Maailman sydän

by H. Rider Haggard

ENSIMÄINEN LUKU.

Kapinan kukistuminen.

Minä, Ignatio, tämän kertomuksen kirjoittaja, ollen nyt jo kuudennellakymmenennellätoisella ikävuodellani, olen syntynyt vuoristossa, pikku kaupunkien Pichaucalcon ja Tiapan välimailla sijaitsevassa kylässä. Isäni oli tuon kaiken alueen perinnöllinen haltija, ja intiaanit olivat kovasti häneen kiintyneet.

Ollessani pojannulikka, ehkä yhdeksän vuotias, vallitsi sorto maassa. En koskaan täysin ymmärtänyt sitä, tai lienen ehkä unohtanut sen ajan tapahtumat, sillä sellaista sattui yhtämittaa, mutta luulen, että syynä siihen oli eräs vero, jonka Meksikon hallitus väärin oli asettanut meille. Olkoonpa miten tahansa, mutta isäni, pitkä, säihkysilmäinen mies, kieltäytyi maksamasta veroa, ja pian saapui joukko sotilaita ratsain, ampuen kuoliaaksi suuren joukon kansaa ja ryöstäen mukanaan vaimoja sekä lapsia.

Isäni ottivat he vangiksi ja kuljettivat hänet seuraavana päivänä, äitini ja minun täytyessä katsella kaikkea tätä, kaivamansa kuopan reunalle, tähdäten pyssyillä hänen päätänsä ja uhaten ampua hänet, ellei hän paljastaisi heille salaisuutta, jonka he kaikin mokomin olisivat tahtoneet tietää. Ainoa mitä hän sanoi oli, että hän tahtoisi heti kohta itsensä ammuttavan päästäkseen vapaaksi ympärillään surisevista hyttysistä.

Mutta he eivät häntä kuitenkaan tappaneet, ja sinä iltana veivät he hänet takaisin vankeuteen, minne minut vei häntä katsomaan isä Ignatio, hänen serkkunsa ja minun risti-isäni. Muistan, että hän oli pantu likaiseen komeroon, niin kuumaan että siellä vaivoin saattoi edes hengittää, ja että oven edustalla oli humalaisia meksikolaisia sotilaita, jotka tavantakaa uhkasivat tappaa meidät intiaanikoirat.

Risti-isäni, pappi Ignatio, kuunteli isäni puhetta kopin nurkassa ja otti jotakin hänen kädestään. Sitte kutsui isäni minut luoksensa ja suuteli minua ja ripusti sitten omin käsin kaulaani muutamiksi minuuteiksi esineen, jonka pappi oli häneltä ottanut, irroittaakseen sen jälleen ja antaakseen Ignatiolle säilytettäväksi, sanoen: "Pidähän huolta, että poikani saa sen, ja niinikään siihen kuuluvan historian, kunhan hän tulee täysi-ikäiseksi."

Sitten isäni suuteli minua jälleen, siunasi minut Jumalan nimeen, ja suuret kyynelet putosivat tällöin hänen poskilleen. Sitten pappi Ignatio kuljetti minut pois, enkä senjälkeen koskaan enään nähnyt isääni, sillä sotilaat ampuivat hänet seuraavana aamuna ja heittivät ruumiin kaivamaansa kuoppaan ja kätkivät sen sinne.

Tämänjälkeen rippi-isäni ja kaimani Ignatio vei minut äitini kera pieneen Tiapan kaupunkiin, missä hän oli pappina, mutta kohta kuoli äitini siellä murtunein sydämin.

Tiapassa me elimme paikkakunnan parhaassa talossa, sillä se oli kivestä rakennettu ja sijoitettu ihanan, kohisevan virran partaalle, jonka vesi aina oli lasikirkasta, kuinka rankasti tahansa satoikin, mikä virta juoksi satakunta jalkaa etäällä akkunain alla.

