KUUDES LUKU.
"El Norte".
Vielä hetki ja el Norte raivosi täydessä voimassaan. Ensiksi äkkinäinen tuulenpuuska ryntäsi alusta kohti, pannen sen vapisemaan, ja sieppasi yhdellä tempauksella kiinni käärimättömän halkasijapurjeen kiinnitteistään. Tämä tuulispää kiiti vonkuen edelleen, ja sen perässä raivosi myrsky.
Meistä näytti kuin sukeltaisi Santa Maria pää edellä valtavaan aaltoon, salaman kirkastamaan valkeaan kuohuharjuun, jota hirmumyrsky kiidätti edellään, sillä siinä samassa hulisi jalan paksuudelta vettä pitkin kantta kokasta keulaan, huuhtoen mukanaan kaiken irtonaisen, muun muassa kaksi intiaani-laivamiestä. Me olisimme menneet muiden mukana, ellemme olisi tarttuneet kaikin voiminemme etumaston ympäri kiedottuihin nuoriin, päästen pelkällä kastumisella.
Hetken seisoi laiva aivan hiljaa, ja näytti ikäänkuin kannelle syössyt vesi olisi sen painollaan upottanut kuohuihin, noustakseen, veden valuttua alas aaltoihin, jälleen ylös ja kyntääkseen kuohuja. Onneksi oli myrskyn ensi puuska voimakkain ja hirvittävin, eikä se osunut laivan laitaan, sillä yksi tai kaksi sellaista puuskaa lisää olisi upottanut meidät.
Hirmumyrskyn kiidettyä rantaa kohti tuntui silmänräpäyksen aikaa vain keinuntaa. Sitte sai Santa Maria osakseen koko pohjoistuulen painon. Hetken puski se vinkuvaan vastatuuleen ja huimaaviin aaltoihin, ammentaen niin suuret määrät vettä, että kapteenin oli pakko antaa määräys panna äkkiä koneet käymään puolella voimalla, toivoen näin matkan tarpeeksi edistyvän, laivan täyttymättä vedellä.
Nyt tuli vettä vähemmän laivaan, mutta toiselta puolen, kuten pian nähtiin, alkoikin alus ajautua Xicalangon nientä kohti, ja tästä hetkestä asti tuntui ilmeiseltä, että vain ihme voisi sen pelastaa. Tunnin verran kesti Santa Maria kovaa ja epätasaista taistelua, ajautuen myrskyn pakosta säännöllisesti taaksepäin, kunnes vihdoin voimme salamain valossa nähdä niemen ulkokarien uhkaavan parinsadan askeleen päässä peräkeulasta. Kapteenikin näki ne ja teki viimeisen yrityksen. Käännettyään laivan suuntaa hieman, niin että aallot löivät vastalaitaan, hän antoi määräyksen "täysi höyry, eteenpäin", ja taaskin me kuljimme ulapalle päin.
Ennen ja jälkeen tuon päivän olen tehnyt monta matkaa yli Meksikon lahden kaikenkaltaisilla säillä, mutta en milloinkaan ole kokenut sellaista, mitä nyt seurasi. Laiva nousi ja laski ja keikkui, nostaen milloin kokkansa, milloin keulansa aaltojen harjalle, kunnes näytti siltä kuin se hajoaisi kappaleiksi, veden syöksyessä tonnittain sen kannelle joka sukelluksella, virraten sisään läpi hataran laudoituksen.
Hitaasti, hyvin hitaasti etenimme niemestä väylää kohti, joka jää sen ja Carmen-saaren välille, mutta ponnistus oli lopulta liian kova. Laivan kamalasti nuokuttua lakkasi toinen siipiratas äkkiä pyörimästä ja toinen pirstautui palasiksi, ja säikähtynyt huuto alhaalta ilmoitti kannella olijoille, että kulunut koneisto oli luhistunut.
Olimme juuri väylän keskijuoksussa, missä kiiti rajutuulen ja vuoroveden ajama kuohuvirta viidentoista tahi kuudentoista solmun nopeudella, vieden mukanaan Santa Mariaa kuin vuolas katuoja puunlastua. Pari kertaa se pyöri ympäri, sillä koneiston luhistuttua ei ollut voimaa pitää kokkaa aallokkoa kohti, joten laivan sivuttain ollessa aallot syöksyivät kannelle, lakaisten sen miltei putipuhtaaksi, vieden mukanaan jok'ainoan pelastusveneen paitsi kutteria, joka oli kiinnitetty ylihangan puolelle, eikä ollut aaltojen ulottuvissa.
