KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Pakomme ja sen päättyminen.
"Miten tuli tämä rouva tänne, Maya, ja mitä asiaa hänellä on?" kysyi englantilainen.
"En tiedä, miten hän tuli", sai hänen vaimonsa hengästyksissään sanotuksi. "Kamarineitsyeni olivat menneet, ja minä valmistauduin käymään levolle, kun peiliin katsellessani näin hänen seisovan takanani, paljastettu puukko kädessään tähystelevän ympäri huonetta. Samassa osui hänen katseensa kehtoon, ja hän astui askeleen sitä kohti. Silloin käännyin minä ympäri ja tartuin häneen, pidellen häntä miten taisin; mutta hän oli liian vahva minuun verraten ja laahasi minua mukanaan, ja olisi sillä hetkellä surmannut poikamme, ellei Ignatio olisi ehtinyt apuun."
"Onko tämä totta", kysyi englantilainen Nahualta.
"On se totta, valkoinen mies", hän vastasi.
"Miksi tahdotte tappaa niin viattoman?" kysyi englantilainen taas.
"Eikö ole luonnollista, että minä haluaisin hävittää lapsen, joka sysää syrjään minun lapseni, ja särkeä sen naisen sydämen, joka on särkenyt minun sydämeni?" vastasi Nahua jurosti. "Muun muassa olen minä kuullut, valkoinen mies, huomenna tapahtuvista juhlamenoista, jolloin mieheni erotetaan ja lapseni häväistään, jotta raivattaisiin tilaa Teille ja Teidän lapsellenne — Teille, valkoiselle kulkurille ja pojallenne, Taivassyntyiselle, ennustetulle."
"Mitä nuo meihin kuuluvat, Te petomainen nainen?" hän kysyi. "Jos Tikal sysätään pois paikaltaan, on se hänen rikostensa ansio."
"Ja jos Te ja teikäläiset joutuvat sille paikalle, valkoinen mies, on se epäilemättä hyveittenne ansio; ja kuitenkin, oi Te syntinen roisto, minä ilmoitan Teille tietäväni kaikki. Minä tiedän, miten sepititte kirjoituksen ja panitte väärän oikean sijalle Sydämen pyhään tunnusmerkkiin. Tiedän myös, että isäni auttoi teitä tuossa työssä, sillä vaikkakin hän on jo vainaa, kirjoitti hän koko jutun ennen kuolemaansa ja antoi kirjoituksensa minulle, sekä samalla vanhan ennustuksen, jonka te uskalsitte varastaa Kaikkein Pyhimmästä. Niin, minulla on todistuskappaleet, ja jos tarvis vaatii, voin ne näyttää. En tullut tänne murhaamaan, en ainakaan lasta; mutta nähtyäni tuon kehdossa nukkuvan, valtasi minut halu kostaa vääryyteni sille ja äidille. Olen epäonnistunut tässä, mutta paljastaessani teidät Neuvostolle minä en epäonnistu; silloin huomataan, mitä te oikeastaan olette, ja saatte ansaitsemanne kuoleman."
"Minusta tuntuu, mieheni", sanoi Maya kylmästi, "että meidän on, jos tahdomme oman henkemme pelastaa, surmattava tuo nainen. Hän on sen kyllä ansainnut, eikä kukaan moiti meitä, saatuaan kuulla millä asialla hän kävi täällä."
Kuultuaan tämän, Nahua yritti riuhtautua irti englantilaisen otteesta ja avasi suunsa kuin huutaakseen.
"Hiljaa", sanoi englantilainen, "jos henkenne on kallis Teille.
Ignatio, sulkekaa ovet ja antakaa minulle tuo vaippa."
Ja niin me sidoimme Nahuan kädet selän taakse ja vedimme vaipan hänen suulleen, jottei hän voinut päästää ääntäkään. Otimme vielä nahkavyön ja sidoimme sillä hänen jalkansa, niin ettei hän päässyt liikkumaan, vaan jäi maata lattialle, tuijottaen meihin vihaisin katsein.
"Nyt käymme neuvottelemaan", sanoin minä.
