III.
AMENARTAS.
Leon viidennenkolmatta syntymäpäivän edellisenä päivänä lähdimme molemmat Lontooseen ja noudimme rautalippaan pankista, johon olin sen tallettanut kaksikymmentä vuotta sitten. Muistelin, että sama pankkivirkailija, joka silloin oli lippaan vastaanottanut, haki sen nyt esiin. Hän muistikin asian olleen niin ja ellei hän olisi ollut mukana sitä holviin vietäessä, hän olisi tuskin löytänyt sitä nyt, sillä se oli ollut aivan hämähäkinverkkojen peitossa, sanoi hän.
Samana iltana toimme kalliin taakkamme Cambridgeen ja olimme niin jännityksessä, ettemme voineet lainkaan nukkua seuraavana yönä. Mielestäni olisi ollut aivan turhaa mennäkään levolle. Päivän sarastaessa tuli Leo huoneeseeni aamunutussaan ja ehdotti, että kävisimme heti työhön käsiksi. Mielestäni osoitti ehdotus miehelle sopimatonta uteliaisuutta enkä sentähden suostunut siihen.
"Kun lipas on ollut avaamatta kaksikymmentä vuotta, niin se voi vielä aivan hyvin odottaa, kunnes olemme syöneet aamiaisen", sanoin minä.
Söimme aamiaisen tavallisesti kello 9 ja tuona aamuna olimmekin poikkeuksellisen täsmälliset. Olin koko aterian ajan niin ajatuksissani, että panin Leon teelasiin palasen sianlihaa sokerin asemesta. Jännityksemme oli luonnollisesti tarttunut Jobiinkin, niin että hän kiihkoissaan onnistui kolhaisemaan korvan kiinalaisesta teekupistani, joka on sevres-porsliinia. Luotettavien tietojen mukaan oli tuo kuppi aivan sama, josta Marat oli juonut teetä juuri ennenkuin surmanisku kohtasi hänet kylpyammeessa.
Vihdoinkin oli aamiainen syöty ja minä käskin Jobin asettamaan lippaan pöydälle, minkä hän teki hyvin varovasti ikäänkuin olisi epäillyt tuota salaperäistä esinettä. Sitten hän aikoi poistua huoneesta.
"Odotahan vähän, Job", sanoin minä. "Ellei Leolla ole mitään vastaansanomista, niin tahtoisin mielelläni, että tässä toimituksessa olisi saapuvilla joku puolueeton todistaja, joka osaa pitää suunsa kiinni, eikä sano näistä seikoista halaistua sanaa kenellekään, ellei häntä vaadita puhumaan."
"Aivan niin, Holly-setä", vastasi Leo.
Olin alusta alkaen totuttanut hänet sanomaan minua "sedäksi", vaikka hän muutteli nimitystä miten milloinkin sopi. Välistä hän sanoi minua aivan toverillisesti "vanhaksi kunnon pojaksi" ja toisinaan taas "omaksi rakkaaksi serkukseen".
Job haparoi hiuksiaan kuin hattuaan nostaakseen, muistamatta, että hän oli avopäin.
"Lukitse siis ovi, Job", sanoin minä, "ja tuo tänne asiakirjasalkkuni."
Salkusta otin avaimet, jotka Vincey parka, Leon isä, oli antanut minulle samana yönä, jolloin hän kuoli. Niitä oli kolme. Suurin oli verrattain nykyaikainen, toinen oli epäilemättä kotoisin hyvin vanhoilta ajoilta, ja sellaista avainlajia, johon kolmas kuului, emme olleet milloinkaan ennen nähneetkään. Se oli nimittäin tehty puhtaasta hopeakaistaleesta, jonka kumpaankin laitaan oli leikattu muutamia lovia. Toiseen päähän oli juotettu poikittain lyhyempi kaistale kädensijaksi. Se muistutti oikeastaan hyvin vanhanaikaista rautatievaunun avainta.
"No, oletteko molemmat nyt valmiit?" kysyin minä kuin jokin räjähdyspanoksen laukaisija.
Koska kummallakaan ei ollut mitään muistuttamista, otin suurimman avaimen ja pistin sen reikään voideltuani sitä ensin hiukan ruokaöljyllä. Käteni vapisivat niin, että minun täytyi kahdesti yrittää ennenkuin avain kiertyi ja lukko napsahti auki. Leo tarttui molemmin käsin lippaan tukevaan kanteen, joka oli vielä lujasti kiinni, sillä saranat olivat aivan umpeen ruostuneet, ja väänsi sen auki. Samassa näimme, että lippaan sisällä oli toinen lipas, joka oli kokonaan pölykerroksen peitossa. Me nostimme sen pöydälle ja pyyhimme siitä vuosikymmenien kuluessa kasaantuneet pölyt.
Se oli, tahi näytti ainakin olevan, ebenholtsia tahi jotakin sen tapaista mustaa puulajia ja oli koristeltu lukuisilla taidokkailla sideraudoilla. Lipas oli luultavasti äärettömän vanha, koska tuo kova puulaji, josta se oli tehty, oli alkanut paikoittain murentua.
"Katsotaanpa nyt, mitä tämä sisältää", sanoin minä ja otin toisen avaimen.
