KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Mattai ennustaa pahaa.
Kun Tikal oli sanonut sanansa, kuului salista hämmästyksen kohina, ja Mattai alkoi kuiskutella hänen korvaansa. Tikal kuunteli hetken, mutta kääntyi sitten vihoissaan hänen puoleensa ja sanoi kovalla äänellä, niin että kaikki kuulivat sen:
"Sanon Teille, Mattai, etten halua ottaa osaa tähän rikokseen. Onko mokomaa ennen kuultu, että Sydämen Ruhtinatar, maan ylhäisin nainen, joutuisi naimisiin jonkun muukalaisen kanssa, joka eksyneen koiran tavoin on kuljeksinut meidän porteillemme?"
"Ennustus —", alkoi Mattai.
"Ennustus! En lainkaan usko ennustuksiin. Miksi tottelisin ennustusta, joka on kirjoitettu vasta nyt, mutta koska tai kuka sen on kirjoittanut, sitä en tiedä? Tämä nainen oli minun kihlattu morsiameni ja nyt minua pyydetään vihkimään hänet nimettömään mieheen, joka ei ole edes meidän vertamme eikä uskoamme. No, minä en vihi."
"Mutta, herra, Tehän herjaatte", vastasi Mattai raivostuen, "sillä ei ole sama asia vastustaa jumalan oraakkelia tai ylipappia. Siksi toiseksi", hän jatkoi pisteliäästi, "mitä se Teihin koskee, joka olette vasta kymmenen päivää ollut naimisissa vieressänne olevan naisen kanssa, jos muinoinen kihlattunne valitsee itselleen toisen miehen?"
"Mitä se minuun koskee?" kertasi Tikal vimmoissaan. "Jos tahdotte tietää, kerron Teille. Minuun se juuri koskeekin. Miten tulin rikkoneeksi uskollisuuteni ja ottaneeksi tyttärenne vaimokseni? Teidän takianne, Mattai, Teidän takianne, valehtelija ja väärä profeetta. Ettekö vannonut minulle Mayan kuolleen erämaahan? Ja ettekö Te, tyydyttääksenne kunnianhimoanne, pakottanut minua ottamaan tyttärenne vaimokseni? Niin! Ja eikö tämä Sydämen Ruhtinattaren ja valkoisen miehen välinen avioliittokin ole Teidän omien etujenne tarkoituksessa punottu juoni?"
Kaikkien meidän jäädessä hämmästyksiimme nousi Nahua, joka tähän asti oli vain kuunnellut ja vaiennut, seisomaan, sanoen:
"Mieheni Tikal unohtaa, että jo yleinen kohteliaisuus turvaa epämieluisenkin vaimon julkiselta häväistykseltä."
Sitten hän kääntyi ja lähti takanaan olevasta ovesta ulos.
Seurue sääli tuota naista ja oli närkästynyt miehelle. Ja joka puolella kävi kuiske ja jupina. Kun kaikki äänet vaikenivat, sanoi Tikal: "Tämän yön touhuista koituu vielä ikäviä, enkä minä tahdo sotkea niihin kättäni. Tehkää mitä teitä haluttaa." Ja ennenkuin kukaan ehti mitään vastata, oli hänkin lähtenyt salista asemiestensä seuraamana.