Kyykistyneinä maston suojaan pidimme me kolme kiinni nuoristamme, emmekä päästäneet irti vaikka vesi painoi meitä kantta vasten, peittäen meidät niin pitkäksi aikaa, että tuntui kuin olisivat keuhkomme haljenneet, ennenkuin päämme taas joutui ilmoille. Onneksi oli aallokko vienyt kaikki ylihangan puolen laitokset mennessään, joten vesi pääsi vapaasti virtaamaan yli, muuten olisi laiva kärsinyt haaksirikon heti paikalla. Mutta haaksirikkohan oli jo valmis, sillä konehuoneen luukku ja ruokasalin valoakkuna olivat rikkoutuneet, ja Santa Maria oli puolillaan vettä.
Ennenkuin uusi aallokko sitä ahdisti, oli laiva kääntynyt ympäri ja tässä asennossa vesi sitä huuhtoi ja kiidätti alas väylää, kannen ollessa vain nelisen jalkaa aaltojen rajasta.
Aika ajoin pilkisti kuu myrskypilvien raoista, paljastaen hirvittävän näytelmän. Pienen komentosillan sirpaleita uiskenteli ympärillä, ja niihin oli tarttunut kapteenin ruumis. Emme koskaan saaneet tietää oliko hän kauhun halvaama vai oliko savupiippu kaatuessaan ruhjonut hänet kuoliaaksi.
Muistanette, ystäväni, että hän oli määrännyt matkustajat lukittavaksi alas kajuuttaan ja sinne he jäivätkin, parikymmentä luvultaan, kunnes luukut särkyivät. Paria matkustajaa lukuunottamatta, jotka jo hukkuivat kajuuttaan syöksyneeseen veteen, hyökkäsivät kaikki ylös portaita, miehet ja naiset sekaisin, sillä he eivät voineet hetkeäkään kauemmin viipyä siellä; ja huutaen, valittaen ja rukoillen tarttuivat he laivavarustuksen sirpaleihin, maston palasiin tahi mihin tahansa, josta luulivat olevan turvaa armottomia aaltoja vastaan.
Surkeata oli kuulla naisten huutoja, naisten, jotka vain yöpukimissaan pakenivat vuoteiltaan, vasta ensi kertaa näyttäytyen lähdettyä Vera Cruzin satamasta. Kauhun valtaamina, käsittämättä vaaraa, nuo onnettomat olennot paiskautuivat nurin kannelle, yrittäen pysyä niljakkaisilla laudoilla, kunnes he toinen toisensa jälkeen vierivät mereen, aluksen pahasti kallistuessa, tahi huuhtoutuivat hautaansa kannen yli syöksyvien vesiaaltojen mukana.
Muutamia miehiäkin seurasi heitä meren syliin, toiset, voimakkaammat, ryömivät eteenpäin, yrittäen suojata itseään aalloilta, jotka paiskautuivat yli keulan, vaan kukaan ei yrittänytkään käydä heitä pelastamaan. Se olisikin ollut mahdottomuus.
Niiden joukossa, jotka yrittivät ryömiä eteenpäin, sinne, missä me ja jotkut intiaani-laivamiehet pitelimme kiinni taittuneen etumaston tyngän ympäri kiedotuista köysistä, oli Don José Moreno. Tänä kauhunhetkenäkin, joka totisesti oli kamala, saattoi tuo mies vielä olla julma, sillä, tunnettuaan englantilaisen, hän kirkui:
"Aha! pahahenki, Te tämän pohjoistuulen manasitte. Hyvä, saattepa nyt lopulta itsekin kuolla muiden mukana." Äkkiä nousi hän polvilleen, tarttuen pitkään puukkoonsa, ja pidellen toisella kädellä köydestä kiinni, yritti toisella upottaa veitsensä englantilaiseen. Epäilemättä olisi hänen vikkelä yrityksensä onnistunut, ellei lähellä oleva intiaani-purjemies olisi kumartunut eteenpäin ja iskenyt häntä niin voimakkaasti käsivarteen nyrkillään, että veitsi lensi hänen kädestään. Yrittäessään siepata sitä Don José kaatui suulleen kannelle, jääden siihen, yrittämättä uutta hyökkäystä.
