NELJÄS LUKU.
Sydämen taru.
Astuttuani jonkun askeleen alaspäin laajeni aukko yhtäkkiä, niin että saatoimme seistä suorassa ja sytyttää kynttilämme. Ei ollut enään epäilystäkään siitä, että olimme vanhan, rosoisesti kaivetun kaivoksen käytävässä, joka tästä lähti ja seurasi malmisuonen koukutteluja.
Tätä käytävää pitkin etenimme kolmisen-, nelisenkymmentä askelta, ryömien yli pudonneiden kivien ja puikkelehtien välitse ruskeiden tippukivien, joita aikojen kulussa oli muodostunut sekä kattoon että käytävälle, kunnes yhtäkkiä kohtasimme esteen, joka katkaisi pitemmän etenemisen, korkean kiviröykkiön, joka joskus oli pudonnut tunnelin katosta ja tukkinut käytävän. Tarkastelin sitä ja sanoin:
"Niin, herra, minusta tuntuu siltä, että meidän on käännyttävä takaisin. Muistatte kirjoituksesta, että tämä kaivos, vaikkakin niin rikas, oli vaarallinen kallion rapautuneisuuden takia. Varmastikin pöngittivät kaivosmiehet sitä muinoin, mutta tukeet ovat lahonneet aikoja sitten."
"Niin kyllä", hän vastasi, "emme tässä voi tehdä mitään ilman apua, ja siksi toiseksi, Ignatio, en halua katsella tuota kattoa; se on halkeamia täynnä."
Tuskin oli hän lausunut nämä sanansa, kun kivenmukula, noin lapsenpään kokoinen, putosi miltei hänen jaloilleen.
"Puhukaapa hiljaa", minä kuiskasin; "äänenne täry voi pudottaa katon alas."
Kumarruin ottamaan pudonnutta kiveä, toivoen sen mahdollisesti olevan malmipitoista, ja minun juuri sitä kurkottaessani sattui käteni johonkin terävään esineeseen, jonka minä otin käteeni ja nostin kynttilän valoon. Se oli miehen leukaluu, ajan kellastama ja kosteuden kuluttama. Näytin sitä kumppanilleni, ja kyyristyen polvillemme me tutkimme tunnelinpohjaa, emmekä turhaan, sillä löysimme siitä pääkallon jäännökset ja käsivarrenluitten jätteitä, mutta muu luuranko oli varmasti suuren, vieressämme olevan kivimöhkäleen alla.
"Hän oli, poika rukka, kenties tulossa ulos kaivoksesta, kun kivet vyöryivät hänen päällensä", kuiskasi kumppanini. "Katsokaahan tänne", ja hän osotti jotakin kynttilän valossa välkähtelevää läjää.
Siinä oli silkkaa kultaa, kuusi tai seitsemän unssia painoltaan, aivan puhdasta, enimmäkseen pieninä murenina, jotka joskus olivat olleet koottuina nahkapussiin, nyt jo lahonneeseen.
Varmaankin oli joku atzteki, joka kaivoksen suljettuna ollessa tiesi sen olinpaikan, tehnyt siellä työtä omaksi hyväkseen, kunnes sitten kerran, hänen ulos tullessaan, kiviröykkiö putosi hänen päälleen ja murskasi hänet, jättäen hänen henkensä ikuisesti kummittelemaan tälle paikalle.
"Ei tarvitse epäilläkään tämän kaivoksen rikkautta", kuiskasi toverini, "mutta siitä huolimatta meidän on minun mielestäni parasta lähteä pois täältä. Minä kuulen kummallista ääntä ja rätinää, joka minua pelottaa Tulkaa, Ignatio", ja hän lähti kulkemaan kaivoksen suuta kohti.
Parin askeleen päässä näin hänen loukkaavan jalkansa kivensyrjään, joka kohosi kuusi tai kahdeksan tuumaa tunnelinpohjasta, ja kolhauksen tuoma kipu oli niin kova, että hän, muistamatta missä oli, kirkaisi ääneen. Samalla hetkellä kuului kummallista ääntä, aivankuin jotakin olisi revennyt ja, oi! Minä kaaduin kasvoilleni, ja päälleni syöksyi suuri kivilohkare.
Sanon sen syöksyneen päälleni, mutta se ei ole täysin totta, sillä jos niin olisi ollut laita, olisi tuo lohkare tappanut minut kuin kärpäsen, päästämättä minua elämään kahtakymmentäkahta vuotta kauemmin. Suurinta osaa sen painosta kannatti sama kallionsyrjä, johon toverini oli loukannut jalkansa, niin että vain yksi pudonneen kiven kulma puristi selkääni ja painoi minua maata vasten. Olimme aivan pimeässä, sillä toverinikin oli kaatunut ja sammuttanut kynttilänsä, ja kesken kipuani iski mieleeni ajatus, että hän on kuollut.
