VIIDES LUKU.
Matkan alkuvaiheet.
Vähän yli kuukauden siitä päivästä, jolloin herra Strickland ja minä olimme tehneet sopimuksen yhdessä lähteä etsimään intiaanien salaista kaupunkia, olimme jo Molasin kera Vera Cruzissa odottamassa Fronteraan lähtevää laivaa, missä meidän piti laskea maihin. Tämän sataman olimme valinneet ennen Campechea, vaikkakin viimeksimainittu oli lähempänä raunioita, missä toivoimme kohtaavamme Zibalbayn, sillä siitä pääsimme kulkemaan kanooteilla ylös Grijalvaa tai muita virtoja, muiden paitsi alkuasukkaiden huomaamatta.
Asiat ovat nyt muuttuneet näillä seuduin, mutta siihen aikaan olivat valkoiset miehet, jotka asuivat ulkopuolella kaupungin piiriä, miltei yksinomaan rosvoja, kuten Molas oli tullut ikäväkseen huomaamaan joitakuita viikkoja aikaisemmin.
Vera Cruzissa hankimme matkallamme tarpeellisia tavaroita, joskaan ei paljoa, sillä emme olleet varmoja, voisimmeko niitä kuljettaa. Muun muassa oli riippumattoja, kolme luodikkoa ampumatarpeineen, yhtä monta suustaladattavaa Colt-revolveria, paraita mitä saatiin kaksikymmentä vuotta sitten, jonkunverran lääkkeitä, peitteitä, kenkiä ja varavaatteita.
Niinikään otimme mukaamme kaikki omistamamme rahat, yhteensä vähän yli tuhatviisisataa dollaria kullassa, jonka summan jaoimme keskenämme, kantaen sitä vyössä vyötäisillämme. Vera Cruzissa, missä kansa on hyvin uteliasta toisten touhuista, uskottelimme että herra Strickland oli vieras englantilainen, joka harrasti vanhoja raunioita, haluten tässä tarkoituksessa matkustaa Yucataniin; että minä, Ignatio, olin hänen oppaansa ja seuralaisensa ja että Molas, kasvinveljeni, oli palvelijamme.
Aioimme lähteä Vera Cruzista hienolla amerikalaisella purjelaivalla, joka, poiketen rannikkosatamiin, oli matkalla Havannaan ja New-Yorkiin. Sattumalta lykkäytyikin tuon laivan lähtö viikoksi eteenpäin, jolloin me, kovan kiireemme ja kaupungissa raivoavan keltakuumeen pelon takia, onnettomuudeksemme läksimme matkaan Santa Maria nimisessä meksikolaisessa aluksessa.
Se oli entinen purjelaiva, vain 250 tonnin kantoinen, jonka omistajansa olivat muuttaneet siipihöyrylaivaksi sillä seurauksella, ettei sillä muulloin kuin hyvällä ilmalla voinut lainkaan turvallisesti kulkea. Sen toimena oli kuljettaa matkustajia ja lastia Vera Cruzin sekä Fronteran ja Campechen satamien välillä.
"Minne?" kysyi asiamies herra Stricklandilta lippuja tiedusteltaessa.
"Fronteraan", hän vastasi. "Laivannehan poikkeaa sinne, vai kuinka?"
"Poikkeaa kyllä, herra!" sanoi hän pistäen dollarit taskuunsa.
Kaiken aikaa tiesi tuo häpeämätön olento kuitenkin, että laivan oli
määrä poiketa vasta Campechessa, joka on seuraava satama, ja palata
Fronteraan viikkoa myöhemmin. Tästä asiasta tuonnempana.
Tuona iltapäivänä erkani Santa Maria, ja me sen mukana, Vera Cruzin satamasta, ja me kuulimme perämiehen manailevan, ettei laiva oikein tottele peräsintä. Seisahtuessamme koneiden ääreen kuulimme myös että, vaikka ne olivat olleet vasta puolisen tuntia työssä, laakeria täytyi jäähdyttää yhtämittaa vedellä.