Syntyi hetken hiljaisuus, sitten alkoivat miehet puhua hämmästyksissään ja jotkut Sydämen Veljesliiton jäsenet nousivat istuimiltaan neuvottelemaan hät'hätää. Vihdoin istuivat he takaisin paikoilleen, mutta Mattai pyysi, kätensä ylös nostaen, hiljaisuutta ja lausui näin:
"Suokaa anteeksi", hän alkoi, puhuen seurueelle, "jos sanani tuntuvat harkitsemattomilta ja raaoilta, mutta minun on vaikea pysyä tyynenä, kuullessani tytärtäni ja itseäni julkisesti häväistävän. En tahdo alentua vastaamaan niihin syytöksiin, jotka Lordi Tikal raivopäissään kohdisti minuun. Joku paha voima on häneltä varmastikin vienyt järjen, koska hän saattaa unohtaa miehenkunniansa ja ruhtinaan ja papin velvollisuutensa ja lausua tuollaisia parjauksia jumalaamme vastaan ja jumalamme Ruhtinatar Mayalle aviopuolisoksi valitsemaa valkoista miestä sekä minua, Kaikkein Pyhimmän Isäntää vastaan. Moni teistä piti minua mielettömänä silloin, kun oli kysymyksessä Tikalin asettaminen viimeisen ruhtinaamme Zibalbayn tilalle, luullessamme hänen tyttärineen kuolleen erämaahan, ja minä annoin ääneni Tikalille. Nyt minä huomaan, että muut olivat oikeassa ja minä itse olinkin väärässä. Mutta riittäköön jo tämä ikävyys ja surkeiden asiain pohtiminen, se on huonoa hääiloa. Tikal, pääpappimme, on mennyt, mutta muita pappeja löytyy vielä, eikä hänen tahtonsa ole Neuvoston eikä Sydämen kansan tahto. He kannattavat tätä avioliittoa, ja Dimas, vanhin joukosta, minä kutsun Teitä toimittamaan vihkimisen."
Silloin huusi seurue suosiota, sillä kaikki olivat jännittyneitä tämän harvinaisen liiton takia, joskin se etupäässä kutkutti vain heidän mielikuvitustaan. Jopa Tikalin puoluelaisetkin olivat raivoissaan hänelle hänen kehnon ja raa'an käyttämisensä takia vasta vihittyä vaimoaan kohtaan.
Kun melu jälleen hiljeni, nousi vanha pappi Dimas seisaalleen ja luki, liitettyään yhteen Mayan ja englantilaisen kädet, liikuttavan ja ihanan rukouksen heidän puolestaan, siunaten heidät ja anoen Taivaan Sydämeltä ja muilta jumalilta apua, jotta he lisääntyisivät ja olisivat onnellisia keskinäisessä rakkaudessaan. Vihdoin pani hän vartavasten valmistetun valkoisen silkkivaatteen heidän päänsä päälle heidän polvistuttuaan hänen eteensä; irroitettuaan sitten morsiamen vyötäisiltä smaragdivyön, hän otti kiinni Mayan oikeasta kädestä ja vei sen englantilaisen käteen. Sitten sitoi hän kädet vyöllä yhteen kiinni ja julisti juhlallisin sanoin Taivaan ja maan nähden nämä kaksi ihmistä mieheksi ja vaimoksi, kunnes kuolema heidät erottaisi.
Sitten otettiin vaate pois ja vyö irroitettiin, ja noustuaan seisomaan suutelivat vastavihityt toisiaan kaiken kansan nähden. Riemun huuto raikui, ja yksitellen, arvonsa mukaisesti, kävivät vieraat toivottamaan onnea morsiamelle ja sulhaselle, useat tuoden arvokkaita ja ihania lahjoja, jotka he antoivat palvelevien neitojen huostaan. Kaikkein viimeisenä tuli vanha pappi Dimas ja sanoi:
"Suloinen morsian, se lahja, jonka Neuvosto on määrännyt annettavaksi Teille, vaikkakin itsessään halpa, on kumminkin kaikkein arvokkaimpia tämän kaupungin sisällä, se on itse Taivaan Sydämen Kaikkinäkevän Silmän pyhä tunnusmerkki, jonka ihmissilmät Teidän kauttanne näkevät tänään ensi kertaa sitten monen sukupolven. Pitäkää sitä aina mukananne, armollinen rouva, ja muistakaa, vaikkeikaan tällä kivellä ole näköä, että se Silmä, jonka tunnusmerkki tämä on, joka hetki lukee sielunne salaisimmat ajatukset. Tehkää ajatuksenne yhtä puhtaiksi kuin ruumiinnekin on, älkääkä päästäkö sydämeenne vilppiä tai petosta; sillä kaikista näistä seikoista on Teidän tulevina päivinä tili tehtävä."