"Niin", vastasi englantilainen, "käykäämme vain, sillä se onkin välttämätöntä. Toinen tai toinen meidän on tehtävä: surmattava tuo nainen tai paettava kaupungista, sillä jos hän pääsee elävänä täältä, olemme tuomitut kuolemaan alttarin ääressä — niin! ja lapsikin!"
"Paettava!" sanoi Maya. "Miten voimme paeta, kun vielä olen näin heikko ja lapsikin on niin nuori ja pieni? Jos onnistuisimmekin pakenemaan kaupungista ja yli järvenkin, hukkuisimme varmasti vuorten lumihankiin tai vuorten takaisiin erämaihin. Sitä paitsi otettaisiin meidät kiinni."
"Sitten on Nahuan kuoltava", sanoi englantilainen.
"Emmeköhän voisi vannottaa häntä vaikenemaan, jos päästäisimme hänet vapaaksi?" minä kysyin, "sillä minä kammon tuollaista kamalaa tekoa, niin oikeutettu ja välttämätön kuin se olisikin."
"Vannottaa häntä vaikenemaan!" sanoi Maya halveksivasti; "yhtä hyvin voisitte vannottaa käärmeen olemaan käyttämättä hampaitaan, jos joku sattuisi astumaan sen päälle. Ettekö ymmärrä, että tämä nainen vihaa minua niin katkerasti, minua, joka olen, niinkuin hän väittää, ryöstänyt hänen miehensä rakkauden, että hän menisi iloiten vaikka itsekin kuolemaan, jos hän siten voisi toimittaa kuoleman minullekin ja minun rakkailleni? Päästyään juuri lapsivuoteeltaan hän tuli luokseni surman suunnitteluin, tietäen olevani yksin. Sitten näki hän lapsen, ja niin suuri oli hänen kostohalunsa, ettei hän malttanut edes odottaa kunnes laki olisi lapsen surmannut. Ei, ratkaisu on selvä: ellemme voi paeta, täytyy joko hänen tai meidän kuolla. Eikö totta, Ignatio?"
"Siltä tuntuu", minä vastasin synkästi, "mutta teko on kuitenkin hirveä."
"Se on hirveä, mutta välttämätön", sanoi englantilainen, "ja minun on se tehtävä vaimoni ja lapseni takia. Voi! Miksi synnyinkään koskaan tekemään moista tekoa! Eikö löydy muuta keinoa? Ei; mutta murhaajiksihan me näin tulemme. Antakaa veitsi. Ei, pelkät käteni riittävät, ja se keinohan tuntuu luonnollisemmaltakin, sillä voin sanoa hänen itsensä olleen juuri murha-aikeissa ja sen nähtyäni käyneeni häneen käsiksi ja voimallani tappaneeni hänet äkkipikaa, raivoissani, tarkoittamatta sitä."
Sitten meni hän Nahuan luo ja polvistui hänen viereensä, mutta me kaksi vetäydyimme kirvelevin sydämin pois ja peitimme käsin kasvomme.
Hetken perästä palasi hän takaisin.
"Onko se tehty?" kysyi Maya käheästi.
"Ei; enkä minä ainakaan voi sitä tehdä", hän vastasi vihaisesti. "Mieluummin voin tukehuttaa itseni kuin tuon avuttoman naisen, niin julma murhaaja kuin hän onkin. Jos hänet surmataan, on jonkun toisen se tehtävä."
"Sitten tuo teko saa jäädä tekemättä", sanoi Maya. "Näin ollen on meidän suunniteltava pakoa, sillä yön hetket kuluvat ja pako on ainoa toivomme."
"Mitä sitten on tehtävä tuolle naiselle?", minä kysyin. "Emme voi viedä häntä mukanamme."
"Emme; mutta voimme jättää hänet kiedoksiin tänne, kunnes joku sattuu hänet löytämään", vastasi englantilainen.
"Kuulkaahan, Nahua! Säästämme henkenne ja menemme omaan kuolemaamme.
Tämä olkoon armeliaisuuden oppia kovalle sydämellenne. Hyvästi."
