KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU
Jäähyväiset.
Nahua lopetti ja istuutui, ja niin suuri oli Neuvoston ihmetys — tai paremminkin kauhistus — ettei hetkeen aikaan kukaan puhunut mitään. Vihdoin nousi Dimas ja sanoi:
"Maya, Sydämen Ruhtinatar, ja te muukalaiset, olette kuulleet teitä vastaan tehdyn kamalan syytöksen. Miten voitte vastata siihen?"
"Tunnustamme sen todeksi", vastasi Maya tyynesti. "Meidän oli pakko valita joko kuolema tai tämän teon tekeminen, ja me valitsimme elämän. Mattaihan tuon petoksen punoi ja sepitti kirjoituksen, ja minusta tuntuu että meidän on kärsittävä sekä hänen syntinsä että omamme. Sananen vielä: Tämä Ignatio ei ryhtynyt vapaasta tahdosta salajuoneen, vaan mieheni ja minä pakotimme hänet siihen, minä etupäässä."
Dimas ei vastannut, vaan antoi merkin kahdelle, alttaria paljastetuin miekoin vartioivalle papille viedä meidät Kaikkein Pyhimmän ja Kuolleitten Kammion väliseen käytävään, mihin meidät suljettiin pimeään, kaksois-ovien väliin.
Täällä minä kaiken lopuksi polvistuin, lähettäen viimeiset rukoukseni Taivaalle, Mayan itkiessä miehensä sylissä ja jättäessä hyvästi hänelle ja sylissään lepäävälle lapselleen.
"Vaimoni", hän sanoi, "olitte tosiaankin viisas, kun kielsitte meitä lähtemästä tähän Sydämen Maahan. Vaan tehtyä ei saa tekemättömäksi, ja oltuamme vähän aikaa onnellisia yhdessä, kuolkaammekin yhdessä niin urheasti kuin voimme, toivoen taaskin pääsevämme yhteen johonkin uuteen rauhan maailmaan."
Pian saapuivat papit ja veivät meidät takaisin Kaikkein Pyhimpään. Mayan astuttua yli kynnyksen ensimäisenä meistä kolmesta, astui Tikal häntä vastaan ja sieppasi yhdellä tempauksella, olematta silti julma, lapsen hänen sylistään. Huomasimme meitä tarkoittavat valmistukset, sillä alttarin edessä oleva kivi oli nostettu paikoiltaan ja jalkojemme juuressa ammotti musta kuilu, mistä kuului veden loiske. He asettivat meidät seisomaan selät alttariin; mutta Tikal seisoi etumaisena, ja hänen ja meidän välillä oli kuilun suu.
"Maya, päällikkö Zibalbayn tytär, Sydämen Ruhtinatar; valkoinen mies, Meren Poika; Ignatio Vaeltava; ja pappi Mattai, jonka itsensä jo kuoltua me kutsumme hänet hengessä esiin", alkoi Dimas kylmällä ja kamalalla äänellä, "oman tunnustuksenne mukaan olette te vikapäät suurimpaan rikokseen, minkä katala ihmisjärki konsanaan voi keksiä ja likaiset kädet suorittaa. Olette rikkoneet Taivaalle ja veljillenne tekemät juhlalliset valat; olette häväisseet jumalamme ja raiskanneet hänen Kaikkein Pyhimpänsä; ja olette uskotelleet kansalle, joka luotti teihin, synnin sikiötänne jumalan lähettämäksi hallitsijaksi. Kaikista näistä rikoksista, jotka olette tehneet — miksi, emme tiedä — emme taida teitä kyllin rangaista. Teille maksetaan palkka jossain muualla, kun olette menneet tämän tuomio-istuimen edestä, ja nimenne ovat jääneet unohdukseen maan päällä.