Näin puhuessaan hän veti kätköstään tuon kaamean Silmän, jonka olimme nähneet Sydämen sisässä, kun riettailla käsillämme avasimme sen ja panimme oikean sijalle väärän. Nyt se riippui kultaketjuissa, jotka Dimas pani morsiamen kaulaan, niin että punainen ja julmannäköinen koru joutui välkkymään hänen paljaalla rinnallaan. Maya kumarsi ja mutisi jotain kiitokseksi, mutta minä näin että häntä alkoi pyörryttää tuo kamala esine, sillä hän kalpeni ja olisi kaatunut, ellei hänen miehensä olisi tukenut häntä.
Englantilaisen ja hänen vaimonsa ottaessa vastaan lahjoja ja kuunnellessa imarteluja oli palvelijajoukko täyttänyt pilarien taakse sijoitetut pöydät kaikenkaltaisella ruualla, ja merkin soitua alkoi juhla-ateria. Se oli pitkä ja riemuisa, vaikka ilo näyttikin hävinneen Mayan kasvoilta, joka ei syönyt eikä juonut, vaan tavantakaa nosti punaista Silmää rinnaltaan, kuin olisi se polttanut ihoa.
Vihdoin nousi hän pöydästä ja astui miehensä saattamana kumartaen poikki salin pihalle, missä odottivat kantajat kantotuolein. Näihin he istuutuivat, ja kun olimme muodostaneet pitkän ja loistavan kulkueen, jota en tässä kuitenkaan rupea kuvaamaan, läksimme kiertämään soiton ja laulun kaikuessa ympäri suuren torin, kuun ja tuhansien soihtujen näyttäessä tietä.
Tälle torille oli kokoontunut koko Sydämen Kaupungin väestö, miehet, naiset ja lapset, juhlimaan morsianta, kukin kantaen kukkia ja roihuavaa soihtua; enkä minä koskaan ole nähnyt ihanampaa näkyä kuin tämä heidän kunnianosoituksensa.
Kun tori oli jo täynnä, pysähtyi kulkue palatsin porteille ja monet kädet olivat auttamassa morsianta ja sulhasta alas kantotuoleistaan. Tällä hetkellä huomasin minä, sattuen seisomaan lähellä, erään sulkalevättiin pukeutuneen miehen ryntäävän ohitseni ja näin hänen kädessään välähtävän kuin veitsen.
Vaistomaisesti minä tulin huutaneeksi: "Varokaa, ystävä!" espanjaksi niin kovalla äänellä, että englantilaisen korva kuuli sen. Hän kääntyi ympäri, ja siinä samassa hyökkäsikin jo mies hänen kimppuunsa, veitsi kädessä. Mutta saatuaan varoituksen, oli englantilainen häntä nokkelampi. Hypäten sivuun hän antoi samassa sellaisen täräyksen murhamiehelleen, että tämä kierähti holvikäytävän varjoon.
Hetkeen aikaan ei kukaan näyttänyt ymmärtävän mitä tapahtui. Kun he ymmärsivät ja alkoivat katsella miestä, oli hän jo tipo tiessään. Kuka hän oli tai miksi hän teki roisto-yrityksensä, ei saatu koskaan tietää; mutta minä puolestani en epäile, että joko Tikal itse tai joku hänen käskyläisensä oli pukeutunut mustaan sulkalevättiin ja aikoi surmata Tikalin kilpakosijan. Ajan mennen oli tällä yrityksellä suuri vaikutus kansaan, ja se oli yksi syy Tikalin vallan ja suosion sortumiseen.
Herra Strickland vakuutti levollisesti lähellä oleville ylimyksille jääneensä vahingoittumatta. Lausuttuaan lyhyet kiitokset vetäytyi hän sitten vaimoneen palatsiinsa, enkä minä nähnyt häntä enään sinä iltana.