Herra Strickland kysyi syytä tähän laivan koneenkäyttäjältä, joka olkapäitään kohauttaen vastasi, että koneistoon oli mennyt santaa, kun laiva oli kulkenut Grijalva virran matalikon yli. Hän ajatteli laakerin kumminkin tämän matkan kestävän, jos pyhimykset olisivat mukana, tai muutoin uhkasi vaara joutua pohjoistuuleen, jota te englantilaiset muutoin kutsutte el Norte; ne ovat kamaloita myrskyjä, jotka erinäisinä vuodenaikoina puuskuttavat yli Meksikon lahden.
"Entä jos 'joudumme pohjoistuuleen'?" hän kysyi, jolloin mies rypisti kummallisesti kasvojaan, teki ristinmerkin karkoittaakseen pahat enteet ja hävisi uunia kohentelemaan.
Meitä alkoi huolestuttaa se, ettemme olleet odottaneet amerikalaista laivaa, sillä viime aikoina oli pohjoistuulia ollut yhtämittaa; mutta koska me, onneksemme tai onnettomuudeksemme, olimme nyt kerran Santa Maria laivassa, etsimme itsellemme huvitusta tutustumalla matkakumppaneihimme.
Niitä oli laivassa jonkunverran, ehkä kaksikymmentä kaiken kaikkiaan, meksikolaisia maanomistajia ja virkamiehiä, jotka palasivat maatiloilleen ja kotikaupunkeihinsa, käytyään Vera Cruzissa tai pääkaupungissa, toiset heistä varsin miellyttäviä matkakumppaneja, toiset taas eivät. Kolme tai neljä herraa matkusti vaimoineen, mutta neidit olivat vetäytyneet vuoteisiin, missä he ääneen valittivat kipuansa.
Näiden matkustajien joukossa oli eräs vasta kolmenkymmenenvuotias mies, joka erikoisesti veti huomiomme puoleensa pukunsa upeudella. Ulkomuodoltaan oli hän paksu, komea ja kookas ja intiaaniverta virtasi hänen suonissaan, mikä näkyi hänen tummasta väristään ja laajoista, mustista kulmakarvoistaan, jotka antoivat hänen kasvoilleen hirveän ilmeen.
Minun aprikoidessani, kuka hän mahtaisi olla, kutsui Molas minut salavihkaa syrjään ja sanoi:
"Näette tuon hopeanappisen miehen; hän on Don José Moreno, saman Don Pedro Morenon poika, joka oli väijyksissä ja ryösti minulta intiaanivanhuksen lahjoittamat kolikot, lähtiessäni Teitä hakemaan. Kuulin silloin, että hän oli jossain matkalla, Vera Cruzissa tai Meksikossa, ja nyt hän varmaankin palaa kotiinsa. Varokaa häntä, herra, ja varoittakaa myös englantilaista, sillä hän on kuten isänsäkin paha mies."
Sitten kertoi hän minulle useista seikoista, jotka olivat yhteydessä tuon miehen ja hänen perheensä kanssa.
Molasin puhuessa soitettiin päivälliselle, mutta minä odotin soiton loppumista, ennenkuin läksin alas. Ovelia kohtasin kapteenin, häikäilemättömän miehen, jonka naama oli kuin täyskuu.
"Mitä etsitte, herra?" hän kysyi.
"Päivällistäni, herra", vastasin.
"Sen saatte kannelle", hän sanoi häikäilemättä. "En tahdo olla hävytön, herra, mutta tiedättehän, että nuo meksikolaiset — olen itse espanjalainen, enkä puolestani välittäisi — syövät vastenmielisesti intiaanin kanssa; jos te tulette sisään, syntyy siellä hälinää."
Siinä sen kuulin, ja vaikka loukkaus oli niin syvä, olin siihen jo tottunut, sillä tässä maassa, joka kuuluu heille ja jossa heidän isänsä pitävät valtaa, merkitsee intiaanina olo samaa kuin hylkiö. Tahtomatta näin ollen aiheuttaa melua, kumarsin ja läksin pois. Sillävälin herra Strickland, katsellen minua ruokasalista, kysyi kapteenilta missä minä olin, huomauttaen, että mahdollisesti en tiennyt aterian olevan valmiina.
