KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Nahua todistaa.
Joitakuita tunteja kului, ja taaskin ovet avautuivat ja Tikal astui sisään viiden asemiehen seuraamana. Vartijajoukon jätti hän oven ääreen, astuen itse meidän luoksemme salin toiseen päähän.
"Mitä tahdotte?" kysyi Maya. "Ettekö voi jättää minua rauhaan edes vankikomerossanikaan?"
"Tahdon puhua kahden kesken kanssanne, Maya."
"Niinkuin olen Teille, Tikal, sanonut ennen, sanon nytkin, etten halua kuulla Teitä kahden kesken. Jos Teillä on jotakin sanottavana, sanokaa se mieheni ja ystäväni kuullen, tai jättäkää sanomatta kokonaan."
"Puhutte röyhkeästi minulle, joka tulen tänne toivossa pelastaa teidän kaikkien hengen", hän vastasi; "mutta mukaudun nyt, niinkuin useasti ennenkin. Kuulkaa: Tiedän kaikki rikoksenne, sillä vaimoni Nahua on ne paljastanut minulle. Tiedän teidän ja tuon kuolleen roiston Mattain, johon Taivaan kirous on ansaitusti osunut, sepittäneen ennustuksen ja ryöstäneen Kaikkein Pyhimmän, sillä olen nähnyt todistuskappaleet."
"Tiedättehän meidän tehneen niin henkemme hädässä", sanoi Maya, "sillä ellemme olisi niin tehneet, olisi Mattai murhauttanut meidät, saavuttaakseen, toimittamalla minut tieltä pois, varman aseman tyttärelleen."
"En tiedä miksi niin teitte enkä välitä tietää, sillä mikään ei voi sovittaa sellaista rikosta; mutta luulen Teidän tehneen niin, saadaksenne mieheksenne tuon valkoisen miehen. Joka tapauksessa on teko tehty ja kosto odottaa teitä — kosto, josta säästytte vain yhdellä ehdolla."
"Millä ehdolla?" kysyi Maya verkkaan, sillä kuultuaan Tikalin tietävän kaiken, oli toivon hivenkin kadonnut hänen sydämestään, niinkuin meidänkin.
"Maya, kaksi ihmistä elää, ja vain kaksi, jotka tietävät tämän asian — vaimoni Nahua ja minä itse. Tähän aamuun asti oli vain yksi ihminen, sillä Nahua kertoi sen minulle vasta huomattuaan ettette päässeet pakoon, ja tämän hän teki aikeissa toimittaa surman Teille, jota hän vihaa kilpailijattarenaan. Siksi olisi hän tahtonut pidättää minua vainoamasta Teitä, ja siksi tahtoo hän saapua Sydämen Neuvostoon tänä iltana, saadakseen varmasti nähdä Teidän kuolevan Vetten Kuiluun. Mutta Teidän minä kaikkein vähimmin haluaisin nähdä sinne häviävän, Teidän, jota nyt kuten aina rakastan, enemmän kuin mitään muuta maan päällä."
Mutta silloin kalpeni englantilainen raivosta ja puuttui puheeseen: "Suvaitkaa pitää nuo sanat suussanne, Tikal; sillä olkaa varma siitä — ellette tottele, että teen yhden rikoksen lisää enkä laske Teitä elävänä täältä. Ei tarvitse katsoa henkivartioihinne. Mitä välitän heistä minä, jolla on vain yksi henki menetettävänä? Puhukaa vielä noin, niin olette kuollut, ennenkuin he ennättävät apuun."
"Antakaa hänen jatkaa, mieheni", sanoi Maya; "eihän yksi lisähäväistys meitä enään pahenna? Jatkakaa, kunnioitettavin Tikal; mutta oman turvallisuutenne takia pitäkää varanne ja jättäkää sanomatta kaikki sellainen, jota aviomies ei voi kuulla."