Jälkeenpäin herra Strickland kertoi minulle, että niin suuri oli kohtauksen kauhu ja pelästys, että hän sillä hetkellä tuskin huomasi tätä tapahtumaa, vaikkakin jok'ainoa yksityiskohta palasi hänen mieleensä seuraavana päivänä, pannen hänet suuresti ihmettelemään, että intiaanit kuolemankin tuijottaessa suoraan silmiin muistivat suojelemislupauksensa.
Tällä välin Santa Maria, vuoroveden ja myrskyn ajamana, vesilastissaan ja uppoamaisillaan kiirehti kohti perikatoaan. Viimeinen hetkemme oli käsillä, ja hetkeksi näytti tämä tietoisuus masentavan herra Stricklandin, joka kosteuden ja kylmän kangistamana ryömi minun viereeni. Eihän se ollut ihmekään, sillä tuntui kamalalta hukkua näin.
"Emmekö voi mitään tehdä?" sanoi hän minulle vihdoin. "Kysykäähän intiaanilta, onko enään mitään toivoa."
Vieden kasvoni miltei kiinni purjemiehen korvaan, minä puhuin hänelle, huutaen sitten takaisin:
"Hän sanoo, että virta vie meidät tuon saaren kärjen taakse. Ja jos laiva tosiaankin sinne ajautuu, joudumme äkkiä tyynempään veteen, missä voi jo pysyä pystyssä veneelläkin, jos tuo yksi vielä säilyy ja voidaan irroittaa. Hän luulee kumminkin, että me hukumme."
Kuultuaan tämän, peitti herra Strickland käsin kasvonsa ja alkoi varmastikin lukea rukouksiaan, niinkuin minäkin. Pian me jätimme sen touhun, sillä olimme juuri kiertämäisillämme niemen kären, ja taaskin kuohuivat aallot yli aluksemme laitojen.
Jonkun minuutin kesti sanoin kuvaamatonta melskettä; sitten, vaikkakin tuuli yhä vonkui korvissamme, tunsimme olevamme miltei tyynessä vedessä. Ei laivakaan nuokkunut eikä kallistellut, se vain keinui valmistuessaan uppoamaan, samalla kuin kuu, pilvien lomista tirkistellen, näytti laivan laidan olevan vain pari-kolme jalkaa yläpuolella merenpinnan.
Kuusi intiaania, meitä kolme, Don José, joka näytti olevan tunnoton, sekä särkyneeseen siltaan tarttunut kapteenin ruumis olivat ainoat Santa Marian laivaväestä ja matkustajista säilyneet. Kaikki muut oli meri vienyt, mutta lähellä meitä riippui vielä kiinnitteissään pelastusvene.
Herra Strickland näki sen, ja minä luulen hänen muistaneen muutamaa tuntia aikaisemmin tekemänsä lupauksen, että hän kuolisi taistellen; vihdoin hän huusi:
"Laiva on uppoamaisillaan. Veneeseen nopeasti!" ja juosten pelastusveneen luo, hän kiipesi siihen, samoin minä, Molas sekä kuusi intiaani-laivamiestä.
Siinä oli miltei tuhtoihin asti vettä, joka saatiin pois vain aukaisemalla pohjassa oleva puutulppa.
Onneksi tiesi purjemies, sama, joka löi Don Josén kädestä veitsen, millä kohtaa tuo tulppa oli ja, ollen voimakas ja rohkea merimies, jaksoi sen avata, niin että vesi alkoi juosta ulos köyden paksuisena virtana. Kiiruhdettuaan veneeseen, pelastuksen toivossa, selvittelivät toiset intiaanit airoja ja irroittelivat nuoria, päästämättä niitä peräti ennenkuin vettä oli poistunut tarpeeksi, jotta vene voi uida.
"Pistäkää tulppa kiinni", sanoi herra Strickland; "laiva uppoaa juuri;
Teidän täytyy jättää loppu."
Puolessa minuutissa oli kaikki selvänä; purjemiehen komentaessa päästivät merimiehet nuorat irti, ja me olimme vedessä, tahi, paremmin sanoen, irti laivasta.
Tuskin olivat he kääntäneet veneen pään ja vetäneet kolmisen aironvetoa, kun Santa Marian kannelta kuului miehen avunhuutoa. Kuun valossa huomasimme Don José Morenon vartalon ryömivän rikkinäiselle laivanlaidalle, joka jo oli miltei vedessä.
"Jumalan nimessä, tulkaa takaisin tänne!" hän kähisi.
