TOINEN LUKU.
Herra Strickland.
Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten jouduin minä, Ignatio, käymään Cumarvo nimisessä, Tamaulipasin valtiossa sijaitsevassa kylässä, ihanassa paikassa, joka oli puolittain piiloutunut havumetsiin vuorten välillä. Tulin tähän pikkukylään, koska eräs ystäväni, Sydämen Liiton veljiä, kirjoitti minulle, että lähistöllä jossain asui eräs intiaani, jolla hallussaan oli muinaisatztekilainen, kuvakirjoituksella kirjoitettu luettelo, jota ei hän eikä kukaan muukaan taitanut lukea.
Tämä luettelo oli periytynyt intiaaneille kautta monen sukupolven, ja sen mukana tarina hyvin rikkaasta kultakaivoksesta, jonka asemapaikka vuoristossa jossakin oli unohdettu, esi-isäni Guatemocin liittolaiset kun sulkivat kaivoksen, jottei se joutuisi Cortes'in kynsiin, esi-isäni, jonka espanjalaiset murhasivat — kirotut olkoot heidän sielunsa!
Niin, minulle oli vanha Antonio, isäni ystävä, opettanut kuvakirjoituksen salatiedon, silloin kun minulle alettiin selittää Sydämen salaperäisyyksiä, joskin se tieto varmasti kuolee minun mukanani, sillä olen vakuutettu, ettei tällä hetkellä löydy ainoatakaan elossa olevaa miestä, joka omaisi sen tiedon.
Tämän kirjoituksen intiaani halusi luovuttaa minulle, Sydämen Haltijalle, ja koska minulla ei ollut muutakaan parempaa tekemistä, läksin Cumarvoon tutkimaan sitä. Tässäkin, kuten monessa muussa asiassa, minua piti kohdata epäonnen ainakin joksikin aikaa; sillä saapuessani ystäväni kotiin kuulin, että intiaani oli kuollut, äkkiä sairastuttuaan, eikä hänen poikansa tiennyt mihin kirjoitus oli kätkettynä.
Toisenkin asian minä kuulin, nimittäin että eräs valkoinen mies, englantilainen, ensimäinen milloinkaan täälläpäin majaillut, oli saapunut kylään puolisen vuotta aikaisemmin ja toimi erään yhtiön palveluksessa muutamilla hopeakaivoksilla, yritys jonka hän huomasi työlääksi, sillä lähiseudun meksikolaiset omistajat, kateellisina ja vihoissaan siitä, että hän maksoi miehilleen hyvät palkat, koettivat estää intiaaneja työskentelemästä hänen kaivoksellaan.
Tämän paikkakunnan alkuasukkaat olivat maanantaiaamusta aina lauantai-iltaan kunnollista ja työteliästä väkeä, mutta heillä oli se vika, että monet heistä olivat tottuneet lauantai-iltana juopumaan juomasta, jota saatiin aloejuurta tislaamalla. Silloin heidän luontonsa vallan muuttui ja tulisia kahakoita puhkeili heidän keskuudessaan, aiheutuen enimmäkseen naisista, jotka kahakat useinkin päättyivät verenvuodatukseen. Minun saapumiseni iltana Cumarvoon sattui syntymään juuri tuollainen meteli. Aamusella näin sen hedelmät, kävellessäni pitkin valkeiden, tasakattoisten talojen reunustamaa, mukulakivillä laskettua pikku katua pitkin, matkalla kalkilla valkaistuun kirkkoon kuulemaan, missä kellot soivat yötä päivää pahojen henkien karkoittamiseksi.
Keskikadulla, erään talon varjossa, oli kaksi kuollutta miestä. Miellyttävän näköinen, mutta tyyni ja kylmäverinen intiaanityttö kääri vaatetta toisen ruumiin ympärille; toisesta ruumiista ei kukaan huolehtinut, ja erinäiset tahrat hänen puvussaan osottivat hänen kuolemansa tapaa. Eräällä porraskäytävällä istui kolmas mies, haavoja pää ja kasvot täynnä, kylän parturin, sen ainoan lääkärin raivatessa tylsin saksin hänen hiuksiaan, voidakseen sitoa haavat.
