolaan; siksi paljon olimme kärsineet sen ahtaiden seinien sisällä.
Mutta me ihmiset olemme kuitenkin kummallista joukkoa. Sillä ajatellessani kaikkia niitä suunnattomia rikkauksia, joista ei kenelläkään ollut iloa eikä hyötyä, olin kaikesta huolimatta harmiin pakahtua.
Luhissa vastaanotti Ignosi meidät ystävällisesti. Hän oli muuten ahkerassa työssä näinä päivinä vahvistaakseen valtaansa sekä uudestaan järjestääkseen niitä sotajoukon osastoja, jotka suuressa taistelussa Twalaa vastaan olivat kärsineet tuhansiin nousevan mieshukan.
Nuori kuningas kuunteli suurella hartaudella kuvaustamme ihmeellisistä seikkailuista joita olimme kokeneet; eniten vaikutti häneen kuitenkin Gagulin kuolema.
Hän kutsutti luokseen vanhan tietäjän, jolla oli sija hänen neuvoskunnassaan, ja sanoi hänelle:
"Sinä olet vanha!"
"Niin, herra kuningas!" kuului vastaus.
"Sano minulle, tunsitko pienenä ollessasi Gagulin, noitavaimon?"
"Tunsin, herra kuningas."
"Oliko hän silloin nuori?" kysyi Ignosi edelleen.
"Ei, ei. Nuoriko! Ei, hän oli sellainen kuin nytkin — vanha ja kurttuinen, kuihtunut, ruma ja ilkeä…"
"Nyt hän ei enää ole vanha eikä ilkeä", selitti Ignosi. "Häntä ei enää ole — hän on kuollut."
"Kuollut! Silloin sanon sinulle: Iloitse, kuningas Ignosi! Sillä lumous on poistettu ja kirous väistynyt kukualaisten maasta."
Näin sanoen kumarsi viisas vanhus syvään kuninkaan edessä ja meni pois, iloiten kuin lapsi hyvistä uutisista, joita hän oli saanut kuulla Ignosin suusta.
"Ignosi!" sanoin minä nyt. "Ignosi! Hetki, jolloin meidän on lähteminen takaisin kotimaahamme, on lähestynyt. Jätämme sinulle hyvästi, kuningas Ignosi, ja pyydämme, että muistat, mitä meille lupasit: Ole oikeudessa pysyvä kuningas! Huomenaamulla varhain aiomme lähteä matkaan, ja toivomme, että annat muutamien sotilaiden seurata meitä vuorten yli."
Entinen palvelijamme katsoi meihin hämmästyneenä ja surullisesti.
Viimein hän lausui:
"Sydämeni on haavoitettu. Sananne leikkaavat sydämeni kahtia. Mitä olen teille tehnyt, Inkubu, Makumazahn ja Bougwan, koska tahdotte jättää minut yksin? Mitä haluatte — vaimojako? Valitkaa kenen tahdotte! Maatako? Koko maa on teidän, ottakaa siitä mitä tahdotte. Valkoisen miehen talojako? Opettakaa kansaani sellaisia rakentamaan. Te saatte karjaa ja metsänriistaa mielin määrin, rikkautta ja kunniaa. Minä annan teille kaikki, mitä vain haluatte."
"Ei Ignosi", vastasin minä. "Me kaipaamme vaan yhtä — nähdä jälleen kotimaatamme."
Mutta Ignosi ei vielä ymmärtänyt meitä. Hänen silmänsä salamoivat surusta ja vihasta hänen lausuessaan: "Nyt sen tiedän! Te rakastatte kiviä, kiiltäviä kiviä, jotka löysitte, enemmän kuin ystäväänne. Nyt tahdotte lähteä ulos maailmaan niitä myymään… Minä kiroan niitä kiviä… kiroan jokaista, joka niitä hakee… Menkää siis, menkää, te valkoiset miehet!"
Mutta minä en mennyt. Ystävällisesti laskin käteni hänen olkapäälleen ja sanoin hänelle:
"Ignosi, sinä teet meille väärin. Ajattele, muista, mitenkä sinun laitasi oli silloin, kun elit valkoisten maassa. Ikävöithän itsekin äitisi ja isäsi kaukaista maata. Niin on nyt meidänkin."