Tiapasta ei ole paljoa kertomista, paitsi että kansa siellä siihen aikaan enimmästä päästä oli varasjoukkoa, ja niin suuria syntisiä, ettei isä Ignatio tahtonut antaa synninpäästöä juuri kenellekään, ei edes heidän kuolinvuoteillaan. Siellä oli siitä huolimatta kirkko, jonka katolla rehoittivat mitä ihanimmat orkideat. Tietkin olivat niin kehnot että, kuivaa vuodenaikaa lukuunottamatta, oli vaikeata sekä mennä kaupunkiin että palata sieltä.

Täällä, tässä syrjäisessä paikassa minä vietin aikaisimman nuoruuteni, mutta en kasvatusta vailla, mikä olkoon huomautettu, koska kaimani oli oiva opettaja ja teki voitavansa varjellakseen minua turmeluksesta.

Täytettyäni viisitoista vuotta, valtasi minut äkkiä halu tulla papiksi. Asianlaita oli näin: Eräänä sunnuntai-iltana istuin Tiapan kirkossa katsellen milloin kämmekäs-kukkien huojuntaa tuulessa läpi ikkunan, milloin muistorikkaita kuvia seinillä, joita kuvia olivat tuoneet lahjaksi miehet ja naiset, rukoillen avuksi pyhimyksiä hädänhetkinä, ja pyhimykset olivat heidät pelastaneet, milloin tulen, milloin murhaajain käsistä, milloin taas vedenvaarasta. Ne olivat kelvottomia ja mauttomia töherryksiä, mutta varmasti kelvollisia Jumalalle, joka oli nähnyt niiden maalauttajien hartauden.

Istuessani siinä velttona, alkoi risti-isäni, kelpo pappi, saarnata. Sattui niin, että pari päivää sitten oli Tiapassa tapahtunut kamala murha. Kolme matkustajaa ja yhden poika heistä, jotka olivat matkalla Christobelista rannikkoa kohti, jäivät yöksi erääseen taloon lähellä meitä. He kuljettivat mukanaan muulinkuormallista hopeaa, jonka he olivat saaneet maksuna San Christobelissa tekemästään kaupasta, minkä kuorman muutamat pahaan elämään harjaantuneet kaupunkilaisemme päättivät varastaa.

Niinmuodoin murtausivat roistot, luvultaan ehkä kymmenen, taloon, missä yöpyivät matkustajat, ja syöksyen heidän kimppuunsa he tappoivat kaikki kolme ja ottivat haltuunsa hopean. Ollessaan juuri aikeissa lähteä, varkaat huomasivat pojankin, joka oli piiloutunut vuoteen alle, ja kiskoen hänet esiin, tappoivat hänetkin, jottei hän olisi todistamassa heitä vastaan.

Mutta ne, jotka tuon konnantyön olivat tehneet, olivat hyvin tunnettuja kaupungissa; toistaiseksi ei kuitenkaan ketään oltu vangittu, sillä he lahjoivat viranomaiset osalla saalistaan. Mutta nähdessään joitakuita heitä kirkossa, otti rippi-isäni saarna-aiheekseen käskyn — "Älä tapa".

En koskaan ole kuullut verrattomampaa saarnaa; joka tapauksessa, ennenkuin hän oli ehtinyt loppuunkaan, nousi kaksi miestä ja hiipi pois kirkosta omantunnontuskissaan, ja kun saarnaaja kuvasi, miten murhattiin pikkupoika, miten likaiset kädet yhtäkkiä lähettivät hänet iankaikkisuuteen, puhkesivat kyyneleet monelta seurakuntalaiselta.

Kerron tämän siksi, että jouduin ensikerran, ajatellessani murhattua pikku poikaa, joka muutama päivä sitten oli ollut yhtä elävänä kuin itsekin, tuntemaan mitä kuolema on ja ymmärtämään, että minunkin kerran on erottava täältä ijankaikkisesti, joko taivaaseen tai kadotukseen joutuakseni. Minua värisytti tuo aatos, ja minusta tuntui, kuin olisin nähnyt kuoleman asettuneen olkapäälleni, niinkuin se nytkin siinä on, ja silloin ja siitä pitäen minä päätin ruveta papiksi ja tehdä hyvin koko elämäni, jotta vihdoin löytäisin rauhan ja välttäisin kaiken pahan.

