SEITSEMÄS LUKU.
Maatila.
Palattuamme ateriapaikallemme näimme kylän vanhimman keskustelevan merimiesten kanssa heidän aikeistaan. Meidät nähdessään läheni purjemies ja sanoi, että hän ja hänen kumppaninsa aikoisivat, jos se meitä huvittaisi, jäädä lepäämään muutamiksi päiviksi läheiseen kylään. Sitten tahtoivat he soutaa veneen rannikkoa pitkin Campecheen, jonne he suotuisalla ilmalla toivoivat joutuvansa kuudessatoista tunnissa. Hän sanoi sen lisäksi toivovansa meidän häntä seuraavan.
Vastasin, ettemme toistaiseksi välittäisi merimatkoista, ja että meillä oli aikomus mennä Potrerillon kaupunkiin, missä valmistelisimme retkeämme Yucatanin rauniokaupunkeihin. Purjemies riemastui tästä kovasti, vaikkakin hän toiselta puolen oli suruissaan siitä, etteivät he voineet seurata meitä niin kauas, koska heidän velvollisuutensa oli ilmoittaa laivan perikadosta sen omistajalle, joka asui Campechessa.
Kuultuamme tämän, irroitti herra Strickland rahavyön, jota hän kantoi vyötäisillään, ja kaatoi sieltä puoli kourallista kultakolikolta, jotka hän pyysi purjemiestä ottamaan tasattavaksi hänen itsensä ja kumppaniensa kesken. Kaiken aikaa istui Don José aivan vieressämme, tarkastaen kaikkea mitä tapahtui, ja minä näin hänen silmänsä välähtävän nähdessään kultavyön.
"Olette onnellinen pelastettuanne niin paljon", hän sanoi, puuttuen ensi kertaa puheeseen. "Kaikki, mitä minulla oli, meni laivan mukana, niin, kolmetuhatta dollaria, ehkäpä enemmänkin."
"Teidän olisi pitänyt seurata meidän esimerkkiämme", vastasi herra Strickland; "me jaoimme kaiken kolmen kesken ja kannoimme sitä vyötäisillämme. Vaikka ehkä Te sittenkin olitte viisaampi, koska tuollainen kultapaino olisi ollut kömpelö, ja meidän olisi Teidän laillanne pitänyt uida. Muuten, herra, mitä aiotte tehdä?"
"Jos sallitte", vastasi meksikolainen, "kävelen kanssanne Potrerilloon päin, sillä kotini on sillä kulmalla. Jos Teitä, herra, ja Teidän seuralaisianne ahdistettaisiin isäni taholta, uskaltaisin minä tarjota hänen vieraanvaraisuuttaan Teille."
"Rehellisesti puhuen, Don José", sanoi herra Strickland, "viime kokemuksemme ei ole ollut omiansa antamaan meille halua minkäänlaisiin tekemisiin kanssanne. Saanko ehkä palauttaa mieleenne, syrjäyttämällä muut asiat, että viime yönä yrititte murhata minut?"
"Herra", vastasi mies katuvan näköisenä, "jos niin yritinkin, oli se kauhun ja mielettömyyden takia, ja pyydän nöyrimmästi anteeksi sitä sekä kaikkia sitä ennen sanomiani vihaisia ja mielettömiä sanoja. Herra, Te pelastitte henkeni, ja sydämeni on täynnä kiitollisuutta Teitä kohtaan, joka olette pahan näin hyvällä palkinnut. Tiedän Teidän saaneen huonoja tietoja isästäni, ja, totta puhuen, hän onkin joskus juovuksissa ollessaan paha ja ilkeä ukko. Se hyve hänellä kuitenkin on, että hän rakastaa minua, poikaansa, ja kaikkia, jotka minulle ovat ystävällisiä. Siksi pyydän hänen puolestaan ja omastani Teitä unohtamaan menneet ja nauttimaan vieraanvaraisuuttamme muutaman päivän, ainakin niin kauvan kuin olette toipuneet väsymyksestä, ja me voimme varustaa Teitä aseilla ja hevosilla, auttaaksemme matkaanne edelleen."
"Varmasti aiommekin ostaa muuleja ja pyssyjä", vastasi herra Strickland. "Jos luulette isänne voivan myydä niitä, tahdomme nauttia ystävällisyydestänne ja viettää yön tai pari maatilallanne."