"Tästä syystä", hän jatkoi, välittämättä englantilaisen raivosta, "olen minä tullut tänne esittämään ehdotustani, joka pelastaa teidät kaikki; niin, jopa tuon kerskailevan valkoisen miehenkin, joka on ryöstänyt Teidät minulta. Jos Nahua ja minä vaikenemme, kuka tietää rikoksianne? Ja jos syytös heitettäisiinkin vasten kasvojanne, kuka voi sen näyttää toteen? Niin, minä vaikenen — yhdellä ehdolla. Tuonpa itse tuon oikean ennustuksen sekä Mattain tunnustuskirjan ja poltan ne teidän nähtenne."
"Te vaikenette", sanoi Maya, "mutta miten on Nahuan laita? Vaikeneeko hänkin?"
Silloin Tikalin tummat kasvot saivat pahan ilmeen ja kuvastivat jotakin ajatusta, oliko se murhaa tai muuta, en tiedä.
"Jättäkää Nahua minun haltuuni", hän sanoi. "Peruuttakaa häntä vastaan tekemänne lapsen murhayritystä koskeva syytös ja vapauttakaa hänet velvollisuudesta saapua tänä yönä Kaikkein Pyhimpään, ja minä vannon, ettei hän koskaan hiiskahdakaan tuosta kamalasta salaisuudesta. Sitten jää teille vain yksi syytös — valanne rikkominen yrittäessänne pakoon kaupungista — rikos, joka ei ole anteeksiantamaton."
"Te puhutte ehdosta, Tikal; sanokaa mikä se on?"
"Te itse, Maya. Ei, kuulkaa minua; ja Tekin, valkoinen mies, pysykää hiljaa. Jos vannotte Sydämen nimeen tulevanne vaimokseni kuuden kuukauden sisällä tästä päivästä, niin minä puolestani vannon, että tämä valkoinen mies — Teidän aviomiehenne, joka ei ole oikea aviomiehenne, sillä hän sai Neuvoston avioliittolupauksen petoksella — päästetään vaaratta ystävineen poistumaan tästä maasta, ja annetaan heidän ottaa mukaansa matkalleen niin paljon omaisuutta ja tarpeita, kuin he haluavat. Vannon myöskin — ja tästä Te näette, miten syvä ja kunniallinen rakkauteni Teihin on — että pojaltanne ei riistetä sitä asemaa, joka hänellä kansan silmissä on Taivassyntyisenä pelastajana, jonka tulon jo ennustus tiesi. Minun lapseni väistyy Teidän lapsenne tieltä, Maya. Jo kerran ennenkin tarjosin Teille rauhan kättä, mutta Te hylkäsitte tarjoukseni ja petitte minut, ja tuo hylkäys aiheutti isänne kuoleman ja monta muuta surua. Älkää enään hyljätkö, Maya, muutoin surut suurenevat ja lisääntyvät Teille, meille kaikille. Ei ole kummallista eikä luonnotonta minun pyytää Teitä vaimoksi miehelle, jonka kanssa olette ollut kihloissa monet vuodet, sekä ottamaan vastaan kaupungin ensimäisen naisen paikkaa, sen sijaan että seuralaistenne kanssa antautuisitte hirveimpään kuolemaan."
"Se on sittenkin mitä kummallisinta ja luonnottominta, Tikal, että vaimoa näin pyydetään miehestänsä eroamaan. Kuulkaahan — hänellehän Teidän on puhuttava eikä minulle, sillä hänhän voi olla iloinen, päästessään tällä keinoin vapaaksi. Ensinnä, mitä mieltä Te, Ignatio, olette? Sanokaa minulle — vaikka minä pelkään vastaustanne, sillä se on helppo arvata, koska Tikal tarjoo kaiken, mitä haluatte — vapauden ja aarteita kyllin aikeittenne toteuttamiseksi."