Job ja Leo kumartuivat katsomaan henkeään pidättäen. Avain kiertyi ympäri ja avattuani kannen minulta pääsi hämmästyksen huudahdus, kuten toisiltakin; eikä ihmekään, sillä ebenholtsisen lippaan sisällä oli ennenkuulumattoman kaunis ja taidokkaasti valmistettu hopealipas, joka oli noin kahdentoista tuuman pituinen ja kahdeksan tuuman korkuinen. Se oli ilmeisesti kotoisin faraoiden aikuisesta Egyptistä, sillä sitä kannattamassa oli neljä sfinksiä, yksi jokaisessa pohjan neljässä kulmauksessa, ja sen kuperaa kantta kaunisti myöskin taiteellisesti muovailtu sfinksi. Aikojen kuluessa oli lipas luonnollisesti himmentynyt ja tahriintunut ja saanut useita kuhmuja, mutta muutoin se näytti olevan täysin hyvässä kunnossa.
Minä nostin sen pöydälle ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa pistin tuon oudon näköisen hopea-avaimen lukkoon, joka avautui aivan äänettömästi kierrettyäni avainta muutamia kertoja puoleen ja toiseen. Lipas oli auki edessämme ollen reunojaan myöten täynnä jonkinlaisia ruskeahkoja kaistaleita, jotka muistuttivat enemmän kasvikuiduista valmistettua ohutta kangasta kuin paperia, mutta minä en milloinkaan saanut täysin selville, mitä tuo aine oikeastaan oli. Sitä oli lippaassa noin kolmen tuuman vahvuiselta ja minä poimin sen varovasti ja huolellisesti pois. Sen alla oli aivan nykyaikaiseen kirjekuoreen suljettu kirje, jonka osoite oli kirjoitettu kauan sitten kuolleen ystäväni Vincey vainajan käsialalla.
"Pojalleni Leolle, jos hän elää niin kauan, että hän on kyllin vanha aukaisemaan tämän lippaan."
Ojensin kirjeen Leolle, joka luettuaan omistuskirjoituksen pani sen pöydälle ja viittasi minua jatkamaan työtäni.
Sitten otin lippaasta huolellisesti kokoon käärityn pergamentin, jonka avasin. Se oli myöskin Vinceyn kirjoittama ja sen yläreunassa oli päällekirjoitus: "Käännös ruukunpalasessa olevasta kreikkalaisesta kirjoituksesta." Panin sen kirjeen viereen ja otin esille toisen vieläkin vanhemman pergamenttikäärön, joka oli vuosien vieriessä pahoin rypistynyt ja kellastunut. Sen minä myös avasin ja se oli latinankielinen käännös samasta kreikkalaisesta alkuperäisestä kirjoituksesta. Kirjainten muodosta ja kirjoitustavasta päättäen huomasin ensi silmäyksellä tämän käännöksen olevan aina kuudennentoista vuosisadan alkupuolelta. Aivan tämän pergamenttikäärön alla oli jokin kellertävään liinakankaaseen kääritty kova ja raskas esine, jonka alla oli toinen kerros noita ruskeahkoja, kuitumaisia lehtiä. Avasimme hyvin hitaasti ja varovasti liinakangaskäärön, josta ilmestyi — melkoisen iso ja epäilemättä hyvin vanha ruukunpalanen, väriltään likaisen keltainen! Astia tahi saviruukku, johon tuo palanen kuului, on aikoinaan, mikäli minä näitä asioita ymmärrän, ollut tavallinen keskikokoinen koristemaljakko. Palanen oli kooltaan kymmenen ja puolen tuuman pituinen, seitsemän tuuman levyinen ja noin neljännestuuman vahvuinen, ja sen kupera puoli, joka oli ollut lippaan pohjaa vasten, oli täyteen kirjoitettu kreikkalaisia kirjaimia. Saattoi selvästi huomata, että kirjaimet oli tehty mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella ja käyttämällä punaista värikynää, mikä oli hyvin tavallista muinaisessa Kreikassa. Kirjoitus oli vielä täysin luettava, vaikka se oli paikkapaikoin hyvin haalistunut. Ei myös sovi unhottaa mainita, että tuo saviruukun palanen oli joskus kaukaisina aikoina särkynyt kahdeksi kappaleeksi, jotka oli liitetty yhteen jonkinlaisella kitillä. Palasen sisäpuolella oli myöskin paljon kirjoituksia, mutta ne eivät olleet lainkaan yhtäläisiä, vaan olivat selvästi useiden eri henkilöiden ja eri aikoina kirjoittamat. Mutta niistä ja pergamenttien kirjoituksista puhun tuonnempana.
"Onko siinä kaikki?" kuiskasi Leo kiihkeästi.
Minä tunnustelin lippaan pohjaa, ja käteeni osui pieni liinavaatekäärö. Avasin sen heti ja siinä oli norsunluulle maalattu, erittäin kaunis, ihmeteltävän ihanan naisen pienoismuotokuva sekä suklaanvärinen pienoinen "koppakuoriainen" eli kiveen kaiverrettu sinetti, jossa oli useita kummallisia merkkejä ja eläimiä esittäviä kuvioita, jotka vertauskuvat merkitsivät: "Auringon jumalan, Ran, kuninkaallinen poika", kuten myöhemmin saimme tietää. Pienoismuotokuva esitti Leon äitiä, joka oli syntyperältään kreikkalainen ja joka oli ollut kuvasta päättäen erittäin rakastettava ja kaunis. Kuvan toiselle puolelle oli Vincey parka kirjoittanut sanat: "Minun rakastettu vaimoni".
"Siinä on nyt kaikki", sanoin minä.