Näky oli kamala, mutta tuskin kukaan välitti siitä sen enempää, sillä intiaanin henki on halpa, ja siihen aikaan oli väkivaltainen kuolema Meksikossa vieläkin yleisempi kuin nyt. Kadun päinvastaisella puolella tarjoili muuan vanha akka ohikulkijoille kaupaksi appelsiinejaan, lapsijoukon kiljuessa ja nauraessa ja yrittäessä näin houkutella pois poliisia, joka lähellä vartioi; ja matkallaan messuun astui muuan tyttö peittämättömälle ruumiille, joka siinä varjossa lojui, ja huomattuaan sen tutuksi, teki ristinmerkin, kiiruhtaen jälleen edelleen.
"Mistä tämä, herrani?" kysyin parturilta.
"Luulen, että minulla on kunnia puhutella Don Ignatiota", vastasi pieni mies ja, seisautettuaan työnsä, teki merkin osoitukseksi, että hänkin oli Veljesliittomme jäsen, vaikkakin halpa.
"Minä sen arvasin", hän jatkoi minun myönnettyäni; "kuulimme, että Teidän piti tulla tänne luoksemme, ja minä olen siitä iloinen, koska olen kyllästynyt haavojen sitomiseen joka sunnuntai, sillä ehkä Te voitte tehdä lopun näistä tappeluista. Nainen oli tässäkin syynä, herrani; nämä eivät olleet ensimäiset, joiden kuoleman tuo nainen on aiheuttanut", ja hän osotti tyttöä, joka kääri ruumista vaippaan.
"Nähkääs, hän oli menemäisillään naimisiin tämän miehen kanssa", ja hän löi olkapäähän miestä, jonka haavoja hän sitoi, "mutta hän liittyikin tuohon", osottaen läheisintä ruumista, "jolloin tämä numero Yksi juopuneena vaani numero Kahta ja iski hänet kuoliaaksi. Hänen kanssaan ollut tyttö juoksi hakemaan numero Kolmea, numero Kahden veljeä, mutta numero Yksi tappoi hänetkin. Kuullen melun, saapui hätiin kylän vartijajoukko ja pieksi pahanpäiväiseksi ystävämme, mutta kuten näette, huonolla menestyksellä, sillä hän jäi henkiin."
Minä kuuntelin ja suru valtasi sydämeni. Lähestyen tyttöä minä sanoin:
"Tämä on Teidän työtänne nainen! Eikö Teitä kauhista?"
"Mitä siitä?" hän vastasi kylmästi; "voinko sille mitään, että olen kaunis, ja että miehet tappelevat minusta? Ja kuka Te sitten olette, joka kysytte, kauhistaako minua?"
"Mieletön!" huusi porraskäytävältä parturi; "uskallatko puhua noin
Sydämen Haltijalle?"
Tyttö vastasi:
"Miks'en? Onko hän silloin minun haltijani?"
"Kuulehan, tyttö!" minä sanoin; "on muitakin, paitsi nuo, kuollut takianne."
"Mistä sen tiedätte?" hän kysyi. "Mutta miksi sitä kysyä? Jos kerran olette Sydämen Haltija, on Teillä paha silmä, ja voitte lukea salaisuuksia, joita Teille ei ole kerrottukaan."
"Teillä itsellä on paha silmä, nainen, niinkuin monella muulla Teidän sukupuolellanne!" minä sanoin. "Kuulkaahan minua nyt; Teidän on lähdettävä pois tältä paikkakunnalta, ettekä koskaan saa palata takaisin, tai jos niin teette, saatte kuolla! Muistakaa myös, että jos missä ikinä kulkeissanne, sillä minulla on aina tieto siitä, tuotatte jollekin miehelle ikävyyksiä, saatte kuolla siellä!"
