KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.
Mayan avioliitto.
Ovi aukeni ja englantilainen tuotiin Kaikkein Pyhimpään, niinkuin hän itse luuli, kuulemaan kuolemantuomiotansa, sillä näin hänen hampaansa olevan puristuksissa ja kätensä nyrkissä kuin puolustaakseen itseään. Mutta hänen sisään astuessaan nousi suurin osa Neuvostoa seisomaan ja kumarsi hänelle, huutaen:
"Terve Teille! Meren Poika, Taivaan Suosikki, tulevan Vapauttajan ennustettu Isä!"
Silloin hän huomasi juonen onnistuneen ja päästi helpoituksen huokauksen.
"Kuulkaahan, valkoinen herra", sanoi Mattai, sillä Tikal istui hiljaa ja katseli häntä vaieten, "jumalat ovat puhuneet oraakkelinsa kautta. Zibalbayn ajatus oli oikea, ja tulollanne yli Sydämen Kaupungin rajan on tarkoitus. Kuulkaa jumalien julistus." Ja hän otti levyn ja luki hänelle väärän ennustuksen. "Valitkaa siis, valkoinen mies. Tahdotteko ottaa neiti Mayan vaimoksenne, vai tahdotteko alistua kuolemaan, jos Te, Sydämen Kaupunkiin tultuanne, kieltäydytte tottelemasta jumalien käskyä?"
Englantilainen mietti hetken ja vastasi:
"Se mies olisi mieletön, joka epäilisi valitessaan kuoleman ja näin kauniin ja suloisen morsiamen välillä. Tämä on kuitenkin sellainen asia, jota en voi yksin ratkaista. Mitä sanoo neiti Maya?"
"Hän sanoo", vastasi Maya, "vaikka tämä on odottamaton avioliitto ja on outoa Sydämen tyttärelle ottaa miehekseen nuorempaa verta oleva mies, on Taivaan tahto hänenkin tahtonsa, ja se herra, jonka Taivas valitsee, on hänen herransa." Ja hän ojensi kätensä englantilaiselle.
Englantilainen tarttui siihen ja suuteli hänen sormiansa, sanoen:
"Jospa täyttäisin toiveenne, armollinen neiti."
Luulin jo juhlamenojen loppuneen ja olin iloissani, sillä minua kyllästytti tämän ilveilyn katseleminen, mutta vanha pappi, Zibalbayn kasvinveli, nousi seisomaan ja sanoi:
"Yksi työ on vielä tehtävä, Veljet; ennenkuin lähdemme täältä kaikkein Pyhimmästä, meidän on vannotettava nämä muukalaiset Neuvostomme jäseniksi. He ovat tulleet tänne kaukaa, ja täällä meidän keskuudessamme on heidän elettävä ja kuoltava, koska he molemmat tietävät salaisuutemme ja toinen heistä on määrätty tulemaan suuren hallitsijan isäksi, hallitsijan, jonka tuloa me olemme odottaneet monta sukupolvea. Siihen asti kuin tuo lapsi syntyy, on häntä vartioitava kuin papit kaitsevat pyhää tulta."
"Niin! Se on oikein ajateltu. Heidät on vannotettava ja heidän tietoonsa on saatettava, että tuon valan rikkominen tuottaa kuoleman", oli vastaus.
Nousi silloin seisomaan Mattai, Kaikkein Pyhimmän Isäntä, ja sanoi:
"Te, valkoinen mies, Meren Poika, ja Te, Ignatio Vaeltava, Sydämen Herra, vannokaa Sydämen pyhän tunnusmerkin nimeen vala, jonka rikkominen tuo kamalan kuoleman tässä maailmassa ja ikuisen kadotuksen tulevissa maailmoissa. Vannokaa, antaen valanne pantiksi sielunne ja ruumiinne, ettei kumpikaan teistä sanoin eikä teoin paljasta hituistakaan tämän Veljesliiton salamenoista ja tiedoista, tämän Liiton, jonka uskollisia palvelijoita te olette hamaan kuolemaanne asti, pitäen sitä mahtavimpana valtana maan päällä. Vannokaa, ettette ota itsellenne tämän Sydämen kaupungin aarteita, ettekä ilman korkean Veljesliiton lupaa yritä lähteä sen rajojen ulkopuolelle tai tuoda ketään muukalaista sen muurien sisäpuolelle. Vannokaa kaikki tämä, kädet alttarilla, antaen sielunne ja ruumiinne valanne pantiksi."