"Hyvä on", vastasi Leo pannen pöydälle äitinsä muotokuvan, jota hän oli liikutuksella katsellut; "lukekaamme nyt kirje", ja pitemmittä puheitta hän repäisi kuoren auki. Hän luki kirjeen ääneen, ja se kuului näin:
"Poikani Leo! — Jos elät niin kauan, että saat aukaista tämän kirjeen, niin olet silloin kasvanut pojasta mieheksi. Silloin olen minä, sinun isäsi, jo kauan haudassani maannut ja minut ovat melkein kaikki entiset tuttavani unhottaneet. Mutta kun luet tätä, niin muista, että minä olen kerran ollut olemassa ja olen vieläkin, ja tämän paperin välityksellä minä ojennan sinulle käteni yli kuoleman kuilun. Haudan kuvaamattomasta hiljaisuudesta sinä kuulet nyt minun ääneni. Vaikka minä olenkin kuollut eikä sinun muistossasi ole säilynyt hämärintäkään kuvaa minusta, niin olen kuitenkin luonasi hetkellä, jolloin luet näitä rivejä. Minä olen tuskin nähnyt sinua syntymäsi jälkeen. Anna tämä minulle anteeksi. Äitisi, joka oli minulle niin sanomattoman kallis ja jota minä rakastin yli kaiken, kuoli sinut synnytettyään. Katkeraa suruani ei ole mikään voinut vieläkään lievittää. Jos minä olisin saanut elää hiukan kauemmin, niin olisin vähitellen voittanut tämän järjettömän vastenmielisyyden tunteen, mutta minun ei sallittu elää. Minun kärsimykseni, niin ruumiilliset kuin henkisetkin, ovat niin suuret, etten voi niitä enää kestää ja aion lopettaa ne heti, kun olen saanut pienet järjestelyni sinun tulevaisuutesi varalle valmiiksi. Antakoon Jumala minulle tekoni anteeksi, jos se on väärä. Parhaimmassa tapauksessa en kuitenkaan eläisi vuotta kauemmin."
"Hän teki siis itsemurhan", huudahdin minä. "Sitähän minä jo silloin ajattelin."
"Ja nyt", jatkoi Leo lukuaan kiinnittämättä mitään huomiota sanoihini, "olen puhunut itsestäni aivan tarpeeksi. Jäljellä oleva sanottavani koskee vain sinua, joka elät, eikä minua, joka olen kuollut ja kokonaan unhotettu ikäänkuin minua ei olisi milloinkaan ollutkaan. Ystäväni Holly, (jonka hoitoon aion jättää sinut, jos vain hän suostuu pyyntööni), on ehkä kertonut sinulle, miten ennenkuulumattoman vanha sukusi on. Tässä lippaassa on siitä kyllin todisteita. Tuon merkillisen tarinan, jonka sinun vuosisatoja sitten elänyt kanta-äitisi on kirjoittanut lippaassa olevalle ruukunpalaselle, kertoi isäni minulle vähää ennen kuolemaansa, ja se juurtui syvälle minun mieleeni. Olin vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen, kun päätin lähteä tutkimaan kertomuksen todenperäisyyttä, kuten eräs kuningatar Elisabetin aikana elänyt esi-isäni oli tehnyt tuhoutuen matkalla. Mitä kaikkea minulle tapahtui, en voi nyt tässä kertoa, mutta omin silmin näin seikkoja, jotka oikeuttavat uskomaan, että suvussamme perintönä kulkenut salaperäinen kertomus on tosi. Eräässä kohdassa Afrikan rannikolla ja tähän saakka vielä tutkimattomassa seudussa on korkea niemeke, jonka uloimmaisessa kärjessä on suunnaton, neekerin päätä muistuttava kallionlohkare. Tuosta omituisesta muodostumasta puhutaan myöskin ruukunpalasen kirjoituksessa. Siellä nousin maihin ja sain kuulla eräältä harhailevalta alkuasukkaalta, joka oli heimostaan karkoitettu jonkun tekemänsä rikoksen takia, että kaukana sisämaassa on korkeita, äärettömien soiden ympäröimiä vuoria ja luolia. Samalla sain myöskin tietää, että siellä asuvaa kansaa, jonka alkuasukas väitti puhuvan arabiankieltä, hallitsi eräs kaunis valkoinen nainen, jota hänen alamaisensa vain harvoin näkivät ja jonka edessä sanottiin kaikkien niin elävien kuin kuin kuolleidenkin täytyvän nöyrtyä. Pari päivää myöhemmin mies kuoli kuumeeseen, jonka hän oli saanut soiden poikki pyrkiessään. Minä aloin myöskin tuntea taudin oireita ja kun elintarvevarastoni alkoi arveluttavasti vähetä, olin pakotettu lähtemään tyhjin toimin paluumatkalle.
"Seikkailuista, joihin sitten jouduin, ei tässä kannata puhua. Laivani haaksirikkoutui Madagaskarin rannikolla, josta minut muutamia kuukausia myöhemmin eräs englantilainen laiva pelasti vieden minut Adeniin. Sieltä matkustin Englantiin ja aikomukseni oli lähteä uudelle matkalle heti, kun olin saanut tarvittavat varustukset kuntoon. Mutta kotimatkallani poikkesin Kreikkaan, jossa tutustuin rakastettuun vaimooni ja menin naimisiin. 'Omnia vincit amor!' Siellä sinä tulit maailmaan ja äitisi kuoli syntyessäsi. Surusta sain tämän hivuttavan taudin ja palasin tänne kuolemaan. Mutta minä toivoin vielä kuitenkin paranevani ja aloin ahkerasti opetella arabiankieltä siinä tarkoituksessa, että jos sattuisin tervehtymään, niin lähtisin heti uudelle matkalle Afrikan rannikolle ja tutkisin perinpohjin sukumme vuosisatoja vanhan salaisuuden. Mutta tautini on vain pahentunut ja minun täytyy luopua suunnitelmastani.
