KAHDEKSAS LUKU.
Illallisella ja illallisen jälkeen.
"Kuulkaahan herra, jos Teitä huvittavat vanhat rauniot ja intiaanit, on Teidän täytynyt kuulla kerrottavan heimoista, jotka muka asuvat metsäseuduissa, minne ei ainoakaan valkoinen mies ole astunut jalallaan, ja heidän ihmeellisistä kaupungeistaan, joiden sanotaan olevan täynnä kultaa. Monet väittävät näitä kertomuksia valheeksi, ettei muka olisikaan olemassa sellaisia heimoja ja sellaisia kaupunkeja. Näin sanovat he siksi, ettei kukaan ole löytänyt niitä; mutta minä puolestani olen aina uskonut että näissä jutuissa on jonkunmoista perää, sillä muutoin ne eivät olisi säilyneet niin kauvan.
"No, muutamia kuukausia sitten kuulin, että muuan vieras intiaanitohtori, jonka sanottiin tulleen kaukaa sisämaasta, asusti metsässä jossakin erään naisen kanssa, mutta missä hän asui, sitä en tiennyt enkä viitsinyt siitä ottaa edes lähemmin selvää. Noin kahdeksan viikkoa sitten satuin kumminkin kysymään eräältä intiaanilta tullia, jota minä kannan kaikilta ohikulkijoilta — palkkiona siitä, että pidän kunnossa teitä — ja tuo intiaani maksoi tullinsa pienellä kultapalalla, jonka kummallekin puolelle oli lyöty sydämen kuva.
"Ette taida ehkä tietää, vaikka minä tiedän, että sydän on ja on ollut jo monta sukupolvea pyhä tunnusmerkki intiaanien kesken, sillä se nähdään heidän raunioissaankin, vaikkakin vain piru, heidän herransa, voi sen tarkoituksen selittää.
"Kun näin siis merkillä varustetun kultapalasen, kysyin intiaanilta mistä hän oli sen saanut, ja hän kertoi minulle, että se oli tuon tohtorivanhuksen hänelle antama maksu ruuasta. Hän kertoi myös, mistä voisin hänet löytää ja lähti tiehensä, mutta hänen sydämensä oli petosta täynnä, sillä hän valehteli paikan ja antoi minun etsiä turhaan. Niin, lyhentääkseni pitkää kertomustani, vaikkenkaan vielä tiedä missä tuo intiaani piileskeli, minä sain hänet kiinni salajuonella — ai, ja samalla hänen tyttärensäkin.
"Se oli hyvin yksinkertainen juttu. Eräs mies tällä paikkakunnalla tunsi toisen miehen, joka kävi tohtorin luona metsässä hakemassa lääkettä, mutta joka ei tahtonut ilmoittaa hänen kätköpaikkaansa. Mutta palvelijani viekoitteli sen häneltä seuraavalla tavalla: hän lähetti ystävänsä kautta ruikuttavan pyynnön tohtorille, että tämä tulisi parantamaan hänen kuolevaa lastansa, joka oli jossain lähitalossa, ja jota ei voitu liikuttaa.
"Lopulta tulikin tohtori tyttärineen. Niin, he astuivat keskellä yötä suoraan ansaan, juuri tähän taloon, herra, ja huomasivat erehdyksensä vasta lukkojen taa jouduttuaan ja nähtyään tuon kuolevan lapsen olevan vain Teidän nöyrä palvelijanne, Don Pedro Moreno.
"Voin tunnustaa Teille, herra, nauraneeni aika lailla, kunnes miltei huudahdin nähtyäni heidän kasvonsa, sillä heissä ei ollut lainkaan mitään nauramista, mies oli kuin vanha kuningas ja tyttö kuin kuningatar, aivan erilaisia kuin intiaanit näillä tienoin. Ensinnäkin oli heillä sellaiset viitat etten ole milloinkaan nähnyt, pohja palttinaa, koristettu vihreillä sulilla."