Siinä samassa kuulin hänen äänensä: "Ignatio, elättekö, Ignatio?"
Mietin hetkisen. Kesken kipuanikin kykenin ajattelemaan, että ennen pitkää romahtaisi alas uusia kiviä katosta, ja että ystäväni kuolisi sinne minun kanssani, jos hän kauemmin vitkastelisi. Mikään ei voinut minua pelastaa; olin tuomittu hitaaseen kuolemaan kiven alla; ja jos hänelle tämän kertoisin, tiesin, ettei hän lähtisi pois. Siksi vastasin niin käskevästi kuin taisin:
"Paetkaa, herra — olen turvassa, älkää vain sytyttäkö kynttilää.
Seuraan Teitä!"
"Aiotte pettää minua", hän vastasi; "äänenne kuuluu maasta." Hänen näin sanottuaan kuulin minä tulitikun raapaisun.
Löydettyään ensin kynttilänsä ja sytytettyään sen hän kumartui minua katsomaan. Sitten hän tutki kattoa päällämme, ja, niinpaljon kuin saatoin seurata hänen katsettaan, minä näin äsken pudonneen kiven, jättämän aukon vieressä suuren kivimöhkäleen, jonka yltympäri kiertelevistä halkeamista tippui vettä ja joka tärisi hänen liikkuessaan ja puhuessaan.
"Jumalan nimessä, paetkaa!" minä kuiskasin. "Muutaman tunnin päästä on henkeni lopussa, ettekä Te voi minua auttaa. Olen mennyt mies — älkää jääkö tänne kanssani kuolemaan."
Hetken hän näytti epäilevän, mutta silloin palasi hänen rohkeutensa ja hän vastasi käheästi:
"Me tulimme tähän paikkaan yhdessä, ystävä, ja me menemme poiskin yhdessä, tai ei kumpikaan. Kivi vain puristaa Teitä, eikä ole Teitä murskannut, muutoin ette puhuisi muutamien tuntien elämisestä. Katsotaanhan", ja hän laskeutui vatsalleen ja tutki pudonnutta kiveä kynttilänsä valossa. "Jumalan kiitos! kaikki toivo ei ole vielä mennyt", hän sanoi vihdoin; "lohkare makaa maassa ja nojaa samaan kivensyrjään, mihin minä satutin jalkani, ja ainoastaan yksi kärki koskettaa Teidän selkäänne. Luuletteko, että joku paikka on murtunut, Ignatio?"
"En osaa sanoa, herra; kipuni on kova, ja vähitellen puristun tässä kuoliaaksi; toistaiseksi luulen kuitenkin luitteni olevan ehyet. Paetkaa, minä kehoitan Teitä!"
Sitten, pannen liikkeelle kaiken voimansa, yritti hän kohottaa kiveä, mutta turhaan, sillä kävi yli kuolevaisen voimien liikuttaa sitä, ja kaiken aikaa tärisi tumma möhkäle hänen päänsä päällä.
"Minun täytyy mennä hakemaan apua", sanoi hän äkkiä.
"Niin, niin, herra", minä vastasin, "menkää hakemaan"; sillä tiesin varmaan, että ennenkuin hän palaisi kenenkään kanssa, olisi kiviä putoillut katosta ja haudannut minut vähitellen tai sitten kerralla henkeni murskaten armahtanut minut. Muistettuani jotakin, lisäsin:
"Viipykäähän vielä hetkinen, ennenkuin lähdette; olette jalomielinen; annan Teille jotakin. Tunnustelkaapa kaulaani, siellä on hennot vitjat — niin, vetäkää ne pääni ylitse — noin. Näette, että siinä riippuu eräs esine; jos joudutte vaikeuksiin intiaanien kanssa, kutsukaa heidän päämiehensä luoksenne ja näyttäkää hänelle tätä, ja hän vaikka kuolee Teidän takianne, jos niin tarvitaan.
"Englantilainen, tämän lahjan kautta olen antanut Teille perinnöksi Atztekien keisariuden jokaisen intiaanin sydämessä, sekä samalla Meksikon suuren veljesliiton päämiehyyden. Lähetti Molas kertoo Teille siitä ja vie Teidät niiden luo, jotka voivat tämän asian selittää. Pyytäkää häntä viemään Teidät sinne, minne hän aikoi viedä minut. Jääkää hyvästi, ja Jumala olkoon kanssanne. Selittäkää intiaaneille kuolemani syy, jotteivät he epäilisi, että Te olette murhannut minut."