"Näin kuuluu Sydämen Neuvoston tuomio — että sinun nimesi, Mattai, pyyhitään pois Sydämen palvelijain luetteloista; että muistosi kirotaan; että asunnoitasi kärventäisi tuli ja istuimiasi polttaisi suola; että ruumiisi kaivettaisiin haudastaan ja vietäisiin pyramiidin huipulle, kunnes ilman linnut sen söisivät; että sielusi annettaisiin manalan kiduttajien käsiin ijankaikkisesti.
"Näin kuuluu Sydämen Neuvoston tuomio sinulle, Maya, päällikkö Zibalbayn tytär, Sydämen Ruhtinatar; valkoinen mies, Meren Poika, ja Ignatio Vaeltava: Että nimenne pyyhitään pois Sydämen Veljien luettelosta ja kirotaan kaupungin kaduilla; että kätenne ja jalkanne sidotaan ja teidät kahlehditaan elävinä Kaikkein Pyhimmän seiniin ja jätetään ryöstämänne jumalan alttarin ääreen, kunnes näännytte nälkään ja janoon; että ruumiinne sitten viedään pyramiidin huipulle ilman lintujen syötäväksi; ja että sielunne annetaan manalan kiduttajien käsiin ijankaikkisesti."
Lausuttuaan nämä sanat ja ennenkuin täysin tajusimmekaan kamalan tuomiomme kauheutta, astui Tikal esiin — vielä kirjoittaessanikin minua puistattaa — pitäen lapsi rukkaa, joka alkoi itkeä kuin tuskasta tai pelosta, kuilun päällä ja pudotti sen yht'äkkiä alas syvyyksiin.
Kauhistuneen äidin huuto kaikui pyhän paikan seinissä, ja ennenkuin sen kaiku oli edes ehtinyt hälvetä, oli englantilainen — jalopeuran tavoin — hypännyt yli kuilun ja tarttunut Tikalla kiinni kurkusta ja vyötäisiltä. Raivo antoi voimia hänelle, ja hän nosti Tikalin korkealle ilmaan ja paiskasi hänet alas tuohon kaameaan kuiluun, minne lapsikin vastikään oli hävinnyt.
Pahasti parahtaen katosi Tikal, ja hetken aikaa oli kuolon hiljaisuus.
Yhtäkkiä huusi Maya hullun ja epätoivoisen äänellä:
"Eivät kaikki Pyhän Järven vedet riitä pyyhkimään pois meidän syntiämme, mutta tuokoot ne koston teille, oi te avuttoman lapseni surmaajat!"
Näin sanottuaan Maya juoksi alttarin taakse, minun ehkä yksin aavistaessa hänen aikeensa, ja tarttui molemmin käsin Sydämen tunnusmerkkiin.
"Varokaa!" huusi Dimasin ääni, mutta hän ei totellut. Ennenkuin hän tai kukaan muu ehti apuun, oli hän raastanut epätoivoisin ponnistuksin vanhan tunnusmerkin paikoiltaan ja nauraen ja pilkaten paiskannut sen palasiksi marmorilattiaa vastaan.
Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus; mutta sitten kuului alttarilta yhtäkkiä paukahdus, aivankuin harpun kielet olisivat katkenneet, ja sitä seurasi toinen, hirveämpi ääni, vesipaljouksien kuohu ja kohina.
"Paetkaa! Paetkaa!" huusi ääni, "vedet ovat valloillaan, ja häviö perii meidät ja koko Sydämen Kansan!"
Silloin hyökkäsi Neuvosto yhtenä miehenä Kaikkein Pyhimmän ovea kohti; mutta minä, Ignatio, Jumalan kiitos, muistin toisen oven, salaoven, josta olimme tulleet ja jonka pappi oli jättänyt raolleen.
"Tätä tietä!" huusin minä espanjankielellä englantilaiselle ja. tarttuen Mayaa käsivarteen, vein hänet mukanani käytävään. Kun kaikki kolme olimme päässeet sinne, käännyin minä lukitsemaan ovea ja näin silloin kummallisen näyn.