"Kun ukko huomasi olevansa häkissä, kysyi ihan missä oltiin ja mikä tarkoitus kaikella oli, puhuen mayankieleen vivahtavaa murretta, jotta minä saatoin ymmärtää häntä erinomaisen hyvin. Sanoin hänen saavan olla vieraanani jonkun aikaa, ja vein hänet tyttärineen kahden miehen avulla varmaan paikkaan, jolloin hän oli vallan haljeta raivosta ja kirosi kamalasti meidät kaikki, eritotenkin sen miehen, joka oli hänet kavaltanut. Niin kaameat olivat hänen kirouksensa ja kosto, jonka hän vannoi lähetettävän taivaasta meille, että tukka nousi pystyyn päässäni; ja mitä mieheen tulee, joka hänet petti, uskotellen lapsensa sairautta, tapahtui niin, että hän kuoli kahden päivän kuluessa äkkiä sisäisestä kauhistuksestaan. Kun toinen mies kuuli toverinsa kuolemasta, pakeni hän näiltä tienoin, peläten samanlaista kuolemaa, eikä hänestä sittemmin ole mitään kuulunut."
"Näin ollen, herra, siis minä yksin tiedän näiden lintujen häkin. Tänä yönä aion esittää poikani heille, sillä muihin en uskalla luottaa, enkä anna kenenkään intiaanin päästä heidän lähelleen."
"Niin, kun vankini olivat ensimäisestä mielenliikutuksesta tyyntyneet, puhuin minä heille ristikon lävitse, sanoen haluavani tietää mistä he olivat saaneet noita sydämen kuvalla leimattuja kultaharkkoja, mihin ukko vastasi, ettei hänellä ole aavistustakaan mistään sellaisesta kullasta. No, tiesin hänen varmasti valehtelevan ja keksin toisen juonen. Komero, mihin heidät suljettiin, oli sama, missä vanhat munkit pitivät vankina kerettiläisiksi epäiltyjä, ja sen lähellä on salainen paikka — niitä on tässä talossa paljon, herra — mihin voi urkkija piiloutua ja sekä nähdä että kuulla kaiken, mitä komerossa tapahtuu."
"Tähän paikkaan asetuin makuulle, rottien juoksennellessa ylitseni, sillä niin hartaasti halusin päästä asian perille. Lopulta näytti toivoni toteutuvan, sillä he alkoivat puhella. Paljon oli heidän keskustelussaan minulle hyödytöntä, mutta vihdoin sanoi tyttö, tarkastettuaan vanhaa, seinällä riippuvaa kullattua ristiä:
"'Katsokaahan, isä, tässäkin on kultaa.'
"'Se on kultausta, eikä kultaa', hän vastasi; 'minä tunnen sen tekotavan, vaikkeikään sitä meillä käytetä muutoin kuin suojelemaan metsästäjäin käyttämiä keihäitä ja nuolenpäitä ruostumiselta!' Sitten hän jatkoi:
"'Mitähän mahtaisi sanoa tuo pahasilmäinen, ahne, valkoinen varas, jos hän tietäisi meillä olevan pienessä temppelissä niin paljon tuota metallia kuin hän tarvitsisi täyttämään tämän komeron viiteen kertaan lattiasta kattoon asti?'
"'Hst!' sanoi tytär. 'Näillä seinilläkin voi olla korvat. Älkäämme olko varomattomia, sillä vain tietämättömyyttä näytellen voimme päästä vapaiksi!'"
"No", kysyi herra Strickland innoissaan, "mitä vastasi siihen Zibalbay? Luulen Teidän sanoneen tuon miehen nimen olleen Zibalbay", hän lisäsi, koettaen sotkea varomattomuuttaan.
"Zibalbay! Ei, en ikinä minä maininnut sitä nimeä", vastasi Don Pedro epäillen ja muutti äkkiä esitystapaansa. "Hän ei vastannut mitään. Kun seuraavana aamuna tulin tekemään kysymyksiäni, olivatkin linnut tipotiessään. On vahinko, sillä muutoin olisin voinut kysyä tuolta ukolta — onko hänen nimensä Zibalbay. Otaksun intiaanien päästäneen heidät pakenemaan, mutta en siitä päässyt selville."
"Kuinka, Don Pedro, juurihan sanoitte heidän olevan vielä tässä talossa?"
"Sanoinko minä? Silloin erehdyin, niinkuin Tekin erehdyitte sanomaan nimen; tämä viini on vahvaa, se on varmastikin mennyt päähäni; joskus se antaa — uupumusta, ja päällepäätteeksi ikävää. Se on joutavaa puhetta, mutta loppukoon tähän, koska minä olen päissäni. Käykäähän, herra, ottamaan kuppi kahvia — se on hyvää."