"Jos tarkoitatte palvelijaanne intiaania", sanoi kapteeni, "niin tapasin hänet kyllä ovella ja lähetin hänet takaisin. Ehkä herra tietää, ettemme syö tuon väen kanssa samassa pöydässä."
"Kapteeni", vastasi herra Strickland, "vaikka ystäväni onkin intiaani, on hän yhtä hyvin sivistynyt kuin Te tai kuka tahansa tässä salissa. Ennen kaikkea, hän on lunastanut ensi luokan lipun ja on siis oikeutettu kaikkiin ensi luokan mukavuuksiin. Minä vaadin hänelle tuotavaksi tuolin tähän minun viereeni."
"Niinkuin haluatte", vastasi kapteeni hymyillen, sillä hän oli rauhan mies, "hänen tullessaan vain syntyy hämminkiä." Sitten käski hän tarjoilijan tulla minua kutsumaan.
Ollen itse intiaani tiesi tämä intiaani arvoni. Haluamatta kertoa minulle tapahtunutta välikohtausta sanoi hän lyhyesti kapteenin käskeneen tuomaan minulle kohteliaimmat terveisensä ja pyytämään minua alas päivälliselle. Näin ollen minä menin, vaikkakin epäröiden, ja herra Strickland, nähdessään minut ovella, kutsui minua kovalla äänellä sanoen:
"Olette myöhästynyt, ystävä, mutta olen Teille varannut paikan tässä vieressäni. Käykäähän pian käsiksi, muutoin ruoka jäähtyy."
Kumarsin seuralle ja tottelin, mutta silloin hämminki nousi, sillä kaikki läsnäolijat olivat kuulleet keskustelun. Istuutuessani alkoivat meksikolaiset mutista ja lähinnä minua istuva matkustaja siirsi lautasensa ja lasinsa kauvemmaksi.
Sattuipa miltei juuri vastapäätä istumaan Don José Moreno, mies, josta Molas oli minulle kertonut. Hän ryhtyi neuvottelemaan oikealla puolellaan istuvan naapurinsa kanssa ja sanoi sitten, kääntyen kapteenin puoleen, kovalla äänellä: "Tässä on joku erehdys; ei ole tapana päästää intiaanikoiria istumaan samaan pöytään sivistyneiden kanssa."
Kapteeni kohautti olkapäitään ja vastasi leppeästi:
"Ehkä herra selvittää tämän kysymyksen vieressäni istuvan englantilaisen herran kanssa. Minuun ei asia koske; olen vain tavallinen merimies ja tottunut kaikenkaltaiseen matkaseuraan."
"Herra Strickland", sanoi Don José, "olkaa hyvä ja käskekää palvelijanne poistumaan ruokasalista!"
"Herra", hän vastasi, sillä hänellä oli kiivas luonne, "ennen saatte Te mennä hiiteen kuin tottelen Teitä."
"Caramba!" sanoi meksikolainen, tarttuen puukkoon vyötäisillään, "saatte maksaa sanoistanne, englantilainen."
"Milloin ja miten tahdotte, herra. Maksan aina velkani."
Silloin sekaantui kapteeni asiaan kummallisella tavalla. Ensin pisti hän käden taakseen ja, vetäen taskustaan ison pistoolin, pani sen lautasensa viereen.
"Herrat, kumpikin", hän sanoi rauhallisella äänellä, hiljaa hymyillen, "en sekaannu mielelläni kahden tuntemattoman matkustajan riitaan, mutta vaikka olenkin vain mitätön merimies, on velvollisuuteni pitää huolta, ettei tällä laivalla tapahdu verenvuodatuksia. Näin ollen, vaikkakin valitan sitä, olen pakotettu ampumaan sen miehen, joka ensinnä tarttuu aseisiin", ja hän nosti pistoolin.
Meksikolaisen otsa rypistyi ja herra Strickland nauroi ääneen, sillä oli hullunkurista kuulla tuon pöllönaamaisen miehen ulvovan suden tavoin. Sillävälin olin minä noussut, sillä tämä häväistys oli enemmän kuin jaksoin sietää.
