ALKULAUSE.
Don Ignatio.
Olosuhteet, joiden takia seuraavat sivut tulevat painetuiksi, ovat tavallaan eriskummaiset ja kertomisen arvoiset. Muutamien viime vuosien aikana joutui muuan englantilainen sivistynyt mies, jota me kutsumme Jonesiksi, koska se ei ollut hänen nimensä, johtajaksi erääseen kaivokseen, lähellä Usumacinto virtaa, jonka yläjuoksu erottaa Meksikon Chiapas-valtion Guatemalan tasavallasta.
Tähän aikaan ei elämä jossain Chiapasin kaivoksessa, joskin sillä epäilemättä on joitakuita hyviäkin puolia, lainkaan vastaa europalaista onnen ihannetta. Ensiksikin, työ on raskasta — suunnattoman raskasta, ja vaikka ilmasto onkin kyllin terveellinen vuorten keskuudessa, löytyy laaksoja, missä väki kuolee kuumeeseen. Virkistyksiä ei, suoraan sanoen, löydy juuri lainkaan, sillä metsät ovat liian sankkoja, jotta niissä voisi metsästää vähänkään mukavasti, ja ellei niitä olisikaan, niin tekisivät hyttyset ja monenlaiset ilkeät hyönteiset, joita siellä on rasittamaan asti, tämän virkistyksen mahdottomaksi.
Seuraa, kuten me sen ymmärrämme, ei niinikään luonnollisestikaan löydy, ja jos joku mies joutuisikin naimisiin, ei hän helposti voisi tuoda vaimoansa vielä vallan asumattomiin seutuihin, pitkin metsäpolkuja, yli virtain ja pitkin äkkikuilujen partaita, jotka ovat kyllin vaarallisia ja vaikeakulkuisia, herättääkseen kauhua rohkeimmankin kulkijan sydämessä.
Kun herra Jones oli asunut vuoden aikaa La Concepcionin kaivoksilla, valloitti hänet voimallisena tietoisuus omasta yksinäisyydestään ja halu saada henkevämpää seuraa kuin amerikalaiset puotipalvelijat ja intiaani-työntekijänsä. Ensimäisten kuukausien aikana täällä asuessaan hän oli yrittänyt tehdä tuttavuuksia läheisten fincasien eli maatilojen omistajien kanssa. Tämän yrityksen hän kuitenkin pian kyllästyen hylkäsi, sillä nämä miehet näyttivät olevan sekasukuisia, mitä alhaisinta rotua, eläen yhtämittaisten paheiden ilmakehässä.
Tässä hätätilassa, ollen sivistynyt mies, Jones ryhtyi henkisiin harrastuksiin, ja omisti aikansa, siinä määrin kuin se oli mahdollista, kootakseen muinaisjäännöksiä ja tutkiakseen niitä alueellansa löytyvien muinais-aztekilaisten kaupunkien ja temppelien lukuisista raunioista. Mitä kauvemmin hän harrasti näitä tutkimuksia, sitä enemmän valtasivat ne hänen mielikuvituksensa. Sentähden, sattuessaan kuulemaan, että vuoren takaisella kupeella, Santa Cruzin nimeä kantavalla maatilalla asui intiaani, nimeltään Don Ignatio, maatilan omistaja, jolla kerrottiin olevan suuremmat määrät tietoja heidän muinaisuudestaan, historiastaan ja jäännöksistään kuin kenelläkään muulla tässä Meksikon osassa, päätti hän käydä tapaamassa tuota miestä ensi tilaisuuden sattuessa.
Tämän hän tahtoi tehdä mahdollisimman pian, sillä Don Ignatiolla oli mahtava maine, ellei vain matka olisi ollut niin pitkä hänen kotiinsa. Nyt väheni kumminkin vaikeus, kun eräs intiaani lupasi näyttää kulettavan polun vuoren yli, jota polkua pitkin ehtisi Santa Cruzin maatilalle La Concepcionista kolmessa tunnissa ratsain, sensijaan että tarvitsi kokonaista kymmenen tuntia päästäkseen sinne käytetympää tietä pitkin. Niin muodoin, eräänä kuivan vuodenajan päivänä, kun työt seisoivat kaivoksella, veden laskeuduttua niin alas, ettei se voinut käyttää rouhintamyllyä, Jones läksi. Tämä tapahtui lauantaina, sillä edellisenä maanantaina hän oli lähettänyt lähetin Don Ignation luo ilmoittamaan hänen aiotun saapumisensa ja saanut vastaukseksi mitä kohteliaimman ja parhaimmin kirjoitetun kirjeen, jossa häntä pyydettiin viettämään seuraava sunnuntai maatilalla, "missä jokainen englantilainen sivistynyt mies on aina mitä tervetullein".