"Kiitos, ei", vastasi englantilainen, "en juo koskaan kahvia illalla, se estää minulta unen."
"Minä pyydän, maistakaahan toki meidän kahviamme, ystävä; me viljelemme itse sitä ja olemme ylpeitä sen laadusta."
"Se on myrkkyä minulle, en uskalla", hän sanoi. "Mutta sanokaahan minulle, pyydän, viljelevätkö nuo herrat, jotka minulla on ilo nähdä pöydässä, teidän viljelyksiänne?"
"Kyllä, he viljelevät kahvia ja kaakaota ja kaikkea muuta silloin kun heitä haluttaa. Te varmaan pidätte heitä raa'an näköisinä, mutta he ovat helläsydämisiä, ah! niin helläsydämisiä; kun heikko olen, hellivät he minua kuin isäänsä. Joutavia, herra! Eihän maksa vaivaa salata oikeata asianlaitaa Teiltä? Me hommailemme yhtä ja toista, mutta pääasiallisin elinkeinomme on sentään salakuljetus paremmin kuin maanviljelys.
"Asiat eivät ole enään samat kuin ennen; nuo rannikon tullinuuskarit vaativat nyt niin paljon vaikenemisestaan, mutta jäähän sitä kumminkin hiukan voittoa. Nykyään on vain pikku ansioiden aika, ja saamme olla kiitollisia, mitä pikku paloja hyvänsä kaitselmus meille antaa."
"Kuten nuo kaksi amerikalaista, jotka juopuivat ja surmasivat toinen toisensa", sanoa tokasi herra Strickland, jonka kieli ei koskaan osannut vaieta.
Äkkiä Don Pedron kasvot muuttuivat, viinin aiheuttama valheellinen iloisuus katosi niistä ja sijaan ilmestyi tuima ja kavala ilme.
"Olen väsynyt, herra", hän sanoi, "niinkuin Tekin varmasti olette, ja jos sallitte sytytän uuden sikaarin ja nukahdan hetkisen riippumatossa. Ehkä suvaitsette huvitella muiden kanssa sill'aikaa, herra, kunnes haluatte käydä levolle."
Noustuaan seisaalle teki hän kumarruksen ja läksi jonkunverran epävakaisin askelin huoneen etäisimpään nurkkaan.
Kun Don Pedro oli vetäytynyt riippumattoonsa, minne intiaanityttö Luisa oli määrätty tuutimaan häntä uneen, näin hänen poikansa Josén ja texasilaisen hylkiön Smithin, jotka kumpikin, samoinkuin koko joukko, olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa, astuvan englantilaisen luo ja pyytävän häntä ryhtymään korttipeliin. Arvaten heidän tahtovan häntä näyttämään mukana olevia rahojaan, hänkin näytteli olevansa juovuksissa ja vastasi äänekkäästi, että hän oli menettänyt enimmät rahansa haaksirikossa ja oli, ennen kaikkea, juonut liian paljon voidakseen pelata.
"Sitten Te varmastikin olette hukannut ne tällä matkalla, ystävä", sanoi Don José, "sillä unohdatte antaneenne noille merimiehille lahjoja vyötäisillänne kantamasta kultavyöstä. Siitä huolimatta ei ketään sivistynyttä miestä pakoteta pelaamaan tässä talossa, tulkaahan siis juttelemaan, kun nuo muut pelaavat."
"Niin, se on paljon parempi", vastasi herra Strickland ja hoippui tyhjään tuoliin, lähelle minun pöytäpaikkaani, missä oli väkijuomia ja sikaareja. Tässä hän istui katsellen peliä, joka oli korkea, vaikkakin pelirahat olivat mitättömiä — ne olivat kakaopapuja — ja kuunteli pelimiesten keskustelua, yhtyen siihen yhtämittaa.
Puhetta ei ollut hauska kuulla, sillä juovuttuaan yhä enemmän alkoivat nuo roistot rehennellä menneillä urotöillään eri osissa maata. Joku miehistä kertoi, miten hän oli rääkännyt ja kiduttanut erästä intiaania, joka oli solvaissut häntä; joku toinen, miten oli murhannut naisen oltuaan kateellinen hänen takiansa; joku kolmas, miten matkustajain kuormat ryöstettiin ja matkustajat itse surmattiin ajamalla heidät ajoneuvoineen äkkikuiluun. Kaikki nämä jutut olivat kuin maito paloviinaan verrattuina amerikalaisen Don Smithin juttuihin, joita hän kertoili toisen toisensa jälkeen, kunnes herra Strickland, malttamatta niitä enään kuulla, vaipui pieneen unenhorrokseen.