Oli siinä vielä muitakin pykäliä, jotka olen unohtanut, mutta tämä oli meille sanellun valan pääsisältö. Katselimme avuttomina toisiimme, ja kun muuta pelastusta ei ollut, vannoimme, polvistuen alttarin ääreen, kädet sen päällä.
Kun valan juhlalliset sanat oli sanottu, kuulimme takaamme raskasta kivenrahinaa.
"Nouskaa", sanoi vanha pappi, "kääntykää, Veljet, ja katsokaa mitä on takananne."
Tottelimme, ja peräydyimme huudahtaen alttarin laitaan, sillä kuuden jalan päässä meistä oli lattiasta nostettu suuri kivi ja paljastettu lähde, jonka syvistä uumenista kuului kaukaista vedenloisketta.
"Katsokaa, Veljet", hän jatkoi. "Jos vannomanne lain muoto rikotaan, tietäkää millä lailla syntinne rangaistaan. Tuohon kuoppaan teidät heitetään, jotta vesi tukahuttaisi teidät ja Manalan pahat henget saisivat sielunne ijankaikkisesti. Oletteko nähneet, ja ymmärrättekö siis?"
"Olemme nähneet ja ymmärrämme", vastasimme.
"Lukittakoon kuopan suu jälleen, ja rukoilkaa sydämessänne, ettei se koskaan avautuisi nielemään teidän tai meidän kenenkään ruumista elävältä. Meren Poika ja Te, Ignatio Vaeltava, valat ovat vannotut ja juhlamenot ovat päättyneet. Tästä hetkestä hamaan kuolemaanne asti olette meidän joukkoamme, osallisia oikeuksiimme ja etuuksiimme, ja teille määrätään talot, palvelijat sekä asemanne mukaiset tulot. Menkää, Veljet, virkistymään ja valmistautumaan kansan kohtaukseen pyramiidin huipulla aamunkoitteessa; tunnin kuluttua siis. Viekää heidät pois, Lordi Mattai."
Niin me läksimme, jättäen sinne Halkaistun Sydämen taikakalun, sillä papit kieltäytyivät antamasta sitä minulle takaisin, sanoen Päivän ja Yön vihdoinkin joutuneen oikeaan paikkaansa ja pysyvän siellä ainaiseksi. Mayan, Mattain ja pappijoukon saattamana kuljimme salien ja käytävien läpi temppelin pihalle ja sieltä palatsin huoneisiin, missä vahvistimme itseämme syöden, sillä olimme jo näännyksissä.
Juoni oli onnistunut, virallinen päätös oli ohi, eikä meidän toistaiseksi tarvinnut enään pelätä henkeämme. Mattain valtakin oli säilynyt ja hänen tyttärensä pysyi yhä Tikalin vaimona; herra Strickland ja neiti Maya olivat saavuttamaisillaan toiveidensa päämäärän, kun heidät kansan läsnäollessa julistettaisiin yhteenkuuluviksi. En koskaan ole syönyt ateriaani alakuloisempana, ei koskaan tulevaisuuden huoli ja pelko ole synkentänyt kasvojani niinkuin nyt; sillä vaikkei mitään puhuttu, tunsimme kukin sydämessämme itsemme syypääksi rikokseen, ja että roistotyömme varhemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella, yllättäisi meidät.
Asian suhteen oli minulla nureksimisen syytä, sillä en puolestani ollut voittanut mitään, jos toiset ehkä olivatkin; sitäpaitsi tunsin juhlallisen valan sitovan itseäni ja kieltävän minun edes lähtemästä pois tästä kaupungista, mihin olin tullut niin suurin toivein. No, tehty oli tehty, ja oli turhaa murehtia tai miettiä tulevaisuutta, joten kysyin Mattailta, mitä tapahtuisi pyramiidin huipulla.