Nyt ymmärsi Ignosi mitä ajatuksissamme liikkui. "Totta puhut, Makumazahn", sanoi hän päätään nyökäyttäen; "sen tunnen ja tiedän. Ja te saatte matkustaa ja seurata sydämenne ääntä. Mutta se tietäkää, etten kärsi ketään muuta valkoista miestä kukualaisten maassa. Jos nuo kauppamiehet tulevat pyssyineen ja paloviinoineen — ajan heidät pois vaikkapa saisinkin kutsua koko kansani aseisiin sulkeakseni heiltä tien. Te yksin olette aina rakkaita, tervetulleita vieraita, sinä, Inkubu, ja sinä, Makumazahn sekä sinä, Bougwan!
"Te tahdotte huomenna lähteä. Hyvä! Infadus ja hänen miehensä tulevat näyttämään teille helpoimman tien vuorten yli. Jääkää hyvästi, uljaat miehet! Jääkää hyvästi, te kuningas Ignosin valkoiset veljet! Minä pyydän, ettette enää puhu minulle — jättäkää minulle nyt hyvästi, ja älkäämme sitten enää nähkö toisiamme. Sydämeni vuotaisi verta, jos uudestaan näkisin teidät. Mutta jotta tietäisitte, kuinka suuresti teitä rakastan, tahdon julistaa sen lain, että teidän nimiänne — Inkubu, Makumazahn ja Bougwan — on kunnioitettava samalla lailla, kuin me kukualaiset kunnioitamme kuolleitten kuninkaittemme nimiä: jokainen joka lausuu jonkun näistä nimistä, on kuoleva".
[Tämä omituinen tapa vallitsee useiden kansanheimojen kesken Afrikassa. Kun täten kielletään mainitsematta erityisiä nimiä ja sanoja, säilyy näiden nimien muisto, samoin kuin niiden kantajain — monen monta miespolvea.]
"Minä pyydän siis teitä: Menkää! menkää, ennenkuin silmäni täyttyvät kyynelillä! Ja kun kerran tulette vanhoiksi ja kyyristytte lieden ääreen saadaksenne lämpöä, jota ei aurinko enää suo ruumiillenne, muistelkaa silloin ajatuksissanne niitä ylpeitä päiviä, jolloin seisoitte Ignosin rinnalla ja taistelitte kovan taistelun Twalan verenhimoista joukkoa vastaan! Silloin te iloitsette muistellessanne älyä, jota sinä, Makumazahn, osotit keksiessäsi neuvoja vaaran hetkellä — ajatellessanne, kuinka sinä, Bougwan, parvesi etunenässä hyökkäsit Twalan kimppuun, juuri kun hätämme oli suurin — te riemuitsette nähdessänne taas sielunne silmillä, kuinka sinä, Inkubu, seisoit keskellä 'valkoisia' ja kaadoit vihollisia voimakkaalla kirveelläsi.
"Jääkää hyvästi, Inkubu, Makumazahn ja Bougwan! Jääkää hyvästi, uskolliset ystäväni!"
Kukualaisten kuningas vaikeni ja ojensi meille kätensä viimeisen kerran. Me puristimme sitä sydämellisesti, hän katsoi meihin liikutettuna ja surumielisesti ja verhosi kasvonsa viittansa liepeellä.
Me läksimme hänen luotaan sanaakaan sanomatta.
Kun aurinko seuraavana päivänä nousi, läksimme Luhista. Infadus "Puhveleineen" seurasi meitä. Vaikka aamu vielä oli varhainen, vilisi pääkadulla ja kaupungin portilla kukualaisia ja kukuattaria, jotka tervehtivät meitä "Kuhm"-huudoillaan. Naiset sirottivat kukkia tiellemme. Sanalla sanoen: Ignosin kaupunki heitti meille kauniit jäähyväiset.
En voi olla kertomatta hauskaa kohtausta, joka tapahtui juuri lähtiessämme, vaikka tiedänkin, että Godia harmittaa nähdä juttu painettuna.
Olimme saapuneet aivan kaupungin päähän, kun äkkiä nuori kaunis tyttö riensi Godin luo — johon koko maailman naisväki sivumennen sanoen oli ihastunut. — Hän ojensi joukon valkoisia liljoja Godille, joka otti kukat vastaan kiittäen, mutta suloneitonen jäi seisomaan — hänellä oli pyyntö Godille.
"Entä mikä?"
Niin, hän tahtoi — sai hän vihdoin sanotuksi — pyytää Godia näyttämään "kauniit valkoiset säärensä!" Hän oli, kertoi hän, saapunut pitkän matkan takaa niitä nähdäkseen. — Huhu kertoi näet ettei kukaan maailmassa ollut nähnyt sen kummempaa ihmettä.