Lähestyessään maatilaa, häntä ihmetytti nähdessään puolimaurilaiseen tyyliin rakennetun aika suuren, valkean kivirakennuksen julkipuolen, missä oli torneja ja koristettuja sisäänkäytäviä molemmin puolin, sekä laaja, tasaisen katon keskustasta kohoava kupu. Ratsastaen läpi viljavainioiden ja kakaoviljelysten ja kahvipensaiden, jotka kaikki olivat mitä parhaimmassa kunnossa, peittäen monen acren laajuudelta rakennuksen kummallakin puolella avartuvia kenttiä, Jones saapui laajan pihan porttikäytävälle, missä kasvoi jättiläismäisiä ceiba-puita, heittäen jättiläisvarjojaan yli rakennusten. Näiden puitten alta astui esiin intiaani, joka nähtävästi oli ollut odottamassa hänen tuloaan, ja otettuaan haltuunsa hevosen, ilmoitti hänelle, lausuen monet tervehdykset, että armollinen herra Ignatio oli, tapansa mukaan, väkensä kera kappelissa iltamessussa, mutta että hartaushetki pian loppuisi.
Jättäen hevosensa intiaanin huostaan, Jones lähti kappeliin, ja koska sen suuret ovet olivat avoinna, astui hän sisälle ja istuutui. Niinpian kuin hänen silmänsä tottuivat himmeään valoon, hän huomasi, että paikka oli harvinaisen kaunis, sekä suhteisiin että koristuksiin nähden.
Hartausmenotkin olivat monet — niiden luku nousi ehkä kolmeen sataan — ja niin hartaita olivat he menoissaan, ettei hänen saapumistaan edes huomattu. Hänen mielestään oli kumminkin rakennuksessa kaikkein ihmeellisin esine seinään, alttarin yläpuolelle kiinnitetty valkea marmorilevy, johon oli kaiverrettu espanjankielellä seuraava kirjoitus, niin suurin kirjaimin, ettei hänellä ollut lainkaan vaikeutta lukea sitä.
"Ignation omistama hänen rakkaimman ystävänsä James Stricklandin, englantilaisen sivistyneen miehen, ja Mayan, Sydämen Prinsessan, hänen puolisonsa muistolle. Rukoile, ah kulkija, sydämesi rakkaudella heidän sielujensa puolesta."
Jonesin ihmetellessä, ketkä tämä James Strickland ja Maya, Sydämen Prinsessa mahtoivat olla, ja oliko hänen isäntänsä pystyttänyt levyn heidän muistolleen, päätti pappi rukouksensa, ja seurakunta alkoi lähteä kirkosta.
Ensimäinen ovesta astuja oli sivistynyt intiaani, jonka Jones ilman muuta päätti olevan itsensä Don Ignation. Hän oli noin kuudenkymmenen ikäinen mies, mutta näytti ikäänsä paljon vanhemmalta, sillä suru, vastoinkäyminen ja kärsimys olivat painaneet jälkensä häneen. Ruumiiltaan oli hän pitkä ja hintelä, eikä pieni ontuminenkaan vähentänyt hänen olemuksensa arvokkuutta. Hänen pukunsa oli hyvin yksinkertainen. Siinä ei ollut koreutta, ei edes hopeisia nappeja, joilla oli niin suuri vaikutus meksikolaisten mieliin; hänellä oli mustanauhainen panamaolkihattu yleisesti käytetyn kultanauhaisen asemasta, puhdas, valkea takki ja paita, musta, solmittu kaulahuivi, likasenharmaat housut ja ruskeat, europalaista tekoa olevat kengät.
Mutta erittäin silmiin pistävät Don Ignatiossa olivat hänen kasvonsa. Ei koskaan, ajatteli Jones, hän ollut katsellut niin kauniita kasvoja tai, tarkemmin sanottuna, kasvoja, jotka olisivat antaneet sellaisen varmuuden omistajansa ehdottomasta hyvyydestä ja luonteen puhtaudesta. Piirteet olivat hyvän kasvatuksen saaneen intiaanin, hienot ja sirot, kotkannenä, poskipäät ja otsa ulkonevat, samalla kuin viimeksimainitun alta loisti pari suuria ja pehmeän mustia silmiä, niin hellän ja luotettavan ilmeiset, että niitä täytyi pitää harvinaisuutena miehellä.