"Siellä on suuri kansankokous", hän vastasi, "niinkuin tapa on Vetten Nousuyön jälkeisenä aamuna, ja silloin saavat kaikki tiedon, mitä on tapahtunut Kaikkein Pyhimmässä. Jos kansa niin tahtoo, tunnustetaan Tikal sopimuksemme mukaisesti päälliköksi, ja joko tänään tai huomenna tulee valkoisesta miehestä neiti Mayan puoliso, jotta" — hän lisäsi pilkallisesti — "heidän liitostaan syntyisi tuleva Pelastaja. Jos olette valmiit, on meidän jo aika lähteä, sillä kansanjoukko on kokoontunut ja seurue odottaa meitä ulkopuolella."
Tullen ulos palatsista me asetuimme odottavien ylimysten ja asemiesten joukon keskeen, astuimme yli pihan ja aloimme kavuta pyramiidin portaita. Yö vaaleni koin sarastaessa; ja hämärässä valaistuksessa, jonka läpi vain tähdet tuikahtelivat heikosti, me huomasimme määrättyihin paikkoihinsa alttarin ääreen kokoontuneen joukon pappeja ja ylimyksiä, yllään päärmetyt viitat — sillä aamu-ilma oli kylmä. Heidän edessään seisoivat sankat kansanjoukot, jotka olivat tänä juhlapäivänä kokoontuneet tänne rukoilemaan ja kuulemaan oikeata selontekoa Zibalbayn kuolemasta; Zibalbayta tuntemattomista maista seuranneiden muukalaisten kohtaloa; päällikön paikan ja vallan seuraajaa koskevaa Neuvoston päätöstä; ja lopuksi sitä seikkaa, oliko jumalan oraakkeli puhunut papeilleen tästä tai mistään muusta asiasta, kun kadonnut taikaesine pantiin paikalleen Kaikkein Pyhimpään.
Päästyämme alttarin luo, annettiin meille istuimet Sydämen ylimysten joukossa; Mayan ja englantilaisen istuimet oli asetettu niin, että koko kansanjoukko saattoi nähdä ne.
Sitten seurasi hiljaisuus, kunnes vihdoin vartiohuoneen katolle asettunut pappi ilmoitti hopeatorveen puhaltaen koin syttyneen, jolloin valmiina oleva laulajajoukko alkoi laulaa ihanaa virttä, koko joukon yhtyessä loppusäkeisiin. Heidän laulaessaan osui nousevan auringon säde alttarilla palavaan tuleen, ja taaskin torvi soi.
Hiljaisuuden syntyessä rukoili tulen ääressä seisova, valkoiseen viittaan puettu pappi kuuluvalla äänellä:
"Oi jumala, meidän jumalamme, hukuta syntimme hukkuvan vuoden mukana. Oi jumala, meidän jumalamme, vahvista ja virvoita meitä voimallasi alkavan vuoden vaiheissa. Oi jumala, meidän jumalamme, armahda meitä, nosta meidät menneiden päiväin pimeydestä ja anna meille valoa vaeltamaan tulevia teitä. Kuule meitä, Taivaan Sydän, kuule meitä!"
Hän lopetti, mutta ympäröivästä joukosta vastasivat lukuisat äänet: "Kuule meitä, Taivaan Sydän, kuule meitä!"
Hetken aikaa vaikeni vanha pappi, ja tulen loimo läikehti hänen pitkällä vartalollaan ja itään suunnatuilla, haltioituneilla kasvoillaan. Hämärä vaaleni vaalenemistaan, kunnes yht'äkkiä aurinko ampui läpi varjojen nuolen lailla säteensä pyramiidin huippuun, niin että pyhä tuli kalpeni ja näytti aivan kuin riutuvan. Auringonvalon syttyessä nousi polvistunut rukoilijain joukko — miehet ja naiset — ylös marmorilattialta. Heitettyään pois valkoisia pukujaan peittävät tummat levätit, he kääntyivät kohotetuin käsin itää kohti ja huusivat yhteen ääneen:
"Terve, oi aurinko sulle, antaja hyvien lahjain! Terve, oi sulle, uus-syntyinen auringon lapsi!"