Näihin sanoihini ei hän lainkaan vastannut, vaan pisti taikaesineen taskuunsa, katsomatta sitä, aivan kuin unessa. Sitten, vieden kynttilän mukanaan, hän tunkeutui tunneliin ja hävisi silmistäni sydämeni pamppaillessa, nähtyäni hänen menevän, jättäen minut oman onneni nojaan hyvästiä sanomatta.
"Varmaankin hän pelkäsi puhua", ajattelin, "ja paras olikin hänen poistua niin pian kuin suinkin, pelastaakseen henkensä."
Kuten pian säin nähdä, olin ajatuksissani tuominnut väärin häntä, sillä hän ei mitenkään aikonut minua hyljätä, vaan mennä etsimään pelastuskeinoja. Kuten hän jälkeenpäin kertoi, ei hän tunnelin suulle tultuaan kyennyt keksimään ainoatakaan keinoa minun pelastuksekseni, sillä nämä vuoret olivat asumattomia ja kestäisi monta tuntia, ennenkuin apua saisi Cumarvosta.
Maanpinnalle päästyään istuutui hän miettimään, mitä voisi tehdä, mutta ei keksinyt mitään, sillä oli mahdotonta käyttää avukseen hevosvoimaa niin ahtaassa paikassa. Silloin hypähti hän seisaalle ja katseli epätoivoisena ympärilleen. Lähellä lorisi pieni vuorivirta ja sen partaalla kasvoi mimosapuu, jonka pitkät juuret tulviva virta oli aivan paljastanut. Hän näki sen, ja innostus nousi hänessä. Vivun avulla saattaisi hän tehdä sen, mihin hänen vähäiset voimansa eivät muutoin riittäneet.
Juosten pikku puun luo, joka lujalaatuisena oli paras tähän tarkoitukseen, hän katkaisi sen juuret. Oivalla metsästyspuukollaan karsi hän pian oksatkin ja tunkeutui heti kohta varovaisesti tunneliin, laahaten puunrunkoa perässään. Kuljettuaan parikymmentä askelta hän kuuli uuden katonvyörymisjyrinän ja aikoi, kuten hän jälkeenpäin kertoi, silloin paeta.
Olihan hän vastikään pelastunut kamalasta kuolemasta, kuolemasta, joka sukupolvia sitten vei aztekiraukan, siksi tuntui hirvittävältä antautua jälleen sen alaiseksi. Hän tiesi, että hänen mahdollisuutensa pelastaa minut olivat hyvin vähäiset, jotavastoin mahdollisuudet olivat hyvin suuret hänen menettää henkensä tässä yrityksessä. Vaan silloin hän muisti, kuinka kovia tuskia minun täytyi kärsiä, jos vielä elossa olisin; ja hän tiesi omantuntonsakin olevan lopun elämänsä ajan rauhattoman, jos hän jättäisi minut oman onneni nojaan, ja niin ollen jatkoi hän matkaansa.
Hän saattoi jo nähdä, että puoleksi irtautunut katonlohkare riippui vielä paikallaan; oli tapahtunut vain pienempi sortuma lähempänä aukkoa. Hän näki myös, että minä viruin samassa asennossa lohkareen alla, ja hän luuli minun jo kuolleen, koska en puhunut enkä liikahtanut, vaikkakin vain, itse asiassa, olin mennyt tainnoksiin tuskani takia.
"Oletteko kuollut?" hän kuiskasi, ja minä kuulin kuin unennäkönä hänen äänensä ja, nostaen päätäni, katsoin häneen ihmeissäni, sillä en koskaan luullut häntä enään näkeväni.
"Näenkö henkiä", sanoin, "vai oletteko tosiaan tullut takaisin?"
"Olen kyllä, kävin hakemassa vivun. Kun minä tällä nostan, koettakaa Te hinata itseänne eteenpäin, jos voitte."
Sitten asetti hän rungon pään niinkuin parhaiten taisi ja painoi koko voimallaan. Yritys oli turha; ei nytkään kivi liikahtanut.
"Koettakaahan hieman sivummalta, siinä on parempi tukikohta."
Hän muutti vipuansa ja ponnisti jälleen, jotta lihakset narahtelivat ja minä tunsin kiven liikahtavan ja kohoavan.
"Jos vähänkin voitte auttaa, onnistuu se!" sanoi hän hengästyneenä.