Seuraavana aamuna astuin rippi-isäni huoneeseen ja kerroin hänelle aikeistani. Hän kuunteli minua tarkasti ja vastasi: "Niin minäkin omasta mielestäni soisin; mutta se ei voi tapahtua, syyn kuulet, jahkahan tulet täysi-ikäiseksi. Sitten kun minun huolenpitoni loppuu, voit tehdä valintasi ja, jos edelleen niin haluat, tulla papiksi."

* * * * *

Viisi vuotta kului jälleen, jona aikana minä vahvistuin ja voimistuin ja kunnostauduin kaikissa miesten koetuksissa. Paljon tänä aikana opiskelinkin risti-isäni johdolla, joka minulle tilasi kirjoja aina Espanjasta asti.

Näiden kirjojen joukossa oli monta historiaa omasta rodustani, intiaaneista, ja espanjalaisten heistä saamista voitoista. Näihin historioihin en koskaan väsynyt, joskin minua raivostutti lukea kansani tappioista ja sen kokemasta kamalasta sorrosta, kansani, joka nyt on vain orjaheimo.

Vihdoin, kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni, kutsui risti-isäni, joka oli käynyt vanhaksi ja heikoksi, minut huoneeseensa ja, lukittuaan oven, puhui minulle seuraavaan tapaan:

"Poikani, aika on tullut, jolloin minun on ilmoitettava sinulle rakkaan isäsi, minun serkkuni ja parhaan ystäväni viimeiset määräykset, isäsi, jonka sotilaat ampuivat kuoliaaksi kun sinä vielä olit pieni lapsi, sekä mainittava sinulle syntyperästäsi ynnä muista asioista.

"Ensiksikin saat tietää olevasi kuninkaallista ja vanhaa sukuperää, sillä esi-isäsi yhdennessätoista polvessa oli itse Guatemoc, viimeinen atztekien hallitsija, jonka espanjalaiset tappoivat, minkä syntyperän voin sinulle näyttää vanhoista kirjoituksista ja sukuluetteloista. Sitäpaitsi tietävät ja muistavat intiaanitkin, mistä heidän kuninkaansa polveutuivat."

"Olen siis oikeastaan Meksikon Keisari", sanoin ylpeästi, sillä haltioituessani minusta tuntui hienolta polveutua miehistä, jotka muinoin olivat kantaneet kruunua.

"Voi, poikani", sanoi synkeänä vanha pappi, "tässä maailmassa on voima ainoa oikeus, ja espanjalaiset ottivat sen pois esi-isiltäsi kidutuksilla ja kavaluudella jo kauan sitten. Paitsi sitä, että saat osaksesi kunnioitusta intiaanien kesken, olet veressäsi perinyt hyödytöntä mainetta.

"Kas tässä on yksi esine, joka on periytynyt sinulle esi-isältäsi Guatemocilta ja niiltä, jotka olivat vallassa ennen häntä. Ehkä muistanet, että isäsi kuolemansa edellisenä iltana kiinnitti kaulaasi taikakalun ja, irroittaen sen jälleen, antoi sen minun haltuuni? Kas, tässä se on."

Tämän sanottuaan hän ojensi minulle puoleksi sydämenmuotoisesta smaragdista tehdyn koristuksen, käyttäessä siliytyneen mutta hiomattoman, joka toiseen samankaltaiseen liitettynä olisi ollut kyyhkysen munan suuruinen. Tämä kivi ei ollut haljennut, mutta leikattu ylhäältä alas asti ylen taitavasti. Taikaesine oli lävistetty, ikäänkuin vitjoissa kannettavaksi, ja sen pintaan oli naarmutettu outoja kuvakirjoituksia sekä puoleksi miehisen henkilön kasvonpiirteet.

"Mikä se on?" kysyin.