Sitten valo yhä kirkastui, ja pian ilmestyi kaupunki sumuvaipoistaan ihanana ja valkoisena; ja kun päivänsäteet alkoivat paistaa sinnekin, lukivat toiset, alttarin vieressä olevat papit Vetten Nousun alkaissa välttämättömät rukoukset. Sydämen kansalle oli tämä tapaus erikoisen tärkeä, sillä heidän maassaan sataa vain hyvin vähän. Heidän satonsa runsaus riippui siis siitä, että järven vedet paisuivat mantereen valtavien vuorien lumen sulaessa ja peittivät alleen saaren sekä mantereen alavat rannat. Kun vedet olivat jälleen laskeutuneet, kylvi kansa siemenen mudan lannoittamaan, viljavaan maahan, mistä se, ilman suurempaa vaivaa, korjasi sadon, ennenkuin järvi tulvi taas uudelleen.
Kun rukoukset olivat päättyneet ja vartavasten valitut kauniit lapset olivat tuoneet tuoreita kukkia alttarille, siunasi Tikal ylimmäisenä pappina kansan, ja siihen loppuivat asiaan kuuluvat juhlamenot.
Silloin nousi Mattai puhumaan, ilmoittaen kansalle kaikki tapahtumat, tai kaikki ne, jotka olivat heille välttämättömiä. Hän kertoi heille Zibalbayn kuolemasta, taikaesineen sovittamisesta tunnusmerkkiin ja tämän sisältä löytyneestä kirjoituksesta, jonka hän luki ääneen, kuolonhiljaisuuden vallitessa. Sitten hän ilmoitti heille, miten armollinen neiti Maya sekä valkoinen mies suostuivat menemään naimisiin, oraakkelin ääntä totellen; sekä vielä, miten armollinen neiti Maya oli toivonut serkkunsa Tikalin yhä pysyvän Sydämen Kaupungin päällikkönä, jotta hän, armollinen neiti Maya, voisi ilahduttaa Taivaan lähettämää miestänsä ja levätä siihen asti, kuin lapsesta olisi varttunut mies, jonka viisaus ja valta tekisi heidät vielä mahtavammiksi kuin heidän esi-isänsä olivat olleet.
Kun hän oli lopettanut selityksensä, kuului suosiohuutoja ja ilon-ilmauksia ja joku ääni kansan joukosta kysyi, milloin tuo valkoinen mies, Meren Poika, ja armollinen neiti Maya vihittäisiin.
Tähän kysymykseen vastasi Maya itse, sanoen herransa tahtovan sen tapahtuvan samana iltana palatsin juhlasalissa, sekä että tapauksen kunniaksi järjestettäisiin suuri juhla.
Tämän jälkeen puheet loppuivat, eikä Tikal ollut sanonut hyvää eikä pahaa sanaa, mikä ei ollut hänen asemansa mukaista, mutta maan tapojen mukaan tuli paljon kansaa, ylhäisiä ja alhaisia, onnittelemaan Mayaa, josta oli tulossa morsian.
Väsyneenä katselemaan heitä ja kuulemaan heidän kaunisteltuja puheitaan minä liityin erään ystävällisen ylimyksen pariin ja läksin katsomaan vesiportin sulkemismenoja: suuri marmorimöhkäle vieritettiin erityiseen aukkoon, mihin virkamiehet kiinnittivät sen kuparitelkein, sulkien sinetillä. Vaikka tulva olisikin matala, oli kuolemanrikos rikkoa näitä sinettejä neljään kuukauteen, ja jos joku tällä aikaa tahtoi lähteä ulos kaupungista, oli hänen noustava muurille ja laskeuduttava sieltä tikapuiden avulla puiselle laiturille, mihin veneet olivat ankkuroidut. Kuljimme jälkeenpäin ympäri muureja ja pitkin pääkatuja, ja minä ihmettelin tämän paikan autiutta, sillä se oli enimmäkseen raunioina. Siitä huolimatta luulen, ettei Meksiko esi-isäni Montezuman aikoinakaan ollut mahtavampi ja väkirikkaampi kuin tämä kaupunki varmasti oli ollut suuruutensa päivinä.