Epätoivoissani, tuskasta puolikuolleena, painoin kämmeneni maahan ja kiskoen itseäni pihdissä olevan käärmeen tavoin, tyrkkäsin ylöspäin selkäni avulla, kunnes kiven perä nousi kahdeksan tai kymmenen tuuman korkeuteen maasta.
Yksi ainoa hetki vain, ja se olisi noussut; mutta siinä samassa petti vipu, ja silloin se taas luiskahti takaisin. Mutta minä olin oivaltanut keinon, sillä heti kuin selkäni oli vapaa, minä äkkinäisellä liikkeellä vetäsin itseäni eteenpäin jalan verran. Silloin kivenperä putosi jälleen, mutta tällä kertaa se kosketti maata jalkojeni välissä.
Nyt hän kiskoi minua käsistä ja veti minut pois, vaikkakin menetin toisen saappaani kiven alle. Yritin nousta, mutta en kyennyt selkäni kivun takia.
"Teidän täytyy kantaa minut, herra", minä sanoin.
Hän katsahti yllämme riippuvaa lohkaretta; antaen kynttilän minulle, hän viipymättä nosti minut maasta kuin pienen lapsen ja alkoi hilata minua ulos käytävästä. Olimme tulleet kymmenkunta askelta ehkä, enempää ei, kun takanamme kävi kamala ryske. Katto oli pudonnut alas, ja paikka, missä puuhasimme puolisen minuuttia sitten, oli nyt kivilohkareitten peittämä.
"Eteenpäin!" sanoin; "halkeamia näkyy pitkin matkaa päämme päällä!" ja hän ponnisti eteenpäin, kunnes pääsimme maan pinnalle.
Nyt kiitin kumartaen pelastuksestani ja, katsoen suojelijaani suoraan silmiin, sanoin:
"Vannon Jumalan kuullen, herra, ettei Hän koskaan ole luonut jalompaa miestä kuin Teidät!"
Siinä samassa lyyhistyin maahan, pyörtyen kanervien keskelle.
* * * * *
Kymmenen päivää oli kulunut siitä, kun minut kantovuoteessa kuletettiin tuon kirotun kaivoksen luota takaisin Cumarvoon, ja tuona aikana kärsin kovia tuskia selässäni, ja olin hyvin sairas todellakin niin sairas, että tuskin sain puhua kenenkään kanssa. Voin nyt taasen paljon paremmin, ja eräänä iltapäivänä nosti herra Strickland minut Molas-kasvinveljeni auttamana vuoteesta riippumattoon.
"Näin ollen, Ignatio", sanoi englantilainen Molasin poistuttua, "en ole tullut antaneeksi takaisin tätä koristettanne. Mikä kumman kapine se on?" hän lisäsi, ottaen sen kaulastaan; "ja mitä tarkoititte puheellanne tunnelissa, että minä sen kautta muka perisin Atztekien keisariuden jokaisen intiaanin sydämessä, ja kaikella muulla? Luulen, että kipu oli pannut Teidät sekaisin, ettekä niin ollen tiennyt mitä puhelitte."
"Onko ovi suljettuna, herra?" kysyin; "ja oletteko varma, ettei verannalla ole ketään? Hyvä! Vetäkäähän istuimenne lähemmä, niin kerron Teille jotakin. En aavistanut joutuvani ottamaan takaisin tätä taikaesinettä. Otan sen kuitenkin; syyn tähän kuulette heti kohta.
"Tietäkää, herra, että tämä halkaistu kivi on samalla peruskivi ja salainen symbooli eräästä suuresta liitosta, jonka päämiehiä Tekin olette, vaikkettekaan vielä itse tiedä asioista, sillä Sydämen Päämiehen vihkiminen tapahtuu siten, että minä ripustan hetkeksi tunnusmerkin hänen kaulaansa, minä, joka olen ylipäämies ja Sydämen Haltija elin-ikäni; Tehän olette nyt kantanut sitä kokonaista kymmenen päivää.
"Ennen lähtöämme kutsun kokoon liiton kokouksen — sillä täällä vuorillakin on veljiä — ja Tekin saatte nähdä liiton juhlamenot ja joudutte korotetuksi ylipäämiehen arvoon, mikä on oikeutenne. Tällä välin minä annan Teille lyhyen selityksen kaikista salamenoista, niinkuin velvollisuuteni on.
"Ottakaa huomioon, herra, että Sydämen alamaisen ensimäinen velvollisuus on vaikeneminen; ja että vaadin Teitäkin vaikenemaan. Miehiä on tätä ennen kuollut; niin, heitä on kuollut inkvisitsionin kidutuskomeroissa, heitä on paaluissa poltettu, mutta ovat mieluummin kaiken kestäneet kuin kertoneet Sydämen salaisuuksiin kuuluvia asioita, joita ei itse rippituolinkaan ääressä voi paljastaa — ei, vaikka olisi parhain katolilainen."