"Kuka tahansa lienettekin, ette ole kumminkaan Hallituksen miehiä, eikä Teillä ole oikeutta minua tappaa", hän sanoi, koettaen salata pelkoa, joka hiipi hänen tummiin silmiinsä.
"Ei, nainen, en kylläkään ole; mutta kansamme kesken olen mahtavampi kuin Hallitus. Ellette minua usko, kysykää haavurilta tuolla, ja hän on kertova teille, että minua toteltaisiin sielläkin, missä kansa minua koskaan ei ole nähnyt, missä sotamiesjoukollekin vain naurettaisiin. Jos minä määrään Teidät kuolemaan, kuolette Te tavalla tai toisella, sillä minun kiroukseni seuraa Teitä. Joko syöksytte alas kuiluun, sairastutte kuumeeseen tai hukutte ylikulkemaanne virtaan!"
"Ymmärrän, herra, ymmärrän", hän kuiskasi väristen, sillä nyt hän oli kauhistunut. "Älkää tuijottako noin kamalasti minuun; säästäkää minulle aikaa Jumalaa rakastaakseni! En niin tahtonut tehdä, mutta miksi miehet antavat sydämensä naisen käteen, täytyyhän hänen kiusata heitä, erittäinkin kun hän heitä vihaa! Mutta tätä minä en vihannut", ja hän kosketti hellästi kuolleen intiaanin kaulaa; "ajattelin tosiaankin mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta tuota miestä minä vihaan", osoittaen haavoittunutta rakastajaansa, "ja minä toivon, että hänet ammutaan, tai muuten minä myrkytän hänet."
"Te ette myrkytä häntä; ja vaikka hän ansaitseekin kuoleman, olette Te häntä pahempi. Siis lähtekää, ja muistakaa sanani!"
Kumarrettuaan hän kosketti kuolleen kasvoja huulillaan ja, noustuaan ylös jälleen, sanoi:
"Suutelen jalkojanne Sydämen Haltija", ja lähti pois taakseen katsomatta, eikä häntä siinä kylässä enään nähty.
Sitten minä itsekin, syvään huoaten, aloin lähteä pois, sillä minua hirvitti ajatella, että joku nainen voi muuttaa nämä juopuneet miehet, jotka olivat veljiäni, järjettömiksi eläimiksi, jotka himoitsivat toistensa verta.
"Oi!" minä huoahdin, "ellei tuo toinen nainen olisi minua ja toiveitani jo pettänyt, olisi tämä minua opettanut paremmin heitä tuntemaan."
Nostaen katseeni, satuin tällöin näkemään vierelläni miehen, joka kummallisesti tuijotti minuun. Kerrotaan, että miehet ja naiset, nähdessään ensi kertaa toinen toisensa, joissakuissa tapauksissa tuntevat niin kummallisen rakkauden hehkun, josta he eivät enään millään keinolla pääse vapaaksi.
Tuona hetkenä minä tunsin jotakin henkiheimolaisuutta ei rakkautta, vaan suurta ystävyyden tunnetta ja mieltymystä tähän mieheen, joka sittenkun hänet opin tuntemaan, on kasvanut yhä silmissäni aina tähän hetkeen asti, vaikkakin henkilö itse on kuollut jo vuosia sitten.
Ehkä välillämme vallitseva erilaisuus veti minua häneen ensi aikoina, koska elävät olennot aina etsivät vastakohtiansa luonnossa. Ystäväni, jolle kirjoitan tätä kertomusta, muistanette, vaikkakin olette tullut tuntemaan minut vanhoilla päivilläni, että olen pitkä, hoikka, kellertävä, kuten koko rotuni, synkin, sydämeni salaisuuksia heijastavin ilmein ja surumielisin silmin.