"Herra, kaikki on siellä Teidän käytettävissänne", vastasi Don José hyvin kohteliaasti; mutta hänen puhuessaan näin minä hänen silmissään välähtelevän kavalan tulen.
"Epäilemättä", keskeytin, "sillä onhan Don Pedro Moreno kuuluisa vieraanvaraisuudestaan. Ennenkuin kutsunne lopullisesti otan vastaan, uskallan pyytää suojeluslupaustanne, erittäinkin kun olemme aseettomia, lukuunottamatta pistoolejamme ja veitsiämme."
"Tahdotteko loukata minua, herra?" kysyi vihaisena Don José.
"Enpä laisinkaan, herra, mutta minua hieman kummastuttaa, että Te, joka kaksi päivää sitten kieltäydyitte syömästä yht'aikaa 'intiaanikoiran' kanssa, haluaisitte suorastaan saada tuon saman koiran kattonne alle."
"Enkö ole jo valittanut mielipahaani kaikesta, mitä tapahtui?" hän vastasi, "ja voiko mies muuta enään? Herrat, jos mikä tahansa ikävyys uhkaa Teitä isäni talossa, vastaan minä siitä henkeni uhalla."
"Se riittää kyllä", tarttui puheeseen herra Strickland, "koska sellaisessa tapauksessa varmasti panisimme Teidät täyttämään lupauksenne. Sanokaahan, miten pitkä matka on maatilalle tästä paikasta?"
"Jos heti lähtisimme, olisimme siellä auringon laskiessa", hän vastasi, "tahtoo sanoa jalan, vaikkakin ratsain kestää matka sieltä virran suuhun vain kolme tuntia."
"Lähdetään sitten", hän sanoi, ja kymmentä minuuttia myöhemmin olimme matkalla.
Ennenkuin läksimme, otimme rakkaat jäähyväiset merimiehiltä ja kylänpäämieheltä sekä muilta, jotka kuulivat meidän aikovan lähteä yöksi Santa Cruziin.
"Sillä paikalla on paha maine", sanoi kylänpäämies, "ja se on varkaiden ja salakavaltajien pesä — meni tästä viime viikollakin virtaa ylöspäin lasti, joka ei koskaan tullimaksuja suorittanut. Sanovat, että Don Pedro on antautunut pahanhengen palvelukseen. Varjelkoot pyhimykset teitä hänestä!"
"Meillä on asiaa tähän taloon, ystäväni", vastasin; "mutta varmastikin on Teidän helppo pitää vaaria, mitä lähistössänne tapahtuu. Jos ei meitä kuulu palaaviksi muutamassa päivässä, suvaitsette ehkä ilmoittaa Campechen viranomaisille meidän olevan hukkateillä."
"Viranomaiset pelkäävät Don Pedroa", vastasi kylänpäämies, pudistaen päätään, "hän lahjoo heidät sitäpaitsi niin runsaasti, etteivät he välitä keksiä hänen ilkitöitään. Joka tapauksessa teen minä voitavani, luottakaa siihen, ja englantilaisen ollessa mukananne voin minä mahdollisesti kyetä tarpeen tullen apua hankkimaan."
Kävelymme sinä päivänä oli pitkä ja kuuma, vaikkei meillä ollut muuta kantamista kuin vaatteet päällämme, kaikki omaisuutemme kun oli hävinnyt laivan hukkuessa. Illansuussa pysähdyimme ja, helle kun oli kova, söimme hiukkasen mukaamme otettua ruokaa ja nukuimme kaksi tuntia varjossa, mikä uni oli mitä tervetullein meille väsyneille. Nousimme jälleen ja patikoimme eteenpäin, kunnes vihdoin näimme tuon maatilan, missä kohtalo, vaikkakin silloin vähimmin sitä osasin aavistaa, oli määrännyt minut asumaan niin monta elämäni vuotta.
Käveltyämme laajan viljapellon poikki — jossa nyt kasvaa kahvipensaita — saavuimme porttikäytävälle ja astuimme pihaan, missä vihaiset koirat hyökkäsivät meitä ahdistamaan. Don José hätisti pois koirat ja astui taloon, jättäen meidät muutamien sekarotuisten palvelijain huostaan.