Alttarin edessä olevan kuilun suusta kohosi valtava vesipatsas, suihkuten sellaisella hirvittävällä voimalla kattoon, että marmorilohkareet näyttivät putoavan alas pakenevien niskaan, pakenevien, jotka turhaan koettivat avata ovea ja paeta Kuolleitten Kammioon. Toisenkin näyn minä vielä näin; Tikalin ruumis oli noussut kuilusta, minne englantilainen oli hänet paiskannut, ja nousi ja laski muodottomana möhkäleenä vesisuihkun mukana lattian ja katon välille.
Ennenkuin vesi vielä ehti meihin asti, suljin minä oven, ja otettuani mukaan ovessa yhä riippuvan avainkimpun me pakenimme ylös käytäviä ja portaita, kunnes saavuimme vankikomeroomme. Tännekään emme uskaltaneet pysähtyä, sillä korviimme kuului jo kumma ääni, ja me tunsimme pyramiidin koko valtavan rakennuksen vapisevan, kun vangitut vedet pääsivät valloilleen ja levisivät ylös ja sivulle.
Ottaen lamput me kiirehdimme kuparioville salin toiseen päähän ja löysimme vaivoin oikean avaimen. Meillä ei ollut vitkastelemiseen aikaa, sillä lähtiessämme ennättivät vedet jo huoneen takaosaan ja siinä samassa huuhtoivat lattiaa kuuden tai kahdeksan jalan paksuisena aaltona. Ryntäsimme pakoon etenevän aallon tieltä, ja hyvä oli että kulkumme kävi ylöspäin, sillä muutoin olisimme varmasti hukkuneet, etsiessämme eri ovien avaimia. Mutta taaskin oli onni, niinkuin tähänkin asti, apunamme, ja me pääsimme pyramiidin huippuun parahiksi aamun sarastaissa.
Sarastus selkeni, eikä päivän valkeus koskaan ole paljastanut ihmissilmälle sen ihmeellisempää ja kamalampaa näkyä. Pyramiidin pihan ulkopuolelle oli kerääntynyt suuri kansanpaljous odottamaan juhlaa, joka tänä vuoden päivänä piti tapojen mukaan vietettämän pyramiidin huipulla. He olisivat jo kokoontuneet sinne, ellei olisi ollut määräys pitää ovet suljettuina, kunnes Neuvosto olisi lähtenyt Kaikkein Pyhimmästä, ja tänä yönä viipyi Neuvosto kauvan.
Tällä hetkellä syntyi kauhun ja hämmästyksen huuto kansan kesken, ja syy oli seuraava. Pitkin satamapaikan ja suuren torin välisiä katua syöksyi kahdenkymmenen jalan korkuinen ja sadan levyinen hyökyaalto.
Silloin huomasimme oikean asianlaidan. Alttarin tunnusmerkki — en tiedä miten — oli yhdistetty salaisiin merenalaisiin sulkuportteihin, jotka monen sukupolven ajan olivat suojelleet Sydämen Kaupunkia tulvalta. Kun tunnusmerkki irrotettiin paikaltaan, aukenivat nämä sulkuportit, ja vesivirrat syöksyivät esiin, pyrkien järvenpinnan tasolle, joka tänä vuodenaikana oli kaupungin talonharjoja korkeammalla.
Pyramiidin huipulla oli kaksi pyhää tulta vartioivaa ja tulevia juhlamenoja valmistelevaa pappia. Nähtyään meidän ryntäävän vartiohuoneesta he juoksivat meitä kohti käsiään väännellen ja kysyen, mitä ihmeitä nyt oli tapahtunut. En sanonut tietäväni, vaan kun vettä oli ruvennut kerääntymään vankikomeroomme, olimme paenneet sieltä. Miten me olimme paenneet, sitä eivät he ryhtyneet kyselemään, vaan juoksivat alas pyramiidin portaita, palatakseen samassa, sillä ennenkuin he ehtivät alas asti, oli heidän tiensä katkaistu.