"Totta kyllä, armollinen rouva", minä vastasin, "että hän lupaa minulle tuon kaiken — vaikken tiedäkään, voiko hän antaa sitä; totta on myöskin, ettei minulla ole täällä vaimoa, joka minun olisi jätettävä, eikä muuta toivetta kuin kavaltajan kuolema. Mutta minä muistan erään tuolla erämaassa Teille antamani lupauksen, kun Te urheudellanne pelastitte miehenne hengen; ja minä muistan niinikään, että ystäväni juuri minun kehoituksestani tuli lähteneeksi tähän kirottuun kaupunkiin. Sentähden vastaan, että kaikkien kohtalo olkoon yksi ja sama."
"Nuo ovat jaloja sanoja, ystävä", Maya sanoi, "sanoja, jotka voivat lähteä vain Teidän jalosta sydämestänne. No, mieheni, nyt on Teidän vuoronne."
"Minulla ei ole mitään sanottavaa", vastasi englantilainen naurahtaen, "paitsi ehkä sitä, että ihmettelen, miksi kulutatte aikaa, jonka onnellisemmin voisimme viettää keskenämme, kuuntelemalla tuon veijarin herjauksia. Jos pyydätte minua ajattelemaan pelastusta, ajattelen minä sitä, mutta en varmasti astu askeltakaan luotanne pelastaakseni itseäni mistään kuolemasta."
"Tuntuu kuin olisin jo saanut vastauksen", sanoi Tikal. "Kunpa vain ei kukaan teistä katuisi tänä iltana, joutuessaan katsomaan alas Vetten Kuiluun. Hyvä, aika kiitää, ja minulla on paljon tekemistä, ennenkuin taas tapaamme." Ja hän kääntyi pois luotamme.
Silloin valtasi Mayan epätoivo. Hetken hän taisteli sitä vastaan, mutta huusi sitten:
"Tulkaa takaisin, Tikal!"
Hän tuli ja seisahtui Mayan eteen kylmän äänettömänä, ja Maya kääntyi miehensä puoleen, sanoen hitaalla äänellä:
"Olette liian kiireissänne; minun vastaukseni ei vielä ole annettu, mieheni. Tikal, hyväksyn ehdotuksenne. Estäkää Nahua todistamasta meitä vastaan; hävittäkää hänen hallussaan olevat todistuskappaleet ja viekää nämä miehet turvallisesti vuorten tuolle puolen, antaen heille kaikki, mitä he haluavat; niin minä suostun kuuden kuukauden kuluessa tulemaan vaimoksenne."
Englantilainen ja minä tuijotimme toisiimme hämmästyksen valtaamina.
"Oletteko hullu?" sanoi englantilainen, "vai tahdotteko pelastaa meidät puhumalla tuollaisia?"
"Olisiko ihme, mieheni", hän vastasi, "jos haluaisin pelastaa itseni ja lapseni? Että olen rakastanut ja vieläkin rakastan Teitä, sen Te tiedätte; onko haudassa sitten enään rakkautta? Eläissäni on minulla ainakin muistot; kun kuolen, viedään nekin pois minulta. Menkää takaisin, mieheni, menkää rikkaana takaisin oman kansanne luo ja oman entisen elämänne keskuuteen, ja valitkaa toveriksenne joku toinen nainen. Älkää kumminkaan minuakaan unhoittako; mutta antakaa minun tulla kuin uneksi Teille, se on oman asianne takia paljon parempi. Teillekin, Ignatio, minä sanon, menkää! Tuttavuutemme on tuonut Teille vähän onnea; olkoon sen loppuminen onnekkaampi ja saattakoon toiveenne vihdoin täytäntöön. Tikal, antakaa kätenne, ja vannokaamme vala."