"Herrat", minä sanoin, puhuen espanjankielellä, "nähdessäni läsnäoloni olevan vastenmielisen useimmille täällä, tahdon poistua mitä pikemmin. Vaan ennenkun lähden, tahdon sanoa jotakin, en kerskatakseni, vaan puolustaakseni ystävääni, englantilaista herraa, hänen esiinnyttyään minun puolestani. Kuinka korkeasyntyisiä olettekin, minun sukuni on jalompi ja vanhempi kuin teidän, ja näin ollen ei teidän tarvitsisi tuntea häpeää istuessanne samassa pöydässä kuin minä. Ainakaan ei luulisi Don José Morenon — jonka isä on murhaaja, maantierosvo ja julkea mies, ja jonka äiti oli huonomaineinen sekasikiö — uskaltavan olla röyhkeän minulle, joka, niinkuin jokainen intiaani tällä laivalla voi todistaa, olen hallitsija oman kansani keskuudessa."
Jok'ainoa silmä tuijotti Don Joséhen. Hänen ihonsa kellahtava väri kääntyi vallan viheriäksi hänen kuunnellessaan minun sanojani, ja hän painui hetkeksi tuoliinsa raivon valtaamana. Äkkiä hän hypähti ylös, tarttuen taaskin veitseensä.
"Koira!" hän sähisi, "kunpa pääsisin leikkaamaan poikki sinun valehtelevan kielesi!"
"Älkää viitsikö yrittää, Don José Moreno", vastasin, tuijottaen häntä kasvoihin, "mitä isästänne olen sanonut, on totta; lisäksi on laivassa mies, jonka hän noin kolme kuukautta sitten ryösti putipuhtaaksi. Jos herrat matkakumppanit suvaitsevat kuulla sitä juttua, voin sen kertoa. Kaiken lisäksi, kykenen puolustamaan hyvin itseäni. Tämän laivan miehistö on intiaaneja, jotka tuntevat minut, ja jos mikä tahansa ikävyys kohtaisi minua tai ystävääni, herra Stricklandia, vakuutan teille, ettei yksikään palaa elävänä kotiin. Herrat, jääkää hyvästi", ja minä kumarsin ja läksin.
"Ystävä, kiitän Teitä", sanoin herra Stricklandille hänen palattuaan päivällisen loputtua kannelle. "Tietäessänne kuka minä olen ja nähdessänne miten tuollaiset hurtat ovat tottuneet kohtelemaan minua ja heimoani, voitteko enään ihmetellä sitä, etten pidä meksikolaisista?"
"En, Ignatio", hän vastasi, "mutta siitä huolimatta pyydän Teitä olemaan varovainen tämän Don Josén suhteen. Hän ei ole mies suutelemaan ruoskaa, jolla häntä lyödään, ja hän tappaa Teidät ja minutkin tämän asian takia, jos vain voi."
"Älkää peljätkö, herra", vastasin nauraen; "paitsi tarjoilijaa ja Molasia on laivalla kaksikymmentä intiaania, enimmät heistä Campechen takana asuvaa heimoa, Meksikon parhainta rotua. Kaksi noista miehistä on Sydämen jäseniä ja muutkin kyllä tietävät minun arvoni ja vartioivat tuota miestä yöt ja päivät, jottei hän koskaan voi lähestyä meitä niin, etteivät nuo miehet olisi hänen tiellään. Meidän on vain nukuttava kannella eikä alhaalla."
Tuon yön me vietimme vaippoihin kiedottuina parin köysikimpun päällä Santa Marian keulakannella, Molasin nukkuessa aivan meidän selkämme takana. Oli herttainen yö ja hetket kuluivat meidän kertoillessamme toisillemme tarinoita menneitten päiviemme seikkailuista sekä kuvaillessa tulevia vaiheitamme, kunnes vihdoin, lainkaan pelkäämättä, sillä tiesimme turvallisuuttamme vartioitavan, nukuimme, herätäksemme siihen, että laiva yhtäkkiä seistä töksähti.
Päivä oli juuri nousemaisillaan; ihana, kirkas valo lepäsi yli tyynen merenpinnan, yllämme tuikahtelivat vielä himmeinä taivaan tähdet, mutta idänpuolella paistoivat pilvenlongat vaalean- ja sinervän-punaisina. Nousimme ylös, ihmetellen mitä oli tapahtunut, ja näimme kapteenin, yllään likainen viitta, keskustelevan vilkkaasti koneenkäyttäjän kanssa, jolla oli päällään vielä likaisempi paita, eikä mitään muuta. Päätellen että jotakin oli hullusti, lähti herra Strickland kapteenin luo kysymään mikä meidät oli pysäyttänyt.