Hetken päästä hän palasi ja vei meidät pitkin käytäviä ruokasaliin, joka, kuten tiedätte, on maatilan avarin huone ja oli muinoin munkkien virvoitushuoneena. Muutamia lamppuja riippui seinillä, sillä alkoi jo tulla pimeä, ja niiden valossa näimme viisi tai kuusi miestä kokoontuneen pitkään pöytään illallista odottamaan, jota tarjoilivat intiaanitytöt. Riittää jos sanomme, että nämä miehet olivat sekarotuisia ja roistonnäköisiä. Katsahtaessamme huoneen etäisimpään nurkkaan näimme kattohirsiin köytetyn riippumaton, missä makasi mies, kauniin intiaanitytön tuudittamana.
"Käykäähän tekemään tuttavuutta isäni kanssa, joka Teitä odottaa", sanoi Don José, käyden edellä riippumaton luo. "Isä, tässä on se urhea englantilainen, joka pelasti henkeni viime yönä, ja tässä intiaaniherra, joka — ei tahtonut henkeäni pelastaa. Kuten kerroin, olen puolestanne luvannut heille vieraanvaraisuutta, ollen vakuutettu heidän olevan tervetulleita täällä."
Kuullessaan poikansa äänen Don Pedro heräsi tai teeskenteli heräävänsä horroksesta ja pyysi tyttöä lopettamaan tuutimisen. Sitten hän nousi istumaan ja katsahti meitä. Hän oli lyhyt, uljaannäköinen mies, noin kuudenkymmenen vuotias — niin lyhyt tosiaankin, että vaikka riippumatto oli ripustettu matalalle, hänen jalkansa eivät ulettuneet lattiaan asti. Huolimatta tästä ko'on vähyydestä, Don Pedron ulkonäkö oli hämmästyttävä, pitkän, huolellisesti kammatun tukan antaessa hänelle kunnianarvoisen ilmeen. Muuta kauneutta ei hänessä ollutkaan, sillä hänen poskensa olivat veltot ja ryppyiset, hänen suunsa oli raaka ja aistillinen; ja hänen uneliaita silmiänsä, jotka olivat pienet, puoliavoimet, ja joita valonhäikäisyltä suojelivat mustat silmälasit, voi sattuvimmin verrata käärmeen silmiin. Nähdessämme hänet tulimme vakuutetuiksi, ettei hänen mainettaan oltu liioiteltu, sillä hänen kasvoillaan oli roiston leima. Siitä huolimatta hän teki kohteliaan kumarruksen ja kääntyi herra Stricklandin puoleen espanjankieltä puhuen.
"Te englantilainen olette siis pelastanut tämän poikani uppoavasta laivasta", hän sanoi hitain, voimakkain äänin, tuijottaen meihin kalansilmillään värikkäiden lasiensa ylitse. "Hän kertoo minulle Teidän soutaneen takaisin uppoavan laivan kupeelle pelastamaan häntä. Hyvä, se oli urhoollinen teko, teko, jota minä itsekään en olisi uskaltanut, sillä minulla on aina ollut kylliksi huolta oman henkeni säilyttämisessä, yrittämättä vielä pelastaa muiden henkeä. Mutta olen moneen kertaan nähnyt teidän englantilaisten olevan tässä suhteessa omituisia, aivan huimapäisiä. Herra, kunnioitan Teitä, ja tämä talo ja kaikki siinä on Teidän ja kumppaninne käytettävänä", ja hän katsahti todellisella kiintymyksellä vieressään seisovaan tanakkaan, juronnäköiseen mieheen, joka pureskeli viiksiänsä ja tarkasti meitä salavihkaa.
"Sanokaahan minulle", hän lisäsi, "mikä on saattanut minulle ilon nähdä teidät täällä?"
"Sattuma, Don Pedro", vastasi herra Strickland. "Tämän vanhan maan rauniot miellyttävät minua kovin, ja minä olin matkalla Palenqueen intiaani-ystäväni Don Ignation kera, kun meitä kohtasikin haaksirikko-onnettomuus lähellä Teidän vieraanvaraista taloanne. Neuvottomuudessamme hyväksyimme poikanne pyynnön ja tulimme Teidän vieraiksenne toivoen samalla, että voisitte myydä meille pyssyjä ja muuleja."