"Sinä, poikani, voit jatkaa ja sinulle jätän nyt nämä työni tulokset sekä alkuperäiset perheessämme perintönä kulkeneen kertomuksen todenperäisyyden todisteet. Aikomukseni on määrätä, etteivät ne joudu haltuusi ennenkuin olet iässä, jolloin voit itse harkita, tahdotko ryhtyä tutkimaan asiaa, joka, jos se on tosi, on varmasti maailman suurin ja ihmeellisin salaisuus, vai pidätkö kertomusta vain naisen kiihoittuneen mielikuvituksen tuotteena.
"Minä puolestani uskon, että kertomus on tosi. Minun vakaumukseni on, että on olemassa paikka, jos se vain löydettäisiin, jossa koko maailman elollista luontoa elävöittävät voimat näkyväisinä ilmiöinä esiintyvät. Elämähän on olemassa; miksi ei sitten voisi myös olla jokin keino jatkaa tuota olemassaoloa loppumattomiin? Mutta minä en tahdo nyt edeltäpäin vaikuttaa mielipiteeseesi. Lue ja arvostele itse. Jos olet halukas jatkamaan työtäni, niin olen järjestänyt asiat sille kannalle, ettei sinulta puutu varoja. Mutta jos kertomus on mielestäsi vain mielikuvituksen tuote, jota ei kannata vakavasti ajatella, niin minä pyydän sinua hävittämään ruukunpalasen ja kirjoitukset, niin että nuo monen häiriön aiheuttajat on ainiaaksi poistettu suvustamme. Ehkäpä se onkin viisainta. Yleinen käsitys on, että tuntemattomat tahi yliluonnolliset asiat ovat kaarneita. Tämä luulo ei johdu ihmisten synnynnäisestä taikauskoisuudesta, vaan siitä, että nuo asiat todellakin ovat tavallisesti sellaisia. Ihminen, joka sekaantuu elämää vallitsevien, suurten ja salaperäisten voimien temmellykseen, joutuu useimmiten niiden uhriksi ja tuhoutuu. Ja jos sinä saavuttaisitkin päämaalisi, kestäisit koetuksen, jossa saisit ikuisen nuoruuden ja kauneuden, uhmaisit iäisesti ajan kuluttavaa voimaa ja olisit riippumaton ruumiin ja henkisten kykyjen luonnollisesta rappeutumisesta, niin kuka voi mennä takaamaan, että tämä peloittava muutos olisi onnellinen? Valitse, poikani, ja johtakoon maailmoita hallitseva voima, joka sanoo: 'Tässä on raja; enempää et saa tietää', valintasi itsesi ja koko maailman onneksi. Jos tutkimuksesi menestyvät ja sinä saat salaisuuden selville, niin kerran olet hallitseva vain monien ihmeellisten kokemustesi voimalla. — Hyvästi!"
Kirje, jossa ei ollut päivänmäärää eikä allekirjoitusta, loppui näin äkkiä.
"Mitä tuumit tästä, setä Holly?" kysyi Leo henkäisten syvään ja pannen kirjeen pöydälle. "Mehän odotimme tuon lippaan sisältävän jonkun salaisuuden ja niin näyttää totisesti olevankin."
"Mitäkö minä tuumin tästä? Luonnollisesti sitä, ettei isäsi laita ollut aivan niinkuin olisi pitänyt olla", vastasin lujasti. "Samaa ajattelin jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun hän tuli luokseni. Näethän selvästi itsekin, että hän joudutti loppuaan, mies parka. Koko kirje on tyhjää lorua alusta loppuun."
"Niin onkin, herra", sanoi Job juhlallisesti. Job oli niin kylmän järjen mies, että hän kelpasi muillekin esikuvaksi. Hän ei uskonut mitään, jota hän ei voinut käsittää.
"Hyvä on", sanoi Leo, "mutta katsokaamme nyt kuitenkin, mitä ruukunpalasella on sanottavaa", ja ottaen isänsä kirjoittaman käännöksen hän alkoi lukea:
"Minä, Amenartas, syntyisin Egyptin faraoitten kuninkaallisesta suvusta, jonka puoliso on Isis-jumalan pappi Kallikrates (kaunis suuressa voimassaan), jota jumalat rakastavat ja henget tottelevat, kirjoitan tämän kuolinvuoteellani pienelle pojalleni Thisistheneelle eli Mahtavalle Kostajalle. Minä pakenin Egyptistä isäni kanssa, joka oli tähteni rikkonut vannomansa valan, Nectanebes faraon aikana. Me pakenimme etelää kohti, vetten yli, ja harhailimme kaksi kertaa kaksitoista kuukautta Libyan (Afrikan) rannikolla, joka on nousevaan aurinkoon päin ja jossa on erään virran suulla suunnaton, etioopialaisen pään muotoiseksi hakattu kallionlohkare. Neljän päivänmatkan päässä veden yli erään suuren virran suulta me jouduimme haaksirikkoon, ja toiset hukkuivat ja toisia kuoli tauteihin. Mutta meidät veivät julman näköiset miehet erämaiden ja soiden halki, joissa vesilintuparvet taivaankin pimittivät, ja kymmenen päivänmatkan kuluttua saavuttiin onton vuoren luo, jossa muinoin oli ollut mahtava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja oli siellä luolia, joiden syvyyttä ei kukaan ole konsanaan mitannut. Siellä asui kansa, joka surmaa kaikki muukalaiset asettamalla heidän päähänsä hehkuvan ruukun, ja meidät vietiin tuota kansaa hallitsevan