Tikal astui häntä kohti — silmät säihkyen voitonriemua; mutta kun kädet olivat koskettamaisillaan toisiaan, katsahti Maya sivulleen ja näki miehensä kasvoilla kuvastuvan epäilyksen ja tuskan. Kiljahtaen astui hän hänen luokseen ja syöksyi hänen syliinsä, sanoen:
"Antakaa anteeksi; olen ponnistanut kaikkeni, mutta tämä käy yli voimieni. Oi, kuinka heikko minä olen, en voi erota Teistä, en edes pelastaakseni henkenne. Ettehän varmastikaan usko, että olisin täyttänyt valani ja mennyt naimisiin hänen kanssaan? Ei, ei — kuolemaan minä olisin mennyt lähdettyänne. Mutta en voi erota Teistä — en voi erota Teistä vaikkakin itsekkäisyyteni on perikatonne."
"Iloitsen kuullessani sen", sanoi englantilainen. "Kuulkaahan, Tikal, jos olette mies, tuokaa miekka minulle, niin ratkaisemme asian kahden kesken. Silloin ainakin toinen selviää epätietoisuudestaan ja vastuksistaan."
"Valkoinen mies", vastasi Tikal, "Te olette varmasti sekä hullu että roisto, muutoin tuskin pyytäisitte minua panemaan henkeäni onnenpeliin Teidän henkeänne vastaan, joka jo lain mukaan on arvoton. — Hyvästi, Maya; kauan olette juoksuttanut ja kiduttanut minua, tänä iltana saatte kaikesta palkkion." Niin hän lähti.
Olisi luullut, että me Tikalin mentyä olisimme ruvenneet pohtimaan tapahtumaa sekä kohta koittavia vaaroja. Mutta niin ei ollut asianlaita. Luulen meistä tuntuneen — kaikista meistä — ettei ollut enään mitään pohtimista. On turhaa potkia Kohtaloa vastaan, ja on vieläkin turhempaa pelätä sitä, sillä teimme tai jätimme tekemättä jotakin, Kohtalolla kuitenkin aina viimeinen sananvalta on.
Niin me istuimme ja juttelimme mitättömistä asioista elämästämme Cumarvon kaivoksessa, Santa Cruzin maatilalla viettämästämme yöstä, urhean seuralaisemme Molasin kuolemasta, enkä muistakaan, mistä kaikesta. Siinä samassa lapsi heräsi, ja vanhemmat hoivailivat sitä, löytäen kumpikin toistensa näköä sen pikku kasvoissa, minun kulkiessani pitkin salia, lukien lamppuja, poltellen ja aprikoiden, missä olisin seuraavana iltana samaan aikaan.
Vihdoin ovet aukenivat, sillä oli jo miltei puoliyö, ja sisään astui Dimas ja joukko pappeja. Vanhus teki kumarruksen ja ilmoitti, että oli aika viedä meidät Kaikkein Pyhimpään Neuvoston tutkittaviksi, ja ettei meidän tarvinnut pelätä, koska kaikesta siitä päättäen, mitä hän oli kuullut, rikostamme käsiteltäisiin lievästi. Maya kysyi, miten oli pikku lapsen laita, jota ei voitu jättää yksin, ja pappi vastasi, että Mayan oli se otettava mukaan, jolloin hän alkoikin kietoa sitä vaippaan.
"Se on turhaa vaivaa", sanoi Dimas. "Täältä kulkee salainen käytävä Kaikkein Pyhimpään, jota myöten minä lupaan viedä Teidät, jottei yön kylmyys palelluttaisi pienokaista, meidän herraamme."
Sitten otti hän avainkimpun vyöltään, ojensi sen eräälle seuralaiselleen ja käski hänen mennä muutamien pappitoveriensa kanssa edellä ovia aukomaan ja sytyttämään käytävien lamppuja. Pappi lähti, ja pienen ajan kuluttua lähdimme mekin ja tapasimme hänet seisomassa käytävää ja Kaikkein Pyhintä erottavan marmoriseinän luona. Nähtyään meidän lähestyvän hän lausui tunnussanat, joihin vastattiin sisältä; sitten hän avasi hopea-avaimella salaoven, jättäen avaimen kimppuineen riippumaan lukkoon, jotta Dimas saisi ottaa pois sen tullessaan. Sitä tuo vanha pappi ei kuitenkaan tehnyt, sillä hän ajatteli meidän kaikkien palaavan tämän käytävän kautta, ja kun hän astui Kaikkein Pyhimpään, tyytyi hän vetämään oven kiinni, lukitsematta sitä.