Tänä hääpäivänä alkoi pisin ja väsyttävin vuosi, mitä pitkän ja vaivaloisen elämäni varrella olen viettänyt. Pian ymmärsin mistä johtui että Maya oli ruvennut vihaamaan syntymäpaikkaansa Sydämen Kaupunkia, sen kansaa ja tapoja, ja kiihkeästi kaipaamaan uutta elämää uusissa maissa. Täällä ei ollut mitään vaihtelua ja työtä vähän; ylellisen loiston uuvuttamana ränsistyivät suuren sivistyksen tähteet ränsistymistään, eikä kukaan kohottanut kättään korjatakseen mitään. Jos jotakin tehtiin, oli se vain pappien ja ylimysten aseman ja vallan keinottelua, ja yhteinen kansa kulki kuuliaisena tätä tietä tai tuota, hankkien ruokaa ja vaatteita yhteiskunnalle — ei itselleen — mitä he eivät tehneet sydämensä ilolla. Lekotellen ikuisessa päivänpaisteessa, kulkivat he kehdosta hautaan asti, toivomatta mitään, kärsimättä mitään, pelkäämättä mitään, tyytyen juhlimaan ja kuhertelemaan rappeutuvissa palatseissaan ja väsyttyään nukkumaan, kunnes koitti taas juhlien ja lemmen aika, hakien väliajoilla sielulleen lohdutusta uskonsa kaavoista, uskonsa, jonka sisällön he olivat unohtaneet. Sellainen oli kansa, josta Zibalbay toivoi luovansa valloittajaheimon!
Mutta he olivat syntyneet tällaiseen elämään; eivätkä he varmasti olisi kestäneet toisenlaista, sillä vaivalloisuus olisi masentanut heidät kuten intiaani-esi-isäni masentuivat espanjalaisten rautaisen kouran alla. Minulle tämä elämä oli yhtämittainen kidutus. Olen usein nähnyt villin eläimen kituvan ja kuolevan vankilassaan, vaikka sille on annettu ruokaa paljon enemmän kuin se konsanaan olisi löytänyt syntymetsistään, ja tuollaisen villin eläimen kaltaiseksi tunsin minäkin itseni tässä toimettomassa Sydämen Kaupungissa.
Rikkautta, jota läksin hakemaan, oli ympärilläni yltäkyllin hyödyttömänä ja toimettomana kuin kokoojiensa toimettomat kädet, ja tuolla Meksikossa oli taas miehiä, jotka tämän omaisuuden avulla voisivat tehdä itsensä vapaiksi ja mahtaviksi. Oi! Minä en voinut koota heitä, en voinut edes päästä pakenemaan tyrmästäni, sillä jokaista liikettäni vartioitiin. Olisin kuitenkin yrittänyt paeta, ellei englantilainen, jolle ilmaisin suunnitelmani, olisi moittinut minua uskottomaksi ystäväksi, jos lähtisin ja jättäisin hänet yksin tänne muukalaisten maahan.
Hänen laitansa oli vieläkin pahempi kuin minun, sillä hän väsyi kohta perinpohjin tähän ikuisen kesän kaameaan kaupunkiin sekä kaikkeen muuhun siellä, paitsi vaimoonsa. Kokonaisia tunteja saatoimme istua ja tähystellä järven avaroille ulapoille, punoen suunnitelman toisensa jälkeen, miten pääsisimme noille vuorille ja vapauteen, hyljätäksemme kumminkin jokaisen suunnitelmamme. Sillä ne olivat toivottomia. Yötä päivää häntä vartioitiin, sillä tässä kohdassa vain unohti tuo kansa välinpitämättömyytensä. Se tiesi rotunsa olevan kuolemaisillaan ja, panematta itse kortta ristiin omaksi pelastuksekseen, mieluummin uskoi tuohon ennustukseen, joka lupasi valkoisesta miehestä synnyttää pelastajan.
Vaikkakin tuo ennustus oli väärä, oli se tai ainakin yksi puoli siitä toteutumassa itsessään jo ihme tälle kansalle, jonka keskuudessa lapset olivat niin harvinaisia. Vihdoin tuo ennustettu lapsi syntyi — poika — eikä ilolla ollut ollenkaan rajoja. Kumma kyllä, Nahuakin synnytti samana päivänä pojan, ja suuri oli hänen surunsa kuultuaan, ettei kansan ilo johtunut hänestä ja hänen synnytyksestään.