Soutajat epäröivät, mutta purjemies sanoi:
"Soutakaa vaan! Antaa koiran kuolla."
Don José näytti sen kuulleen. Hän päästi niin surkean valituksen, että herra Stricklandin alati liian hellä sydän suli.
"Emme voi jättää tuota miestä", hän vastasi; "soutakaa takaisin ottamaan hänet."
"Hänhän aikoi juuri murhata Teidät", huusi purjemies, "ja jos lähestymme laivaa, voi se niellä meidät mukanaan."
Sitten kääntyi hän minun puoleeni ja kysyi: "Käskettekö, herra, meidän palaamaan?"
"Jos tuo herra niin tahtoo, niin minä käsken", minä vastasin. "Meidän täytyy omalla uhallamme pelastaa tuo mies."
"Hän, jota meidän toteltava on, käskee meitä", huusi purjemies jälleen; "soutakaa takaisin, veljet."
Jurosti mutta alistuen peräytyivät intiaanit, kunnes olimme aivan aluksen vieressä, joka vielä huojui kuohuissa ennen vaipumistaan. Maston vieressä seisoi Don José — sileä, öljyinen tukkansa pörröisenä, komea pukunsa likomärkänä ja epäjärjestyksessä.
"Pelastakaa minut!" hän kiljui käheästi, "pelastakaa minut!"
"Heittäytykää ensin mereen, ja me otamme Teidät sieltä."
"En uskalla", oli vastaus, "hakekaa minut täältä."
"Tahtooko herra meidän vielä viipyvän?" kysyi tyynesti purjemies.
"Kuulkaahan, konna", huusi herra Strickland, "laiva on uppoamaisillaan ja vie meidätkin mukanaan. Luettuani 'kolmeen' alkakaa soutaa, miehet. Tuletteko vai ette? Yksi, kaksi —"
"Minä tulen", sanoi meksikolainen ja heittäytyi epätoivoissaan mereen.
Työläästi onnistui herra Stricklandin yhden intiaanin auttamana, ja keksin avulla tavoittaa hänet aaltojen viskelystä. Tunnustan, etten halunnut ottaa osaa koko touhuun — annettakoon se minulle anteeksi — kosk'en sydämessäni halunnut pelastaa tuota roistoa. Siihen heidän yrityksensä sillä erää jäi, koskei voitu viivytellä siinä, heidän kiskoakseen häntä ylös veneeseen, sillä juuri sillä hetkellä halkesi Santa Marian kansi, pitäen hirveän äänen, ja siinä samassa alkoi laiva vaipua veteen.
"Soutakaa henkenne edestä!" huusi purjemies, ja he sousivat, hinaten
Don Joséta veneen vanavedessä.
Sinne painui. Santa Maria, kokka edellä, jättäen jälkeensä merenpintaan kurimon, joka yritti kiskoa meitä takaisin. Hetken aikaa tuntui pelastumisemme epätietoiselta, sillä uponneen laivan synnyttämä pyörre oli vahva, ja vähällä oli, ettei se meitä niellyt, mutta lopulta pääsivät intiaanien vahvat kädet voitolle, kiskoen veneemme turvaan.
Suurimman vaaran mentyä ohi, nostivat merimiehet työläästi Don Josén veneeseen, missä hän lojui huohottaen, mutta vahingoittumattomana.
Nousi silloin kysymys, miten voisimme henkemme pelastaa.
Olimme Carmen-saaren suojassa, joka meitä suojeli pohjoistuulen raivolla, ja voimme näin ollen joko yrittää nousta maihin tälle saarelle tahi jatkaa matkaa Usumacinto virran suuta kohti. Kolmaskin keino löytyi: pitää venettä pääksytysten aaltoihin ja antaa sen ajelehtia siksi kunnes päivä valkenisi. Lopulta päätimme tehdä juuri näin.
Pohtiessamme tätä kysymystä tummui ilma ympärillämme, sillä alkoi sataa kuin kaatamalla ja kuunvalokin himmeni; nousta maihin tässä pimeydessä olisi ollut mahdotonta, joskin rannan laatu sen olisi sallinut. Uhrasimme näin ollen henkiset ja ruumiilliset voimamme varjellaksemme itseämme aalloilta, jotka kävivät yhä peljättävämmiksi, joutuessamme ulos saaren turvista.