Hän seisoi kappelin ovella, laskevan auringon valossa, nojaten raskaasti keppiin intiaanien astuskellessa hänen ohitseen. Kaikki he, miehet, naiset ja lapset, tervehtivät häntä mitä suurimmalla kunnioituksella ohi mennessään, jotkut heistä, eritotenkin lapset, suudellen hänen pitkää ja hienosti muodostunutta kättään, toivottaen samalla hänelle hyvää yötä hellin sanoin, sellaisin kuin "isä", ja anoen pyhimysten suojelusta hänelle. Jones mietiskeli, katsellen heitä, heidän käytöksensä eroavaisuutta siitä alhaisesta orjamaisuudesta, jota sorron vuosisadat ovat kehittäneet minkä hyvänsä valkeaa rotua olevan hallitsijan lähellä, sekä ihmetteli sitä vaikutusta, mikä hänen isännällään heihin oli. Tällä hetkellä juuri kääntyi Don Ignatio ja näki hänet.
"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, herrani", sanoi hän espanjankielellä, arasti ja miellyttävästi hymyillen, nostaen hattuaan, näyttäen pitkän tukkansa, joka kuten hänen suippo partansakin oli aivan valkea. "Te varmastikin olette pitänyt minua epäkohteliaana; mutta tapani on viikon työn loputtua olla läsnä uskonnonharjoituksessa kansan kera — älkäähän tungeksiko lähelle jalosyntyistä englantilaista — enkä luullut teidän saapuvan ennen auringonlaskua."
"Älkää pyydelkö anteeksi, herrani", vastasi Jones. "Olen ollut varsin innostunut näkemään palvelijanne hartausharjoituksissaan. Mikä ihana kappeli tämä onkaan! Saanko katsella sitä, ennenkuin lukitsette ovet?"
"Tietysti, herrani. Se on kerta kaikkiaan hieno. Vanhat munkit, jotka piirustivat sen kaksisataa vuotta sitten — sillä tämä oli suuri luostari — ymmärsivät rakennustaidon, ja työtä joudutettiin myös silloin, eikä maksanut mitään. Luonnollisestikin olen tehnyt paljon korjauksia, sillä ne, jotka asuivat täällä ennen minua, eivät välittäneet sellaisista seikoista.
"Saattaisitte tuskin uskoa, herrani, että menneinä aikoina, parikymmentä vuotta sitten, tämä paikka oli maantierosvojen, tullikavaltajien ja miesmurhaajien tyyssija, ja että se väki, jonka tänä iltana olette nähneet, tai heidän isänsä, olivat orjia, ilman enempiä oikeuksia kuin koira.
"Vaan niin oli laita. Moni matkustaja on menettänyt henkensä tässä talossa tai sen läheisyydessä. Kerranpa minä itsekin olin menettää henkeni täällä. Katsokaahan tuon alttaritaulun leikkausta. Se on hieno, eikö totta? Nuo puupylväät ovat vanhojen munkkien aikakaudelta. Niin, olen tiennyt Don Pedro Morenon, edeltäjäni, sitoneen ihmisolentoja niihin, tarkoituksella kärventää heidät punahehkuvin raudoin."
"Kenelle tuo kirjoitus on omistettu?" kysyi Jones, osoittaen puheenaollutta marmorilevyä.
Don Ignation kasvot saivat varsin vakavan ilmeen hänen vastatessaan:
"Se on omistettu, herraseni, suurimmalle ystävälle, mitä minulla milloinkaan on ollut, miehelle, joka pelasti henkeni oman henkensä uhalla, ja joka oli rakas minulle, rakkaampi kuin milloinkaan nainen voi olla. Mutta oli nainen, joka myöskin rakasti häntä, niinikään intiaaninainen, ja tuo mies helli häntä enemmän kuin minua, mikä olikin oikein, sillä eikö Jumala olekin niin asettanut, että miehen pitää jättämän ystävänsä, niin, isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa sidottu oleman?"
"Menivätkö he sitte naimisiin?" kysyi Jones, joka innostui asiaan.
"Menivät, he menivät naimisiin, ja vieraalla seudulla ja vieraalla tavalla. Mutta sehän on jo vanha juttu, herrani, ja Teidän luvallanne minä jätän sen kertomatta; ajatuskin siitä palauttaa mieleeni monta tuskallista muistoa — kuoleman ja perikadon, rauenneiden suunnitelmien ja tyhjiin menneiden toiveiden muistoa. Ehkä minä joskus kerran, jos minulle on suotu voimia ja elinkautta kyllin, kirjoitan sen kaiken. Joitakuita vuosia sitten minä aloinkin jo; mutta se kyllästytti minua, ja se mitä olin kirjoittanut, tuntui hullutukselta, ja niin minä jätin koko touhun.