Joku päivä englantilaisen häiden jälkeen kuulimme Mattain sairastuneen jonkunlaiseen halvaukseen, mihin yhtyi parantumaton pitalisuus käsivarsissa. Kuukausia hän makasi kotonaan, tullen säännöllisesti yhä huonommaksi, kuten lääkärit sanoivat. Eräänä iltana — muistan sen olleen kolme päivää ennen Mayan lapsen syntymistä — hän ilmestyi Mayan, englantilaisen ja minun luo, meidän ihaillessamme palatsista kuunpaisteista puutarhaa. Emme olleet ensin tuntea häntä, sillä en koskaan ennen ole nähnyt niin kaameata näkyä. Hänen ruumiinsa oli pöhötyksissä; vasen käsi oli siteissä; pää vapisi lakkaamatta; ja pitalisuus oli jo levinnyt kasvoillekin, jotka olivat kirjavat kuin sateenkaari.
"Älkää pelästykö minua", hän alkoi matalalla äänellä, tuijottaissaan meihin kalpein silmin. "Ei teidän pitäisi pelästymän, sillä te kaikki olette osallisia siihen samaan rikokseen, joka on minusta tehnyt sen kuin nyt olen. Niin, epäilkää jos Teitä haluttaa, mutta minä tiedän sen. Jumalan kirous on kohdannut minua, hänen väärää palvelijaansa, ja se on kohdannut oikein. Olkaa varmasti vakuutettuja, että tuo kosto kohtaa teitäkin, sillä Silmä on nähnyt, Suu on puhunut ja Sydän on ajatellut tuomionne. Katsokaa minua ja oppikaa tietämään, mikä on väärintekijän palkka, ja koettakaa minun kärsimyksistäni saada mitta omille kärsimyksillenne. Ehkei teidän mittanne ole vielä täynnä; ehkä täytyy teidän tehdä vielä suurempia syntejä; mutta kosto tulee — sanon teille, että kosto tulee täällä ja tulevassa elämässä. Tein tämän, kaiken tyttäreni takia rakkaudesta häneen, ainoaan lapseeni. Hän oli kunnianhimoinen ja toivoi tätä miestä, ja minä toivoin voivani luoda valtaa hänelle ja hänen lapsilleen.
"Mutta katsokaa, miten viini on käynyt etikaksi ja hänen ihana hedelmänsä tuhkaksi. Hänen miehensä vihaa ikuisesti häntä; he tuskin puhuvat enään, tai syytävät vain katkeria sanoja toisilleen. Vielä nyt — joskaan ei kauvan on Tikal Sydämen kaupungin päällikkö, sillä hänen kade raivonsa on vienyt mielen häneltä; hänen tekonsa ovat kuristuksen ja väkivallan tekoja; hän on saanut kansan vihat ja hänen suosijansakin ovat jo luopuneet hänestä ja vehkeilevät häntä vastaan. Tiedättekö, mitä he suunnittelevat. He aikovat nostaa, Maya, Teille syntyvän lapsen päälliköksi hänen sijaansa ja panna Teidät ja Teidän muukalaisen miehenne hallitsemaan niin kauan kuin tuo lapsi kasvaa täysi-ikäiseksi. Oi! Te olette suunnitellut taitavasti ja kaikki näyttää teille toivorikkaalta, mutta minä ennustan, ettei niin tule käymään.
"Kirous kohtaa Teitä, Ignatio, Sydämen Haltija, sillä kaikki suuret toiveenne luhistuvat kuin mätä katto, eikä korista koskaan uneksimanne keisarikunnan lippuja kotkat. Orjalauma on se kansa, jonka takia ponnistellut olette, ja orjalaumaksi se jää, sillä suvaitsemallanne rikoksella olette vahvistanut heidän kahleitaan. Kirous kohtaa Teidän lastanne, Maya — hän ei koskaan kasva mieheksi; kirous kohtaa miestänne — hänen tukkansa ei ehdi harmaantua. Mutta raskaimmin kohtaa kirous Teitä, kavala Sydämen Ruhtinatar, Teitä, jonka elämä on katkeamaton, pitkä valhe; Teitä, joka hylkäsitte uskonne ja rikoitte valanne; Teitä, joka jätitte kansanne sekä ylhäisen, vanhan sukunne lait, saadaksenne itsellenne kuljeksivan valkoisen miehen. Nainen, emme kohtaa enään koskaan toisiamme; mutta muistakaa viimeisen kurjuutenne hetkellä ja ikuisen kadotuksen pitkinä vuosina nämä sanat, jotka Teille tänään olen sanonut."