Vanha pappi kohautti olkapäitään, vastaten:

"Esine, joka on jossain yhteydessä heidän pakanallisten menojensa ja taikojensa kanssa, luulen. Tiedän vain vähän siitä, sen vain, että isäsi sanoi sen olevan arvokkaimman perinnön atzteki-kuninkailta, sekä että alkuasukkailla on se käsitys, että silloin kun tämän kiven molemmat puoliskot joutuvat yhteen, valkoisen rodun miehet karkoitetaan Keski-Amerikasta ja intiaanikeisari on valtiaana merestä mereen asti."

"Ja missä on toinen puolisko, isä?"

"Miten minä sen tietäisin", vastasi hän ärtyisästi, "kuka uskoo noihin tarinoihin tai epäjumalankuvilla kaiverrettuihin kiviin? Olen pappi ja siksi isäsi niin vähän puhui tuosta asiasta, koska laki ei salli minun kuuluvan salaisiin seuroihin. Joku sentapainen seurahan vielä löytyy, ja tuon taika-esineen omistus-oikeuden nojalla olet sinä sen päämies, niinkuin sinun esi-isäsi ennen sinua olivat, vaikkakin, niin paljon kuin minä tiedän, tuo kunnia tuotti heille vain hyvin vähän onnea.

"En tiedä enempää sen vaiheista, mutta voin osottaa sinut erään lähistöllä asuvan intiaanin luo, ja näyttäessäsi hänelle tämän kiven hän varmaan voi kertoa sinulle sen salaperäisyyksistä, vaikkakaan sinä minun mielestäni et niitä lainkaan tarvitse.

"Kuulehan, Ignatio, poikani, olet rikas mies; kuinka rikas, en voi sanoa sinulle, mutta monta sukupolvea sitten ovat esi-isäsi piiloittaneet aarteen eräässä tarkoituksessa, joka minun on selitettävä, ja tuon aarteen luovuttavat sinulle seurasi jäsenet, joiden hallussa se on. Juuri tuon aarteen takia ovat isäsi ja isoisäsi isä ja monet muut saaneet kuolla, senjälkeen kuin huhu siitä oli saapunut Meksikon hallitusmiesten korville, jotka epäonnistuttuaan pakottaa heitä kertomaan salaisuutta, kiduttivat ja tappoivat heidät raivoissaan.

"Niin, näin kuului isäsi viimein määräys sinulle mitä tulee siihen omaisuuteen, jonka hän ja hänen esi-isänsä olivat kätkeneet:

"Kerro pojalleni Ignatiolle, jos hän sattuisi elämään täysi-ikäiseksi, ettei suvustamme ole milloinkaan kadonnut toivo voittaa takaisin kruunua, jonka Guatemoc menetti, tai ainakin karkoittaa pois kirottuja espanjalaisia ja heidän sikiöitään ja perustaa Intiaani-tasavaltaa. Tätä tarkoitusta varten olemme uusille sukupolville keränneet rikkautta, jotta sitä voisi käyttää silloin kun hetki on kypsä; ja tämän rikkauden takia, jota ei voitu tyystin pitää salassa sala-urkkijoita täynnä olevassa maassa, ovat jotkut meistä saaneet kärsiä kamalan kuoleman, jommoista minäkin tänä iltana odotan.

"Mutta minä olen kuoleva pitäen salaisuuteni, ja kun poikani on täysi-ikäinen hallitsevat toiset miehet Meksikossa, tai on asia siksi unohdettu; ainakin on aarre siellä, minne minä sen jätin. Niin, sano pojalleni toivoni olevan, että hän menettelisi sen kanssa samaten ja lisäisi sitä edelleen; että hän omistaisi elämänsä valkoisten hallitusmiestemme kukistamiseksi, ja sen rodun kohottamiseksi, jota he ovat vuosisatojen ajan ryöstäneet, murhanneet ja kahlehtineet.

"Siitä huolimatta sanon, etten pane mitään pakkoa hänelle näihin seikkoihin nähden, koska mielestäni hänen on niissä noudatettava omaa tahtoaan, sillä en voi unhoittaa sitä, että sukupolvesta toiseen on niitetty vain turmaa taisteltaessa valkoisia paholaisia vastaan, jotka esi-isäimme syntien ja epäjumalanpalveluksen takia ovat nähneet hyväksi panna meidät Jumalaa palvelemaan.