Sillä välin kauhu laajeni ja hävitys alkoi. Kaikkialle syöksyi ja tunkeutui vettä, riittäen yhä suuren järven loppumattomista varastoista. Kokonaiset kadut olivat jo veden vallassa, ja kansanjoukosta kuului katkeamaton tuskan huuto.
Maya kuuli sen ja heittäytyi kasvoilleen pyramiidin katolle, jottei näkisi omaa työtään, ja tukki sormin korvansa, mutta englantilainen ja minä katselimme tyrmistyneinä. Silloin tulva nieli kansan, useampia tuhansia luvultaan, joka oli kokoontunut temppelin ääreen, ja katso! silmänräpäyksessä olivat kaikki pyyhkäistyt pois, niinkuin rajutuuli pyyhkäisee pudonneet lehdet. Ennenkuin olisi ehtinyt lukea kymmeneen, oli suurin osa Sydämen Kaupungin väestöä hukkunut!
Jonkun aikaa näkyi vielä muutamia suurempia taloja, mutta pian nekin upposivat näkymättömiin. Ennenkuin aurinko täysin oli ehtinyt noustakaan, oli kaikki lopussa, ja tuosta muinaisesta ja ihanasta kaupungista, Maailman Sydämestä, näkyi vain puitten latvoja ja vedenpinnan yli kohoavia pyramiidien huippuja.
Kultaista kaupunkia ei ollut enää. Se oli hävinnyt ja sen mukana kaikki kasatut aarteet, opit, uskot, ja se, mikä monta sukupolvea oli kangastanut satuna minulle, oli taaskin todenteolla tullut saduksi. Lyhyen tunnin oli tuo vuosisatojen työn valmis hedelmä kestänyt huuhtoutua olemattomiin ja sen mukana viimeisen puhtaan intiaanirodun häviävät tähteet, intiaanirodun, joka noudatti esi-isieni tapoja ja oppeja. Epäilemättä heidän aikansa oli tullut, ja korkeammat voimat olivat määränneet heidät häviämään; mutta ankaraa ja äkkinäistä häviötä oli kamala katsella tai edes ajatella.
Mitä olisivatkaan, minä mietiskelin, tämän suuren kaupungin perustajat ja sen juhlallisten pyramiidien rakentajat mahtaneet ajatella ja tuntea, jos he olisivat aavistaneet tällaista loppua? Olisivatkohan he sijoittaneet pyhää tunnusmerkkiään niin taitavasti alttarille, että hullaantunut nainen voisi, tempaamalla sen pois, haudata alttarit, temppelit, kaupungin kaikkineen päivineen ikuisiksi ajoiksi veden alle? Näin he tekivät suojellakseen kotejaan vihollista vastaan, jotta he hädän tullen voisivat mieluummin valita perikadon kuin häpeän; mutta he eivät aavistaneet — he eivät varmasti edes uneksineet — että tämä vihollinen olisi heidän omaa rotuaan, että heidän oman lapsensa käsi toisi korjaamattoman onnettomuuden heidän pyhälle turvapaikalleen, Maailman Sydämen kaupungille.
Vähä vähältä saavuttivat vedet tasapinnan ja täyttivät syvennyksen, missä kaupunki oli sijainnut, ja aurinko paistoi vetten kalvoon, aaltojen soluessa pyramiidin kupeita ja merenalaisten talojen kattoja pitkin. Siellä täällä uiskenteli hylkytavaroita, siellä täällä ihmisruumiita, joiden ympärille jo merikotkat kokoontuivat. Siinä kaikki.
Samassa nousi Maya polvilleen ja katsoi ympärilleen, varjostaen kädellä silmiään, sillä päivä paistoi kirkkaasti pyramiidin valkoiseen huippuun. Sitten painoi hän kädet takaraivolleen ja kiljasi pahasti.