"Olen elänyt monivaiheista elämää, herrani, ja joutunut sen kestäessä moniin seikkailuihin, vaikkakin, Jumalan kiitos, viime vuoteni ovat kuluneet rauhassa. No, hyvä, kohta jo saapuu loppukin, ja ellei minulla olisi ajatusta, että väkeni voi minun kuoltuani joutua huonoihin käsiin, ei se lainkaan minua pelottaisi.
"Mutta tulkaahan, herrani, Teidän on jo nälkäkin, ja kelpo isämme, joka on luvannut syödä kanssamme, on ratsastettava vielä tänä iltana pitääkseen huomisaamuna messun kolmen leaguen [League = kolme meripenink. — Suom. huom.] päässä sijaitsevassa kylässä, siksi olen tilannut illallisen varhain. Tavaranne ovat viedyt huoneeseenne, apotin huoneeseen, niinkuin sitä kutsutaan, ja jos tahdotte seurata minua, näytän Teille lyhyen tien kappelista sinne."
Sitten näytti hän tien pienelle ovelle. Aukaistuaan tämän he nousivat ahtaita portaita, joiden yläpäässä oli tasainen paikka, sekä ristikkoakkuna, joka oli niin asetettu että, ollen alhaalta näkymätön, siellä seisova katselija voi nähdä ja kuulla kaiken, mikä kappelissa tapahtui.
"Tältä paikalta", sanoi Don Ignatio, "vanhat apotit pitivät salaista vaaria munkeistaan, ja täältä minäkin kerran näin näyn, jota en hevillä unhoita."
Sitten kulki hän muutamien pitkien ja hämärien käytävien läpi, saapuakseen huoneeseen, joka oli kalustettu siroilla, vanhoilla espanjalaisilla huonekaluilla.
"Makuupaikkanne on taampana, herrani", hän sanoi, avatessaan toisen oven, joka vei laajaan ja synkännäköiseen huoneeseen, johon valo pääsi raskaasti teljetyistä, vähintäin kymmenen jalkaa korkealla lattiasta olevista akkunoista.
Seinillä oli maalauksia Viimeisestä Tuomiosta ja verisen Inkvisitsioniajan innoittamista kohtauksista, kamaloita katsella ja jossain määrin kosteuden pilaamia, mutta suoritettuja suurella voimalla ja elävällä, joskin liioitellulla mielikuvituksella. Keskimäisen akkunan alla, ulottuen noin kolmen jalanmitan päähän lattiasta oli muinainen kokonaisvalokuva, esittäen jotakin apottia luonnollisessa koossa öljyllä laudalle maalattuna, näyttäen tulisen ja pahannäköisen miehen, jonka kaljun päälaen yläpuolella Pyhä Henki näkyi leijailevan kyyhkysen muodossa. Sitäpaitsi huone oli hyvin, vaikkakin keveästi kalustettu, ja upeili yli tiililattian levitettyjen neliönmuotoisten mattojen loisteliaisuudella.
"Pelkään, että pidätte tätä ikävänä huoneena, herrani", sanoi Don Ignatio, "se on kumminkin meidän vierashuoneemme. Ylempänä on vielä huone, jota pitäisin sopivana kirjoittaessanne, jos niin haluatte. Kansa täällä kertoo, että siellä kummittelee, mutta tiedän, ettei teitä englantilaisia peloita sellaiset seikat. Ei ole kuitenkaan ihmeteltävää, että he näin kertovat, nähdessään siinä huoneessa tehdyn murhia Don Pedro Morenon aikana. Hän pani tosiaankin salaliiton tappamaan minua ja ystävääni täällä, ja vaikkei hän siinä kohdin onnistunutkaan, löysin minä jälkeenpäin luurankoja lattian alta — pari niitä juuri, muistaakseni, siltä kohdalta, missä vuode on nyt — ja toimitin niille asiaankuuluvan hautauksen."
Asemansa velvoittamana väitti Jones olevansa vahva kaikkia Inkvisitsionin kidutuskuvauksia vastaan, samoinkuin vainajien joukkoon joutuneiden apottien muistoja, murhattujen miesten luurankoja lattian alla sekä aaveita vastaan. Vaikkei hän sitä milloinkaan tunnustanutkaan isännälleen, ei hänen ensi yönsä apotin huoneessa ollut lainkaan miellyttävä koe, mikä luultavastikin on luettava hänen juomansa, liian vahvan kahvin ansioksi. Seuraavina päivinä hän kumminkin tottui hyvin paikkaan sekä piti siitä tosiaankin enemmän kuin mistään muusta huoneesta maatilalla.