"Se, etteivät koneet enää halua käydä, eikä ole tuultakaan, jotta voisi purjehtia", vastasi hän kohteliaasti. "Vaan ei tarvitse pelästyä — toverini sanoo voivansa kaiken korjata. Hän on käyttänyt näitä koneita monta vuotta ja tuntee niiden heikot kohdat."
"Ei tällaisella ilmalla ole mitään vaaraa", sanoi herra Strickland, "muuta kuin matkan viivytys."
"Ei mitään, ei mitään", vastasi kapteeni, katsahtaen huolissaan kapeaan, mustaan pilvijuovaan, joka oli taivaanrannalla, juuri sillä kohdalla mistä päivä oli nousemassa.
"Luuletteko ehkä, että saamme pohjoistuulen?" kysyi herra Strickland valkoisen miehen suoraan tapaan.
"Ei, ei", kielsi kapteeni, tehden ristinmerkin, muistaen tuon kaamean sanan — el Norte, "vaan kuka tietää. Jumalahan sään antaa, emmekä me kurjat merimiehet."
Vilkaistuaan toistamiseen tuohon uhkaavaan pilveen hän kiirehti pois, aivankuin välttääkseen pitempää keskustelua.
Äkkiä koneet alkoivat taas käydä, vaikkakin epätasaisesti kuin ontuva muuli. Kun aamu oli muuttunut päiväksi, tuli valvas, ja ohut musta pilvi katosi taivaanrannalta. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä kertoi Molas, osoittaen matalaa rantaviivaa ja erästä kohtaa, missä meri kuohui valkeana, että siellä oli Grijalva-virran matalikko ja että sen takana oli Fronteran kylä, päämäärämme.
"Hyvä", sanoi herra, "luulen että käyn hakemassa tavarani kannelle", ja käytyään hytissään hän toi peitteitä ja ruokaa sisältävän säkin.
"Miksi haette tavaroitanne?" kysyi kapteeni siinä samassa. "Aiotteko tarvita niitä tänä iltana?"
"Juuri siksi niitä haen", hän vastasi. "En halua nousta Fronterassa maihin ilman muuta."
"Nousta maihin Fronterassa, herra? Ei kukaan tästä laivasta nouse siellä maihin kuuteen tai seitsemään päivään. Sivuutamme Fronteran ja menemme suoraan Campecheen, jonne me, pyhimysten avulla, pääsemme huomis-iltana."
"Mutta minä olen ostanut liput Fronteraan", sanoi herra. "Asiamies antoi ne minulle, ja minä vaadin että meidät lasketaan sinne maihin."
"Aivan oikein, herra. Jos kaikki käy hyvin, poikkeamme Fronteraan tästä viikon päähän, ja silloin pääsette maihin ilman lisämaksua, mutta ennen sitä en ole määrännyt poikettavaksi muissa satamissa kuin Campechessa — ellei pohjoistuuli minua muuhun pakota."
"Upottakoon pohjatuuli teidät, teidän laivanne ja asiamiehenne ja kaiken, mikä teille kuuluu", vastasi herra Strickland niin kiukkuisella äänellä, että kuulemassa olleet meksikolaiset matkustajat alkoivat nauraa englantilaisen raivoa, joskin ajattelevammat tekivät ristinmerkin välttääkseen pahoja enteitä.
Nousipa silloin kina, sillä herra Strickland — jonka luonne, kuten jo mainitsin, ei ollut kaikkein rauhallisimpia — raivosi ja manasi mitä hillittömimmin; kapteeni kohautteli olkapäitään ja puolusteli itseään; matkustajat hymyilivät; mutta nähdessäni, ettei asiata voinut auttaa, pysyin minä rotuni tapaan rauhallisena. Vihdoin livahti kapteeni tiehensä, otsaansa pyyhkäisten ja lisäten:
"Mitä ihmeen väkeä nuo englantilaiset oikein ovat? Pitää tuollaista melua pikku asiasta! Pyhä Neitsyt! mikä kumman kiire heillä aina on? Eikö huomenna ole yhtä hyvä kuin tänään — ja parempi vielä?"