"Poikani, nämä olivat isäsi minulle lausumat sanat samalla tunnilla, jolloin hänet murhattiin. Nyt sinä ymmärrät, miksi käskin sinua odottamaan, ennenkuin päättäisit antautua papiksi. Jos se vieläkin on tahtosi, voit täyttää sen, sillä isäsihän antoi sinulle vapauden kulkea haluamaasi elämänsuuntaa."

Hänen lopetettuaan puheensa minä mietin hetkisen ja vastasin:

"Niin kauan kuin isäni veri on kostamatta, en voi ruveta papiksi."

"Sitä minä juuri pelkäsin", sanoi vanhus huoaten. "Tuo kirottu taikaesine, jota kannat kaulassasi, on alkanut tehota sinuun, Ignatio, ja sinä kuljet samaa tietä, mitä toisetkin kulkivat, ehkäpä veresi vuodattaen kuolet, kuten hekin. Oi, miksi ei tyydy ihminen jättämään pahuuden kostoa ja kansojen kohtaloita Kaikkivallan ja Hänen enkeleinsä käsiin?"

"Koska Kaikkivalta, hyvääkö vai pahaa tarkoittaen, pitää ihmisiä välikappaleinaan", minä vastasin.

* * * * *

Viikon sisällä tästä päivästä lähtien tuli Taipaan muutamia palvelijoiksi puettuja intiaaneja, joiden tehtävänä oli viedä minut vuorille, missä isäni oli elänyt ja missä hänen aarteensa oli yhä kätkettynä.

Sanoen hyvästit risti-isälleni, papille, joka itki lähteissämme, minä läksin matkaan, pitäen tarkoitukseni salassa. Mutta kävi niin, etten häntä milloinkaan enään nähnyt, sillä kuukautta myöhemmin hän sai jonkunlaisen kuumeen ja kuoli äkkiä. Pääasia, mitä voin hänestä sanoa on, ettei ylhäällä taivaassa, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, ole ainoatakaan ihmistä, jota niin hartaasti haluaisin nähdä jälleen.

Kolmantena matkamme päivänä saavuimme ahtaaseen vuoristosolaan, jonka takana oli intiaanikylä. Täällä oppaani veivät minut erään Antonion, josta isä Ignatio jo kerran puhui, vanhan, kunnianarvoisen näköisen miehen taloon, miehen, joka tervehti minua lämpimästi ja esitti minut muutamille muille miehille, jotka seisoivat hänen vieressään, en tiennyt miksi.

Tällöin kysyi muuan noista miehistä, kääntyen puoleeni selittämättömin sanoin, oliko minulla "Sydäntä". Juuri sitä vastasin haluavani, jolloin he kaikki purskahtivat nauramaan. Sitten astui Antonio luokseni, päästi auki paitani etumustan, saaden näkyviin taika-esineen, joka oli kuulunut isälleni, ja sen nähdessäni teki koko seurue kumarruksen.

Takimmaiset ovet olivat lukitut ja niiden eteen oli asetettu vartiomiehiä, ja nyt alkoivat menot, joiden yksityiskohtainen kuvaaminen ei nytkään ole luvallista. Tässä juhlallisessa tilaisuudessa sain kuulla Sydämen Liiton salaperäisyyksistä, jonka perinnölliseksi päälliköksi, vaikkakin olin vasta nuori poika, minut valittiin, annettaessa minulle monen tuhannen miehen, ympäri maata hajaantuneiden seuramme jäsenten ehdoton yliherruus.

Seuraavana päivänä siitä kun olin ottanut lopulliset valat, Antonio luovutti minulle aarteen, jota esi-isäni olivat keränneet piilopaikkaan ja jonka isäni oli jättänyt hänen huostaansa; se olikin suuri aarre, yli miljoonan dollarin arvoinen.

Nyt olin rikas, sekä väestä että rahasta; mutta, Antonion neuvoa noudattaen, minä vielä jäin joksikin aikaa kylään, ottamaan vastaan niitä, jotka Meksikon kaikilta ääriltä saapuivat tervehtimään minua Sydämen Haltijana.