Aivan erilainen oli James Stricklandin, englantilaisen, olemus ja ulkonäkö. Hän oli hieno mies, yli kolmekymmentä vuotias, lyhyt paksuuteensa verrattuna, joskin pienikokoinen ja hoikkajäseninen. Hänen kasvonsa olivat selväpiirteiset kuten muinaisten, marmoriin veistettyjen jumalien; hänen silmänsä olivat merensiniset ja, vaikkakin muistiani himmentää kuoleman ilme, iloiset kuin nuoren pojan; hänen kihara tukkansa — sillä hän oli kuolemaa lähestyessään nostanut hattuansa — oli keltainen kuin mimosan kukka, punertuen lyhyen parran ja korvien tienoilla, mihin ilma oli päässyt vaikuttamaan; ja hänen paidanrintamustansa alta, joka oli kaulalta auki, näkyi hänen maidonvalkea ihonsa. Kaiken lisäksi hänen kätensä olivat pitkät ja sirot, huolimatta raskaasta työstä, jonka jäljet niissä ilmenivät; hänen katseensa oli eloisa, ja hänen hymynsä miellyttävin, mitä milloinkaan olen nähnyt.
"Suokaa anteeksi, herra", sanoi tämä englantilainen hyvällä espanjankielellä, kääntyen puoleeni samalla, "mutta huomaamattanne olen kuunnellut jonkun aikaa keskusteluanne tuon naisen kanssa, enkä voi ymmärtää, mistä johtuu, että Teillä vieraana on niin paljon vaikutusvaltaa häneen. Tahtoisin Teidän sen minulle selittävän, jotta kykenisin lopettamaan tuollaiset murhat. Nämä molemmat kuolleet olivat parhaimpia työmiehiäni, enkä tiedä, mistä saisin heidän veroisensa."
"En voi siihen, herra", vastasin hänelle, "antaa muuta selitystä kuin sen, että minulla on muuan arvo intiaanien keskuudessa jonka arvon takia he minua kunnioittavat. Mutta vaikkakaan minulla ei ole oikeutta tehdä vieraalle minkäänlaisia vaatimuksia, pyydän, että unhottaisitte kaiken, mitä hyvänsä satuittekin kuulemaan puheestani, koska Hallitus on kateellinen tuollaisesta vaikutusvallasta."
"Kaikella muotoa, herra; olen jo unhoittanut. No niin, hyvästi — tämä näytelmä ei ole niin miellyttävä, että sitä haluaisin udella", ja kohottaen hattuaan hän lähti.
Vaikkakin matkani näytti olevan turha, koska kirjoitus, jota lukemaan olin tullut, oli tietymättömissä, viivyin Cumarvon kylässä, väittäen viipymiseni syynä olevan toivon sen löytymisestä, mutta tosiasiassa siksi, että halusin tulla lähemmin tuntemaan tuota valkoista miestä.
Pian satuinkin saamaan tilaisuuden tehdä hänelle näkyvän palveluksen. Olen maininnut, että tällä paikkakunnalla asui tilanomistajia, meksikolaisia, jotka kadehtivat englantilaista, ja nuo miehet kiihottivat muutamia hänen palveluksessaan olevia tyytymättömiä kaivostyömiehiä muodostamaan salaliiton hänen murhaamisekseen, väittäen, että jos he niin tekisivät, saisivat he valtaansa suuren aarteen, jonka hän oli kätkenyt kotiinsa.
Tämä salaliittohanke tuli tietooni erään Veljesliittomme jäsenen kautta, ja minä päätin tehdä sen tyhjäksi, jota tarkoitusta varten minä kokosin yhteen kaksikymmentä oivaa ja rehellistä miestä ja, aseistettuani heidät pyssyillä, käskin heidät olemaan vaiti asiasta, ennenkaikkea antamatta tietoa englantilaiselle, jota en tahtonut pelästyttää.