"Rauniot, herra Strickland! Olettepa te englantilaiset totta tosiaan kummallisia. Mitä iloa teillä on saadessanne möyriä vanhojen muurien keskellä, joita jo kauan sitten kuolleet ihmiset ovat rakentaneet, ellette haeskele aarteita sieltä. Minä puolestani vihaan jo raunion nimeäkin, sillä olen aina kärsinyt siitä ajatuksesta, että itsekin kerran kuolen niiden keskelle, ja se on ikävä tieto. Äsh!" — ja hän sylkäsi lattialle — "taaskin se ajatus minut yllättää, äkkiä kuin vilunhyristys."
"No", hän jatkoi, "olettehan te onnellisia pelastettuanne henkenne ja rahanne. Huomenna katselemme kaikkea, mitä haluatte ostaa. Kesken kaiken, te varmaankin olette pölyttyneet matkallanne ja haluatte peseytyä ennen ateriaa. José, viehän molemmat herrat huoneeseensa, apotin huoneeseen. Illallinen on pian valmis — hyvästi siihen asti. Menehän tyttö auttamaan heitä", hän lisäsi, kääntyen naisen puoleen, joka oli kiikuttanut riippumattoa; "siellä tarvitaan vettä ynnä muuta."
Nainen kumarsi ja läksi, ja ovelle päästyämme odotti hän meitä, lamppu kädessä, valaisten käytävää.
"Te, herra Jones, jolle kirjoitan tätä kertomusta, olette niin usein maannut samaisessa apotinhuoneessa, että minun on turhaa käydä tässä sitä kuvailemaan. Paitsi huonekaluja, on huone nyt aivan samanlainen kuin silloinkin. Se oli tyhjä paitsi muutamaa tuolia, jykevää pesulaitetta ja kahta amerikalaismallista työntösänkyä, jotka olivat lähellä toinen toistaan, yksi kummallakin puolella apotin kuvaa."
"Pelkään, että pidätte tätä paikkaa yksinkertaisena Meksikon mukavuuksien jälkeen", sanoi Don José, "mutta se on vierashuoneemme, paras mitä voimme tarjota."
"Kiitos vaan", vastasi herra Strickland, "kaikki on hyvin, joskin vieraanne ehkä usein kärsivät painajaisesta", ja hän osotti eteläisellä seinällä olevaa kamalaa kuvaa, missä esitettiin intiaania polttoroviolla, pahojen henkien istuessa hänen päänsä päällä kiskomassa sielua ulos kuolevasta ruumiista.
"Sieviä, eivätkö olekin?" sanoi Don José; "olen tahtonut yläpuolta maalattavaksi valkeaksi, mutta isäni pitää niistä. Kaikki uhrit, kuten tiedätte, ovat intiaaneja, ei ainutta valkoista miestä niiden joukossa, eikä tuo ukko koskaan ole voinut sietää intiaaneja. Niin, kun olette valmiit, tehkää hyvin ja käykää illalliselle! Löydätte hyvin, jos seuraatte ruuan hajua", ja hän lähti huoneesta.
"Odottakaahan", sanoin puhutellen tyttöä, joka aikoi myös lähteä, "ehkä pidätte huolta palvelijammekin ruuasta", ja minä osotin Molasia, "koska herranne eivät tahdo häntä samaan pöytään."
"Kyllä", vastasi tyttö, jonka nimi oli Luisa, katsellen tutkien kasvojani.
Tällä välin oli Don José ehtinyt ulos ovesta, jonka ilmavirta sulki hänen jäljessään. Olin aikeissa alkaa merkkikuulustelun, kun muistinkin, etteivät naiset meidän Liitossamme ole varsinaisia jäseniä, ja minä kuiskasin muutamia sanoja Luisan korvaan ja tein merkin kädelläni. Hän antoi tutun vastauksen, joka on jo lapsillekin opetettu, jonka jälkeen lausuin uuden, Sydämen Läsnäolon tunnussanan.
"Missä?" hän kysyi, katsoen kumpaakin meitä.'
"Tässä", minä vastasin ja vetäen tunnusmerkin esiin, minä annoin hänen silmäillä sitä.
Hän katsoi ja osoitti alamaisuutta, ja samalla hetkellä kuulimme Don
Josén kutsuvan häntä.