Kaikki tämä tapahtui minun istuessani pikku pöydässä, johon illalliseni oli tuotu, vaieten, koskei kukaan minulle puhunut, mutta kuullen kaiken mitä sanottiin. Istuin siinä levollisesti kädet ristissä rinnallani, kuunnellen juttuja väkivallasta, ryöstöstä ja murhista, joita nuo konnat olivat harjoittaneet maanmiehiäni kohtaan.
Minä olin heille vain inhotun ja vihatun rodun jäsen, joka armosta olin päässyt heidän seuraansa, ryöstettäväksi ja murhattavaksi ennen pitkää. Mutta sydämessäni katselin heitä inhoten ja halveksien ja tunsin olevani tähtien korkeudella heidän yläpuolellaan sekä ihmettelin, kuinka kauan suuri Jumala salli heidän häiritsevän maailmaa läsnäolollaan.
Nämä mietteeni näyttivät vaivaavan muutamia läsnäolijoita, sillä Don
Smith tokasi äkkiä:
"Katsokaahan tuota intiaanikonnaa; hän on ylpeä kuin riikinkukko keväällä; hän muistuttaa näöltään tuota kuningasta raunioilla, missä viime vuonna odottelimme arvoisaa rouvaa ja hänen joukkoansa. Muistattehan tuon rouvan, ettekö muistakin, José? Voin vieläkin kuulla hänen huutonsa."
Hän nauroi raa'asti ja lisäsi: "Käykäähän, kuningas, ottamaan ryyppy."
"Kiitos, herra", vastasin, "olen juonut."
"Polttakaahan sitten sikaari, oi kuningas."
"Kiitos, herra, en polta tänä iltana enään."
"Kaikkien intiaanien herra päämies ei tahdo polttaa eikä juoda", sanoi Don Smith, "antakaamme hänelle siis pyhääsavua", ja otettuaan lautasen, hän täytti sen kuivalla tupakalla ja savukepaperilla ja sytytti tulen. Sitten asetti hän lautasen eteeni pöydälle, jotta tupakan savut kohoilivat ilmaan ympärilläni.
"Katsokaahan, hänpä näyttää kuin jumala tietenkin", sanoi amerikalainen käsiään paukuttaen; "kuulkaahan, José, uhratkaamme hänelle. Tuo tyttö, joka viime viikolla karkasi, ja jonka me otatimme koirilla kiinni —."
"Ei, ei, toveri", katkaisi hänet José, "eivät Teidän kujeenne käy tänä iltana — unohdatte, että meillä on vieras. Haluaisin kylläkin tehdä tuosta intiaanipirusta uhrin itselleen", hän lisäsi juopumuksen raivossa. "Surma hänelle! Hän loukkasi minun isääni ja äitiäni laivalla ollessamme."
"Ja aiotteko sietää tuon intiaanipuujumalan loukkauksia? Olisinpa ollut minä Teidän sijassanne, niin olisin jauhanut hänet pieniksi palasiksi, jotta olisi lakannut valehtelemasta."
"Sen minä kyllä teenkin", sanoi José, narskuttaen hampaitaan; "hän on solvaissut ja loukannut minua, ja hänen, tuon mustan varkaan, on suoritettava korvaus siitä", ja temmaten suuren veitsen hän heilutti sitä kasvojeni edessä.
En siitä säikähtänyt, en edes räpäyttänyt silmiäni, vaikka terä välähteli tuuman päässä kasvoistani, sillä tiesin hänen iskevän, jos vähänkään pelkäisin. Sanoin vain tyynesti:
"Teitä haluttaa pilailla, herra, ja Teidän pilanne on hieman raakaa, mutta minä en ole millänikään, sillä tiedän, ettette voi tehdä väkivaltaa minulle, koska olen vieraanne, ja ne, jotka tappavat vieraansa, eivät ole sivistyneitä miehiä, vaan murhaajia, joihin ei korkeasyntyinen Don José Moreno suinkaan tahtoisi lukeutua."