Sinä iltana söimme illallisen yhdessä kannella, sillä kummallakaan ei ollut lainkaan halua mennä alas ruokasaliin ja kohdata Don José Morenoa, jota emme olleet vilaukseltakaan nähneet sitten eilis-illan. Lopettaessamme ateriamme himmeni valo ja taivas kävi kumman tummaksi, ja samalla ilmestyi pohjoiselle taivaalle pilvenlonka, samanlainen kuin olimme nähneet taivaanrannalla auringon noustessa. Mutta nyt se oli uhkaavan punainen ja hehkui kuin sulatusuunin lieska pimeässä.
"Taivas näyttää hyvin oudolta, Ignatio", sanoi englantilainen minulle, ja samassa me kuulimme Molasin ja intiaanimerimiehen puhuvan keskenään lyhyesti.
"El Norte", sanoi Molas, osoittaen punaista valoläikkää taivaalla.
"Niin, el Norte", vastasi merimies mennessään alas.
Siinä samassa syöksyi kapteeni ylös kajuutanportaita ja tarkasti taivaanrantaa, jonka näkeminen näytti säikyttäneen hänet. Hetki sen jälkeen ilmestyi koneenkäyttäjä konehuoneen luukusta ja molemmat miehet alkoivat keskustella tai paremminkin riidellä. Istuin siinä lähellä pimeässä heidän huomaamattaan, ja, niinpaljon kuin saatoin eroittaa sanoja, koneenkäyttäjä ehdotti käännettäväksi laivaa Fronteraa kohti, jonka satamasta olimme sillä hetkellä noin neljänkymmenen meripeninkulman päässä.
Toiselta puolen väitti kapteeni, että heidän niin tehdessään saattaisikin puhjeta pohjoistuuli ja yllättää heidät, ennenkuin he sinne ehtisivät, ja kuljettaa heidät Grijalva-virran kariin. Hän vakuutti lisäksi, ettei hän uskonut syntyvän pohjoistuulta, ja jos se pahaksi onneksi puhkeaisikin, olisi heidän parhainta suunnata ulos aavalle ulapalle ja kestää myrsky.
Koneenkäyttäjä piti tätä verrattomana tuumana siinä tapauksessa, että laiva olisi vankka ja koneet luotettavat. Hän selitteli äänekkäästi, että he voisivat yhtä hyvin yrittää purjehtia savukkeista tehdyn maston varassa kuin kulkea vasten pohjatuulta vuotavin laivanrungoin, kulunein konein ja ränsistynein siipirattain.
Vähitellen kävi väittely varsin tuliseksi ja kirouksia sinkoili sinkoilemalla, mutta lopuksi päättivät molemmat merimiehet, että heidän sittenkin oli turvallisinta pitää entinen suuntansa ja tarpeen tullen kiertää Xicalangon niemi ja asettua suojaan Carmen saaren taakse tai, jos voisivat, Usumacinto-virran suuhun. Sitten he erosivat, kapteenin kieltäessä ilmoittamasta lainkaan sään laadusta matkustajille, ennenkaikkea ei ainakaan tuolle kirotulle englantilaiselle, joka oli manannut esiin tämän onnettomuuden siitä syystä, ettei häntä laskettu maihin Fronteraan, ja jonka paha silmä oli tuonut huonon onnen.
Pari tuntia kului vielä ilman erikoisia muutoksia, paitsi että ilta tuli yhä pimeämmäksi ja yhä hiljaisemmaksi. Herra Strickland, joka oli kävellyt ympäri kantta sikaaria poltellen, tuli istumaan viereeni köysikimpulle ja kysyi minulta, luulinko nousevan pohjatuulen.
"Nousee, nousee se", vastasin, "ja luulen, että se hukuttaa meidät, niin ainakin väittävät intiaani-laivamiehet."
"Otattepa, Ignatio, hyvin kevyesti ajatuksen hukkumisestamme koiranpenikan tavoin säkissä. Kaukanako olemme Xicalangon niemestä?"