"Tulen", huusi tyttö vastaukseksi ja lisäsi kuiskaten:
"Armollinen herra, Teitä uhkaa vaara tässä talossa. En voi nyt kertoa, mutta jos mahdollista palaan takaisin. Viini on vaaratonta, mutta älkää juoko kahvia, älkääkä nukkuko, vaikka käytte sänkyyn. Tutkikaa lattiata niin ymmärrätte syyn. Tulen, herra! Tulen!" ja hän kiepsahti ulos huoneesta.
Tytön mentyä astui herra James ovelle ja lukitsi sen, kääntyen takaisin ja sanoen:
"Mitä tämä kaikki oikein merkitsee, Ignatio?"
En vastannut, vaan sysäsin syrjään toisen sängyn ja tutkin lattiaa sen alla. Se oli tahrainen toisin paikoin. Sitten otin peitot pois kummastakin vuoteesta ja tutkin patjoja ja näin niidenkin olevan tahraisia, vaikkakin vähän, sillä ne oli pesty. Sanoin sitten:
"Ihmisiä on kuollut näissä vuoteissa, herra, ja nuo tahrat ovat heidän vertansa. Tuntuu siltä, että Don Pedron vieraat nukkuvat hyvin; ensin heitä hoidetaan, sitten heidät murhataan; ja tätä tarkoitusta varten meidätkin on viekoteltu taloon. No, eihän muuta voinut odottaakaan."
"Se on lohduttava tulevaisuudenkuva", hän vastasi; "olemme tämän miehen vieraita, kaiketikaan ei hän meitä —" ja hän veti kädellään ympäri kurkkunsa.
"Kyllä hän tahtoo, herra, ja tätä varten on Don José meidät tänne tuonut. Kun muitakin on murhattu, ei ole luultavaa että me säilyisimme, koska Don Pedro luulee olevansa varma, ettei englantilainen matkusta ilman suurta rahasummaa. Ennenkaikkea meillä on ollut riita pojan kanssa ja tunnemme isän liian hyvin."
"Sanon vieläkin, että tulevaisuudenkuva on lohdullinen", vastasi herra Strickland. "Olisi kerta kaikkiaan ollut parempi hukkua kuin jäädä noiden roistojen teurastettavaksi tähän kaameaan paikkaan. Mikä kuolema!"
"Ei menetetä toivoa vielä", vastasin. "Meitä on varoitettu ajoissa, ja luulen siksi pelastuvamme tuon tytön ja muiden talossa olevien intiaanien avulla, koska tunnin sisään kukin on saanut tietää keitä me olemme ja on valmistunut uhraamaan henkensä meidät pelastaakseen. Mehän tulimme määrätyssä tarkoituksessa, tietäen vaaramme. Ollaanpa valmiit käymään noiden miesten kanssa aterialle rohkein katsein; sillä voitte olla varma, ettei mitään hyökkäyksiä tapahdu ennen yömyöhää, kun he luulevat meidän nukkuvan. Oletteko ymmärtänyt, Molas?"
"Olen", vastasi intiaani.
"Odottakaahan tässä tahi tuossa toisessa huoneessa, kunnes me palaamme, ja jos intiaanityttö tulee, ottakaa häneltä selville kaikki, mikä koskee tohtorivanhuksen ja hänen tyttärensä olinpaikkaa ja muita asioita, sillä kuullessaan Teidän olevan Liiton jäseniä, puhuu hän kyllä. Onko kukaan Teitä tuntenut?"
"En luule, herra. Tullessamme sisään oli liian pimeätä heidän nähdä."
"Hyvä. Pitäkää, jos mahdollista, vaaria heidän askeleistaan, tehkää voitavanne tytön kanssa ja tarkatkaa, mitä ikinä tapahtuu. Näkemiin."
Astuessamme ruokasaliin, istui yhdeksän henkeä jo pöydässä odotellen kärsimättömästi illallista, mutta Don Pedro istui yhä riippumatossaan mitä vilkkaimmassa keskustelussa poikansa Josén kera. Pöydässä istujista oli vain yksi valkoinen mies, laiha, surkastuneen näköinen ja käyränokkainen, jonka koko olemus täytti meidät inholla. Muut olivat sekasikiöitä, kaikenkaltaisia hylkiöitä ja roistoja, jotka olivat päässeet karkaamaan oikeuden kynsistä ja elivät rosvouksella ja ryöstöllä.