Se oli tukalaa touhua, ja ellei rankka sade olisi hieman asettanut merta, ei kukaan meistä olisi elänyt aamuun asti. Olisimme moneen kertaan hukkuneet, ellei vene, joka onneksi oli uusi, olisi ollut niin vankka, ja ellei päällikyyttä pitävä intiaani-purjemies olisi ollut lakkaamattoman valpas ja niin meritaitoinen. Sillä tunnit pitkät oli hän kyyristyneenä veneemme kokkaan, tuijottaen haukansilmineen läpi rankkasateen ja pimeän ja huutaen miehistölle suunnan muutoksista, kuullessaan tahi nähdessään valkoharjaisten laineiden lähenevän meitä, heittääkseen meidät äkkiä harjalleen ja jälleen painaakseen alas laaksoonsa, täyttäen silloin tällöin veneemme puolilleen vedellä, joka täytyi ammentaa pois, ennenkuin seuraava iso aalto yllätti meidät.
Jälkeenpäin kertoi herra Strickland minulle, tietäessään intiaanien mieluummin alistuvan kuin taistelevan vaaraa vastaan, ihmetelleensä, mikä saattoi nämä miehet kestämään niin urhoollisesti kaikki ponnistukset, sen sijaan että olisivat viskanneet pois aironsa ja ottaneet sovinnolla hukkuaksensa. Minuakin ihmetytti se seikka jonkunverran, kunnes yhtäkkiä sain siihen selityksen, mahtavan aallon syöstyä veneeseemme ja miltei täytettyä sen ja purjemiehen huutaessa miehille:
"Ponnistakaa veljet, älkääkä lainkaan peljätkö. Sydämen Haltija on matkassa, ja kuolema pakenee häntä."
Herra Stricklandista tämä lohdutus tuntui varmaan heikolta, koskei hän voinut uskoa minkään taikaesineen saattavan pelastaa taivaan ja meren voimilta, enkä minäkään uskonut. Läpimärkänä ja puolipaleltuneena, uponneella laivalla olleiden hirveiden tapahtumien ja mereen suistuneiden ihmisten muiston järkyttämänä menetti hän viimein, kuten hän minulle sitten kertoi, kokonaan mielensä tasapainon.
Ei mikään seikka hänen ulkonaisessa olemuksessaan paljastanut tätä hänen sisäistä tilaansa; hän ei ollut meksikolaisen kaltainen, joka lojui vedessä veneen pohjalla valittaen, vaikeroiden ja tunnustaen syntinsä, joita näytti olevan paljon. Hän istui vain hiljaa ja äänettä, heittäen itsensä kohtalon huomaan, kunnes hänen voimansa, sekä henkiset että ruumiilliset, pettivät vähä vähältä ja hän vaipui horroksiin. Eikä ihmekään, sillä harvoin joutuvat haaksirikkoiset avuttomampaan asemaan. Sokaiseva sade, erehdyttävä pimeys, raivoava tuuli ja meri, kaikki yhtyneenä saattamaan meidät turmioon, ajautuessamme voimattomassa aluksessamme, ties minne.
Kun tuon loppumattoman yön hetket kuluivat toisensa jälkeen, tuntui pelastuksemme yhä mahdottomammalta, sillä jokainen hetki kulutti niiden voimaa ja henkistä tarmoa, jotka niin uljaasti taistelivat meitä uhkaavaa perikatoa vastaan. Minä puolestani olin varma kuolemastani, mutta se ei minua ylen määrin huolestuttanut, koskei elämäni ollut ollut niin onnekas ja menestyksellinen, että minun olisi tarvinnut surra sen loppumista. Ennenkaikkea oli jokapäiväinen pyrintöni mieheksi vartuttuani ollut valmistaa sieluani kuolemaa varten ja elää niin, ettei minun tarvitsisi peljätä sen saapumishetkeä.
Itse asiassa näyttää minusta, että ilman sellaista valmistusta täytyy jokaisen ajattelevan ihmisen elämä olla pitkä viheliäisyys, koska kuitenkin vihdoin, ponnistakoonpa hän kuinka tahansa, loppu hänet yllättää; eikä elämämme ainoatakaan tapausta voi tärkeydessä verrata välttämättömään kuolemaan. Emme elä välttääksemme kuolemaa, vaan kuollaksemme; tämä on olemassaolomme suuri päätös. Kuolema on kuitenkin hirveä, erittäinkin jos sitä täytyy odottaa tunnittain haaksirikon kauhuissa ja jännityksessä.