Näiden kuukausien kuluessa tein elämäni suuren erheen. Jotensakin kolmen peninkulman päässä asumastani kylästä eli kaksi jaloveristä intiaanisisarta, vaikkakin köyhiä, toinen heistä leski ja toinen kaunis tyttö, minua nuorempi. Sattui niin, että kerran, muuanna sunnuntai-iltana, laakson asukkaiden ollessa poissa juhlamenoissa ratsastaessani heidän asuntonsa sivuitse, kuului huutoja sieltä.

Hypäten alas hevosen seljästä juoksin aukijääneelle ovelle ja näin toisen sisaren, lesken, makaavan kuolleena lattialla, samalla kuin kaksi meksikolaista rosvoa oli juuri käymässä nuoremman naisen kimppuun. Vetäen esiin puukkoni, minä löin toisen heistä kuoliaaksi ennenkuin hänellä oli aikaa kääntyä; sitten syöksyin toista miestä kohti sellaisella voimalla, että hän paiskautui seinää vastaan Nähdessään henkensä olevan vaarassa, hän pyysi minulta, etten tappaisi häntä alhaisen intiaanitytön takia, mikä pyyntö minua niin raivostutti, että ilman muuta löin hänet kuoliaaksi siihen paikkaan ja annoin haudata kaikessa hiljaisuudessa sekä hänen että kumppaninsa ruumiit.

Kävi niin, että jälkeenpäin tyttö, jonka hengen olin pelastanut, asettui asumaan minun kylääni, missä häntä usein näin. Niin rakastettava ja herttainen hän oli, että hän piankin voitti sydämeni, ja kaiken loppu oli, että itsepäisyyksissäni ja rakkauteni hurmiossa menin naimisiin hänen kanssaan, vastoin Antonion ja muidenkin liittoveljien neuvoa. Olisi ollut parempi intiaaneille ja ehkäpä minulle itsellenikin, jos olisin kuollut ennenkuin seisoin tämän naisen kanssa alttarin ääressä, jos kohta hän kaikesta huolimatta oli hyvä vaimo ja, taitava kun oli, minulle suureksi avuksi siihen aikaan.

Niin, sanottakoon se, etten näinä monina kuukausina ollut laisinkaan toimeton. Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän koski sydämeeni maanmiesteni, maan oikeiden omistajien kärsimä vääryys, kunnes nuo ajatukset saivat niin suuren sijan, että minusta tuli intoilija ja haaveilija. Elämäni tarkotus oli muodostaa suuri kapinaliitto, joka saisi nousemaan kaikkien Meksikon maakuntien intiaanit jonakin määrättynä päivänä; ja sitten, kun espanjalaiset ja heidän sekasikiönsä, espanjalais-meksikolaiset olisivat karkoitetut, perustaa uudelleen Atztekien Keisarikunta.

Se oli ehkä mielettömyys, mutta mielettömyys piili veressäni; edeltäjäni olivat kärsineet siitä ja sen takia, ja minä luulen, että me olimme perineet sen aina kaukaiselta esi-isältämme Guatemocilta, suurimmalta ja onnettomimmalta intiaanilta, mitä koskaan on elänyt. Koska he epäonnistuivat, päätin minä onnistua ja, omituista kyllä, lopulta minun olikin vähällä käydä hyvin.

Vuodet pitkät tein työtä, kulkien ympäri maata, kunnes ei ollut enään ainoatakaan maakuntaa, missä minua ei olisi tunnettu Sydämen Haltijaksi ja intiaaniheimojen syntyperäiseksi hallitsijaksi.

Joka puolella minä yritin nostaa kansaa uneliaisuudestaan ja saada heidän päämiehensä avukseni, enkä minä turhaan ponnistellutkaan. Käytin suurta omaisuuttani aseiden vetoon, kylmäkiskoisten lahjomiseen ja moneen muuhun. Kun varani hupenivat, kokosin jälleen niitä, sillä ilman rahoja en saanut mitään aikaan. Aarteita, jotka muinoin oli kaivettu maahan, toivat minulle, Sydämen Hallitsijalle henkilöt, jotka niiden piilopaikan tiesivät; niin moni toi minulle rahojaan, joita hän oli voinut säästää, ja minä panin ne jälleen talteen, käyttääkseni niitä tarvittaessa.