Heristäen kuihtunutta kättään kasvojemme edessä Mattai kääntyi ja lähti pois huoneesta.
Hän lähti, mutta me tuijotimme kauhuissamme toinen toisiimme, sillä vaikkei kukaan meistä uskonutkaan hänen jumalaansa, tunsimme kumminkin sisimmässämme tämän miehen puhuneen totta, ja pahan perivän meidät vielä. Hetken nyyhkytti Maya, pää käsien varassa; sitten hypähti hän ylös ja silmässään syttynyt tuli kuivasi kyyneleet.
"Käyköön niin", hän huudahti, "en välitä siitä. Ainakin olen saanut Teidät, rakkaani, ja joitakuita kuukausia, kaikista ikävyyksistä huolimatta, olen ollut rinnallanne mitä onnellisin, ja tulkoon hyvää tai pahaa, mikään ei voi ryöstää minun muistojani. Mutta Teidän takianne pelkään. Mieheni, Teidän takianne minä pelkään —."
Sitten hänen kiihkonsa meni ohi ja hän heittäytyi miehensä syliin ja puhkesi itkuun.
Sitten syntyi lapsi, terhakka poika, miltei valkea, äitinsä tähtisilmin; ja samana iltana kuulimme Mattain kuolleen tuskiinsa sekä Nahuan synnyttäneen pojan.
Kahdeksantoista päivää kului, ja lapsivuoteestaan noussut Maya istui miehensä ja minun kanssa, kamarineitsyen pidellessä sylissään nukkuvaa lasta takanamme, kun joukko Neuvoston herroja pyysi saada keskustella äidin kanssa. He astuivat sisälle ja puhemies, Lordi Dimas, teki kumarruksen ja esitti asiansa:
"Sydämen Ruhtinatar, olemme tulleet luoksenne Neuvoston ja kansan puolesta, iloitsemaan kanssanne suuresta onnestanne ja esittämään muutamia asioita Teille. Joitakuita kuukausia on kansa jo ollut kyllästynyt Tikalin sortoon ja mielivaltaisuuksiin, Tikalin, joka vastoin maan lakeja on tuominnut kuolemaan monta sortonsa vastustajaa. Mutta eilen sai kaiken lisäksi Neuvosto kuulla erään hänen katalien töidensä käskyläisen tunnustuksen, että hän on aikonut murhata miehenne, lapsenne ja Lordi Ignation."
"Tosiaanko", sanoi Maya, "ja miksi puuttui minun nimeni tuosta luettelosta?"
"Armollinen rouva, emme tiedä", hän sanoi, "mutta tuntuu siltä kuin salaliittolaisten olisi ollut määrä vangita Teidät elävänä ja piiloittaa jonnekin Tikalin huoneisiin."
Silloin hypähti englantilainen seisaalleen ja vannoi kostavansa
Tikalille.
"Ei, herra", sanoi Dimas, "hänen persoonansa on pyhä eikä Teidän sovi siihen koskea, eikä Teidän enään tarvitse peljätä häntä, sillä hänen liittolaisiaan ja häntä itseään vartioidaan yötä päivää. Eikä Tikal tule kauvan pysymään Sydämen kaupungin päällikkönä, sillä Neuvosto on pitänyt salaisen kokouksen, johon teitä ei ole kutsuttu, ja päättänyt erottaa hänet rauhattomuuksiensa takia sekä kansan toivomuksesta."
"Voidaanko päällikkö erottaa?" kysyi Maya.
"Voidaan, armollinen rouva, jos hän on rikkonut lakeja, sillä eikö isäännekin erotettu juuri samaisesti syystä? Eikä Tikal ole päässyt tuohon paikkaan syntynsä perustuksella, vaan hänet on valittu. Te olette oikea Zibalbayn perijä, Sydämen Ruhtinatar."
"Saattaa niin olla", Maya vastasi tyynesti, "mutta olen luopunut oikeudestani, enkä halua peruuttaa sanaani."