"Noin kahdentoista peninkulman päässä, luulen. Otan tuon ajatuksen siksi niin kevyesti vastaan, koskei tässä auta lainkaan hätähuuto. Jumala meitä varjelee, jos Hän hyväksi näkee, ja jos Hän taas näkee hyväksi, hukuttaa Hän meidät. On lapsellista taistella kohtaloa vastaan."
"Oikeata intiaani-uskoa, Ignatio", hän vastasi; "teidän väkenne heittäytyy lepoon ja sanoo — 'Kohtalomme niin määrää, tyytykäämme siihen' — mutta niin en usko minä, eikä minun kansani. Jos se olisi niin menetellyt, olisi Englanti, sen sijaan että se nyt on maailman ensimäinen maa, jo kauan sitten lakannut olemasta, sillä monen monta kertaa on se katsonut turmiotansa kasvoista kasvoihin, mutta voittanut sen. Jos tässä kuoltava on, tahdon minä puolestani kuolla taistellen. Sanokaahan, onko tähän väkeen luottamista, jos kahakka tulisi?"
"Intiaani-laivamiehet ovat Campechelaisia ja oivaa väkeä, he tuntevat rannikonkin ja tarpeen tullen tottelevat kaikessa minua. Minä kylläkään en osaa mitään sanoa, mutta kapteeni näyttää olevan selvillä ammatistaan. Saadaanpa nähdä!"
Minun puhuessani leimahti äkkiä valo yli taivaan päämme päällä, ja leimahdusta seurasi ukkosen jymeä kaiku. Sen kirkkaassa ja silmänräpäyksellisessä valossa näimme rannikon noin kolmen tai neljän peninkulman päässä sivulla ja miltei suoraan edessämme — Xicalangon niemen ääriviivat. Vesi laivamme vierellä oli kuoleman tyyni ja solui sen kupeista kuin öljy; savu nousi piipusta miltei suoraan ilmaan, häipyen määrätyllä korkeudella yltympäri, ja ylösvedetty purje lepatti tuulta vailla edestakaisin.
Mutta noin meripeninkulman päässä tuulenpuolella oli näky päinvastainen; sieltä ryntäsi pohjoistuuli meitä kohti kuin elävä olento, edellään nostaen tyynestä merenpinnasta lauman valkopäisiä aaltoja ja taempana pelotti paksu, musta pilviseinä, ulottuen meren laidalta aina taivaanlaelle asti.
Huomasipa nyt kannella seisova kapteeni vaaran, sillä jos nuo laineet löisivät sivultapäin, kaataisivat ne meidät aivan varmaan. Sinä eriskummallisena hiljaisuudenhetkenä, joka seurasi ukkosen täräystä, komensi hän ruorimiehen kääntämään laivan aallokkoa kohti sekä laivamiehiä sulkemaan peräluukun, ainoan avoinna olevan, joka salpasi matkustajat, paitsi meitä ja Molasia, kajuuttaan.
Hänen määräyksensä täytettiin täsmällisesti ja sukkelaan; Santa Maria muutti suuntaa ja lähti siipottamaan rannatonta ulappaa ja lähenevää kuohulaumaa kohti. Oli kamalaa nähdä sen, niin pienen aluspahasen, tunkeutuvan suoraan kohti näennäistä kuoleman kitaa. Luonnoton tyyneys oli jo loppunut, kaamea vongunta kuului ilmassa, vesijoukot laivan vierellä alkoivat kiehua ja kuohua ja nousta tuulen voimasta ylös ilmaan, koskien kasvoihimme kuin ruoskan iskut.
Jonkun hetken perästä näkyi jotain valkeata ja hirvittävää yli laivamme laidan, ja se sai kapteenin, jonka kasvot näyttivät salamain valossa kalpeilta kuin kuolema, huutamaan uusia komentosanoja laivamiehilleen.
"Painukaa maahan ja pitäkää lujasti köysistä kiinni", huusin minä herra
Stricklandille ja Molasille, jotka olivat vieressäni; "tuossa tulee el
Norte ja tuo kuoleman monelle tässä laivassa olijalle."