"Katsokaa kätteni työtä", hän sanoi, "ja syntini paikkaa! Oi! isäni, tuo uni, joka ahdisti minua, oli kamala, mutta se ei sittenkään ollut tosi. Oi! isäni, kansa, jonka sinä tahdoit pelastaa, on kuollut! Hukkunut on rakastamasi kaupunki, ja minä sen hävitin! Oi! isäni, isäni, kirouksesi on kohdannut minua, minä olen kirottu!"
Jotenkin tähän tapaan hän puhui ja alkoi sitten nauraa, ja kääntyen englantilaisen puoleen kysyi hän:
"Missä lapsi on, mieheni?"
Englantilainen ei voinut vastata, mutta Maya ei siitä välittänyt, vaan painoi käsiään rintaansa vastaan, kuin olisi pitänyt lasta sylissään, tullen ensin hänen luokseen, sitten minun, ja sanoen: "Katsokaahan, eikö hän ole kaunis poika? Enkö ole onnellinen äiti, kun minulla on noin kaunis poika?"
Yritin katsoa, mutta hänen säälittävien kasvojensa muoto ja hänen tyhjien käsivarsiensa heilutus tuntuivat minusta niin hirveältä, että minun täytyi kääntyä pois, salatakseni kyyneleeni. Minä näin totuuden. Väsymys, suru ja kauhu oli murtanut hänen järkensä. Hän oli mielipuoli.
Veimme hänet vartiohuoneeseen, missä oli suojaa, ja takaisin palanneet papit antoivat meille ruokaa, kun olimme tarpeemme heille selittäneet, sillä hekin olivat miltei järjiltään.
Täällä kohtasi Ruhtinatar Mayaa viimeinen sairaus. Se alkoi hengenahdistuksella, joka heti kohta muuttui kuumeeksi. Kaksi päivää ja yötä hoidimme murtunein mielin häntä pyramiidin huipussa, väsymättä hänen hourailuihinsa ja säälittävään lapsen kaipailuunsa, kunnes hän kolmannen päivän aamuna kuoli. Ennen kuolemaansa palasi hän tuntoihinsa ja puhui miehelleen kauniita ja helliä sanoja, joiden kertominen tuntuu minusta liian pyhältä.
"Voi!" hän lopetti, "kuten sydämeni jo aavisti, olen saattanut vain suruja teille, ja nyt on aika tullut minun lähteä luotanne. Ignatio oli oikeassa ja me olimme väärässä — tai oikeammin: minä olin väärässä. Meidän olisi pitänyt kuolla yhdessä vuosi sitten, jos niin olisi pakko ollut, mieluummin kuin tehdä tuo synti Kaikkein Pyhimmässä, sillä silloin olisivat kätemme ainakin olleet puhtaat, eikä kansani häviö olisi painanut minua. Mutta uskokaa, mieheni, tein tuon kuoleman teon hulluna, sillä olin nähnyt lapsemme murhattavan silmieni edessä, ja kuulin äänen sisälläni vaativan kostoa.
"No, teko on tehty, ja olen kärsinyt siitä ja saan ehkä vieläkin kärsiä, mutta luulen kuitenkin olleeni vain Kohtalon määräämä välikappale, jonka piti hävittämän jo kuolemaan tuomittu rotu sekä kulunut uskonto. Tuohon uskontoon en enään usko, sillä Te olette opettanut minulle toisen opin, siksi en pelkää oman kansani jumalan kostoa. Annettakoon muut syntini anteeksi, jos ne ovat syntejä, sillä ne aiheutuivat rakkaudestani. Mieheni, minä toivon Teidän pakenevan pois tältä pahanenteen paikalta ja elävän onnellisena monta vuotta; mutta enin kaikesta toivon, että siellä maassa, minne Tekin kerran tulette, löytäisitte lapseni ja minun odottamassa Teitä. Jääkää hyvästi. Tämä on synkkä ero, ja elämäni on ollut lyhyt ja surua täynnä. Mutta sittenkin minä iloitsen, että olen sen elänyt, sillä se on vienyt minut Teidän syliinne, ja niin vähän kuin olisin ansainnutkin, luulen Teidän rehellisesti rakastaneen minua ja rakastavan kuoltuani vielä muistoanikin.