Puolipäivän tienoissa palasin palatsiin, minulle määrättyyn huoneustoon, ja kun kuulin herra Stricklandin yhä olevan neiti Mayan seurassa, söin päivälliseni yksin, niin paljon kuin minulla riitti ruokahalua, ja heittäydyin hetkeksi maata.
Minut herätti unestani herra Strickland, joka saapui yhtä iloisena kuin hän aina muinoinkin oli, ennenkuin vielä olimme liittyneet Molasinkaan seuraan, ja puhui suurella touhulla häävalmistuksistaan. Kuuntelin mitä hänellä oli kerrottavana ja yritin parhaani mukaan päästä hänen mielialaansa, onnistumatta luullakseni kumminkaan, sillä lopulta sai hän minun synkän mielialani ja alkoi katua menneisyyttään ja epäröidä tulevaisuuttaan. Lohdutin parhaani mukaan häntä, onnistumatta kuitenkaan, sillä hän pudisti päätään, sanoen:
"Vaikka Maya onkin intiaani, rakastan häntä, eikä kukaan muu nainen ole merkinnyt minulle sitä kuin hän. Mutta minä pelkään, Ignatio, sillä tämä avioliitto alkoi huonoilla enteillä, ja minä rukoilen, ettei petoksella alettu asia päättyisi surkeasti. Tulevaisuus on synkkä sekä Teille että minulle. Teillä oli tänne tullessanne määrätty tarkoitus ja Te tahdotte lähteäkin täältä tarkoitustanne seuraten; enkä minäkään tahdo, vaikka otankin tämän neidin vaimokseni, kuluttaa elämäni päiviä Sydämen Kaupungissa, vaikka ainakin nyt näyttää siltä, että meidän on siihen pakko, ellemme pääse pakenemaan."
"Toivokaamme pääsevämme pakenemaan", minä vastasin.
"Minä epäilen", hän sanoi, "sillä olen huomannut, vaikka meitä kohdellaankin kaikella kunnialla, meitä tarkkaan vartioitavan, ainakin minua, erinäisistä syistä. Mutta tulkoon mitä tahansa, minä ainakin toivon, ettei tämä avioliitto millään lailla sotke meidän ystävyyttämme, Ignatio?"
"Eipä tiedä, herra", vastasin, "vaikka luulen saman asian jo viikkoja sitten synnyttäneen juovan välillemme ja pelkään että tuo juopa syvenee. Onhan sitäpaitsi kohtaloni määrännyt että nainen ja naisen lempi asettuu minun, suunnitelmieni ja ystävieni tielle. Siitä asti kuin silmäni ensi kertaa näkivät maatilan kappelin alttariin sidotun neiti Mayan, tunsin hänen kauneutensa sotkevan suunnitelmamme, ja näyttää siltä kuin sydämeni olisi puhunut totta. Sillä hänen johtaminaan olemme lähteneet kulkemaan pimeätä polkua, jonka loppua ei ihmissilmä aavista."
"Niin", hän vastasi, "mutta lähdimme kulkemaan tuota polkua, pelastaaksemme henkemme."
"Hän sen valitsi, ei pelastaakseen omaa henkeään, josta luulen hänen vähän välittävän, vaan saadakseen itselleen haluamansa miehen. Minun mielestäni olisi meidän molempien ollut parempi kuolla, jos se oli Jumalan tahto, kuin elää rikoksen tahraamin sydämin, koska meidän kuitenkin kerran on kuoltava, eikä jäljellä olevat vuodet kumminkaan voi pyyhkiä pois tuota tahraa. No, mutta tämähän on sulhaselle tietenkin mieletöntä puhetta. Unohtakaa se, ystävä, ja levätkää, kootaksenne voimia hääjuhlaanne varten."