Kaksi tuntia oli kulunut, ja kolme alhaisen kansan käyttämiin vaippoihin käärittyä haamua, yksi niistä lasta sylissään kantava nainen, laskeutui äänettä alas kaupungin muurilta puisia tikapuita myöten laiturille, missä veneet olivat ankkuroituina vedenpaisumuksen aikana. Vesi oli tähän vuodenaikaan juuri nousemassa, ja matalassa vedessä laiturin vieressä kellui huvivene, jolla englantilaisen ja minun oli tapana käydä kalastamassa, kun joskus pääsimme erkanemaan muutamiksi tunneiksi kaupungin väsyttävästä elämästä.
Tähän veneeseen me astuimme ja suuntasimme, nostettuamme purjeen, kulkumme tähtien mukaan, kohti samaa kylää, mistä vuosi takaperin olimme lähteneet Sydämen Kaupunkiin. Kun tuuli oli suotuisa, kävi matkamme nopeasti, ja aamun ensi valon sarastaissa näimme kylän olevan noin peninkulman päässä. Sinne emme kumminkaan uskaltaneet nousta, sillä meidät olisi tunnettu; siksi ohjasimme veneemme muutamien kääpiömäisten vesipalmujen suojaan, noin puolen englannin peninkulman päähän kylästä ja läksimme, kätkettyämme veneen miten taisimme, viivyttelemättä vuoristoa kohti.
Kiertäen kylän takaa, jottei juuri heräävä väki huomaisi meitä, aloimme kamalan matkamme. Jonkun aikaa jaksoi Maya hyvin, mutta kun päivän helle lisääntyi, alkoi hän näyttää väsymyksen oireita, mikä ei ollut ihmekään, sillä hän kantoi sylissään kolmen viikon vanhaa lastaan. Keskipäivällä pysähdyimme, jotta hän saisi levätä, piiloutuen puron rannalla kasvavan puun suojaan ja syöden mukaan ottamiamme eväitä. Iltapäivällä jatkoimme matkaamme ja laahustimme lopun päivää eteenpäin, miten parhaiten taisimme, englantilaisen ja minun kantaessa vuorotellen pikku poikaa, kaiken muun taakkamme lisäksi.
Vihdoin joutui ilta ja me laitoimme yöleirimme, jos leiriksi voi kutsua sitä, että nukkuu setripuun alla ilman tulta, mukana vain vähän ruokaa ja peitteinä vain vaipat. Aamuyöstä ilma yhä kylmeni, sillä olimme jo koko lailla yläpuolella järven pintaa, ja pienokainen alkoi itkeä surkeasti — tuo itku vallan viilsi sydäntämme. Nousimme kumminkin auringon noustessa, ja jatkoimme matkaamme, sillä näimme sen olevan ainoan keinon. Koko päivän vaelsimme, yhä uupuvin askelin, kunnes auringon laskiessa pääsimme lumirajalle ja näimme edessämme metsästäjäin majatuvan, missä olimme yöpyneet, saapuessamme Sydämen Maahan.
"Menkäämme sisään", sanoi Maya, "hakemaan ruokaa sekä suojaa yöksi."
Aikomuksemme oli ollut välttää tätä tupaa ja mennä vuorensolaan, missä ajattelimme viipyvämme aamunkoittoon asti ja sitten jatkaa matkaa yli vuoren rinteen erämaahan.
"Jos menemme sinne, Maya, siepataan meidät kiinni", sanoi englantilainen; "ainoa turvamme on kulkea solan läpi ennenkuin meidät tavoitetaan, sillä maan lait kieltävät kenenkään seuraamasta meitä erämaahan."
"Ellemme mene sisään, kuolee lapseni kylmyyteen", Maya vastasi. "Olitte liian helläsydäminen, kun ette surmannut tuota murhanyrityksissä kulkevaa naista, mikä olisi ollut ainoa pelastuksemme; onko Teillä nyt, mieheni, sydäntä tappaa oma lapsemme?"
Englantilaisen silmiin herahtivat kyyneleet ja hän sanoi:
"Tapahtukoon Teidän tahtonne."
Siitä huolimatta oivalsimme — kaikki kolme — että jos tahdoimme pelastua, meidän täytyi antaa lapsen kuolla, mutta niin välttämätöntä kuin matkamme jatkaminen olikin, emme voineet sitä tehdä.