Sentähden olin hyvin liikutettu kun, peitettyäni ystäväni vaipallani, itsekin ajanpitkään menehdyin kylmästä ja uupumuksesta. Hetken kuluttua, jolloin nykyisyys tuntui pakenevan käsistäni, vieden mukanaan tulevat kauhut ja toiveet, ja vain menneisyys astui eteeni, minä vaivuin tajuttomuuden tilaan tahi horroksiin.
Kuinka kauan tätä unhotuksen ja tajuttomuuden tilaa kesti, en tiedä, mutta sen katkaisi minulta Molas, joka pudisti minua ja huusi korvaani äänellä, jossa värisi kylmyys, tahi ilo, tahi kumpiakin:
"Herätkää, herätkää — me olemme pelastuneet!"
"Pelastuneet?" sanoin hämmentyen. "Mistä?"
"Kuolemasta aaltoihin. Katsokaahan."
Suurella vaivalla avasin silmäni, sillä suolaisesta suihkusta olivat kasvoni kuin jäässä, ja näin aamun jo tuntia ennemmin koittaneen, ja vaikka taivas yhä olikin lyijynkarvainen, emme enään olleet merellä vaan soluimme virtaa pitkin, karin hyrskytessä takanamme.
"Missä olemme?" kysyin.
"Usumacinto virralla, Jumalan kiitos!" vastasi Molas. "Olemme pimeässä soluneet pitkin vuonoa ja aamun valjetessa huomasimme olevamme juuri noiden karien ulkopuolella. Kuljimme turvallisesti niiden ohi, ja tuolla edessämme on siunattu maa."
Katselin virran rantaa, missä kasvoi pensaita ja ruohoa ja niiden seassa jaloja palmupuita. Katsahdin myös matkatovereihini. Herra Strickland makasi kuin kuollut hänen ylleen levittämäni vaipan alla, pää köysikimpun päällä, mutta meksikolainen, Don José, istui veneen pohjalla ja tuijotti villin näköisenä rantaa.
Mitä tulee intiaaneihin, miehiin, joiden varassa olimme pelastuneet, oli heidän voimansa aivan lopussa. Kaksi heistä näytti menehtyneen istuimilleen, ja minä näin heidän kätensä veristyneen airojen hieronnasta. Toiset retkottivat hengästyneinä tuhtojen vieressä, mutta Molas hoiti ruoritankoa vierelläni, ja purjemies yhä oli asennossaan kokassa, mistä hän oli vartioinut kuolemaa niin monen kaamean tunnin ajan.
"Sanokaahan, päämies", hän kysyi, kääntäen puoleeni tuskaa ja kärsimystä kuvastavat kasvonsa, joihin oli jäänyt valkea suolakerros, "voitteko soutaa? Jos voitte, niin tarttukaa airoihin ja kiskaiskaa meidät rantaan, Molas kyllä pitää perää, sillä meidän käsissämme ei ole enään voimaa."
Minä kompuroin paikaltani suurella vaivalla, sillä jokainen liike koski minuun, ja soudin veneen rantaan. Kun sen kokka kosketti maihin, pilkisti aurinko ohenneiden pilvien lomasta.
Kun vene oli sidottu kiinni, nostimme Molas ja minä englantilaisen rannalle, aukoilimme hänen vaatteitaan, jotta aurinko pääsi paistamaan hänen sinisiksi kohmettuneisiin jäseniinsä. Pilvien hälvetessä ja lämmön noustessa näin veren alkavan virrata hänen valkoisen hipiänsä alla, joka oli kosteuden ja tuulen pöhöttämä. Nyt tiesin, että hän vain nukkui, ja että elämän aalto alkoi virrata hänen suonissaan niinkuin minunkin.
Meidän siinä auringonpaisteessa lämmitellessämme ilmestyi läheisestä, puolen leaguen päässä olevasta kylästä joitakuita intiaaneja. Kuultuaan onnettomuutemme ja saatuaan selville, keitä me olimme, kiirehtivät nuo miehet kotiinsa hakemaan ruokaa meille, näytettyään ensinnä lammikon, mihin oli kokoontunut suolatonta sadevettä, jonka tarpeessa kuivat kurkkumme kovasti olivat. Heidän oltuaan noin tunnin ajan matkalla heräsi englantilainen ja pyysi juodakseen, minkä pyynnön minä täytin. Aluksi kysyi hän, missä olimme ja mitä meille oli tapahtunut. Kerrottuani hänelle kaiken peitti hän hetkeksi kasvonsa käsin, paljastaen ne jälleen ja sanoen:
"Olen mieletön kerskuri, Ignatio. Sanoin tahtovani kuolla taistellen, mutta nuo miehetpä tässä ovatkin taistelleet ja pelastaneet minunkin henkeni, minun itseni nääntyessä kuin heikko lapsi."