"Tappakaa, José, tuo sika", sanoi Smith; "hän pilkkaa Teitä taaskin.
Niin säästytte pitemmästä vaivasta."
Kun Don José toistamiseen lähestyi minua veitsi kädessään, hyppäsi herra Strickland tuolistaan äkkiä meidän väliimme.
"Kuulkaahan, ystävä", hän sanoi, "leikki sijansa saakoon, mutta Te jatkatte sitä tapanne mukaan liian pitkälle", ja tarttuen miestä olkapäihin hän ponnisti kaiken voimansa ja paiskasi hänet menemään sellaisella kyydillä, että hän satutti jalkansa pitkään pöytään ja vieri sitä pitkin, pudoten raskaasti lattialle isänsä lähettyville, mistä hän kompuroi ylös pahasti kiroten.
Tällöin Don Pedro, joka oli herännyt tai teeskennellyt heräävänsä unestaan, näki hetken tulleen astua väliin.
"Sovinnossa, pienokaiset, sovinnossa!" hän huusi uneliaana riippumatostaan. "Muistakaahan että nuo miehet ovat vieraita, ja lopettakaa riita! Päästäkää heidät levolle — on aika heidän jo käydä nukkumaan, sillä he ovat levon tarpeessa; huomenna ovat kinastelunne ainaiseksi tauonneet."
"Ymmärrän yskän", sanoi herra Strickland pakotetulla hilpeydellä. "Tulkaahan, Ignatio, nukutaan pois isäntiemme oiva viini. Hyvät herrat, nukkukaa hyvin", ja hän astui yli lattian, ja minä seurasin jälessä.
Ovella käännähdin ja katsoin taakseni. Jokainen mies huoneessa katseli meitä tarkkaavasti, ja minusta tuntui, kuin olisi juopumus hälvennyt heidän kasvoiltaan ja sijalle tullut ilkeä konnamaisuuden ilme. Don Smith kuiskasi jotain Josélle, joka yhä piti veistä kädessään, mutta muut tuijottivat meihin kuin kansanjoukko mestauslavalle astuviin miehiin.
Don Pedrokin nousi täysin virkkuna istualle riippumatossaan ja tuijotti meihin lasimaisin silmin, intiaanitytön Luisan seisoessa riippumaton ääressä ja silmäillessä meitä suruisin katsein kuin hautajaissaattue hautaan kannettavaa ruumista. Tämän kaiken minä näin astuessani yli kynnyksen ja lähtiessäni kulkemaan käytävää pitkin, ja mennessäni minua värisytti, sillä kuva oli kamala ja peloittava.
Pian saavuimme apotinhuoneeseen, makuupaikkaamme, ja lukitsimme oven jälessämme. Lähellä pesutelinettä, missä paloi yksinkertainen kynttilä pulloon pistettynä, istui Molas kasvot käsiin peitettynä.
"Eivätkö ne ole antaneet lainkaan illallista, kun muotonne on noin murheellinen?" kysyi herra Strickland.
"Luisa kyllä toi ruokaa minulle", hän kuiskasi. "Kuulkaahan, herra, ja Te, herra Strickland, pelkomme ei ole aiheeton; he ovat päättäneet tappaa meidät tänä yönä. Siitä tuo nainen on aivan varma, sillä hän kuuli Don Pedron ja erään valkoisen Smith-nimisen miehen välillä tapahtuneen keskustelun; niinikään näki hän jonkun palvelijan tuovan lapioita puutarhasta ja asettavan ne valmiiksi, joilla lapioilla kaivetaan meidän hautamme lattian alle."
Kun me tämän kuulimme, masentui mielemme, sillä olihan kauheata ajatella, että olimme muutaman tunnin sisällä tuomitut lepäämään saman lattian alla, missä nyt vielä elossa kävelimme. Jos nuo roistot olivat määrätyt tappamaan meidät, näytti kohtalomme auttamattomalta, koska meillä oli vain veitset puolustukseksemme, sillä vaikka olimmekin pelastaneet pistoolimme ja jonkun verran ruutia ruutisarveemme, oli kosteus pilannut haaksirikossa kaiken ruudin, jottei se voinut syttyä.