"Jos Te olette luopunut", sanoi Dimas, "on yksi, jolle se kuuluu." Ja hän osotti nukkuvaa lasta. "Tuossa on Ennustuksen Lapsi, kansan toivo, ja hänet aioimme korottaa hallitsijaksemme, asettaen Teidät ja miehenne holhoamaan häntä, kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi."
"Ei", sanoi Maya, "sillä silloin kohdistuu Tikalin raivo häneen ja hänet surmataan — joko julkisesti tai salaa."
"Mahdotonta, armollinen rouva, sillä samalla kuin hänet nimitetään, pannaan Tikal lukkojen taakse, missä hän saa olla elämänsä loppuun asti."
"Ja milloin tämä tapahtuisi?" kysyi englantilainen.
"Huomenna, iltapäivällä, pyramiidin huipulla, jotta lapsi voitaisiin nimittää kaikkein Pyhimmässä tästä kolmen päivän päähän, Vetten Nousuyönä."
"Onhan mieletöntä kruunata pieni lapsi, enkä minä, enempää kuin miehenikään, halua tätä huomaavaisuutta", sanoi Maya. "Jos Tikal erotetaan rikostensa takia, saakoon joku korkea ylimys hänen paikkansa, kunnes lapsi on varttunut, voidakseen ottaa hallituksen vastaan."
"Vaikkakin Te ja miehenne voitte käskeä meitä tulevaisuudessa", vastasi Dimas ankarasti, "täytyy Teidän siihen asti totella, armollinen rouva, sillä Neuvoston ääni on ylempi ja se seuraa näkymättömän johtajansa, Taivaan Sydämen, tahtoa. Neuvosto on päättänyt, että Taivassyntyinen lapsi, jonka maallisia vanhempia te olette, ottaisi oman oikeutensa."
"Niinkuin tahdotte", sanoi Maya huokaisten; ja lähetystö poistui.
Tuona iltana olimme englantilainen ja minä erään ylimyksen talossa pidetyssä juhlassa, mistä me palasimme melko myöhään. Päästettyämme henkivartijamme menemään minä astelin hänen kanssaan aina hänen yksityishuoneustonsa ovelle asti, aikoen jättää hänet siihen; mutta hän pyysi minua astumaan sisään, pohtiakseen kanssani päivän tapahtumia ja tätä lapsen kohta tapahtuvaa kruunausta.
Suostuin siihen, ja kuljettuamme ensimäisen huoneen läpi saavuimme toiseen, jonka takana sijaitsivat hänen makuuhuoneensa. Pysähdyimme avonaisen ikkunan ääreen ja minä vedin lampun lähemmäksi, koska halusin tupakoida, eikä minulla ollut tulta. Siinä samassa olin kuulevinani jotakin ja kuulostin tarkemmin, sillä tuntui kuin olisin vankkojen makuuhuoneen ovien läpi kuullut naisen avunhuutoa. Tempasin ne auki ja syöksyin sisään eteisen läpi, huutaen mennessäni herra Stricklandia seuraamaan.
En saapunut liian varhain, sillä makuuhuoneessa kohtasi minua kumma näky. Vuoteen vieressä oli kehto, ja sen ääressä kamppaili kaksi naista. Toisella heistä — minä tunsin hänet Nahuaksi, Tikalin vaimoksi — oli kädessään kupariveitsi, ja toinen, Maya, piteli häntä takaapäin käsistä ja vyötäisiltä kiinni, jottei hän, kaikista ponnisteluistaan huolimatta, päässyt lyömään veitsellään. Nahua oli näistä naisista sitäpaitsi raskaampi ja vahvempi, ja vaikka hitaastikin, hän kuitenkin läheni kehtoa. Saapuessani huoneeseen sai hän riuhtaistuksi irti oikean kätensä ja oli juuri iskemäisillään lasta veitsellään.
Tähän päättyi hänen yrityksensä, sillä minä tartuin häntä vyötäisiltä kiinni ja heitin hänet taaksepäin, jotta hän kaatui hervottomana lattialle, pudottaen veitsensä ja yrittäen kiirehtiä pakoon. Hän olikin siinä samassa jaloillaan ja ryntäsi ovea kohti, missä herra Strickland kohtasi ja otti kiinni hänet.