God joutui aivan suunniltaan sen kuultuaan. "Sitä en ikipäivänä tee", huusi hän. Mutta Curtis sai hänet viimein taipumaan, ja kaikkien kokoontuneitten kukualaisten naisten ja miesten suureksi iloksi hän viimein suostui käärimään housunlahkeensa polviin asti, niin että ihme, toisin sanoen "kauniit j.n.e." paljastuivat kaikkien nähtäviksi — —.
Noustessamme vuoren rinnettä ylös, saimme Infadukselta tietää, että meidän sillä tiellä, jota nyt seurasimme vuorenharjanteelle, oli jokseenkin helppo saapua keitaalle, joka oli kappaleen matkan päässä, keskellä erämaata. Muutamat "Puhvelit" olivat kerran olleet metsästämässä niillä seuduin ja tunsivat tarkoin tien.
Keidas ei ollut niinkään pieni, sanoi Infadus, ja se oli hyvin rehevä ja rikas lähdevedestä; parasta siinä oli kuitenkin se, että siitä saattoi nähdä monta muuta samanlaista keidasta, jotka kohosivat siellä täällä erämaassa, kauempana etelässä. — Arvaan, että pikku Ignosin äiti kulki juuri tätä tietä paetessaan lapsineen verenhimoista Twalaa.
Saavuimme vuorenselän harjalle neljännen päivän illalla ja näimme taas erämaan lakeuksien leviävän eteemme. Ennenkuin lähdimme astumaan jyrkkää polkua, joka johti vuorta alas, jätti vanha Infadus meille jäähyväiset. Hän oli niin liikutettu, että oikein itki ja ylisti taivaaseen asti sankaritekoja, joita me muka olimme tehneet.
Me olimme myöskin sangen surumieliset erotessamme kelpo vanhuksesta ja yhdessäolomme muistoksi lahjoitti God hänelle — silmälasinsa. [Hän ei lahjoittanut omaa silmälasiansa vaan erään toisen, joka hänellä oli mukana siltä varalta, että hänen oikea silmälasinsa särkyisi.] Infadus riemastui suuresti: Hei, kylläpä hänen maamiehensä nyt saavat suuret silmät, kun hän tulee kotiin Luhiin noitasilmineen! Oli hauska nähdä, kuinka hän ponnisteli saadakseen sen pysymään silmäpielessä; kovalle näkyi ottavan, mutta viimein toki onnistui. Hyvänen aika, kuinka hassunkuriselta vanha päällikkö näytti! Sitten kajahuttivat "Puhvelit" meille yksiäänisen jäähyväistervehdyksen. Me puristimme Infaduksen kättä ja lähetimme kuningas Ignosille monenkertaiset terveiset ja niin läksimme astumaan alaspäin. Illalla seisoimme korkeiden vuorten juurella, jonne asetuimme yöksi.
Syötyämme illallisen lojuimme, kaikessa rauhassa nuotion ääressä jutellen viime aikojen kokemuksista.
"Tiedättekö mitä", arveli Henry Curtis, "kukualaisten maa ei totta tosiaan ole huonoimpia paikkoja maailmassa. Vai mitä?"
"Ei suinkaan", sanoi God päättävästi. "Toivoisinpa melkein, että olisimme siellä vielä", huokasi hän.
Siinä suhteessa minä kuitenkin olin eri mieltä.
Mutta myönnän, että viime kuukausien tapahtumat todellakin olivat minun mieleeni, varsinkin nyt jälkeenpäin. Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä! Oli kuitenkin yksi seikka, ei, oli niitä kaksikin, jotka eivät minua miellyttäneet. Ensiksikin tuo kauhea taistelu Twalaa vastaan ja toiseksi seikkailumme Salomon aartehistossa. Huh, vieläkin karmii selkäpiitäni, kun sitä muistelen.
Aamulla alotimme matkamme erämaan halki. Viisi kukualaista seurasi meitä oppaina ja kolmantena päivänä onnistui meidän saapua ensimäiselle keitaalle.
Aurinko ei vielä ollut laskenut, kun lähestyimme rehevää palmumetsää, jossa siellä täällä pieni, hilpeä puro liristen hyppeli kivien ja kantojen lomitse. Se oli totta tosiaan toista kuin kivinen ja yksitoikkoinen erämaa.