"Mutta otaksutaanpa, ettei joku mies pitäisikään salaisuutta, Ignatio, mitä silloin?" hän kysyi.
"On olemassa maa, herra", vastasin, "missä vaikenee kielevinkin, ja sen rantoja kiertämään voi joutua kuka tahansa, jopa Sydämen päämiehetkin, sillä ankara on väärän veljen tuomio!"
"Tarkoitatteko, että minut murhataan, jos kerron mitä tahansa kuulemiani."
"En lainkaan, herra; mutta voi sattua, että saatte kuolla. Puhun
Sydämestä; kuuletteko Korvin?"
"Minä kuulen Korvin", hän vastasi, tarkoitukseni oivaltaen.
"Hyvä, herra, vannottuanne nyt miehen pyhimmällä valalla uskollisuutta minulle, minä puhun avoimesti Teille. Näin kuuluu Halkaistun Sydämen historia, mikäli minä siitä tiedän, vaikkenkaan osaa sanoa, kuinka paljon siinä on totta ja kuinka paljon tarua:
"Oletteko kuullut kerrottavan tuosta valkoisesta miehestä, jota intiaanit milloin kutsuivat Quetzaliksi, milloin Cacumatziksi, ja joka tuli näihin maihin muinoin ja sivistytti kansat? Jälkeenpäin hän hävisi pois laivassa, luvaten monen sukupolven elettyä palata takaisin.
"Hänen, mentyään joutui hänen perustamansa keisarikunta kahden veljen käsiin, joiden päämaja oli joko Palenquessa tai sen läheisyydessä, ja tämän keisarikunnan kansalaiset uskoivat meidän kristittyjen tavoin yhteen Jumalaan, oikeaan Jumalaan, nimeltä Taivaan Sydän, kantaen uhreja Hänen hyväkseen. Ottipa toinen näistä veljistä itselleen vaimon vieraasta maasta — paholaisten tyttären, ihmeen ihanan.
"Pianpa tämä vaimo, aivankuin tarina Salomonista ja hänen vaimostaan kertoo, käänsi kuninkaan, miehensä, pois oikeasta uskosta palvelemaan oman maansa jumalia ja kantamaan uhreja heidän hyväkseen. Nousi silloin suuri hämminki tuossa maassa, ja kaiken lopuksi jakaantui kansa kahteen puolueeseen, Taivaan Sydämen sekä paholaisten palvelijoihin.
"He kävivät sotaa toinen toistaan vastaan, kunnes moni heidän päällikkönsä surmattiin; silloin tekivät he sopimuksen, että kansa jaettaisiin. Puolet siitä vetäytyi, tuon naimisiin menneen kuninkaan alamaisina, pohjoista kohti ja heistä tuli Atztekien ja muiden heimojen isät, toinen puoli, Sydämen palvelijat, jäi Tabascon maahan.
"Tuosta päivästä lähtien seurasi onnettomuus molempia kansoja, sillä vaikkakin Atztekit kukoistivat jonkun aikaa, kukistivat espanjalaiset lopulta heidät. Niinikään hyökkäsivät barbaarijoukot Sydämen palvelijoiden kimppuun ja ajoivat heidät pois kaupungeistaan, jolloin heidän uskontonsa hävisi, tai näytti häviävän."
"Mutta missä yhteydessä kaulakoristeenne on tähän kertomukseen,
Ignatio?" hän kysyi.
"Kerron sen Teille. Kun Quetzal purjehti pois kansansa luota, niin kertoo taru, jätti hän aikanaan kantamansa kiven, josta tämä on puolisko, perinnöksi jälkeentuleville kuninkaille. Näin kuuluvan ennustuksen jätti hän kiven mukana kulkemaan: niinkauan kuin Sydän pysyy ehyenä, niinkauan säilyy kansakin yhtenä ja kokonaisena; mutta jos se joutuisi jaettavaksi tai halkaistavaksi, jakaantuisi kansakin kiven mukana, ollakseen hajaantunut siihen asti kunnes molemmat osat liittyisivät yhdeksi kiveksi.
"Kun kuningasveljet nyt riitaantuivat ja erosivat, sahasivat he kiven kahtia, pitäen kumpikin puoliskonsa; tämä puolisko on tuon ihanan naisen kanssa naimisiin joutuneen veljen perintöä. Kautta sukupolvien joutui se näin yhä jälkeentuleville, siirtyen milloin kantajansa kuolinvuoteella, milloin hänen kuoltuaan uudelle jälkeentulevalle.