Vastaamatta mitään heittäytyi herra Strickland vuoteeseensa, missä hän viipyi — unessa vai valveilla, en tiedä — auringon laskuun asti, jolloin joukko ylimyksiä ja palvelijoita herätti hänet, vieden hänet kylpyyn. Hänen palattuaan toivat toiset lähetit loistavia pukuja ja Mayan hänelle ja minulle lahjoittamia jalokiviä, joita piti juhlatilaisuudessa kannettaman.
Kun parturit olivat leikanneet ja voidelleet hänen vaalean tukkansa ja partansa tämän kansan tapojen mukaisesti, puettiin hän kuin mikäkin teurasuhri.
Kun kaikki oli valmista, avautuivat ovet selki seljälleen ja kuusi airutta, sauvat käsissä, astui sisään, mukanaan joukko herttaisia laulavia tyttöjä, jotka eivät, totta puhuen, olleet pieniä. Näiden airueiden ja neitojen keskeen asetettiin herra Strickland, ja niin lähdettiin kulkemaan, minun astellessani raskain sydämin jäljessä, juhlasalia kohti. Kun olimme päässeet sen ääreen, temmattiin ovet auki ja laulajat virittivät rakkauslaulun, kauniin kylläkin, mutta niin hullunkurisen, että olen sen jo unohtanut.
Astuimme yli kynnyksen ja näimme suuren salin olevan tupaten täynnä lampunvalossa välkehtiviin jalokiviin pukeutunutta yleisöä. Tämän seurueen läpi astuimme salin takaosassa olevalle avoimelle paikalle, missä istui puoliympyrän muotoisessa kaaressa Sydämen Neuvosto, Tikal vaimoneen keskellä, Mattai heidän oikealla puolellaan ja vasemmalla Zibalbayn kasvinveli, tuo vanha pappi Dimas, joka oli sanellut valamme.
Saapuessamme perille nousi koko Neuvosto, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, seisomaan ja kumarsi englantilaiselle. Tuo poikkeus oli Tikal, joka tuijotti liikahtamatta suoraan eteensä. Tuskin olivat he jälleen istuutuneet, kun taaskin kuului soiton säestämää laulua ja salin toiselta seinältä ilmestyi joukko kuninkaalliseen vihreään puettuja, tammenlehdin seppelöityjä soittoniekkoja, ruokopillejänsä puhaltaen. Soittoniekkojen marssittua tai oikeammin tanssittua ilmestyi parvi nuoria, valkoisiin puettuja tyttöjä, valkoiset liljat käsissä, kylväen kukkansa lattialle, morsiamen kulkea.
Sitten saapui itse Maya, kuin kauneuden ilmestys, saaden miltei sulamaan minunkin kylmän sydämeni ja pannen minut myötätuntoisemmin katselemaan englantilaisen osallisuutta salajuoneen. Hänelläkin oli valkoinen, kullalla päärmetty puku, Sydämen tunnusmerkki rinnassaan. Hänen vyönsä ja kaulakoristeensa olivat täynnä kallisarvoisia smaragdeja; hänen päässään välkkyi järven simpukoista muinoin saatujen helmien täyttämä tiaara ja hänen ranteissaan ja nilkoissaan oli kultarenkaat. Hänen aaltomainen tukkansa valui valtoimena miltei jalkojen sandaaleihin asti ja kädessään piti hän arvonsa merkkinä pientä, kultaista valtikkaa, jonka toisessa päässä oli suuri helmi, toisessa sydämenmuotoinen smaragdi.
Hän astui esiin, tai oikeammin keinui siro päänsä pystyssä, ja niin kummallinen ja ihana oli hänen kasvojensa ilme, etten siitä asti kun hänet näin siihen saakka kun hän oli ehtinyt sulhasensa viereen, muista huomanneeni mitään muuta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja jotenkin vakavat; ne näyttivät sillä hetkellä oikeastaan paremminkin valkoisen kuin intiaanirotuisen naisen kasvoilta, ja hänen kaarevat huulensa olivat raollaan, kuin olisivat ne halunneet lausua jonkun unohtuneen sanan. Hänen syvät, siniset silmänsä olivat avoinna ja katsoivat silmäripsien varjosta salaperäisinä ja tenhoavina, kuin unessakävijän silmät. Äkkiä ne kohtasivat herra Stricklandin katseen ja saivat inhimillisen ilmeen, punaisen veren virratessa hänen rinnassaan, käsivarsissaan ja otsassaan.