Taaskin me seisoimme tuossa synkässä pyhässä paikassa, kuulemassa Sydämen Kaupungin lakeja vastaan tehtyjen rikostemme tuomiota. Siellä oli koolla koko Neuvosto, ja Tikal, sen ylipappi ja puheenjohtaja, istui alttarin takaisella istuimellaan, mutta minä havaitsin ilokseni, ettei Nahua istunutkaan hänen vierellään, eikä häntä liioin näkynyt koko Neuvoston jäsenten joukossa.
Istuuduimme meille määrätyille tuoleille alttarin edessä olevalle avoimelle kohdalle, Maya keskelle ja englantilainen ja minä kummallekin puolelle häntä, Oikeuspappi nousi sitten seisomaan ja ilmoitti, että Neuvoston ensimäinen asia oli kolmen jäsenensä, Mayan, Sydämen Ruhtinattaren, hänen miehensä, Meren Pojan, sekä Ignatio Vaeltavan, Sydämen Haltijan, tutkiminen Neuvoston jäseninä tekemiensä valojen rikkomisesta. Esittäen tämän muodollisen syytöksen, luki pappi selvästi mutta lyhyesti meitä vastaan tehdyt syytökset.
"Samana Vetten Nousun juhlayönä vuosi sitten", hän alkoi, "vannoitte te, muukalaiset, alttarin ääressä sielunne ja ruumiinne uhalla valan, ettette ilman tämän korkean Veljesliiton lupaa yrittäisi lähteä Sydämen Kaupungin rajojen ulkopuolelle. Mutta muuanna päivänä saatiin teidät kiinni pakomatkaltanne yli vuorten erämaahan. Eikä siinä vielä koko rikoksenne, sillä veitte Sydämen Ruhtinattaresta ja valkoisesta miehestä syntyneen pojan, Ennustuksen Taivassyntyisen lapsen, jonka katalasti aioitte ryöstää kansalta. Sanokaa, miten puolustaudutte näitä rikoksia vastaan?"
"Tunnustamme syytöksen oikeaksi", vastasi Maya, "mutta pyydämme ottamaan huomioon puolustuksemme. Kuulkaa, herrat: Aina siitä illasta asti, kun me teidän käskystänne jouduimme naimisiin, on miestäni ja minua vaaninut surmaaja, ja tuossa istuu Neuvostomme puheenjohtajana ja Sydämen ylipappina mies, jolla oli aikomus ottaa hengiltä meidät. Näen joukossanne tänä iltana myös joukon henkilöitä, jotka, samana päivänä kuin pakenimme, kävivät luonamme Lordi Dimasin johdolla. Mitä kertoivat he minulle? Että oli saatu ilmi serkkuni Tikalin muodostama salaliitto, jonka oli määrä murhata mieheni, lapseni ja ystäväni Ignatio Vaeltava. He ilmoittivat myös minulle, että Tikal erotettaisiin tämän ja muidenkin rikostensa takia, ja että tämä sylissäni oleva lapsi nimitettäisiin Sydämen kansan päälliköksi. Eikö ole niin, Dimas?"
"Niin on, armollinen rouva", hän vastasi, "ja tietäkää, ettette te ole ainoat tänä iltana syytetyt. Vaikka teidän asianne on ensinnä, seuraavat ylipappi Tikalin ja muiden asiat perästäpäin; mutta siihen asti istuu hän arvonsa mukaisesti Neuvoston puheenjohtajalta."