"Samaa sanoin minäkin, herra", minä vastasin; "vain nuo, jotka airoissa ponnistelivat, voivat pysyä tajuissaan, sillä työ heitä piti lämpimänä. Käykäähän virralle, peseytymään, sillä vaatteenne ovat jälleen kylliksi kuivat", ja heittäen vaippani hänen harteilleen, seurasin häntä rantaan.
Astuessamme pengertä alas tapasimme purjemiehen, ja englantilainen sanoi, ojentaen hänelle kätensä:
"Olette urhea mies, olette pelastanut meidän kaikkien hengen."
"Ei, herra, en minä ole", vastasi intiaani. "Unohdatte, että mukanamme oli Sydämen Haltija, ja Sydän, joka on säilynyt niin kauan, ei voi hukkua. Tämän me tiesimme ja siksi ponnistimme, vakuutettuina ettei touhumme ollut turhaa."
"Alanpa pian uskoa tuohon teidän taikakaluunne itsekin, Ignatio", sanoi herra, kohauttaen olkapäitään; "viime yönä se ainakin teki meille hyvän palveluksen."
Sitten hän peseytyi. Hänen pukeutuessaan saapui kylästä naisia kantaen vasuilla jauhokakkuja, papuja, paistettua kaurista ja pullollisen aqua ardientea, tämän maan viinaa. Tämän varaston ääreen me istuuduimme kiitollisina, ja ennenkuin olimme ateriamme lopettaneet, saapui kylän päämies, esittäen itsensä ja lausuen kunnioituksensa, pyytäen meitä samalla asuntoonsa.
Kuiskasin nyt Molasille, joka oli jonkun verran tuttu tämän miehen kanssa, että hän puhuttelisi häntä kahdenkesken, ilmoittaen arvoni ja tiedustellen, oliko hänellä tietoja tuosta vieraasta, jota tulimme tapaamaan, tohtori Zibalbaysta. Hän nyökkäsi ja totteli, ja hetken kuluttua nousin minäkin ja seurasin häntä puitten suojaan, missä veljesliittoomme kuuluva päämies puhutteli minua suurella kunnioituksella.
"Minulla on uutisia, herrani", sanoi Molas. "Tämä mies kertoo kuulleensa vanhasta intiaanista tyttärineen. Mutta tänä aamuna kertoi muuan virtaa alas tullut mies, että Don Pedro Moreno, tuon Don Josén isä, oli vanginnut heidät molemmat noin viisi tai kuusi päivää sitten ja sulkenut heidät tyrmään Santa Cruzin maatilalle, missä he nyt olivat, joko kuolleina tai elävinä."
Mietin hetkisen ja lähetin sitten hakemaan herra Stricklandin, jolle kerroin kuulemamme.
"Mutta mitä tuo roisto sitten voisi tehdä vanhalle intiaanille ja hänen tyttärelleen?" hän kysyi.
"Herra unohtaa", sanoi Molas, "että Don Pedro ryösti minultakin tohtorin antamat kultakolikot, ja että tyhmyyksissäni kerroin hänelle, keneltä ne olin saanut. Epäilemättä tahtoo hän saada tietää, mistä kaivoksesta tuo kulta on kaivettu, ja missä pajassa siihen on lyöty Sydämen merkki. Ja onhan siellä tytärkin, jota joku mies voi pitää arvokkaampana kuin kaikkea Meksikon kultaa yhteensä. Niin, herra, pelkään että matkanne on hyödytön, sillä ne, jotka lähtevät Don Pedron vieraiksi, jäävät hänen luoksensa helpostikin ainiaaksi."
"Se on, minun mielestäni, meidän kumminkin uskallettava", sanoi herra
Strickland.
"Niin on", minä vastasin. "Tultuamme näin kauas tapaamaan tätä vierasta, emme voi palata tyhjin toimin. Olemmehan sitäpaitsi eläneet pahemmissakin vaaroissa kuin Santa Cruzin vaarat voivat ollakaan."