"Kerrotaan useita tarinoita tästä kivestä menneinä aikoina, ja varmaa on, että se oli maan oikea kuningas, joka kulloinkin kantoi kiveä. Vihdoin joutui se suuren Guatemocin, viimeisen atztekikuninkaan haltuun, joka, ennenkuin espanjalaiset ehtivät hänet hirttää, keksi keinon toimittaa sen pojalleen, jolta se on minulle joutunut."
"Teille? Mitä yhteyttä Teillä on Guatemocin kanssa?"
"Olen hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa, herra, ykstoistas miesjälkeläinen."
"Sittenhän Teidän, oikeutta myöten, Ignatio, pitäisi olla intiaanien keisari."
"Niinpä olenkin, herra, mutta omasta tarinastani kerron Teille heti. Tämä kivi ensinnä. Kautta ihmispolvien on se alati ollut tallessa, ja siitä tiedetään kautta koko maan; sitä, joka sitä kantaa elämänsä ajan, kutsutaan 'Sydämen Haltijaksi' tai 'Odottavien toivoksi', koska toivotaan molempien puoliskojen yhtyvän hänen aikanaan."
"Ja jos ne yhtyvät?"
"Silloin, niin kertoo taru, intiaanit taas ovat mahtava kansa ja ajavat sortajansa mereen, niinkuin tuuli ajaa tomupilveä."
Englantilainen nousi istuimeltaan ja alkoi kävellä edestakaisin huonetta.
"Uskotteko kaikkea tätä?" hän äkkiä kysyi.
"Kyllä", vastasin, "suurimmaksi osaksi. Jos lisäksi se, mitä olen saanut kuulla, on totta, niin tuo taika-esineen kadonnut puolisko, jota niin monessa sukupolvessa on turhaan etsitty, on tällä kertaa Meksikossa, ja terveeksi kyllin tultuani minä lähden hakemaan sitä, jonka hallussa se on, ja joka on kaukaa tullut minua etsimään. Siinä on syy, miksi meidän täytyy erota."
"Mistä tämä mies on tullut?" hän kysyi tarkkaavasti.
"En varmaan tiedä", vastasin, "mutta luulen, että hän on tullut intiaanien pyhästä kaupungista, salaisesta kultaisesta kaupungista, jota espanjalaiset turhaan ovat etsineet, vaikkakin se vielä on olemassa keskessä sisämaan vuorien ja erämaiden, minne juuri aion matkata hänen kanssaan."
"On olemassa vielä! Ignatio, Te olette mieletön. Ei sitä koskaan ole ollut muualla kuin mielikuvituksessa."
"Te luulette niin, herra, mutta minä luulen toisin. Ainakin tunsin miehen, jonka iso-isä oli nähnyt sen. Hän, tuo iso-isä, oli muuan San Juan Batistan alkuasukas Tabascossa, joka nuorena ollessaan oli tehnyt jonkun rikoksen ja paennut sisämaahan pelastaakseen henkensä.
"Mitä kaikkea hän koki, en tiedä, mutta vihdoin hän joutui kulkemaan erään suuren järven rantaa, jossakin nykyisen Guatemalan rajain sisällä tai ulkopuolella ja uupunut kun oli, heittäytyi maahan kuolemaa odottamaan ja nukkui sikeään uneen.
"Herätessään näki hän ympärillään seisovan ihmisiä, ulkomuodoltaan intiaanien näköisiä, mutta vaaleavärisiä, ihaniin, valkeisiin vaippoihin puettuja, kaulanauhoissaan ja jalokivissään ja höyhenkoristuksissaan. Tämä väkijoukko otti hänet suureen kanoottiin ja vei ihanaan kaupunkiin, jonka keskellä oli korkea, Maailman Sydämeksi kutsuttu pyramiidi.
"Tätä kaupunkia näki hän kuitenkin vain vähän, sillä sen asukkaat pitivät häntä vankina; vain silloin tällöin vietiin hänet kuninkaan ja vanhimpien tutkittavaksi, jotka istuivat kullasta valetuilla ihmiskuvilla täytetyssä salissa; siellä häneltä tiedusteltiin maata, mistä hän tuli ja heimoja, jotka siellä asustivat, ja ennenkaikkea valkoisia miehiä, jotka maata hallitsivat.
"Tuossa salissa yksin, niin hän sanoi, oli enemmän kultaa ja kalliita kiviä kuin koko Meksikossa. Kun ei hän osannut heille vallan paljon kertoa, tahtoi kansa tappaa hänet, peläten hänen pakenevan ja tuovan heidän kimppuunsa kultaa ahnehtivat valkoiset miehet. Kaiken loppu kuitenkin oli, että hän pääsi pakenemaan erään naisen välityksellä, joka opasti häntä takaisin järvelle, vaikkeikaan hän, tuo nainen, sinne ehtinyt, sillä hän kuoli matkalla.