kuningattaren luo, joka noitakeinoillaan tietää kaikki salaisuudet taivaan ja maan välillä. Hän on kuolematon, eikä hänen kauneutensa milloinkaan lakastu. Hän rakastui isääsi Kallikratekseen ja olisi surmannut minut ottaen hänet puolisokseen, mutta mieheni rakasti minua ja pelkäsi häntä eikä tahtonut. Sitten hän johdatti meidät hirvittäviä polkuja myöten ja mahtavan noituuden avulla suureen luolaan, jonka suulla tuo vanha filosoofi makasi kuolleena, ja näytti meille elämän alkulähteen tulisen patsaan, joka on katoamaton ja jonka synnyttämä ääni muistutti ukkosen jyrinää. Hän meni seisomaan liekkien keskelle ja tuli sieltä vahingoittumattomana ja entistä kauniimpana. Sitten hän vannoi tekevänsä isäsikin yhtä kuolemattomaksi kuin hän itsekin oli, jos tämä surmaisi minut ja antautuisi hänen valtaansa. Hän ei voinut itse minua surmata, sillä minun tiedossani oli oman kansani mahtavat noitakeinot, joiden avulla kykenin häntä vastustamaan. Puolisoni peitti kädellään silmänsä päästäkseen näkemästä hänen kauneuttaan, eikä suostunut. Ja raivoissaan tuo nainen löi hänet noituudellaan ja hän kuoli. Silloin kuningatar itkien katui tekoaan ja kantoi hänet haikeasti valittaen luolasta, ja peläten minua hän lähetti minut tuon suuren virran suulle, jonne laivat tulivat. Minä pääsin laivaan ja siellä minun synnytykseni hetki tuli. Pitkiä matkoja kuljettuani ja kauan harhailtuani minä vihdoin saavuin tänne Ateenaan. Sanon sinulle nyt, poikani Thisisthenes, etsi tuo nainen ja opi elämän tulen salaisuus, ja jos voit, niin surmaa tuo nainen isäsi Kallikrateen tähden; mutta jos pelkäät tahi yrityksesi ei onnistu, niin minä sanon tämän saman kaikille jälkeentulevaisillesi, kunnes heidän joukostaan vihdoinkin ilmestyy urhoollinen mies, joka on kylpevä elämän tulessa ja istuva faraoiden istuimella. Minä puhun sinulle asioita, jotka näyttävät uskomattomilta, mutta minä tiedän enkä valhettele."
"Jumala hänelle tämän kaiken anteeksi antakoon", huokaisi Job, joka oli suu auki kuunnellut tätä ihmeellistä sepustusta.
Minä en sanonut mitään, sillä ensimmäinen ajatukseni oli, että ystävä parkani oli ollut hieman sekaisin ja oli keksinyt koko jutun. Toiselta puolen taas oli tuskin todennäköistä, että kenenkään mielikuvituksessa olisi tuommoinen juttu voinut syntyä, sillä se oli aivan liian eriskummallinen. Epäilyksistäni päästäkseni otin käteeni ruukunpalasen ja aloin lukea sille kirjoitettua tiheää kreikkalaista kirjoitusta. Se oli muinaisten helleenien kaunista kieltä ja erittäin hyvää kieltä ollakseen lähtöisin synnynnäisen egyptiläisen kynästä.
Huomasin heti ilman enempiä vertailuja, että englantilainen käännös oli hyvä ja huolellisesti tehty.
Paitsi kirjoitusta kappaleen kuperalla puolella oli sen päässä, joka oli osa ruukun laitaa, himmeän punertava, hiukan korkeampi paikka, jossa näkyi samat kuviot kuin tuossa ennenmainitussa sinetissäkin. Mutta tässä nuo hieroglyyfit tahi vertauskuvat olivat päinvastaisessa asennossa, ikäänkuin sinetti olisi painettu vahaan, joka oli kovettunut aikojen kuluessa yhtä kovaksi kuin ruukunpalanen. Minä en voi varmaan sanoa, tarkoittiko tuo tunnusmerkki Leon kantaisää, Kallikratesta, vai oliko se jonkun prinssin tahi faraon, josta hänen vaimonsa, Amenartas, polveutui. En myöskään voi sanoa, oliko merkki painettu ruukunpalaseen samalla kertaa kuin kreikkalainen kirjoitus oli kirjoitettu, vai oliko joku suvun jäsen tehnyt sen myöhemmin. Mutta siinä ei ollut kaikki. Kirjoituksen alapuolella näkyi samaan punertavaan aineeseen piirustetun sfinksin pää ja hartiat. Sfinksi on, kuten tiedetään, voiman ja vallan vertauskuva, mutta tällä oli myös siivet, jotka olivat hyvin yleisiä jumalia esittävissä pyhien härkien kuvissa, mutta joita en ole milloinkaan ennen nähnyt sfinksien kuvissa.
Palasen oikeassa laidassa, samalla puolella kuin kirjoituskin, oli tyhjä, myös punertavan värinen paikka ja siihen oli vinosti kirjoitettu sinisellä värillä seuraava omituinen lause:
Maassa ja Taivaassa ja Meressä
On Ihmeellisiä Arvoituksia.
Hoc Fecit
Dorothea Vincey.
Aivan hämmentyneenä katsahdin palasen toiselle puolelle. Se oli ylhäältä alas asti täynnä kreikan-, latinan- ja englanninkielisiä merkintöjä ja nimikirjoituksia. Ensimmäinen oli kreikankielinen ja sen oli tehnyt Thisisthenes, poika, jolle kirjoitus oli alkujaan osoitettu. Se kuului:
"En voinut mennä. Thisisthenes pojalleen Kallikratekselle."