Sitten minulta loppui lumous. Tarkastin Tikalia ja näin hänen kasvoillaan saman ilmeen, jolla hän omana hää-iltanaan oli katsonut Mayaa, luultuaan hänen jo kuolleen, mutta huomattuaan hänet edessään, täynnä lihaa ja verta. Palavasti, epätoivoisesti tuijotti Tikal häneen, ja minä huomasin kyyneleitä hänen tuimissa silmissään, ja että hän hehkui raivoa kiireestä kantapäähän asti, nähtyään Mayan ottavan riemulla vastaan hänen valkoisen kilpakosijansa.
Tikalista minun katseeni siirtyi hänen vierellään istuvaan tummaan kaunottareen, Nahuaan, hänen vaimoonsa, ja minä huomasin hänen tällä hetkellä varmasti tietävän sen, mitä hän tähän asti oli ehkä vain aavistanut, että hänen miehensä sydämessään halveksi häntä, samalla kuin hän kaikesta sydämestään ja sielustaan rakasti tuota nuoruutensa kihlattua, joka nyt seisoi hänen edessään toisen miehen morsiamena.
Epäilys, kauhu ja raivo kuvastuivat Nahuan silmissä, kun tuo tieto uhkaavasta kurjuudesta syttyi hänessä, naisen kurjuudesta, joka huomaa ikipäiviksi kadonneen sen, mikä on hänelle elämässä ollut kaikki kaikessa. Painaen hetkeksi käden sydämelleen hän kääntyi poispäin, salatakseen häpeänsä ja kurjuutensa, ja kun hän jälleen nosti katseensa, oli se tyyni kuin kuvan katse, mutta siitä hehkui kylmä, leppymätön viha — viatonta naista kohtaan, joka oli ryöstänyt hänen onnensa.
Nyt seisoivat sulhanen ja morsian yhdessä avoimella paikalla, ympärillään puolikaaressa Sydämen Neuvosto, mihin minullekin oli järjestetty istuin; heidän takanaan olivat soittoniekat ja laulutytöt ja heidän takanaan taas häävieraiden kirjava joukko.
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, nousi yliairut seisomaan ja julisti tulevien aviopuolisoiden nimet ja arvon, ilmoittaen lyhyesti, että heidät vihittäisiin kaupungin suojelusjumalan suoranaisesta käskystä, Sydämen Neuvoston toivosta, sekä heidän keskinäisen rakkautensa takia. Kirjoitetusta asiakirjasta luki hän sitten sopimuksen, jonka nojalla Maya luovutti hallitusoikeutensa serkulleen Tikalille, ja minä huomasin seurueen kuuntelevan sopimusta kylmällä vaitiololla, muutamien ilmaistessa paheksumisensa. Vihdoin luetteli hän toisesta asiakirjasta määräykset, etuudet, velvollisuudet, omaisuuden, talot ja palvelijat, jotka kuuluivat Ruhtinatar Mayalle ja hänen puolisolleen ja myöskin minulle, heidän ystävälleen.
Saatuaan lukunsa loppuun, kysyi hän herra Stricklandilta ja Mayalta, olivatko he kuulleet kaikki Neuvoston määräykset ja suostuisivatko he niihin. He nyökkäsivät myöntäen, jolloin yliairut, puhutellen Tikalia kaikilla hänen arvonimillään, kehoitti häntä päällikköasemansa ja papillisen toimensa nojalla kansan nähden vihkimään nämä kaksi toisiinsa, niinkuin maan vanhat lait määräsivät.
Tikal kuuli hänen kehoituksensa ja nousi seisomaan, ikäänkuin olisi tahtonut käydä suorittamaan toimitusta, mutta istuutui jälleen ja sanoi:
"Hakekaa, airut, joku muu pappi, sillä minä en tee sitä."