"Jälkeenpäin asettui tämä mies asumaan pieneen kylään lähelle Palenqueta, missä hän kuolikin kertomatta lainkaan näkemästään, peläten Sydämen kansan kostoa. Kuolinvuoteellaan kertoi hän asian pojalleen, joka sen jälleen kertoi pojalleen, joka taas kertoi sen minulle. Herra, elämäni unelma on ollut päästä tuohon kaupunkiin, ja nyt vihdoinkin luulen löytäneeni avaimen, joka minut sinne päästää.
"'Miksi tahdotte käydä siellä, Ignatio?"
"'Ymmärtääksenne sen, täytyy Teidän kuulla minun elämäkertani.'
Ja minä kerroin hänelle suuren kapinaliiton kukistumisesta ja minun osastani siinä, kaikista etukäteisistä suunnitelmistani sekä myös elämäni salaisista toiveista ja tehtävistä.
"'Herra', minä lisäsin, 'vaikkakin olen lyöty, ei minua vielä ole lannistettu, ja minussa vieläkin elää toivo suuren Intiaani-valtakunnan perustamisesta. Näen kasvoistanne, että pidätte minua mielettömänä. Joko Te olette oikeassa tai minä. Joko haudon tosia tai unia, joko olen terve ja pelastaja tai sairas ja mieletön. Mitä sillä väliä on? Seuraan johtotähteä, joka vie minua! Se johtaa minut jonnekin, ja sitä valoa olen syntynyt seuraamaan. Jos ette muuta usko, uskokaa edes sitä, herra, etten etsi omaa hyötyäni ja valtaani vaan kansani hyötyä. Mikä pahinta, en ole veijari vaan hullu.'
"'Mitä auttaa asiaanne käynti tuossa kaupungissa, jos nyt otaksumme sen olevan olemassa, Ignatio?'
"'Kas, herra: tämä kansa — jonka ylipäämies tai kuningas kertomani vanha mies, nimeltään Zibalbay, epäilemättä on — on oikeata intiaaniperää, ja kun he saavat kuulla aikeistani ja sukuperästäni, iloitsevat he, saadessaan hankkia minulle keinoja, joilla voisin heidät viedä muinaiseen keisarikuntaansa.'
"'Jos heillä olisikin asiasta toinen mielipide, Ignatio?'
"'Silloin minä epäonnistun, siinä kaikki, ja niin monta vastusta jo koettuani ei yhden lisä tunnu. Olen uimarin kaltainen, joka näkee, tai luulee näkevänsä pienen laudankappaleen, toivoen sen varassa pelastuvansa. Saattaa olla, ettei hän tavoita lautaa, tai että, vaikka hän sen tavoittaakin, se vajoaa hänen painostaan. Joka tapauksessa hänellä ei ole muuta toivoa.'
"'Herra, minullakaan ei ole muuta neuvoa. Kultaisessa Kaupungissa on sanomattomat rikkaudet, sillä tuo mies näki ne, ja ilman rahaa, ilman suuria summia minä olen avuton, siksi lähden sinne rahaa hankkimaan. Laiva on uponnut jalkaini alta ja sen kera koko elämäni työn ja suunnitelmien lasti; näin ollen epätoivoon joutuneena, ryhdyn epätoivoisiin yrityksiin.'
"'Ensinnäkin etsin käsiini tuon miehen, jotta Sydämen molemmat puoliskot yhtyisivät ja ennustus täyttyisi; sitten, jos niin on sallittu, lähden hänen kanssaan Maailman Sydämen kaupunkiin. Vähät siitä, jos elän tai kuolen, mutta päättänyt olen, jos niin tarvitaan, kuollakin taistellen unelmani täyttymisen puolesta, että joskus nousisi uusi Intiaanien Keisarikunta, jonka valta ulottuisi merestä mereen asti.'
"'Sellainenko unelma, Ignatio? Se on suurenmoinen, ja harvalla on niin jaloja unelmia. Ja sitten, kuka lähtee kanssanne tuolle matkalle?'
"'Kukako lähtee kanssani? Molas temppelille asti, missä intiaani asuu. Senjälkeen, luullakseni, ei kukaan. Kuka tahtoisi seurata onnettomuuksissa vanhentunutta miestä, jota hänen ystävänsäkin pitävät haaveilijana, tuollaiselle epätoivoiselle retkelle? Jos uskaltaisin kertoakin aikeistani, pilkattaisiin minua niinkuin lapset pilkkaavat kadulla kulkevaa mielipuolta. Lähden yksin, herra, ehkä kuolemaan.'