"Jääkää Tekin hyvästi, Ignatio. Olette ollut uskollinen ystäväni, vaikken tuonut Teille yhtään onnea, ja olin aika ajoin kade takianne. Ajatelkaa kauniisti minusta, jos voitte, ja kohdelkaa miestäni samalla ystävyydellä kuin ennen vanhaan, kun emme vielä olleet tavanneetkaan, vaikka olisittekin ehkä ilman minua päässyt aikeittenne perille."
Sitten hän taaskin kääntyi miehensä puoleen ja pyysi hengästyneellä ja katkonaisella äänellä, ettei hän unohtaisi vaimoaan ja lastaan. Kuulin englantilaisen vastaavan, ettei hänen tarvitsisi pelätä sitä lainkaan, koska onni kuolisi häneltä vaimonsa mukana, ja vaikka hän pääsisi pakenemaankin, eivät he silti olisi eronneet, eikä kukaan muu nainen voisi anastaa hänen sydämestään vaimonsa paikkaa. Maya siunasi ja kiitti häntä, hyväillen hänen kasvojaan kuolevin käsin, mutta minä en jaksanut kestää kauemmin tällaista näkyä, vaan jätin heidät kaksin.
Tuntia myöhemmin tuli englantilainen ulos vartiohuoneesta, ja vaikkei hän puhunutkaan mitään, sanoi jo hänen kasvojensa ilme minulle, että kaikki oli ohi.
Näin kuoli Maya, Sydämen Ruhtinatar, vanhojen intiaanikuningasten — minua lukuunottamatta — viimeinen jälkeläinen, herttainen ja ihana nainen, vaikkakin joskus uppiniskainen, kiihkeä ja oikullinen.
Tällä välin saimme kuulla, että mantereella oli vielä muutamia intiaaneja, miehiä ja naisia, jotka oli lähetetty sinne peltotöihin, ja näimme veneenkin kiertävän entistä Sydämen saarta. Molemmat kanssamme pyramiidin huipulla olevat papit yrittivät antaa veneeseen merkkiä ja kutsua sitä meitä auttamaan, mutta joko veneessä olijat sitten eivät nähneet meitä, tai olivat he niin tyrmistyneitä etteivät uskaltaneet lähestyä pyramiidia. Koko päivän saimme pysyä siellä, muutta toivoimme apua, jotta pääsisimme rannalle hautaamaan Mayan ruumiin.
Illan tullen, kun ketään ei saapunut, keksimme toisen keinon, Vartiohuoneen katolla paloi yhä pyhä tuli, sillä molemmat papit olivat vartioineet sitä, luultavammin ehkä tottumuksesta kuin mistään muusta syystä. Sinne kannoimme muutamia Sydämen ylimysten juhlatiloissa käyttämiä tuoleja ja kaikkia muita kasattuja polttoaineita, ja teimme näin tuliastiaan ruumiinpolttorovion. Kun se oli valmis, toimme Mayan valkeisiin vaatteisiin kiedotun ruumiin ja panimme sen roviolle.
Suuri kokko leimusi kohta ja paloi niin kiihkeästi, että se valaisi koko pyramiidin huipun ja ympäröivän pimeyden. Koko illan me vartioimme siitä, pappien voivotellessa ja lyödessä rintoihinsa, kunnes tuli alkoi itsekseen riutua ja yli tuhannen vuotta palanut pyhä tuli hiipui ja sammui kokonaan, Tuntui asiaan kuuluvalta, että tämä vanha, pyhä tuli viimeiseksi työkseen poltti rodun viimeisen kuninkaallisen jäsenen ruumiin, rodun, joka oli sitä tulta niin kauan vartioinut. Aamun tullen syntyi tuuli ja vihmasade, ja kun päivän valjettua tulimme paikalle, oli se kylmä ja musta. Ei kyventäkään enään siinä ollut, eikä tuhkaa tai muuta jäännöstä ollut jäänyt hänestä, joka kerran oli ihana ja suloinen Sydämen Ruhtinatar.