Vuoden ajan tai kauemminkin olin mahtavin valtijas Meksikossa, ja vaikkakin sadat olivat kapinaliitostani tietoisia, oli se niin taitavasti salattu, ettei pieninkään hiiskaus siitä ollut ehtinyt hallituksen korviin. Lopulta kaikki oli valmista, ja niin huolellisesti olin minä tehnyt suunnitelmani, että voitto näytti varmalta; mutta odottamatonta tapahtui, ja tuumani epäonnistuivat — kas näin:

Tuo nainen, jonka hengen olin pelastanut, oma rakastettu ja lemmitty vaimoni, joka oli liittynyt minun ja maanmiesteni asiaan kaikin sitein, sekä maallisin että jumalallisin, kavalsi minut ja asiani. Juuri ennen määrättyä kapinaannousua sovittiin, että vaimoni, koska me muka voimme täysin luottaa häneen, lähetettäisiin Meksikon silloisen hallitusmiehen asuntoon palvelustytön osaa näytellen ottamaan selvää tuon miehen toimista.

Sensijaan että niin olisi tehnyt hän, minun vaimoni, rakastui häneen. Loppu on helppo arvata. Eräänä yönä, vain viikkoa ennen määrättyä aikaa, minut sekä kuusi muuta puolueemme johtomiestä vangittiin. Toverini kuljetettiin pois kaikessa hiljaisuudessa, mutta minut vietiin tuon hallitusmiehen luo, joka otti vastaan minut yksinään, pistooli kädessään.

"Tiedän kaikki vehkeenne, ystäväiseni", hän sanoi, "ja onnittelen teitä niiden johdosta, sillä ne olivat taitavasti punotut. Tiedän niinikään, että Teillä on suuri raha-aarre jonnekin kätkettynä —" ja hän mainitsi summan suuruuden. "Tuo Teidän vaimonne, johon Te olitte kyllin hullaantunut, uskoaksenne häntä, on minulle kaiken kertonut, mutta hän ei tiennyt mainita, minne rahat olivat kätketyt, sillä tämän Te salasitte häneltä, mikä osottaa, ettette tyystin vielä menettänyt järkeänne.

"Nyt, ystäväni, teen Teille sopivan ehdotuksen — luovuttakaa tämä aarre, ja saatte mennä rauhassa — luonnollisestikin sitten, kun koston päivä on ohi ja laumanne on nähnyt olevansa paimenta vailla — jälestäpäin ei Teille panna mitään esteitä. Jos Te kieltäydytte, viedään Teidät oikeuden tuomittavaksi ja saatte ansaitun kuoleman." "Miten voisin luvata toisten puolesta?" kysyin. "Ette ole ainoa valkoinen mies, joka olisi kaatunut."

"Minä voin luvata toisten puolesta, ensiksikin, koska olen heidän valtiaansa, ja toiseksi, koskei kukaan muu paitsi minä tiedä tästä asiasta, sillä jos sen heille ilmoittaisin, täytyisi minun jakaa rikkautenne heidän kanssaan, ja sen minä olen aikonut itse pitää. Luovuttakaa se minulle ja saatte mennä ja kapinoida minun jälkeentuleviani ja Meksikon hallitusta vastaan mielinmäärin ja ottaa, minun puolestani, vaimonnekin mukaanne; sillä, ystäväiseni, saatuani niin hyvän toimeentulon, lupaan jättää maan, missä, kokemukseni nojalla, kansa on aivan liiaksi kunnollista hirtettäväksi. Niin, valitkaahan siis ja suvaitkaa seistä hievahtamatta siksi kunnes olette asian päättänyt, tai minun on pakko ampua Teidät."

"Entä liittolaisteni laita?" kysyin.

"Luulen, että kolme tai neljä heistä on kuljetettu pois — lavantaudin takia — parina viime päivänä, vankilat täällä ovat niin epäterveellisiä; mutta vakuutan, jos saan rahat haltuuni, ettei useampia enään sairastu."