Katsellessamme näitä hylkiöitä tuntui meistä ilmeiseltä, ettemme, joutuessamme heidän valtaansa, voisi odottaa suurtakaan sääliä, sillä heillä ei olisi varmaankaan meitä teurastaessaan suurempaa tuskaa kuin metsästäjällä otuksia ampuessaan.
Huomatessaan meidät nousi Don Pedro riippumatostaan lattialle ja sanoi, ottaessaan herra Stricklandin kädestä:
"Saanko esittää Teidät työnjohtajalleni, herra Smithille Texasista. Hän on amerikalainen ja on iloinen tavatessaan jonkun, joka osaa puhua englantia, sillä hänen espanjansa ei harjoituksen puutteessa ole kaikkein loistavinta."
Englantilainen teki kumarruksen ja amerikalainen seikkailija puhui hänelle englanninkielellä, vääristellen naamaansa kuin koira, vaikkenkaan tiedä mitä hän sanoi. Sitten vei Don Pedro vieraansa kunniapaikalle pöydän päähän, oman paikkansa viereen, jota vastoin minut pantiin pienen matkan päässä olevaan toiseen pöytään, mihin minulle yksin tuotiin ateria, koska minun ei puhdasverisenä intiaanina sallittu syödä yhdessä seurassa noiden sekasikiöitten konnien kanssa. Kun Don José oli istuutunut pöydän toiseen päähän amerikalaisen kanssa, alkoi ateria, joka oli verraton.
Keskusteluun, joka nyt seurasi, en minä ottanut lainkaan osaa, paitsi roistojen pyytäessä minua juomaan viiniä kanssaan, sillä he tahtoivat saada minut juovuksiin; mutta näyttäessäni puuhailevan ateriani kera, minä ajattelin paljon ja tarkkasin vielä enemmän. Keskustelun seuraamisen heitin sikseen, koska en sitä tarkkaan kuullut ja koska englantilainen sen minulle kertoi.
"Maistakaahan vielä tätä burgundia", sanoi Don Pedro, kun ruoka-astiat oli korjattu pois, täyttäessään lasinsa seitsemännen tahi kahdeksannen kerran, "se on oikeata lajia, suoraan Ranskasta, vaikkeikaan siitä koskaan ole tullia maksettu", ja hän nilkkasi ilkeällä silmällään.
"Terveydeksenne, herra, ja eläkää kauvan, tehdäksenne eilisenlaisia urotöitä monta, pelastettuanne poikani mereen hukkumasta. Muuten, tiedättekö, että Santa Marialla sanottiin Teillä olleen pahan silmän, joka sai aikaan haaksirikon? Samaa sanottiin myös pitkänaamaisesta toveristanne intiaanista."
"En totta tosiaan tuota ennen kuullut", vastasi herra Strickland nauraen; "mutta jos niin olisikin, ei paha silmämme teitä kauvemmin häiritse, koska lupaamme jatkaa huomenna matkaamme."
"Loruja, ystävä, loruja; ette kaiketikaan luule minun tuollaisia pilapuheita uskovan, vai luuletteko? Voidaan sanoa paljon asioita, joilla on vain leikin luonne. Näinpä", ja hän korotti äänensä niin, että minä voin kuulla häntä pöydästäni, "Teidän kumppaninnekin, tuo tuolla, — eikö hänen nimensä ole Ignatio? — kertoi laivalla maineelleni ikävän jutun, jota hän varmasti itsekään ei uskonut", ja siinä samassa hän tuijotti minuun, lisäten röyhkeästi: "Eikö olekin niin, intiaani?"
"Jos kysytte minun mielipidettäni, Don Pedro", vastasin eteenpäin nojaten ja puhuen hyvin selvästi, "sanon, että on hyödytöntä toistaa sanottuja sanoja tahi muistella tehtyjä tekoja. Jos sanoinkin joitakuita sanoja, tahi jos Te joskus menneisyydessä teittekin joitakuita tekoja, ei täällä, Teidän vieraanvaraisen kattonne alla, ole oikea paikka tuoda niitä esille."