Vastakohtana sille raa'alle ja huonosti valmistetulle ruualle, jota Jones oli pakoitettu käyttämään ravintonaan kaivoksella, Don Ignation illallinen oli suorastaan juhla-ateria, sopiva kenelle herkkusuulle tahansa, eritotenkin koska se oli vapaa kaikesta hirvittävästä sekasotkusta, kuten öljyn ja eläinten sisäelinten sekotuksesta, mikä esiintyy niin yleisesti meksikolaisessa ruokajärjestyksessä.
Heidän aterioituaan tarjottiin sikaareja ja mustaa kahvia, joiden raaka-aineet olivat kasvaneet tilalla, eikä Jones koskaan elämässään ollut polttanut parempaa tupakkaa. Kun hengenmies — sivistynyt ja hyvin kasvatettu henkilö — oli lähtenyt, alkoi Jones puhua maan muinaisjäännöksistä. Pian sai hän huomata, ettei hänen isäntänsä tietoja tässä suhteessa oltu laisinkaan liioiteltu, nähdessään hänen kykenevän selittämään salakirjoituksia, mitä tuskin kukaan olisi voinut otaksua, ja antamaan pääsisällön niiden rotujen historiasta, jotka olivat rakentaneet ne suuret temppelit ja palatsit, joista löytyy niin paljon raunioita tällä alueella.
"On tuskallista ajatella", sanoi Jones kesken kaiken, "ettei yksikään elävä olento ole säilynyt todistamaan tästä sivistyksestä. Jos vain vanha taru Kultaisesta Kaupungista, joka muka olisi kätkettynä jonnekin Keski-Amerikan tutkimattomaan seutuun, olisi totta, luulen, että antaisin kymmenen vuotta elämästäni, päästäkseni käymään siellä. Olisi suuremmoinen asia astua takaisin menneisyyteen, nähdä koko järjestelmä työssä, ja liittyä kansaan, josta koko maailmalla ei olisi tietoa eikä aavistusta; sillä, olkoonpa mielikuvitus niin voimallinen kuin onkin, on suorastaan mahdotonta päästä kaiken perille raunioiden ja tarujen perusteella. Itse asiassa, Don Ignatio, en voi käsittää miten Te, joka ette koskaan ole noita edesmenneitä elävänä katsellut, voitte puhua heistä niin varmasti."
"Ellen olisi heitä koskaan nähnyt, herrani", hän vastasi rauhallisesti, "olisikin se ihmeellistä. Voinpa oikaista Teitä hieman ja ruveta kertomaan; nähkääs, asia onkin niin, että olen nähnyt tarun Kultaisen Kaupungin ja sen sivistyksen, ja voin vakuuttaa Teille, että sen ihmeet ovat paljoa suuremmat kuin taru tai joku espanjalainen romaaninkirjoittaja konsanaan ovat voineet kuvata."
"Mitä!" huudahti innostuen Jones, "mitä! Olenko liiaksi juonut mainiota viiniänne? Näenkö unta, vai kuulinko Teidän sanovan, että Te, herrani, joka istutte lähelläni, omin silmin olisitte nähnyt intiaanien salaisen kaupungin?"
"Kyllä Te kuulitte minun niin sanovan, herrani, joskaan en sitä tehnyt pienimmässäkään määrässä toivoen, että sanojani uskoisitte. Juuri siitä syystä, etten voi sietää itseäni pidettävän valehtelijana, en ole koskaan halaistullakaan sanallakaan koskettanut tähän asiaan, ja samaisen syyn takia jätän sen nytkin kertomatta, koska en halua, että se, jonka toivoisin olevan ystäväni, katsoisi ylenkatseella minuun.
"Tosiaankin olen pahoillani, että olen puhunut näin vapaasti, mutta totuudenrakkauteni nimessä pyydän Teitä muistamaan, että kätkössä Keski-Amerikan synkkien metsien, sydänmaiden ja vuorijonojen, minne ei yksikään valkoinen mies ole jalallaan astunut, ja mistä sittemmin hävisivät alkuasukkaat, siellä on tilaa monille menneille kaupungeille. Kas, herrani, kahdensadan peninkulman päässä tai ehkäpä lähempänäkin siitä, missä nyt istumme, on lacandoneja, kastamattomia intiaaniheimoja, jotka eivät koskaan ole nähneet valkoista miestä, ja jotka yhä noudattavat isäinsä tapoja. Ei, herrani, tuota juttua älköön koskaan kerrottako, ei ainakaan minun eläessäni, sillä minulla ei ole mitään todistuskappaleita siitä, tai korkeintaan yksi ainoa —"
"Mikä sitten?" kysyi Jones innoissaan.