Silloin minä tein valintani, sillä minä ajattelin itsekseni, että voisin koota kyllä uutta omaisuutta, mutta en koskaan voisi saada toista elämää, ja jos kuolisin, täytyisi monen muun kärsiä sama kohtalo, ja kaikki toiveeni intiaaniheimon tulevaisuudesta raukeaisivat tyhjin. Tiesin tämän roiston sitäpaitsi pitävän sanansa.

Kymmenen päivän sisällä hän sai rahat, ja minä olin vapaa alkamaan elämäni uudelleen, eikä kukaan niistä, jotka olivat kuolemaan tuomitut, saanut kuulla heitä uhanneen salaliiton hankkeista.

Olin vapaa; mutta mitä vapautta se oli, kun olin kaiken menettänyt, lukuunottamatta Jumalan vapaata ilmaa, jota sain hengittää, sekä kunniaani ehkä. Suuri talo, jonka olin rakentanut, oli muuttunut soraläjäksi, keräämäni rahat olivat varastetut, suuri osa liittolaisiani oli menettänyt henkensä, luottamus kansanpelastajatehtävääni oli mennyt, asiani oli käynyt toivottomaksi. Kaiken tämän oli aiheuttanut nainen, kavaltaja, jota olin elättänyt povellani.

Olin ensinnä masentunut, mutta tullessani järkiini vannoin ankaran valan Taivaan kuullen, että hänen kavaluutensa takia vihaisin ja halveksisin koko hänen sukupuoltaan; etten koskaan enään, olkoonpa kiusaus miten suuri tahansa, katsoisi lempein silmin naisia tai ryhtyisi mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en sanoissa, en ajatuksissa enkä teoissa. Tuon valan olen, mikäli vallassani on ollut, pitänyt tähän päivään saakka ja toivon pitäväni hamaan ijankaikkisuuteen asti.

Kysyttänee, mihin vaimoni joutui. En tiedä. En nostanut kättäni häntä vastaan, joka oli liha minun lihaani, mutta hän katosi näkyvistäni. Tapaus tunnettiin. Minun täytyi se kertoa, puhdistaakseni itseni. Päästyäni vankeudesta, sain maata sairaana monta viikkoa, ja toivuttuani jälleen oli hän mennyt. Monta muuta oli kavallettu minun mukanani, ja varmastikin joku heistä haki korvausta kostaen hänelle. Miten se tapahtui, sitä en koskaan kysynyt.

Moneksi vuodeksi — pariksikymmeneksi ehkä — minusta tuli keppikerjäläinen. Nyt, kuten ennenkin, rakastivat intiaanit minua, ja Sydämen Haltijana ja heidän perinnöllisenä päämiehenään olin minä hengessä suuri, vaikkakin vain mahtavuuden varjo seurasi minua; itse oleellinen oli hävinnyt, kuten se aina häviää epäonnistuessa. Silloin tällöin yritin uudelleen järjestää kapinaa; mutta, ystävätöin ja köyhä kun olin, ei kukaan halunnut seurata minua enään.

Ajanpitkään luovuin yrityksistäni ja elin kuten taisin. Taistelin kolmessa sodassa saavuttaen kunniaa ja otin osaa moneen yritykseen, mutta läksin aina yhtä köyhänä kuin olin alkanutkin. Joskus muistui mieleeni entinen haluni antautua papiksi, mutta nyt oli jo aivan liian myöhäistä opiskella; sen lisäksi olivat käteni aivan liiaksi tahriintuneet maailman asioissa.

Uupuneena kaikista ponnisteluista vetäydyin vuoristokylääni ja asuin siellä jonkun aikaa, mutta tämä toimeton, tyhjä elämäni väsytti minua, ja minä aloin kääntää huomioni kaivosyrityksiin.

Näissä puuhissa tein tuttavuuden keski-ikäisen miehen James
Stricklandin kanssa, jonka oli sallittu minun kanssani päästä Maailman
Sydämen kaupunkiin.