Silloin Tikal hypähti istuimeltaan, mutta Dimas kääntyi hänen puoleensa ja sanoi ankarasti: "Vaietkaa, herra, tai puhukaa vain, mitä velvollisuutenne vaatii. Olkoon tuomionne oikeudenmukainen, mutta tietäkää, ettei pako ole mahdollinen, sillä henkivartijoiltanne on otettu aseet pois, ja kaikkia teitä vartioidaan."
Tikal istuutui jälleen, ja Maya jatkoi:
"Saman päivän iltana, jolloin Lordi Dimas oli käynyt luonani, olin yksin huoneessani, ja Ruhtinatar Nahua, Tikalin puoliso, hiipi luokseni aikoen surmata lapseni."
Sitten hän kertoi koko jutun, miten englantilainen ja minä, kuultuamme hänen avunhuutonsa, olimme kiirehtineet huoneeseen ja vanginneet ja sitoneet Nahuan.
"Veljet", hän jatkoi, "silloin valtasi meidät yhtäkkiä kauhu, ja me päätimme paeta pois maasta, missä henkemme ei ollut hetkeäkään turvattu. Tässä on rikoksemme, ja me annamme rangaistuksen teidän käsiinne. Olihan varmasti meidän parempi yrittää pelastaa lapsikin, jotta se voisi suorittaa elämäntehtävänsä, minkä tahansa, kuin jättää se niiden surmattavaksi, jotka te olette nostaneet hallitsijoiksenne."
Mayan lopetettua puheensa käännyimme, englantilainen ja minä, vuorostamme Neuvoston puoleen, todistaen oikeaksi Mayan syyt ja ilmoittaen alistuvamme Veljesliiton tuomittaviksi.
Sitten meitä käskettiin siirtymään loitommalle, ja me asetuimme Nimettömän jumalan naamion alle odottamaan tuomiotamme, Neuvoston jäädessä harkitsemaan. Hetken perästä meidät kutsuttiin taas esiin, ja Tikal ilmoitti tuomiomme sysätyn siksi, kunnes olisi käsitelty syytös Nahuaa, Mattain tytärtä sekä häntä itseään, Tikalia, Sydämen Kaupungin päällikköä ja ylipappia vastaan, lisäten hitaalla ja riemuitsevalla äänellä:
"Tuotakoon ulkopuolella odottava Nahua, Mattain tytär, Sydämen läheisyyteen."
Kuulimme ja kokosimme rohkeutta lähestyvän kuoleman varalle, sillä tiesimme loppumme olevan käsissä, uskaltamatta toivoa armoa ja pelastusta.
Ovi aukeni ja Nahua astui sisään arvonsa mukaisissa pukimissa, otsalla vihreä, vain päälliköiden vaimojen ja äitien oikeuksiin kuuluva otsavyö.
"Miksi suvaitsette kutsua minut tänne, herrat?" hän sanoi ylpeästi, astuttuaan alttarin luo.
Silloin nousi Oikeuspappi seisomaan ja luki syytöksen, että hän oli yrittänyt omin käsin surmata Mayan, Sydämen Ruhtinattaren poikalapsen, ja että hän niinikään oli ollut miehellensä Tikalille avullisena monessa julmuudessa ja väärinkäytössä, pyytäen Nahuaa puolustautumaan.
"Viimeistä syytöstä en tunnusta",.hän sanoi. "Vastatkoon Tikal itse omista pahoista töistään. Ensimäisen tunnustan. Yritin kyllä nujertaa tuon kakaran, mutta Maya huomasi minut, ja minut ehkäistiin ja sidottiin."