"Aivan niin, intiaani, aivan niin; Te puhutte kuin oraakkeli, kuten Montezuman oli tapana sanoa Cortesille, kunnes Valloittaja keksi keinon opettaa hänelle rehellistä puhetta, — suuri mies, tuo Cortes, hän ymmärsi kohdella intiaaneja." Sitten sylkäsi hän lattialle ja, katsottuaan pöytään, sanoi herra Stricklandille hieman huolestuneella äänellä.
"Sanokaahan", hän virkkoi, "sillä Te näette paremmin kuin minä, kuinka monta läsnäolijaa tässä tänä iltana on?"
"Laskien ystävänikin mukaan, on meitä kolmetoista", hän vastasi.
"Niin minäkin ajattelin", sanoi kiroten isäntämme, "ja on liian myöhäistä auttaa asiata enään. No, pelastakoot pyhimykset — ja niitähän pitäisi olla kosolta näin luostarissa — pahoista merkeistä. Näen Teidän pitävän minua hupsuna."
"En lainkaan", hän vastasi; "olen luultavammin itse taikauskoinen, enkä mielelläni istu pöydässä, missä on kolmetoista henkeä."
"En minäkään, en minäkään, herra Strickland. Kuulkaahan: viime kerran kun meitä söi kolmetoista tässä huoneessa, oli mukana kaksi amerikalaista vierasta, Don Smithin ystäviä, jotka yrittivät pitää liikettä näillä tienoin. He joivat enemmän kuin oli sopivaa heille, ja lopputulos siitä oli, että he riitaantuivat yöllä keskenään ja tappoivat toinen toisensa juuri tuossa apotinhuoneessa, missä tekin nukutte — miesrukat, miesrukat! Asiasta pidettiin hälyä siihen aikaan, mutta Don Smith selitti maanmiehilleen asian, ja siihen se jäi."
"Totta tosiaan", vastasi herra Strickland; "oli kummallista, että kaksi juopunutta miestä voivat tappaa toinen toisensa."
"Minä niin sanon, herra. Todenteolla luulin itsekin ensin, että intiaanit tunkeutuivat heidän huoneeseensa ja murhasivat heidät, mutta sitten osottautui se epäluulo vääräksi. Oi, ne ovat kieroa väkeä, nuo intiaanit; olen paljon nähnyt heitä ja tunnen heidät myös. Hallitus tahtoo heitä nykyään kohdella liian lempeästi. Isämme osasivat sopivammin heitä kohdella, mutta onneksi eivät hallituksen joukot riitä kaikkialle", ja hän tyhjensi taas lasin burgundia.
"Sanon Teille, että ne ovat kieroa väkeä", hän jatkoi; "pahat henget, joita heidän isänsä palvelivat, asuvat vielä heissä, he ovat myös salakavalia ja vaarallisia. Löytyy vieläkin intiaaneja, jotka tietävät minne on kätketty suunnattomia aarteita, mutta eivät tahdo vain ilmoittaa mitään niistä.
"Niin" — ja kiihtyen äkkiä vahvan juoman vaikutuksesta, hän kallistaikse eteenpäin ja kuiskasi vieraansa korvaan — "minulla on tällä haavaa talossani juuri sellainen vanha lacandoni, toisin sanoen kastamaton intiaani, — en tahdo sanoa, että hän silti olisi sen pahempi, — ja hänen mukanaan hänen tyttärensä, yötä kauniimpi nainen; — ehkä, jos yhä enemmän alatte miellyttää minua, englantilainen, näytän hänet Teille huomenna, mutta sitten minä saisinkin pitää Teidät, sillä ette koskaan haluaisi mennä pois. Ihana! niin, hän on ihana, vaikkakin piru sydämessään. Minä en ole uskaltanut päästää noita pikku miehiä katsomaan häntä", ja hän viittasi pöydässä istuviin roistoihin, "mutta Don José pääsee katsomaan häntä ja hänen isäänsä tänä yönä.
"No niin — voitteko uskoa sitä? — tällä tytöllä ja hänen vanhalla isällään on salainen tieto aarteesta, joka voisi tehdä jokaisesta meistä yhtä rikkaan kuin Englannin kuningatar. Mistä sen tiedän? Siitä, että kuulin sen heidän omasta suustaan; mutta täyttäkääpä lasinne ja ottakaa sikaari, niin kerron Teille koko jutun."