Tämä Kallikrates (hänelle oli luultavasti nimi annettu kreikkalaiseen tapaan isoisänsä mukaan) oli selvästi yrittänyt tutkia asiaa, sillä hänen merkintänsä, joka oli hyvin haalistunut ja melkein hävinnyt, kuului:
"Luovuin yrityksestäni, sillä jumalat olivat minua vastaan.
Kallikrates pojalleen."
Tämä oli kirjoitettu poikittain ylhäältä alaspäin ja oli niin kulunut ja vaalennut, etten olisi saanut siitä selvää, ellei minulla olisi ollut Vinceyn käännöstä; sitäpaitsi se oli kirjoitettu palasen laitaan, joka oli vuosisatojen kuluessa pahoin kolhiintunut. Näiden kahden vanhimman merkinnän välissä oli erään Lionel Vinceyn ylpeä nimikirjoitus ja merkintä: "seitsentoistavuotiaana". Tämä Vincey oli luullakseni Leon isoisä. Sitten seurasi joukko kreikankielisiä kirjoituksia, jotka kaikki loppuivat sanaan: "pojalleni"; niistä kävi ilmi, että tuo esine oli uskollisesti siirtynyt isältä pojalle.
Seuraava luettava kirjoitus kaikenkielisten merkintöjen jälkeen oli sana "Romae, a.u.c", mikä osoitti perheen nyt muuttaneen Roomaan. Vuosiluvusta, josta olisi nähnyt ajan, jolloin tuo muutto tapahtui, ei onnettomuudeksi ollut jäljellä muuta kuin viimeinen numero, sillä juuri siitä paikasta oli palasesta lohjennut pieni siru, joten kirjoituksen aikamäärä jää tuntemattomaksi ikuisiksi ajoiksi.
Sitä seurasi kaksitoista latinankielistä kirjoitusta, jotka oli sovitettu ruukunpalaselle, missä vain tilaa oli. Kaikki nämä merkinnät, paitsi kolme, päättyivät nimeen: "Vindex" eli "Kostaja", jonka perhe näyttää ottaneen nimekseen Roomaan muutettuaan ja joka vastaa täysin kreikkalaista nimeä: "Thisisthenes", joka myöskin merkitsee kostaja. Vihdoin tämä latinalainen nimi Vindex muuttui kuten voi odottaakin, nimeksi De Vincey, jonka viimeinen muunnos on Vincey. Oli omituista seurata, miten tuon ennen Kristuksen syntymää eläneen egyptiläisen naisen kostonvaatimus on vuosisatoja kulkenut perintönä polvesta polveen hänen jälkeläisilleen ja ikäänkuin ikuistunut tämän englantilaisen perheen sukunimen yhteyteen.
Rooman maailmanvallan historiassakin mainitaan muutamia Vindex
nimisiä henkilöitä, jotka olivat, ellen väärin muista, Mussius
Vindex, Varius Marcellus Vindex, Fufidius Vindex ja Laberia Pompeiana
Vindex.
Näiden latinalaisten nimien jälkeen seurasi kaikesta päättäen useiden vuosisatojen pituinen ajanjakso, jolloin palaselle ei oltu tehty pienintäkään merkintää. Oli mahdotonta saada selvää sen vaiheista keskiajan myrskyissä ja miten se säilyi perheen huostassa jälkeentulevaisille polville. Lukija ehkä muistaa ystäväni Vincey paran kertoneen, että hänen roomalaiset esi-isänsä lopulta asettuivat asumaan Lombardiaan, ja kun Kaarle Suuri valtasi alueen, liittyi perheen päämies häneen ja seurasi häntä Ranskaan valiten asuinpaikakseen Bretagnen, josta perhe muutti Edward Tunnustajan aikana Englantiin. Minä en voi käsittää, mistä Vincey vainaja oli saanut tämän tietää, sillä ruukunpalasen kirjoituksissa ei mainittu sanaakaan Lombardiasta eikä Kaarle Suuresta. Bretagnesta siinä kylläkin puhutaan, kuten heti saamme nähdä. Latinalaisten kirjoitusten jälkeen oli palasessa nähtävänä punainen piirto, joka on joko kuivanutta verta tahi jotakin punaista väriä. Sen alle oli piirretty kaksi ristiretkeilijän ristiä ja punaisella ja sinisellä värillä maalattu kirjaimet D. V. Merkintä on luultavasti saman Dorothea Vinceyn tekemä, joka oli kirjoittanut palasen toisella puolen olevan lauseenkin. Näistä kirjaimista vasemmalle oli merkitty nimimerkki A. V. ja vuosiluku 1800.
Seuraava merkintä oli hyvin kummallinen ja ehkä merkillisin tuon omituisen ruukunsirpaleen kaikista muistiinpanoista. Se oli kirjoitettu noiden kahden ristin yli paksuilla latinalaisilla kirjaimilla ja päivätty vuonna 1445. Ja merkillisempää oli, että löysimme sen englanninkielisen käännöksenkin, joka oli keskiajan paksuilla ja mustilla kirjaimilla kirjoitettu eräälle lippaasta löytyneelle pergamentille, joka näytti olevan vieläkin vanhempi kuin se pergamentti, jolle tuo keskiajalla tehty latinalainen käännös egyptiläisen Amenartaksen kirjoituksesta oli kirjoitettu. Siinä eräs John de Vincey niminen henkilö kertoo, että ruukunpalasta pidettiin perheessä siunausta tuottavana taikakaluna, jonka eräs munkki, täynnä pyhää kiivautta, löi kahdeksi kappaleeksi sanoen sen voimaan uskomista saatanan juonen hedelmäksi, mutta jonka hän, John de Vincey, jälleen liitti yhteen rukoillen pyhää neitsyttä antamaan hänelle anteeksi, jos teko oli väärä.