Murhamiesten aikomus oli yön aikaan käydä talon kimppuun, missä nukkui herra Strickland neljän tai viiden palvelijattaren kanssa vain, ja murhata kaikki sen seinien sisällä olijat. Noin yhden aikaan määrättynä yönä lähetin mieheni kaksittain ja kolmittain, neuvoin heitä käymään ympäri kallioiden talon taakse ja hiipimään puutarhaan sekä piiloutumaan puitten suojaan, siksi kunnes itse saapuisin.
Tuntia myöhemmin seurasin itsekin, ilman että salaliittolaisten urkkijat huomasivat minua, sillä satoi rankasti ja yö oli pilkkopimeä. Saavuttuani puutarhaan kokosin mieheni ja asetin heidät väijyksiin matalan, katua vastassa olevan aidan suojaan, jonka ohi, tietämäni mukaan, murhamiesten piti tulla. Tässä me odotimme kärsivällisesti, kunnes kukko lauloi ja päivä alkoi idässä sarastaa.
Pian kuulimmekin liikettä alempana olevasta kylästä ja valkenevassa sarastuksessa näimme murhaajien, luvultaan viisikymmentä tai ylikin, salaa hiipivän pitkin katua. Niin suuresti pelkäsivät he englantilaista, että he pitivät turvallisempana tuoda paljon väkeä häntä murhaamaan, niinikään tahtoi kukin roisto naapurinsakin osalliseksi ilkityöhön.
"Ettekö tahtoisi herättää englantilaista?" kysyi lähinnä minua seisova mies.
"En", vastasin, "on aikaa kyllä herättää hänet, kun työmme on tehty.
Älköön kukaan laukaisko, ennenkuin minä käsken."
Vähitellen lähenivät taloa roistot — häpeämättömät miehet — odotettuaan kauempana hetkisen päivän sarastusta, ja näytti heidän joukkonsa munkkikulkueelta, sillä ilma oli kylmänkolea, ja kukin heistä oli peittänyt päänsä vaippaan. Kädessä oli kullakin pyssy ja terävä veitsi.
He pysähtyivät noin kymmenen askeleen päähän neuvottelemaan, ja minä kuulin heidän meksikolaisen johtajansa komentavan puolet heistä hiipimään talon taakse, kaiken mahdollisen ulospääsyn katkaistakseen. Silloin minä vihelsin, mikä oli sovittu merkki, samalla laukaisten pyssyni kohti meksikolaista. Tuskin oli vihellykseni kuulunut kun pamahti kaksikymmentä pyssyä ja viisi-, kuusitoista rosvoa kaatui maahan.
Hetken viipyivät he neuvottomina, ja minä luulin jo toisten pakenevan, mutta sitä he eivät uskaltaneet, sillä he ymmärsivät, että heidät oli keksitty; siksi ryntäsivät he huutaen kohti aitaa, ampuen samalla. Heidän kiivetessään sen yli me otimme heidät vastaan revolverinlaukauksin ja puukoniskuin, ja muutamassa minuutissa oli ratkaisu selvä, sillä heiltä katosi kaikki toivo, joukkonsa kun oli supistunut peräti pieneksi.
Aitaa kiivetessä ja katua kiiruhtaessa kaatui heiltä vielä joku mies, ja lukuunottamatta neljäätoista paennutta, jotka nekin enimmäkseen saatiin vangiksi jälestäpäin, olimme kaikki muut lopettaneet hengiltä puutarhan kukkien ja pensaiden kaskelle. Kun kaikki juuri oli lopussa, ilmestyi ihmetellen, englantilainen, joka nukkui sikeästi, yöpuvussaan, revolveri kädessä.
"Mitä melua tämä on?" hän kysyi, siristellen silmiään, "ja mitä kahakoita te pidätte puutarhassani? Lähtekää pois, joka mies, tai ammun minä teidät."