"Pelkään että olimme liian uhkarohkeita lähtiessämme tänne", sanoin minä, "ja ellemme voi heti paikalla paeta, saamme hengellämme maksaa uhkarohkeutemme."
"Älkää olko alakuloinen, herra" vastasi Molas, "sillä ette ole kuullut koko kertomusta. Tuo nainen näytti minulle keinon, miten voimme pelastua kuolemasta ainakin tämän illan. Käykäähän tänne", ja vieden meidät poikki huoneen hän kumartui lähelle lattiaa juuri päinvastaisella seinällä kuin apotinkuva oli, ja painoi lattian rajasta paneelilaudoitusta, jolla seinä oli vuorattu noin kolmen jalan korkeudelta.
Paneeli luiskahti sivuun, jättäen esiin aukon, niin suuren että mies juuri mahtui sisälle ryömimään. Tämän aukon läpi ryömimme yksitellen ja laskeuduimme alas neljä ahdasta porrasta ja pääsimme seinään koverrettuun, niin pieneen holviin, että siellä töin tuskin oli tilaa meidän kolmen seisoa, päämme ulottuen vain jonkun tuuman yli lattiatason.
Kerron sen tässä Teille, herra Jones, vaikken sitä koskaan ole Teille näyttänytkään, että tuo paikka vieläkin on olemassa, kuten havaitsette paneelia tutkimalla. Usean vuoden ajan olen pitänyt sitä paperien ja arvoesineiden säilytyspaikkana. Sieltä Te niinikään löydätte smaragdin, jota Teille näytin ensi kerran kohdatessamme toisemme. Mikä tuon holvin tarkoitus on ollut apottien aikana, en tiedä; ehkä he ovat sitä käyttäneet niinikään aarteittensa säilytyspaikkana.
"Miten pelastamme henkemme ryömimällä täällä kuin rotat likaviemärissä?" kysyin Molasilta. "Epäilemättä tuntevat talossa olijat piilopaikan ja vetävät meidät täältä esiin ennen pitkää ja teurastavat meidät."
"Luisa väittää, ettei sitä tunne kukaan muu kuin hän, sillä hän sanoo keksineensä sen vasta kaksi kuukautta sitten, lakaistessaan lattiata luudalla ja koskettaessaan vahingossa seinäpaneelia. Menkäämme nyt hetkiseksi pois täältä, sillä kello ei vielä ole edes yhtätoista, ja tyttö sanoo ettei ole vaaraa ennen puoliyötä."
"Onko hänellä jotakin pakoehdotusta?" minä kysyin.
"Hänellä on yksi ehdotus, mutta hän ei ole varma sen onnistumisesta. Kun nuo konnat ovat olleet täällä ja nähneet meidän menneen, luulevat he meitä joko noidiksi tai arvelevat meidän paenneen talosta, eivätkä lähde etsimään meitä ennen aamunkoittoa. Jos Luisa suinkin voi, palaa hän takaisin ja, astuen kamariin salakäytävän kautta, johtaa meidät kappeliin, mistä luulee meidän voivan paeta metsään."
"Missä on tuo salakäytävä, Molas?"
"En tiedä, herra; hänellä ei ollut aikaa sanoa sitä minulle, mutta murhamiehet tulevat sen kautta. Hän ilmaisi minulle luulevansa erään miehen ja naisen olevan vankina lähellä kappelia, vaikkeikaan hän tiedä heistä mitään eikä koskaan ole ollut siinä paikassa, koska intiaanit luulevat siellä kummittelevan. Epäilemättä ne ovat Zibalbay ja hänen tyttärensä, niin että jos siihen asti elätte, löydätte heidät sieltä ja voitte puhua heidän kanssaan."
"Miksi sanotte 'jos elätte', Molas?"
"Koska luulen, herra, että minä silloin jo olen kuollut; kuolema odottaa varmasti minua."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi herra Strickland.
"Kerron Teille. Kun Luisa oli lähtenyt, söin ruuan, jota hän oli minulle tuonut ja join siemauksen viiniä. Sitten luulen nukkuneeni, sillä herätessäni oli kynttilä sammuksissa ja minä olin pilkkopimeässä. Kiireesti käännyin ottamaan uutta kynttilää, jonka olin pannut pullon viereen, ja olin juuri sytyttämäisilläni sen, kun jokin pakotti katseeni ylöspäin.