"Veljet", sanoi Dimas, nousten seisomaan, "meidän ei tosiaankaan tarvitse tästä asiasta enempää keskustella. Olemme kuulleet Ruhtinatar Mayan ja muiden puolustuksen, ja nyt Nahua tunnustaa rikoksensa. Hän tunnustaa yrittäneensä surmata tuon lapsen, jonka hän tiesi pyhäksi, Sydämen kansan toivoksi, ja sellaiselle rikokselle löytyy mielestäni vain yksi, vaikkakin kamala rangaistus, ja hän, jonka on kärsittävä, on vielä korkeassa asemassa oleva nainen."
"Seis!" katkaisi Nahua. "Ette ole kuulleet minua loppuun, ja minulla on oikeus puhua, ennenkuin minut tuomitaan kuolemaan. Syytätte minua pyhän lapsen, Sydämen kansan toivon murhayrityksestä, ja totisesti, jos näin asianlaita olisikin, ansaitsisin kuoleman, jota vastoin itse asiassa ansaitsenkin teidän kiitoksenne. Sydämen ylimykset, tämä lapsi, jota te ihailette, Ennustuksen Taivassyntyinen lapsi, jonka te tänä iltana aioitte nimittää päälliköksi, erottaen mieheni Tikalin, ja jonka teidän mielestänne pitäisi oleman heimomme johtotähtenä suuruuteen ja valtaan, se onkin elävä valhe, petos, vääryys!"
Silloin puhkesi Neuvoston kesken hämminki, ja ankarat äänet käskivät hänen lopettaa nuo häväistykset; mutta hän sai hiljaisuuden, jatkaakseen:
"Kuulkaa minua, minä pyydän, sillä vaikka minä haluaisinkin, en uskaltaisi puhua umpimähkään, mutta minä voin näyttää toteen jok'ainoan lausumani sanan. Luulette minun aikoneen surmata tämän lapsen murtaakseni kilpailijattareni Mayan sydämen — ja totisesti minä haluankin sen murtaa; ja toimittaakseni oman lapseni tuon lapsen tilalle — ja totisesti minä haluankin hänet siihen toimittaa. Mutta nämä eivät sittenkään olleet tekoni vaikuttimia. Neuvoston ylimykset, kuulkaa kertomusta, joka on kummallisin, mitä koskaan olette kuulleet, ja lausukaa sitten tuomionne minusta, miehestäni Tikalista, kilpailijattarestani Mayasta sekä hänen ystävistään. Tunsitte kaikki hyvin isäni Mattain, sillä kuollessaan ja jo Tikalin hallituksen alusta asti oli hän lähinnä Tikalia Sydämen Kansan vaikutusvaltaisin mies, hoitaen niitä tehtäviä jotka nyt ovat Dimasin hallussa, muun muassa Kaikkein Pyhimmän Isännän virkaa. Mutta isäni Mattai ei ollut kuitenkaan rehellinen mies. Voi! että minun täytyy sanoa se, sillä hän teki syntinsä enemmän minun takiani kuin itsensä takia, koska hän rakasti minua ja piti kaikessa silmämääränään minun hyvinvointiani. Tämä hänen rakkautensa vei hänet perikatoon, saaden hänet rikkomaan jumalaansa, lakejaan ja maataan vastaan. Alusta asti, kun vielä olin lapsi, tiesi hän minun mielistyneen Lordi Tikaliin, joka oli kihloissa neiti Mayan kanssa; sitäpaitsi tiesi hän minun olevan kunnianhimoisen ja haluavan tulla suureksi. Siitä syystä uskotteli hän Tikalille saaneensa Taivaasta tiedon, että neiti Maya oli isineen kuollut erämaahan. Saatuaan hänet vakuutetuksi, että Maya näin ollen oli kadonnut häneltä ikuisesti, hän hätyytti Lordi Tikalia naimaan minut, luvaten korvaukseksi toimittaa hänet Sydämen Kansan päälliköksi. Kaiken tämän hän teki, vaikken minä tiennyt asioista mitään, vaan luulin mielettömyyksissäni Tikalin naineen minut rakkaudesta.