"Suokaa anteeksi, herra", lausuin minä kumartaen, "että häiritsimme untanne, mutta tätä asiaa ei voinut suorittaa ilman melua. Saanko luovuttaa herralle vaippani? Ilma on kylmä ja voitte kylmettää itsenne tuossa puvussa."
"Kiitän Teitä", hän sanoi, heittäen vaipan ylleen. "Ja nyt Te ehkä suvaitsette kertoa, miksi tulette sotkemaan puutarhaani ja pitämään sitä tappelukenttänänne."
Nyt kerroin hänelle asian ja olin ihmeissäni, että hän vähitellen muuttui hyvin vihaiseksi.
"Luulen, että minun on teitä, herrat, kiittäminen henkeni pelastuksesta", hän sanoi vihdoin, "vaikkenkaan koskaan teitä ole pyytänyt siihen. Vaan, samantekevä, minusta on häpeällistä, että minun puutarhassani tapellaan, ilman että minä itse tiedän mitään. Caramba! [espanjalainen kiroussana. Suom. huom.] Olenko minä pikku lapsi, että minua näin kohdellaan?" Ja äkkiä hän päästi remakan naurun ja puristi minua kädestä.
Samana päivänä, kun kaikki melu oli ohi, ja paikka oli siistitty, lähetti herra Strickland pyytämään, enkö haluaisi syödä päivällistä hänen kanssaan. Minä suostuin siihen, ja meidän istuessamme tupakoimassa päivällisen jälkeen, keskusteltuamme tappelusta väsymään asti, sanoi hän minulle:
"Don Ignatio, saan Teitä kiittää hengestäni, ja uskokaa minua, olen liikutettu, sillä en ymmärrä kuinka Te olette uskaltaneet niin paljon vieraan muukalaisen takia."
"Siksi, että pidän Teistä paljon, herra", minä vastasin, "sekä myös siksi, että oli hauskaa yllättää nuo katalat omissa vehkeilyissään. Kaikki, jotka tänä aamuna menettivät henkensä, olivat roistoja, jok'ainoa heistä. He tulivat ryöstön tarkoituksessa, sillä tuollaiset 'häpeämättömät miehet' tappavat ihmisolennon jo viiden dollarinkin takia; mutta heitä olivat yllyttäneet muut, jotka vihaavat Teitä siksi, että te maksatte intiaanityömiehillenne hyvät palkat ja myöskin siksi, etteivät he halua tänne muukalaisia kanssakilpailijoikseen, luullen, että te olette lauman pää. Siksi he luulivat olevan viisasta tappaa Teidät samoinkuin raivata tieltä muutkin, jotka tulisivat Teidän jälkeenne. Nyt on vaara kuitenkin ohitse, eikä Teidän enään tarvitse peljätä, sillä he ovat saaneet opetuksen, jota eivät hevillä unohda."
"Sitä parempi siis", hän vastasi, "sillä minulla on muutoinkin tarpeeksi huolta täällä, ilman että panisin henkeäni alttiiksi tuollaiselle halpamaiselle roskaväelle. Niin, Don Ignatio, haluan erikoisesti kysyä Teiltä, — uskallan otaksua, ettette halveksi tarjoustani, — haluatteko ottaa vastaan erästä tointa? Tarvitsisin välttämättä alijohtajaa, semmoista, joka pitäisi huolta intiaaneista; sellaiselle miehelle voisin maksaa sata dollaria kuussa; edustamani yhtiön säännöt eivät salli minun tarjota enempää."
Mietin kotvasen ja vastasin:
"Herra, raha ei kylläkään riitä minua houkuttelemaan, vaikkakin sillä saa ruuan, asunnon ja tupakan, mutta minä otan tarjouksenne vastaan saman syyn takia kuin taistelinkin tänä aamuna, koska pidän Teistä ja tahdon mieluusti tehdä parhaimpani palvellakseni Teitä ja harrastuksianne. Toistaiseksi täytyy minun huomauttaa Teille että, mikäli tiedän, minun on pian luovuttava palveluksestanne, sillä aikani ei ole täysin omaani. Olen myös erään suuren yhtiön palveluksessa, herrani, ja vaikkakin toistaiseksi olen virkavapaa ja olen ollut jo monta vuotta, voidaan minut kutsua milloin tahansa."