Seuraava ja viimeisen edellinen muistiinpano oli tehty Elisabeth kuningattaren aikana, vuonna 1564, ja kuului:
"Mitä ihmeellisin kertomus, jossa kuvatuita tapahtumia tutkiessaan minun isäni menetti henkensä. Etsiessään tuota kirjoituksessa mainittua paikkaa Afrikan itärannikolla hän kohtasi portugalilaisen merirosvon, Lorenzo Marquezin, ja kaatui taistelussa. — John Vincey."
Viimeinen merkintä oli kirjainten muodosta päättäen ilmeisesti tehty kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Ruukunpalaselle oli virheellisesti jäljennetty pari Hamletin tunnetuimpaa säettä:
"Taivaassa ja maassa on enemmän ongelmia kuin filosofiasi on milloinkaan voinut uneksiakaan, Horatio."
Ja nyt oli meillä enää vain yksi asiakirja tutkimatta — nimittäin tuo keskiajalla kirjoitettu latinalainen käännös ruukunpalasen kreikkalaisesta kirjoituksesta. Näimme, että tuon käännöksen oli tehnyt ja allekirjoittanut vuonna 1495 eräs erittäin oppinut mies, Edmundus de Prato (Edmund Pratt), joka oli kanoonisen lakitieteen tohtori ja Oxfordin yliopiston opettaja. Hänen kasvattajansa oli ollut tuo mainio Grocyn, joka oli Englannin ensimmäinen kreikan kielen opettaja. Kun tieto, että Oxfordin yliopistossa opetettiin kreikan kieltä, levisi laajemmalle, niin tuona aikana elänyt Vincey-suvun päämies, ehkä juuri sama John de Vincey, joka vuosia ennen oli pelastanut ruukunsirpaleen häviöstä tehden siitä muistiinpanon vuonna 1445, on epäilemättä kiiruhtanut Oxfordiin kuulemaan, mahtaisiko hän saada tietää, mitä tuo hänen hallussaan oleva salaperäinen kirjoitus oikeastaan merkitsi. Eikä hän pettynytkään toiveissaan, sillä Edmundus kykeni todellakin selittämään salaisuuden. Hänen käännöksensä on todellakin parhaimpia näytteitä keskiajan oppineiden latinasta ja osoittaa kirjoittajan myös täydellisesti hallinneen antiikkisen Kreikan kaunista kieltä.
"No niin", hymähdin minä luettuani ja tarkoin tutkittuani kaikki kirjoitukset ja merkinnät, ainakin sellaiset, jotka olivat vielä niin selvät, että niitä saattoi lukea, "siinä kuulit nyt kaikki, Leo, ja voit muodostaa mielipiteesi. Omani on jo valmis."
"Mitä siis ajattelet tästä?" kysyi hän nopeaan tapaansa.
"Minä uskon tuon ruukunpalasen olevan aivan oikean ja että se on, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, perheessäsi perintönä kulkenut jo neljänneltä vuosisadalta ennen Kristuksen syntymää. Sille kirjoitetut muistiinpanot todistavat tämän olevan järkähtämättömän totuuden, jota on kyllä vaikea uskoa, mutta josta ei mihinkään päästä. Mutta siinä onkin kaikki. Minä en epäilekään, ettei sinun kanta-äitisi, tuo egyptiläinen prinsessa, olisi kirjoittanut tahi jollakin kirjoituttanut kirjoitusta, jonka näemme ruukunpalasella. Mutta siitä olen varma, että suuret kärsimykset ja hänen katkera surunsa miehen kuoleman takia olivat saattaneet hänen järkensä sekaisin. Voin melkein vannoa, ettei hän ollut täydellä järjellä kirjoittaessaan tämän."
"Mutta miten selität isäni kertomuksen kokemuksistaan matkallaan?" kysyi Leo.
"Pidän hänen näkemiään ja kuulemiaan vain merkillisinä sattumina. Afrikan rannikoilla voi epäilemättä olla korkeita ihmisen päätä muistuttavia kallioita ja paljon kansoja, jotka puhuvat jotakin arabiankielen sukuista murretta, ja uskon myöskin siellä olevan suunnattomia soita, mutta minun täytyy suureksi mielipahakseni sanoa sinulle, Leoseni, etten voi uskoa isä parkasi olleen täydellä järjellään kirjoittaessaan tuon kirjeen. Häntä oli kohdannut suuri suru ja kun hänellä sitäpaitsi oli tavattoman vilkas mielikuvitus, oli tämä salaperäinen kertomus kokonaan lumonnut hänet. Minä puolestani olen varma, että koko juttu on tyhjää lorua alusta loppuun saakka. Minä tiedän, että on olemassa ihmeellisiä ja salaperäisiä luonnonvoimia, joiden kanssa vain aniharvoin joudumme tekemisiin ja joita emme voi mitenkään käsittää. Mutta minua ei voi kukaan saada uskomaan, että ihminen voisi lyhyemmänkään ajan uhmata kuolemaa, ellei silmieni ja korvieni kumoamaton todistus saa minua muuttamaan mieltäni, minkä en liioin usko milloinkaan tapahtuvan. En voi myöskään uskoa, että jossakin Afrikan suoseutujen sulkemassa tuntemattomassa seudussa eläisi tahi olisi joskus elänyt kertomuksessa kuvaillun henkilön tapainen velhotar. Tuo kaikki on, poikaseni, vain paljasta lorua — vain paljasta lorua! Vai mitä Job arvelee?"