"'Mitä kuolemaan tulee, Ignatio, en luonnollisestikaan osaa sanoa sitä enkä tätä, sillä kaikkienhan on kuoltava ennemmin tai myöhemmin, ja heidän loppunsa hetki ja paikka on Kaikkivallan käsissä. Te ette kuitenkaan saa tehdä tätä matkaa yksin, toisin sanoen, tahdotteko minut seuralaiseksi, sillä minä kyllä lähden mukaan.'
"'Tekö, herra, Te! Ajatelkaahan, mihin lähtisitte — kaikenlaatuisten vaarojen mahdollisuus, alituinen kuoleman uhka ja, kaiken lopuksi, todennäköinen epäonnistuminen. Hullutuksia, herra.'
"'Ignatio', hän vastasi, 'olen suora. Välittämättä kaikista Sydämen yhdistämisen aikaansaamista ihmeistä ja vanhan miehen hommista temppeliraunioilla minä pidän uudistamissuunnitelmaanne yhtä epäkäytännöllisenä kuin se on suurenmoinen. Aika on ohi, jolloin se olisi käynyt päinsä, tai sitten se aika ei ole vielä koittanut.'
"'Ennenkuin intiaanit voivat uudelleen hallita, täytyy heidän unhoittaa karvaat kokemuksensa ja vuosien nöyryytykset; lyhyesti, heidät täytyy kasvattaa, Ignatio. Jos Teillä on toinen käsitys, on se Teidän asianne; Te vain epäonnistutte, ja moni epäonnistuminen on kunniakkaampaa kuin useimmat onnistumiset. Ymmärrättekö minua?'
"'Täydellisesti, herra.'
"Hyvä. Mitä sitten tulee kultaisen kaupungin löytämiseen, tuntuu asia minusta hyvin hämärältä, koska olette perustanut kaiken toivonne jonkun kulkijan jo seitsemän-, kahdeksankymmentä vuotta sitten kertomaan juttuun sekä sellaiseen sattumaan, että joku henkilö, jota Te ette edes ole nähnyt, on muka tullut sieltä ja tahtoisi opastaa Teidät sinne.
"Kuitenkin miellyttää tuon kaupungin etsiminen minua, sillä olen seikkailijaluonne. Jos joskus pääsemmekin Tabascon metsäseutuja kauvemmaksi, missä ystävänne tunnusmerkkeineen odottaa Teitä, loppuu etsintämme ehkä siihen, että luumme jäävät koristamaan jotakin erämaata tai vuorenhuippua Guatemalan tuntemattomissa seuduissa.
"Vaan vähät siitä! Ei minulla ole kotia eikä lapsia; kuolemastani ei välittäisi ainoakaan elävä sielu, sillä vuosia olen uurastanut mitättömin tuloksin; miksi en noudattaisi luontaista haluani ja lähtisi seikkailemaan? Voin tuskin tehdä hullummin kuin olen tehnyt, ja luulen, että niin tulen tekemään elämäni loppuun asti.
"'Tuo näyttämänne kaivos on kyllä rikas, siitä ei epäilystä, mutta minulta ei liikene pääomia siihen, ja jos minulla niitä olisikin, sain siitä paikasta sellaisen kokemuksen, etten koskaan haluaisi sinne enään jalkaani astua. Lyhyesti, olen valmis lähtemään Tabascoon ja Pyhään kaupunkiin, tai minne vain haluatte, niin pian kuin Te kykenette matkustamaan.'
"'Vannotteko sen Sydämen nimessä, herra?' kysyin.
"'Vannon kyllä; mutta mieluummin antaisin käteni.' Ja hän tarjosi kättään, johon minä tartuin.
"Hyvä. Te vannotte Sydämen nimessä ja annatte minulle kätenne — vala on tehty. Olemme siis nyt matkatovereita, herra; minä puolestani en ainakaan haluaisi parempaa. Muuta minulla ei ole sanottavana. En voi luvata, että löydätte tätä kaupunkia, tai jos niin kävisikin, että se Teitä mitenkään hyödyttäisi. Olen onneton mies, ja on enemmän kuin luultavaa, että liittämällä kohtalonne minuun vedätte onnettomuutenikin päällenne. Sen kuitenkin vannon, että olen Teille uskollinen toveri, niinkuin Tekin olitte minulle kaivoksessa, ja palkitseehan sitä paitsi seikkailu itse itsensä."