Aloimme tuskallisesti miettiä keinoa päästä mantereelle, mihin oli jo syytäkin, sillä vesi oli höllyttänyt suuren pyramiidin perustuksia ja irroittanut jo muutamia lohkareita. Aioimme muodostaa lautan käsillä olevista penkeistä ja tällä lautalla meloa rantaan.
Sitä ei meidän kumminkaan tarvinnut tehdä, sillä parahiksi saapui meitä kohti suuri vene, missä oli kolme intiaania, ja me annoimme sille merkin tulla pyramiidin portaitten puolelle. He tekivät työtä käskettyä, ja otettuamme mukaamme ruokatarpeita sekä vartiohuoneesta löytyviä välttämättömiä tavaroita, astuimme me neljä vaivoin veneeseen, sillä vesi loiskui pyramiidin nurkissa, jotta venettä oli vaikea tuoda portaiden ääreen.
Intiaaneilta kuulimme rannalla olijoiden niin tyrmistyneen, nähtyään pyhää kaupunkiaan kohdanneen onnettomuuden, etteivät uskaltaneet lähestyä sen entistä paikkaa. Mutta kun he edellisenä yönä olivat nähneet Mayan ruumisrovion suuren liekin, tiesivät he ihmisiä elävän vielä pyramiidissa ja kutsuvan heitä apuun tulimerkillään, ja niin he uskalsivat lähteä.
He kysyivät meiltä, mistä johtui että aallot olivat haudanneet kaupungin, joka oli seisonut siinä turvassa aikojen alusta asti. Emme sanoneet tietävämme, ja papeistakin näytti pelastuttuaan liian alentavalta ruveta kertomaan, että me olimme olleet vankeina pyramiidin onkaloissa, vaikka he tiesivätkin asian niin olleen.
Saavuttuamme rantaan näimme joukon kauhistuneita intiaaneja — ehkä noin sataviisikymmentä — Sydämen Kansan ainoat eloon jääneet, ellei ehkä muutamia ollut pelastunut Sydämen Saaren merenpäällisiin kohtiin. Suu auki kuuntelivat he kaupunkinsa äkkipikaisen häviön esitystä. Kun he olivat sen kuulleet, ehdotti joku valkoista miestä tapettavaksi, koska hän varmasti oli tuonut tämän Taivaan koston ja turman koko heidän heimolleen, mutta tämä ehdotus ei saanut laajempaa kannatusta. Jos he olisivat tosiaan tienneet, mikä osa meillä oli ollut tässä hävityksessä, epäilen, tokko he olisivat rohjenneetkaan surmata meitä.
Sensijaan antoivat he meille ruokaa ja vaatteita, niin paljon kuin pyysimme, ja aseitakin, kuten miekkoja, jousia, nuolia, puhallusputkia, sekä antoivat meidän lähteä matkaamme. Olen usein mietiskellyt, mitä heistä on tullut, ja onko heistä tai heidän lapsistaan kukaan vielä elossa.
Me käännyimme kulkemaan vuoristoa kohti, ja toisena päivänä pääsimme turvallisesti niiden yli, sillä Maya oli selittänyt meille vuoren läpi kulkevan salaisen käytävän, jonka me hänen taluttaminaan viime kerralla kuljimme peitetyin silmin.
Heitettyämme viimeisen silmäyksen Pyhän Järven sinisille aalloille, jotka välkähtelivät auringon valossa, peittäen alleen kaupungin palatsit ja asukkaidensa luut, me jätimme tuon kirotun Sydämen Maan, missä niin moni tuska ja vastoinkäynti oli kohdannut meitä.
Loppulisäys.