"Minä sanon, herra, että koko juttu on silkkaa valhetta, ja jos se sattuu olemaan tottakin, niin toivoakseni Leo-herra ei puutu eikä sekaannu koko asiaan, sillä siitä koituu vain onnettomuutta."
"Ehkä olette molemmat oikeassa", sanoi Leo hyvin rauhallisesti. "En tahdo sanoa sitä enkä tätä, mutta haluan vain ilmoittaa, että aikomukseni on ottaa tästä asiasta kerta kaikkiaan selvä ja ellette halua tulla mukaani, niin menen yksinäni."
Katsahdin kiinteästi nuorukaiseen ja näin hänen olevan aivan tosissaan, sillä kun Leo tarkoittaa puheellaan täyttä totta, niin silloin ilmestyy aina omituisen jyrkkä piirre hänen suunsa ympärille. Olen pannut sen merkille aivan siitä saakka kun hän oli pieni lapsi. Nyt oli asian laita kuitenkin niin, etten aikonut päästää häntä yksinään minnekään. Vaikka hän ei olisikaan ollut apuani vailla, niin oman itseni tähden aioin seurata häntä, sillä olin liian kiintynyt häneen voidakseni hänestä erota. Olen aina ollut yksin maailmassa. Asianhaarat ja olosuhteet ovat olleet minua vastaan. Miehet ja naiset kavahtavat minua, ainakin minä luulen heidän tekevän niin, mikä on mielestäni melkein sama, ja luulevat luonteenikin olevan yhtä vastenmielisen ja peloittavan kuin ulkomuotoni on ruma. Päästäkseni kaikesta tästä elän melkeinpä kokonaan erillään maailmasta ja tilaisuuksista solmia tuttavuuksia, joiden välityksellä useimmat miehet lopulta saavat useita läheisiä enemmän tahi vähemmän rakkaita omaisia. Sentähden oli Leo minun kaikkeni ja kalleimpani maailmassa — veljeni, lapseni, ystäväni — ja ellei hän kyllästy minuun, niin aion seurata häntä minne hyvänsä hän meneekin. Mutta luonnollisesti ei käynyt päinsä ilmaista hänelle, kuinka suuri hänen vaikutusvaltansa minuun oli, ja sentähden tuumin jotakin keinoa selvitäkseni asiasta kaikella kunnialla ja ilmaistakseni hänelle samalla, että aioin tulla mukaan.
"Niin, setä; minä lähden varmasti tutkimaan noita asioita, ja ellen löytäisikään tuota 'ikuisen elämän ympäri kieppuvaa tulipatsasta', niin joka tapauksessa voin metsästellä ja ehkä ampua oikein harvinaisia otuksia. Silloinpa matkastani sukeutuukin oikein ensimmäisen luokan metsästysretki."
Nyt oli sopiva tilaisuus kunnialliseen perääntymiseen enkä lyönyt laimin sitä.
"Metsästysretkikö?" sanoin minä kummastuneen näköisenä. "Aivan oikein! Tuotahan en tullut ollenkaan ajatelleeksikaan. Siellähän on tietysti laajoja erämaita ja aarniometsiä, joissa on viljalti suurriistaa. Minä olenkin aina intohimoisesti toivonut, että saisin ampua puhvelin ennenkuin kuolen. Ruukunpalasen kertomus on varmasti tuulesta temmattu, mutta mainitsemiesi harvinaisten otusten laita on toinen. Jos aiot lähteä matkalle, poikaseni, niin luulen todellakin, että harkittuani asiaa metsästyksen ja urheilun kannalta minäkin tulen mukaasi."
"Olinkin melkein varma, ettet päästäisi tämmöistä erinomaista tilaisuutta käsistäsi", sanoi Leo. "Mutta mistä rahat? Me emme tulekaan vähällä toimeen."
"Sillä kysymyksellä ei sinun tarvitse päätäsi vaivata", vastasin minä. "Sinun koko omaisuutesi on koskematonna kasvanut korkoa kaikki nämä vuodet ja sitäpaitsi olen minä säästänyt kaksi kolmattaosaa summasta, jonka isäsi määräsi minulle sinua varten, niin että rahasta ei ole puutetta."
"Hyvä on sitten. Pankaamme esineet lippaaseen ja lähtekäämme Lontooseen valikoimaan pyssyjä. Entä Job, tuletko mukaamme? Onhan jo sinunkin aika nähdä hiukan maailmaa."
"Ah, herra", vastasi Job tyynesti, "minä en juuri matkoista välitä, mutta jos te molemmat lähdette, niin tehän tarvitsette välttämättä jonkun apulaisen ja minä en suinkaan aio luopua seurastanne palveltuani teitä kaksikymmentä vuotta."
"Oikein puhuttu, Job", sanoin minä. "Mitään ihmeellisempää sinä et tule kokemaan, mutta ehkä saat ampua jonkun kauniin otuksen. Ja kuulkaa nyt molemmat tarkoin, mitä sanon. Tuosta jutusta ei saa hiiskahtaa halaistua sanaa kenellekään", ja minä viittasin ruukunpalaseen. "Muistakaa, ei henkäystäkään! Jos se tulisi tietoon ja minulle tapahtuisi matkalla jotakin, niin lähin sukulaiseni vaatisi heti jälkisäädökseni kumottavaksi sillä perusteella, että olin menettänyt järkeni, ja minä joutuisin koko Cambridgen naurettavaksi."
Kolme kuukautta myöhemmin juuri päivälleen me keinuimme valtameren aalloilla matkalla Zanzibariin.