"Saatte nähdä sen, jos haluatte, herrani", vastasi hänen isäntänsä ja lähti huoneesta.
Siinä samassa hän palasi mukanaan pieni nahkalaukku, josta hän veti esiin varsin kummallisen ja ihanan koristuksen. Se oli suuri smaragdi, suurin mitä Jones milloinkaan oli nähnyt, hiomaton, mutta hyvästi silattu. Tämä kivi, joka oli upotettu puhtaaseen kultaan, oli ilmeisesti ollut vyössä solkena, ja voitiin sitä samalla käyttää sinettinä, sillä siihen oli piirretty juhlalliset, vainajannäköiset ihmiskasvot ja sen alle jotakin kuvakirjoituksella; päinvastaisella puolella oli niinikään muita kuvakirjoituksia.
"Osaatteko lukea näitä kirjoituksia?" kysyi Jones, tutkittuaan koristetta.
"Kyllä, herrani. Etusivulle kirjoitetut sanat kuuluvat: 'Oi Silmät ja Suu, katselkaa minua, puhukaa puolestani!' Ja takasivulla: 'Taivaan sydän, ole kotini sä'."
"Se on ihmeellinen", sanoi Jones, antaen huoaten takaisin kalliin esineen, sillä hän olisi luovuttanut kaiken mitä hänellä oli, yksinpä kengät jalastaan, saadakseen pitää sen. "Ja nyt, ettehän pane pahaksi, jos pyydän Teitä kertomaan itselleni koko historian?"
"Pelkään, ettei se kiinnitä mieltänne kyllin, herrani", vastasi Don
Ignatio pudistaen päätään.
"Mutta", pyyteli Jones, "koska olette ilmaissut näin paljon, onhan sydämetöntä jättää lappu kertomatta."
"Herrani", sanoi isäntä, "tahdotteko ottaa lisää kahvia? No! Käymmekö hiukan kävelemässä katolla, katselemassa maisemaa; se on herttainen kuunvalossa, ja katot täällä ovat ihmeellisiä, lujasta kivestä rakennettuja? Kerrotaan tarinana, että vanhojen munkkien oli tapana käydä kesäisin katolla syömässä. Siellä on ampumarei'illä varustettu seinä, jonka takaa tuo samainen luostarinpäämies, jonka kuva riippuu teidän makuuhuoneessanne, löi takaisin hänen sortonsa takia kapinaan nousseiden intiaanien suuren rynnäkön.
"Huomenna toivon saavani Teille näyttää läheisiä maita, jotka ovat hyvin palkinneet minun kaksikymmenvuotisen viljelykseni vaivat. Kaikki Meksikossa etsiskelevät kaivoksia, mutta sen maaperä on kaikista rikkain kaivos. Minä tiesin sen, ja nähdessäni paikkakunnan mahdollisuudet, minä möin muut smaragdit, jotka olivat tämän soljen mukana — ne olivat hienoja kiviä, mutta kaivertamattomia ja sen takia vähemmän mieltäkiinnittäviä — ja ostin maan kyllin halvalla. Mutta nyt kun maa on viljelty ja minä olen tehnyt istutuksia niin paljon, sen arvo on noussut suureksi ja kohoaa yhä vielä, kunhan kaikki nuoret kakaopensaat jonkun vuoden päästä tästä lähtien alkavat antaa täyden sadon.
"Kas niin, Jumalan kiitos, portaat ovat lopussa — minun selkääni koskee aina niitä kiivetessäni. Ilma on ihana, eikö totta, herrani, ja näköala verraton? Katsokaahan, virta välkkyy kuin hopea. Ah, kuinka kaunis on Luojan maailma! Sydäntäni viiltää ajatellessani, että se on jätettävä, mutta varmasti on hän valmistava vielä paremmat asuinsijat meille, toimiaksemme hänen hyväkseen ja palvellaksemme häntä asunnoissa, minne ei synti eikä vaiva pääse tunkeutumaan. Varmasti löytyy asuinsija siellä ylhäällä", ja hän nyökkäsi päällään kohti taivasta.
Tämä oli vasta ensimäinen niistä monista illoista, jotka Jones kulutti Don Ignation vieraanvaraisen katon alla, missä hän kuukausien kuluessa tuli yhä enemmän tervetulleeksi.