"Sitten Zibalbay palasikin hää-iltanamme, ja hänen mukanaan Maya sekä nämä muukalaiset; ja siitä hetkestä asti alkoi mieheni vihata minua, koska olin hänen rakastamansa Mayan paikalla. Kuten jälkeenpäin kuulin, meni Tikal Zibalbayn luo vankikomeroon ja lupasi luovuttaa hänelle valtansa koko hänen lopuksi ijäkseen ja olla vastustamatta hänen aikeitaan, jos saisi Mayan puolisokseen, kun hän ensin olisi toimittanut minut tieltä pois, joko surmaten tai muuten. Zibalbay olisikin mielellään suostunut; mutta sattuikin niin, että Maya oli mielistynyt erämaamatkoillaan tuohon valkoiseen mieheen, ja kieltäytyi eroamaan hänestä. Mieheni olisikin ehkä päässyt aikeittensa perille, sillä vankien tila oli toivoton ja vaihtoehto oli kuolema, ellei isäni Mattai olisi keksinyt keinoa, miten kaikki olisivat pelastettavissa ja minä pysyisin edelleen päällikön vaimona. Tällainen oli keino, herrat: että tuohon Sydämen tunnusmerkkiin pantaisiin semmoinen ennustus, joka pettäisi Sydämen Neuvoston ja toimittaisi Mayan naimisiin rakastamansa valkoisen miehen kanssa. Herrat, näin tehtiin. Yön hiljaisuudessa hiipivät he kaikkein Pyhimpään, valtasivat Sydämen ja panivat sinne tuon Pelastajan syntyä ennustavan kirjoituksen. Lopun tiedätte itse."
"Se ei ole totta", huusivat monet äänet. "Sellainen pyhänhäväistys on mahdoton."
"Se on totta", vastasi Nahua, "ja minä todistan teille, että tuo pyhäinhäväistys oli mahdollinen. Sydän avattiin, ja isäni tekemä väärä ennustus pantiin sisään, mistä te sen löysitte Vetten Nousun yönä vuosi takaperin. Mutta katso, kun pyhä sydän avattiin — se ei ollutkaan tyhjä, vaan siinä oli toinen ennustus — oikea ennustus — joka pantiin talteen, jotta petos selviäisi aikanaan."
"Missä sitten on tuo kirjoitus?" kysyi Dimas.
"Tässä", hän vastasi, vetäen levyn povestaan. "Kuulkaa!" Ja hän luki:
"Nukkunut Silmä herää ja näkee roistojen sydämen ja tarkoituksen. Sanon, ettei kaupunkimme hävityshetkenä edes kaikki Pyhän Järven aallot riitä huuhtomaan pois heidän syntiänsä."
"Ottakaa ja katsokaa itse, ylimykset", hän jatkoi, pannen levyn alttarille. "Kuulkaahan vielä, miten tämä esine joutui minun käsiini. Isäni tehtyä tuon suuren synnin, kohtasi Nimettömän jumalan kirous häntä, — hän sai, kuten tiedätte, tuon kamalan taudin. Kuolinvuoteellaan valtasi hänet katumus, ja hän kirjoitti erään paperin, jonka hän todistutti ja antoi minulle, liittäen mukaan tuon levyn. Minä pidin hallussani tuota paperia, ylimykset; kuulkaa, mitä siinä sanotaan, ja päättäkää, olenko puhunut totta vai valhetta." Ja hän luki ääneen Mattain tunnustuksen, missä juurta myöten selitettiin meidän juonemme.
"Nyt, ylimykset", hän lisäsi, kun kirjoitus oli lopussa ja kirjaimia tutkittu, "ymmärrätte, miksi yritin raivoissani tappaa tuon lapsen, jota on uskoteltu teille jumalan antamaksi, ja minä jätän teidän huoleksenne toimittaa rankaisun niille, jotka ovat tuon petoksen punoneet."