Näin ollen me poikkesimme tupaan, ja tulen ääressä istui taaskin sama mies, vaimoineen, jotka olimme siellä tavanneet vuosi sitten.
"Keitä te olette?" hän huusi hypähtäen ylös. "Anteeksi, rouva, mutta en ole tuntea Teitä tuossa viitassa."
"On parasta, ettette tunnekaan meitä", sanoi Maya.
"Olemme eksyksissä vaeltavia metsästäjiä. Antakaahan ruokaa meille, niinkuin velvollisuutenne vaatii."
Mies ja vaimo, jotka olivat ystävällistä väkeä, tottelivat meitä ja panivat pöytään parasta mitä heillä oli. Söimme ja laskeuduimme sitten levolle, sillä olimme lopen väsyneitä, pyytäen miestä pitämään varalla ja ilmoittamiaan meille, jos näkisi jonkun vieraan lähestyvän taloa. Ennen päivänkoittoa hän herätti meidät, ja me nousimme ylös. Vähän myöhemmin tuli hän huoneeseeni ilmoittamaan, että suuri miesjoukko näkyi lähestyvän tupaa. Tiesin lopun tulleen ja kutsuin kokoon toiset.
"Meillä on nyt kolme vaihtoehtoa", minä sanoin — "paeta vuorensolaan, puolustautua tässä tuvassa, tai antautua."
"Ei ole aikaa paeta", vastasi englantilainen, "ehdotukseni on että taistelemme."
"Luuletteko, että kaksi jousilla aseistettua miestä" — sillä tuliaseemme oli otettu pois pyramiidin huipulla, emmekä saaneet niitä enään käsiimme — "riittäisi viidellekymmenelle. No, ystävä, voimme yrittää, jos Teitä haluttaa, ja ehkä niin on yhtä hyvä kuolla kuin jollain muullakin tavalla."
"Se on mieletöntä", virkkoi Maya; "on vain yksi keino: antautua kohtalon käsiin, jos se voisi mitenkään auttaa. Olisin toivonut valinneemme sen keinon, ennenkuin läksimmekään tälle vaivalloiselle matkalle."
Nousevan auringon valossa näimme suuren miesjoukon piirittäneen tuvan.
Joukossa oli ylimyksiäkin, ja minä tunsin Dimasin ja Tikalin.
"Olkaamme uljaita", sanoi Maya. Niin me avasimme oven ja astuimme ulos
Tikalin, Dimasin ja muiden ylimysten eteen.
"Ketä etsitte, kun saavutte oikein asejoukoin?" kysyi Maya.
"Ketä muuta kuin Teitä itseänne minä etsisin, serkku?" vastasi Tikal — ja villi tuli leimahti hänen silmissään. "Vaimoni Nahua olisi kyllä puolestaan antanut Teidän mennä viimeisen kerran, mutta hänen tahtonsa ei ole minun tahtoni eikä hänen halunsa minun haluni, ja mepä olemme yllättäneetkin teidät oikeaan aikaan."
Maya käänsi halveksivin ilmein katseensa hänestä ja kääntyi Dimasin puoleen sanoen:
"Sanokaa, mitä olemme tehneet, koska seuraatte meitä kuin mitäkin pahantekijöitä?"
"Armollinen rouva", vastasi vakavasti vanha pappi, "näyttää siltä, kuin hyvinkin ansaitsisitte tuon nimen, Te ja toverinne. Kuulkaahan: kaksi päivää sitten olitte te kateissa, ja armollinen rouva Nahua niinikään. Etsittiin ja etsittiin ja avattiin vihdoin yksityisen asuntonne ovet, ja sieltä löydettiin Nahua köytettynä. Häneltä saimme kuulla paenneenne ja läksimme teitä ajamaan takaa."
"Ilmoittiko hän teille sitten, miksi me pakenimme?" kysyi Maya. "Kertoiko hän teille sitä, että hän hiipi yöllä varkaan tavoin huoneeseeni ja oli juuri murhaamaisillaan lapseni?"