Pian hän tunsi suurta kiintymystä tuota vakavaa, hyväluontoista, herttaisen vanhaa miestä kohtaan, jonka sielu näytti olevan tahraton kaikista huonoista ajatuksista, ja jonka pääpyrintönä oli kehittää maatansa ja tehdä hyvää jokaiselle ympärillään, eritotenkin palvelijoilleen.
Tuttavuutensa alkuaikoina tekivät he yhdessä tutkimusmatkoja läheisille raunioille, ja kerran Don Ignatio lähti hänen kanssaan katsomaan La Concepcionin kaivosta, mikä käynti näytti olevan mitä suurimmaksi hyödyksi herra Jonesille ja sille yhtiölle, jonka palveluksessa hän oli. Yksi tämän puheenalaisen kaivoksen toimintavaikeuksia oli työväen vähälukuisuus. Don Ignatio sai tämän haitan häviämään yhdellä ainoalla sanalla.
Hän lähetti tiedon vuoristoon, ja kas! Viikon sisällä ilmestyi viisikymmentä urheata alkuasukasta tarjoamaan palvelustaan kaivokselle, mikä seikka edelleen lisäsi Jonesin kokemuksia ystävänsä erikoisesta vaikutuksesta alkuasukkaisiin.
Ajan pitkään loppuivat kumminkin tällaiset retkeilyt, kun Don Ignation terveys alkoi heikontua, laskematta häntä juuri nimeksikään pois maatilaltaan.
Vihdoin — kun he olivat olleet tuttavia jo parin vuoden ajan — saapui eräänä aamuna sanansaattaja kaivokselle, ilmoittaen että herransa Don Ignatio oli lähettänyt hänet käskien kertomaan herra Jonesille olevansa kuolemaisillaan ja haluavansa tavata häntä. Sanansaattajaa oli kumminkin pyydetty mainitsemaan, että jos se jossain suhteessa ei kävisi laatuun, niin herra Jonesin ei pitäisi vaivautua tulemaan niin pienen asian takia, koska hänen herransa oli kirjoittanut kirjeen, joka piti annettaman hänen kuolemansa jälkeen herra Jonesille.
On tarpeetonta mainita, että herra Jones matkasi yli vuorten niin nopeasti kuin parhain ratsu vain voi viedä hänet. Saavuttuaan maatilalle, hän löysi Don Ignation makaamasta huoneessaan, voimattomana ja hyvin heikkona, mutta täydessä tajussaan ja ilostuneena hänet nähdessään.
"Elän viimeisiä hetkiäni, ystäväni", hän sanoi, "ja olen iloissani siitä, sillä olen kovasti saanut kärsiä selkäni takia, jonka muinoin loukkasin. On niinikään aika avuttoman vanhan miehen tehdä tilaa kykenevämmälle." Ja hän katsoi oudosti vieraaseensa ja hymyili.
Jones, joka oli liikutettu, antoi tavanmukaisen vastauksen, että hänellä muka olisi vielä monta kuukautta elonaikaa, mutta Don Ignatio katkaisi hänet lyhyesti.
"Älkää kuluttako aikaa tuollaisilla puheilla, ystäväni", hän sanoi, "vaan kuunnelkaa. Aina siitä asti kuin tulimme tuttaviksi, olette yrittänyt saada minua kertomaan, miten tulin käyneeksi 'Maailman Sydämen' kaupungissa, sekä kertomaan ystävästäni James Stricklandista, jonka, Jumalalle kiitos, saan kohta jälleen nähdä.
"Niin, en koskaan olisi tahtonut kertoa sitä Teille, vaikka pari kertaa olinkin vähällä niin tehdä nähdessäni vaikenemiseni tuottavan surua Teille, osittain siksi, että omasta mielestäni kykenen säilyttämään salaisuuden, vaikkakin minua houkutellaan paljastamaan sitä, sekä myös siksi että olen itsekäs ja tiedän, että niin pian kuin olisitte kuullut kertomukseni, olisi mielenkiintonne tyhmään, hassahtavaan vanhaan mieheen loppunut, sillä kuka juuri enään välittää kuoresta itse hedelmän syötyään?
"Olihan siinä muitakin syitä; esimerkiksi se, etten olisi voinut kertoa tätä tarinaa paljastamatta sisäistä liikutustani, ja minä tiedän, että te englantilaiset halveksitte sellaisia näytöksiä. Lopuksi, jos sitä lainkaan kertoisin, tahtoisin sen tehdä täydellisesti ja huolellisesti, ottaen huomioon kaikki suhteet, ja tätä olisi ollut vaikea suorittaa suusanallisesti. Kuitenkaan en ole tahtonut jättää toivoanne peräti täyttämättä, ja minä olen toivonut, että säilyisi jonkunlainen tieto niistä ihmeellisistä asioista, jotka eläissäni olen nähnyt, vaikkeikaan tämä viimeinen toivomus yksinään olisi kyennyt saamaan minua ryhtymään siihen hommaan, jonka sain loppuun suoritetuksi kymmenen päivää sitten, ennenkuin halvaus iski käteeni.