Näin siis astuin herra James Stricklandin, tai oikeammin hänen yhtiönsä palvelukseen, missä minä viivyn yli vuoden, tehden lujasti työtä, sillä tuo herra ei säästänyt minua eikä itseään. Mutta koska noiden muutamien kuukausien hedelmättömän työn kertominen kiinnittäisi vain vähän mieltänne, ystäväni, niin minä, sensijaan että niitä tässä kirjottaisin, kerron Teille muutamin sanoin tuon englantilaisen tarinan, sellaisena kuin hän sen kertoi minulle.
Hän oli jaloa verta, kuten hänen kasvonsakin osoittivat. Hänen isänsä oli "vääräuskoisen" kirkon pappi ja aivan köyhä, vaikkakin Te englantilaisena ymmärrätte sen seikan mahdollisuuden paremmin kuin minä, jonka mielestä useimmissa maissa sivistyneellä säädyllä on etuoikeus rikastua alemman säädyn kustannuksella.
Joka tapauksessa näki James Strickland isänsä kuoltua tämän omistaneen vain viisituhatta dollaria. Tämän summan hän, ollen luonteeltaan seikkailunhaluinen ja kiihkeä, sijoitti maatiloihin Texasissa, missä hän sai kärsiä monet vaarat ja vastukset sekä menetti kaikki rahansa.
Tämän koettuaan, tietämättä millä elää, ystäviä vailla, hänen täytyi tehdä työtä omin käsin kuten päivätyöläisen, monella eri tavalla. Hän vaihtoi hevosia, kaitsi karjaa; kerran hän pariksi kuukaudeksi joutui niin ahtaalle — sydäntäni kirveltää kirjoittaa siitä —, että hänen täytyi kantaa matkustajien tavaroita eräässä Panaman satamassa.
Sieltä hän joutui Nicaraguaan ja sekaantui kaivosyrityksiin, ja kun hänet ensi kerran kohtasin, oli hän ollut kaivosmiehenä kymmenen vuotta. Enimmät ajat oli hän johtanut erään amerikalaisen kaivosta Chontalesissa, Hondurasin rajalla, missä kuume on niin ankara, että vain harvat valkean rodun miehet voivat siellä elää. Täällä hän oppi puhumaan espanjaakin sekä maya-intiaanikieltä. Vihdoin, kun kuumetauti oli hänet vähällä tappaa, hän lähti Hondurasista, saapuen Meksikoon, missä hän otti vastaan tämän Cumarvon hopeakaivoksen johdon. Siihen asti oli tässä toimessa ollut eräs meksikolainen, joka kaivoksenomistajien määräyksestä joutui erotettavaksi, varastettuaan metallia ja myytyään sitä.
Tämä kaivos, vaikkakin varsin rikas, oli vaikeatöinen, erittäinkin siksi, että sinne kokoontui vettä, ja koko sen ajan kuin herra Strickland oli sitä johtanut, hän oli kaivattanut tunnelia alemmalta kallion kohdalta ylös kaivokseen, kuivatakseen työpaikkoja. Pian sen jälkeen kuin minä tulin hänen palvelukseensa, oli tämä tunneli valmis, ja nyt kyllä riitti työtä, ja me aloimme kasata metallia, kokonaista kaksisataa unssia tonnia kohti, niin että kaikki kyllä toistaiseksi kävi hyvin.