"Ja minä näin seuraavan näyn: huoneen etäisimmässä nurkassa seisoi kalpeasti valaistu mies, ja se mies olin minä itse, puettuna aivan samalla lailla kuin minä nyt. Seisoin siinä kalpean valon ympäröimänä; ja vaikka kasvot olivatkin kuolleen kasvot, ei käsi kuitenkaan ollut kuollut, sillä se viittasi minulle läpi pimeyden.
"Katselin sitä, ja kylmät pelon väreet kulkivat läpi ruumiini, niin että tuskin saatoin sytyttää kädessäni olevaa kynttilää. Vihdoin se kuitenkin syttyi kirkkaaseen liekkiin, ja pitäen sitä pääni päällä minä kävelin paikalle, missä olin haamun nähnyt, mutta huomasinkin ettei sitä enään missään ollut."
"Tai toisin sanoen. Te heräsitte unikuvastanne", sanoi herra
Strickland. "Onnittelen Teitä, että se loppui niin pian."
"On helppoa laskea leikkiä", vastasi Molas, "mutta mitä minä näin, sen minä tosiaankin näin ja tiedän sen ennustavan kuolemaani. Hyvä, olkoon niin; en ole vielä vanha, mutta olen elänyt kyllin kauan, ja aikani on lähteä nyt. Armahtakoon Taivas syntini, ja niin saa loppuni tulla!"
Tämän jälkeen yritimme kumpikin, sekä herra Strickland että minä, joskin turhaan, saada häntä luopumaan harhaluulostaan, joskaan se itse asiassa ei ollut mikään harhaluulo, sillä Molas oli määrätty kuolemaan seuraavana aamuna; vaikka oliko hänen näkynsä hänen kohtalonsa varoitus vai yksinkertaisesti uni, ei ole minun arvattavissani.
Siinä samassa me lakkasimme puhumasta aaveista ja enteistä, sillä meidän piti pitää huolta omasta turvallisuudestamme ja hetken välttämättömyyksistä. Joitakuita minuutteja ennen keskiyötä sammutimme valon, ryömimme yksitellen seinäholviin, suljimme luukun jälkeemme ja aloimme odottaa ahtaassa komerossa. Pimeys oli kaamea täällä, ja kun juomamme viinin lämpö oli haihtunut suonistamme, valtasi meidät värisyttävä pelko. Hetket uppoavassa laivassa olivat olleet kamalia, mutta mitä ne sittenkään olivat verrattuina kaikkeen tähän?
Vaikka hiljaisuus olikin syvä kuului kesken kaiken outoja ääniä ja ratinaa, joka kaikki karmi selkäpiitämme. Luimme rukouksia, jotta vallan väsyimme, sitte yritin minä puolestani hiukan torkahtaa, mutta huomasinkin, että uni on pahempaa kuin valvominen, sillä mielikuvitukseni reuhtoi ja maalasi kuvia kaikenkaltaisia, kunnes minusta tuntui, että kaikki kauhun kuvat seinillä alkoivat elää ja liikehtiä silmissäni.
Minä kuulin marttyyrien voihkeen ja heidän tuskansa katselijain raa'at ilkunnat. Sitten muuttui kuva, ja minä olin näkevinäni noiden kahden amerikalaisen murhenäytelmän, joiden kohtalosta herra Strickland oli minulle kertonut, ja joiden veriläikät vieläkin näkyivät lattialla. Pimeys ammotti edessämme, ja minä näin vuoteet, missä he nukkuivat raskaasti, nuo uljaat, elämän kukoistuksessa olevat miehet.
Sitten ilmestyi heidän viereensä uusia kuvia, Don Pedro, Don José ja muut, ja haamujen joukosta pilkistivät heidän maanmiehensä Don Smithin kavalat kasvot. Sänkyvaatteet viskattiin menemään ja taaskin kaikki oli mustaa, mutta pimeän keskestä olin kuulevinani iskuja ja voihkinaa ja murhamiesten kiireisiä askeleita ja kuolleilta miehiltä varastettujen rahojen kilinää. Silloin nykäsi herra Strickland minua, herättäen minut yhtäkkiä.
"Kuulkaahan", hän kuiskasi korvaani, "kuulen miehien hiipivän pitkin huonetta."
"Jumalan nimessä, olkaa hiljaa!" minä vastasin, puristaen hänen kättään.