Ystäväni, nyt minä, Ignatio, olen lopettanut kertomuksen käynnistäni intiaanien Kultaisessa Kaupungissa, jonka olemassa oloa moni on epäillyt ja joka nyt ei enään olekaan olemassa. Se on kummallinen kertomus, ja minä luulen että Teitä huvittaa lukea se, kun minä olen jo kuollut ja haudattu.
Ehkä Teitä haluttaisi kuulla yksityiskohtaisia tietoja paluumatkaltamme, mutta minulla ei tosiaankaan ole voimaa eikä kärsivällisyyttä siihen. Se oli kamala matka, ja kerran me kumpikin sairastuimme ankaraan kuumeeseen, josta en enään luullut toipuvamme. Mutta me toivuimme kumminkin muutamien kuljeksivien intiaanien avulla, jotka hoitivat meitä, ja niin me vihdoin pääsimme tänne, tähän paikkaan, mistä lähes kaksi vuotta sitten olimme lähteneet henkeämme pakoon. Tapasimme tämän maatilan autiona, sillä huhu kertoi siellä kummittelevan, vaikkakin joku intiaani, tuon suuren roiston Don Pedro Morenon orja, yhä viljeli täällä pieniä peltotilkkuja.
No, herra Stricklandia miellytti jäädä tähän paikkaan, sillä hän oli nähnyt täällä vaimonsa ensi kertaa. Niin me möimme smaragdivyön, jonka Maya lahjoitti minulle, ollessamme ensi kertaa vangittuina pyramiidin holvissa (älkää hukatko solkea ystävä, sillä se on Sydämen Kansan ainoa pyhäinjäännös), ja sen hinnalla ostimme halvalla tämän talon ja sitä ympäröivät laajat maat nykyiseltä hallitukselta, jonka haltuun ne olivat joutuneet, ja senjälkeen olen minä viljellyt näitä maita.
Sillä, ystäväni, kunnianhimoni oli sammunut. Olin pannut kaiken viimeisen kortin varaan ja epäonnistunut, ja, vaikkakin suruisella mielellä, minä hylkäsin intiaaniheimojen elvyttämistoiveeni, sillä minulla ei ollut enään terveyttä eikä voimaa yrittää. Enkä minä ollut enään Sydämen Haltijakaan, sillä hallussani ollut Sydämen puolikas oli jäänyt Kaikkein Pyhimpään, ja hukkunut Pyhän Järven aaltoihin, ja vanhan tunnusmerkin mukana hävisi hyvin paljon vaikutusvaltaanikin.
Viisi vuotta elimme englantilainen ja minä yhdessä täällä, mutta minä luulen hänen tehneen kuolemaa koko tuon ajan. Hän, joka aina oli niin vahvaruumiinen, reipassieluinen, ei saanut koskaan takaisin ruumiin- ja hengenvoimiaan Mayan kuolinhetkestä asti pyramiidin huipulla, ja vaikka hän harvoin puhui vaimovainajastaan, tiedän hänen yötä päivää aina olleen hänen mielessään. Kahdesti keväällä kärsi hän maamme yleistä kuumetta, joka kellastutti hänen kasvonsa ja surkastutti hänen ruumiinsa. Kun kolmas kevät tuli, kehoitin häntä muutteiksi menemään Meksikoon ja palaamaan kesällä takaisin maatilalle. Turhaan; hän ei tahtonut, enkä varmastikaan luule hänen välittäneen, elikö vai kuoli. Seurauksena olikin, että hän taas sai kuumeen ja kuoli syliini, onnellisena kuin nukkuva lapsi.
Nyt ovat minunkin päiväni luetut, ja epäonnistuttuani kaikessa, koettuani surua ja kärsimyksiä, minä yhdynkin ilolla häneen. Ystäväni, jääkää hyvästi. Ehkä muistatte minua silloin tällöin ja, vaikka olettekin tois-uskoinen, rukoilette joskus intiaanivanhuksen sielun puolesta?
Ignatio.