"Saanko vaivata Teitä avaamaan tuon kaapin lähellä vuoteeni jalkopäätä ja antamaan minulle nipun käsikirjoituksia, jotka löydätte sieltä? Tuhannet kiitokset. Tässä, herrani, näillä arkeilla, jos viitsitte nähdä vaivan lukea niitä, on kerrottuna, miten minä ja englantilainen ystäväni tulimme käyneeksi Kultaisessa Kaupungissa, mitä me näimme ja saimme kokea siellä, ja monta muuta seikkaa, jotka Teidän mielestänne lienevät tarpeettomia, mutta eivät ole kuitenkaan ulkopuolella kertomuksen kulkua.
"No niin, ottakaa kirja ja pankaa se pois näkyvistä, sillä sen pelkkä näkeminen jo väsyttää, tuoden mieleeni ne monet hetket, jotka sitä kirjoittaessani kulutin. Haluankin keskustella jostain tärkeämmästä. Sanokaahan, ystäväni, aiotteko jäädä tähän maahan vai palata Englantiin?"
"Palata Englantiin! Miksi sinne mennä, eihän siellä ole kaivoksia johdettavaksi. Ei, olen liian köyhä."
"Tahtoisitteko siis palata, jos olisitte rikas?" kysyi huolestuneena kuoleva mies.
"En tiedä; se riippuu asianhaaroista. Mutta luulen, että olen ollut liian kauan Englannista poissa, viihtyäkseni siellä."
"Minua miellyttää kuulla tuota, ystävä, sillä haluan samalla ilmoittaa Teille, että olen tehnyt Teidät perillisekseni, niin että tämän jälkeen olette varakas mies, mikäli me tässä maassa ymmärrämme varallisuutta."
"Olette tehnyt minut perilliseksenne!" sammalsi Jones.
"Niin. Miksi en sitte? Pidän Teistä paljon ja tiedän Teidän olevan rehdin ja kunniallisen miehen. Minulla ei ole sukulaisuussuhteita eikä ystäviä, ja ennenkaikkea olen vakuutettu, että tulette erinomaisesti toimeen väkeni kanssa täällä, sillä olen ottanut selvää Teidän käyttäytymisestänne niiltä, jotka työskentelevät alaisinanne kaivoksessa. Senlisäksi minulla on ehdotuksia, joiden ei missään suhteessa tarvitse sitoa Teitä, sillä niitä ei ole testamenttiin merkitty, nimittäin että Te itse eläisitte täällä ja jatkaisitte minun alkamaani työtä niin kauan kuin mahdollista, ja siinä tapauksessa että olisitte pakotettu myymään tilan jonkun aavistamattoman syyn takia, tai luovuttamaan sen pois testamentilla, Te jättäisitte sen vain jonkun englantilaisen huostaan, henkilölle, jota jossain määrin tunnette. Suostutteko siihen?"
"Tietysti suostun, enkä tiedä, miten Teitä kiittäisin."
"Älkää lainkaan minua kiitelkö; kiittäkää omaa luonnettanne ja rehellisiä kasvojanne, jotka ovat saaneet minut vakuutetuksi, etten voi sen parempiin käsiin omaisuuttani luovuttaa. Lähtekää nyt, sillä olen väsynyt, mutta palatkaa huomisaamuna papin lähdettyä."
Näin Jones, joka oli astunut huoneeseen, tietäen vuosittain vaivalla ansaitsevansa kahdeksansataisen, lähti sieltä omistaen omaisuuden, joka ennen pitkää antoi vuosittain yhtä monta tuhatta, niinkuin kuka tahansa voi todistaa, joka on käynyt hänen luonaan Santa Cruzissa. Kolme päivää myöhemmin vaipui Don Ignatio rauhallisesti kuolemaan ja sai viimeisen leposijansa maatilansa kappelissa.
Näin siis joutui tarina "Maailman Sydämen" kaupungista ja Don Ignatiosta sekä hänen ystävästään James Stricklandista, jotka sen näkivät, Jonesiksi nimittämämme henkilön käsiin.
Tässä seuraa suomennos käsikirjoituksesta.