Mutta yhtäkkiä malmisuoni alkoi käydä suoraan alaspäin, ikäänkuin se olisi kuumana taipunut, ja me seurasimme sitä, kunnes vesi haittasi niin paljon, ettemme enään voineet malmia nostaa, sillä siihen aikaan ei Meksikossa vielä ollut höyrypumppuja, semmoisia kuin nyt käytetään kaivosten kuivaamiseen. Aluksi koetimme etsiä uutta suonta, mutta turhaan; sitten koetimme saada puhkaistuksi toista kuivaustunnelia alavammalle kallionkohdalle, mutta, yli kolme kuukautta aherrettuamme kallio kävi niin kovaksi, että meidän täytyi hyljätä koko homma.
Nyt ei auttanut muu kuin pysäyttää työt kaivoksessa ja ilmoittaa kirjeellisesti asiasta kaivoksen omistajille, käyttäen aikamme tällöin kasaamamme malmin sulatukseen. Tästä työstä meidän täytyi maksaa palkat hopealla, koska jonkun kuun kuluttua omistajat lakkasivat lähettämästä rahaa meille.
Eräänä iltana, palatessani sulatuslaitoksilta kotiin, näin herra Stricklandin, pää käsien varassa, sammunut sikaari suussaan istuvan pöydän ääressä, edessään avattu kirje. Koko epäonnemme ja raskaan työmme ajan ei hän ollut koskaan menettänyt rohkeuttaan tai unhottanut hymyilemisen ja iloisuuden taitoa, mutta nyt hän näytti synkältä kuin mies, joka juuri on vienyt äitinsä hautaan, ja minä kysyin häneltä, mitä ikävyyksiä oli tapahtunut.
"Ei mitään erityistä, Ignatio", hän sanoi; "vaan kuulkaahan sentään."
Ja hän luki ääneen kirjeen.
Se oli yhdeltä kaivoksen isännältä ja siinä sanottiin, että kaivosaukko oli täyttynyt vedellä johtajan taitamattomuuden ja huolimattomuuden takia; että he, omistajat, erottaisivat hänet täten ilman muuta, kieltäytyen maksamasta hänelle kuuluvaa palkkaa; ja, lopuksi, että he pitivät häntä vastuunalaisena niistä rahoista, jotka he olivat menettäneet.
"Totta tosiaan", huudahdin minä vimmoissani hänen lopetettuaan, "tämän kirjeen on kirjoittanut hävytön mies, ja minun mielestäni hänet on toimitettava sikojen ja kotkien syötäväksi!", sillä menetin malttini raivostuessani niille, jotka voivat näin puhua johtajasta, hänestä, joka oli uurastanut yöt ja päivät, lepäämättä milloinkaan.
"Älkää nähkö vaivaa, Ignatio", hän sanoi hymyillen; "se on maailman tapa. Olen epäonnistunut ja minun on kärsittävä seuraukset. Jos olisin onnistunut, olisi asianlaita toinen. Mutta jos minä tuon miehen joskus vielä tapaan, syljen häntä silmille, koska hän kertoo valheita minusta. Tiedättekö, Ignatio, tuo kaikki tulee, tuhatta dollaria lukuunottamatta, minun laskuuni Meksikossa; olen menettänyt kaikki omatkin rahani, joka säästin tässä työssäni, ja noista tuhannesta on minun Teille maksettava kahdeksansataa, niin että, minkä hyvänsä uran nyt valitsenkin, en lähde matkaan rikkaana miehenä!"
"Älkää mokomia, herra", minä vastasin, "sillä en viitsi kuulla tuollaisia puheita. Mitä! Olenko minäkin varas, jotta voisin ryöstää Teitä, jota kyllä muut ovat jo kyllin ryöstäneet? Jos kerrankaan vielä puhutte minulle tuollaista, en anna Teille milloinkaan anteeksi."
Näin sanottuani läksin ulos ovesta tyynnyttääkseni itseäni kävelemällä vuoristossa, aavistamatta tuskin, mitä kuulisin palattuani.