"Ei, armollinen rouva, ei hän kertonut meille lainkaan sitä. Hänen käytöksensä oli tosiaankin kummallinen; sillä toinnuttuaan hieman hän peruutti sanansa ja väitti, ettei hän tiedä mitään teistä ja teidän aikeistanne, ja että olisi, vaikka olisittekin paenneet, parempi antaa teidän mennä, ennenkuin ehtisi tapahtumaan ikävämpiä asioita. Ymmärtäen helposti hänen syynsä me kumminkin lähdimme ajamaan teitä takaa ja löysimmekin teidät, ja nyt me viemme teidät Neuvoston eteen vastaamaan suurista synneistänne, koska olette rikkoneet juhlallisen valanne ja yrittäneet lähteä maasta ilman Neuvoston lupaa sekä lisänneet rikoksenne suuruutta ottamalla mukaan tämän lapsenne, Taivassyntyisen pelastajan, johon heimomme kohdistaa kaikki toiveensa."
"Jos olemmekin rikkoneet valamme", sanoi Maya, "rikoimme ne pelastaaksemme henkemme. Pitikö meidän jäädä kaupunkiin, kunnes roistojen puukko olisi ehtinyt tehdä tehtävänsä? Hääiltanani juuri hyökkäsi murhamies mieheni kimppuun, ja ehkä tuossa on eräs" ja hän osoitti Tikalia — "joka voisi ilmoittaa meille, kuka tuo murhaaja oli ja mistä hän tuli. Kolme päivää sitten uhkasi toinen murhamies lapsemme henkeä, ja se oli taas Lordi Tikalin vaimo. Onko silloin synti että yritimme viedä maasta pois sen, jonka henki ei ollut turvassa siellä?"
"Kaikki nämä seikat voitte esittää Neuvostolle, rouva", vastasi Dimas, "ja jos väitteenne Nahuasta on totta, saa hän epäilemättä rangaistuksen rikoksestaan. Mutta hänen rikoksensa ei sittenkään ole niin suuri kuin Teidän, sillä huomatessanne henkenne olevan vaarassa olisi Teidän pitänyt kääntyä niiden puoleen, jotka voivat antaa apua Teille, sen sijaan että läksitte pakoon varkaiden lailla. Nouskaahan kantotuoliin, joka on otettu Teitä varten, niin lähdemme matkaan."
"Niinkuin tahdotte", Maya sanoi; "mutta yhtä pyydän Teiltä: viekää pois näkyvistäni tuo mies, serkkuni Tikal, sillä minä vihaan nähdä häntä, koskei hän tyydy vain suunnittelemaan mieheni ja lapseni murhaa, vaan häpäisee minua yhtämittaa, rakkauttaan tyrkyttämällä."
"Tapahtukoon tahtonne, armollinen rouva. Miehenne ja ystävänne voivat käydä vieressänne, ja kantotuolianne ympäröivät asemiehet pitävät varalla, ettei Teille tapahdu mitään pahaa."
Sitten me läksimme. Paluumatkastamme ei ole muuta sanottavaa, kuin että se oli vieläkin raskaampi kuin tulomatkamme. Sillä vaikka olimmekin uupuneita, nälkäisiä, pelon ahdistamia, paistoi silloin kumminkin vapaus meille johtotähtenä, jota vastoin nyt, vaikka kuljimme mukavasti, tunsimme häpeän, pilkan ja kuoleman odottavan meitä.
Minua puolestani ei tämä ajatus suuria surettanut, sillä olin jo heittänyt kaiken toivon enkä välittänyt elää toivotonta elämää. Teitä, ystäväni, jolle kirjoitan tätä kertomusta, ihmetyttää tämä, mutta jos tuona päivänä olisitte ollut minun asemassani, ette ollenkaan kummastelisi. Vielä nytkin olen joskus unessa joutuvinani Sydämen Kaupunkiin, ja herään kammottavasta unestani kuin painajaisen kynsistä. Totta kyllä, minulla oli siellä valtaa ja ylellisyyttä, mutta ah! mieluummin olisin hankkinut elatukseni paimentamalla karjaa erämaassa kuin kuluttanut elämääni tuossa kultaisessa häkissä.
Mitä merkitsivät minulle heidän juhlansa ja tyhjät ilonsa ja heidän vallan- ja arvontavoittelunsa — minulle, joka koko elämäni olin seurannut korkeiden toiveitteni tähteä, tuota tähteä, joka nyt oli sammumaisillaan? Mayalla ja englantilaisella oli lohtuna lapsensa; mutta minulla ei ollut muuta kuin heidän ystävyytensä liikenevät tähteet, monen epäonneni muisto, omantunnon ainainen kirvely, koston pelko ja kaiken lopuksi viimeisen rauhan toivo. Murtunut ja epätoivon murjoma kun olin, valmistauduin tyynesti kohta koittavaa kuolemaa varten, mutta miten olisi noiden laita, jotka vielä uhkuivat rakkautta ja nuoruutta?
Myöhään illalla pääsimme kaupunkiin ja meidät vietiin, ei asuntoomme palatsiin, vaan pyramiidille päin.
"Mitä nyt?" kysyi Maya joukon johtajalta. "Tuonnehan meidän on mentävä."
"Ei, armollinen rouva", hän vastasi; "olen käskenyt viedä teidät pyramiidin portaita ylös."
Silloin painoi Maya kasvonsa lapsen kasvoihin ja nyyhkytti, sillä hän aavisti että taaskin joutuisimme tuonne synkkään holviin, missä hänen isänsä oli kuollut. He veivät meidät portaita ylös ja taas ahtaita käytäviä alas, kunnes pääsimme lampuin valaistuun holviin ja kuulimme kupariovien pamahtavan kiinni takanamme. Sitten saimme ruokaa ja jäimme yksiksemme.
En koskaan ole viettänyt levottomampaa yötä; sillä vaikka miten yritin, oli minun mahdotonta saada unta silmiini, ja minä kääntyelin vuoteellani mietiskellen missä huomenna uinuisin, kun olisimme olleet Kaikkein Pyhimmän neuvoston edessä ja Nahua olisi todistanut meitä vastaan. Muistin tuon kuilun alttarin edessä ja olin kuulevinani veden loiskeen sen syvyyksistä! No, kuten sanoin, en pelännyt kuolemaa, sillä Jumala armahtaa syntisiä; mutta voi! oli sittenkin hirveää kuolla valehtelijana ja muistaa, että minä juuri olin tuonut englantilaisen tänne samaan kohtaloon.
Aprikoidessani siinä, kuulin läpi paksujen holviovien naisen huutoa ja syöksyin ylös vuoteestani, kiirehtien keskisaliin, missä lamput paloivat yhtämittaa. Siellä näin Mayan juoksevan ympäri salia yöpuvussaan, silmät kauhua kuvastaen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin, pysäyttäen hänet; samassa tuli siihen englantilainenkin.
"Oi, minä olen nähnyt unta!" hän läähätti. "Olen nähnyt kamalaa unta.
Näin isäni saapuvan luokseni ja — en osaa sanoa — lapsi — lapsi —".
Ja hän keskeytti eikä osannut sanoa sen enempää.
"Tämä paikka on täynnä ikäviä muistoja ja hänen voimansa ovat pilalla", sanoi englantilainen, tyynnytellen häntä. "Menkäämme takaisin nukkumaan, vaimo."
"Nukkumaan!" hän vastasi. "En luule koskaan enään nukkuvani; ja ilman unta tulen varmasti hulluksi. Oi, tuota näkyä! Luultavasti on Mattain kirous kohdannut minua."
Joitakuita tunteja myöhemmin tapasimme taas toisemme suuressa salissa, mutta Maya ei puhunut mitään unestaan, enkä minäkään pyytänyt häntä sitä kertomaan, vaikka näinkin hänen kasvoistaan, ettei se ollut unohtunut. Söimme, tai yrittelimme syödä, ja istuimme hetken aikaa hiljaa, kunnes ovet avautuivat ja Dimas astui sisään, joitakuita pappeja mukanaan. Pyytäen heitä jäämään loitommalle hän yksin astui luoksemme ja tervehti ystävällisesti meitä.
"Olen pahoillani", hän sanoi, "että taaskin olette joutuneet tähän
synkkään komeroon, mutta minä en voinut auttaa asiaa, koska olen vain
Neuvoston palvelija, ja Neuvosto oli antanut ankaran määräyksen.
Pelättiin vielä että lapsi häviäisi, jos saisitte olla vapaudessa."
"Pian se varmasti häviää, Dimas", sanoi Maya, "jos sitä pidetään täällä pimeässä. Lapsi on jo heikentynyt — viikossa ehtii se kuolla."
"Älkää peljätkö, armollinen rouva; vankeutenne ei ole pitkäaikainen, sillä tänä samaisena yönä, Vetten Nousuyönä, viedään Teidät Neuvoston tutkittaviksi Kaikkein Pyhimpään, missä teitä syytetään karkausrikoksesta."
"Onko muita syytöksiä?" kysyi Maya.
"Ei ole, armollinen rouva, mikäli minä olen kuullut. Mitä muita syytöksiä saattaisi sitten olla?"
"Ja mikä on Neuvoston tuomio?"
"En osaa sanoa, armollinen rouva, mutta tiedän, ettei kukaan tahdo tuomita teitä ankarasti, ja jos syytöksenne rouva Nahuaa vastaan voidaan näyttää toteen, on siitä Teille etua. Yrittämänne rikos on suuri sekä meidän silmissämme että kansan, sillä yötä päivää puhutaan tuosta Pelastajasta, joka heille on syntynyt, eivätkä he mielellään anna anteeksi niille, jotka ovat yrittäneet ryöstää sitä heiltä. Luulen kumminkin että tuomitsijainne ankaruus on lievennettävissä erinäisin asianhaaroin."
"Mitkä asianhaarat ne ovat?" kysyi Maya.
Dimas epäröi, mutta vastasi:
"Lain ankara pykälä määrää teidät jokaisen kuolemaan, ellei Teitä itseänne säästetä sen perustuksella, että olette syntyessänne perinyt Sydämen Ruhtinattaren arvon. Mutta voi olla niin, ettei Neuvosto pane täytäntöön sitä kaikessa ankaruudessaan. Se voi tyytyä siihen, että nämä muukalaiset saavat pitää henkensä, mutta joutuvat karkoitetuiksi pois rannoiltamme."
"Mutta, Dimas, toinen heistä on mieheni."
"Totta kyllä, armollinen rouva, mutta lapsi on syntynyt!"
"En voi erota miehestäni. Parempi on meidän kuolla yhdessä kuin erota. Jos ei kansa tarvitse häntä, ei se tarvitse minuakaan; sanokaamme hyvästi sille ja lähtekäämme pois yhdessä. Olen kyllästynyt tähän maahan, Dimas, sillä täällä kulkevat murhaajat kantapäillämme ja elämä on tukalaa. En tahdo kansaltani mitään muuta kuin saada vapauden päästä eroon siitä."
"Mutta, armollinen rouva, kansa tahtoo Teiltä jotakin; se tahtoo lapsen. Näistä muukalaisista se pääsisi eroon surmaten heidät, tai jotenkin muutoin, ja Teidät — siitä en kylläkään ole varma — se ehkä päästäisi lähtemään heidän mukanaan; mutta lapsestanne se ei koskaan halua luopua, sillä se on heidän Taivassyntyinen kuninkaansa, ennustuksen poika. Jää jäljelle siis, jos Neuvosto ottaa armahduksen huomioon — mikäli minä ja minun puolueeni olemme enemmistönä — että Teidän on luovuttava joko miehestänne tai pojastanne."
Silloin ilmestyi tuskan ilme Mayan kasvoille, jotta hän näytti kuin äkkiä vanhentuneen. Sitten hän vastasi:
"Lähtekää ja ilmoittakaa niille, jotka lähettivät Teidät, Mayan, Sydämen Ruhtinattaren, lausuneen näin: Lapseni on rakas minulle, sillä se on liha minun lihaani; mutta mieheni on vieläkin rakkaampi, sillä hän on sekä liha minun lihaani että sielu minun sieluani. Jos minun täytyy valita näiden kahden välillä, valitsen hänet, joka on läheisempi; sillä minähän voin saada toisen lapsen, mutta en koskaan toista miestä."