KAHDESTOISTA LUKU.
Maya laskeutuu luolaan.
Eräänä iltana — kun olimme jättäneet taaksemme metsäseudun ja ponnistellen kiipeilimme vuoristoa, kunnes pääsimme sen takaiselle, rannattomalta näyttävälle erämaalle — asetuimme leiriin kivisen kukkulan juurella kasvavaan aloepensaikkoon. Tämä kukkula oli Zibalbayn kartassa merkitty luola-nimisen maanalaisen säiliön asemapaikaksi, mistä muinaisina aikoina, paikan ollessa asumaton, intiaanit ammensivat vettä kuivana vuodenaikana. Että tämä mainittu luola oli olemassa, kävi ilmi siitä tosiasiasta, että selvästi näkyvissä oleva muinainen tie kulki suuren kaupungin raunioiden halki, jonka väestö varmasti oli sitä käyttänyt; mutta kun Zibalbay ja hänen tyttärensä tulomatkallaan nukkuivat tällä paikalla, ei heidän tarvinnut käydä sitä etsimään, koska he löysivät kallionkolosta lätäkön sadevettä. Nyt ei taas ollut viikkokausiin satanut, ja kaiken lisäksi olimme juoneet miltei tyystin nahkaleileissämme olevan veden, joten päätimme etsiä luolaa, täyttääksemme leilimme ja juottaaksemme janoisia muulejamme.
Niin ollen aloimme tutkia kalliota ja löysimmekin risujen tukkeaman ja piikkipensaisiin puolittain piiloutuneen kivisen holvin, minkä me kaikista merkeistä sekä asemastaan päätimme luolan sisäänkäytäväksi. Sytytimme kuivista aloerungoista — joita löytyi vaikka kuinka paljon — tehdyt soihdut, ja minä tunkeuduin etumaisena aukon läpi, joutuakseni luolaan, missä puuskutti tuima ja eriskummallinen tuuli, miltei sammuttaen soihtumme.
Kulkien tätä luolaa pitkin saavuimme sen päässä olevan kuopan luo, joka nähtävästi vei vesilähteille. Tämä tietämättömän syvyinen kuoppa oli miltei, joskaan ei aivan yhtä sileä ja pystysuora kuin ihmiskätten työ, mutta kummallisin seikka siinä oli kamala porrastie, jota edesmenneet olivat käyttäneet vettä ammentaessaan. Kuopan laitaan oli nimittäin hakattu kaksi riviä kahdeksan tai kymmenen tuuman syvyisiä pykäliä. Näitä pykäliä ylös ja alas olivat vedenammentajat kulkeneet sukupolvia sitten, sillä ne olivat hyvin kuluneet, ja ihmisjalkojen polkema uurto kulki näiden kamalien portaiden päästä päähän. Löydettyään maasta kivenmukulan, pudotti herra Strickland sen yli kuopan partaan, ja kului joku sekunti, ennenkuin ääni ilmoitti sen ehtineen pohjaan asti.
"Mikä kaamea paikka!" hän sanoi. "Luulen kernaammin voivani kuolla janoon kuin laskeutua tuonne."
"Niin kumminkin ovat ihmiset muinoin tehneet", vastasi Maya, "sillä katsokaahan, tästä ovat he astuneet yli reunan."
"Ehkä heillä oli köysi turvana, armollinen neiti", säestin minäkin. "Kun minä olin nuori mies, laskeuduin minä yhtä jyrkkiin kaivoksiin vain puunrungoista tehtyjen yksinkertaisten tikapuiden avulla, joissa pykälät olivat samalla lailla ja jotka kulkivat kaivosaukon laidasta laitaan. Nyt se yritys maksaisi minulle hengen, sillä sellaiset korkeudet huimaavat minua."
"Tulkaa pois", sanoi Zibalbay; "ei kukaan meistä voi kuitenkaan hengissä mennä sinne. Muulien täytyy jäädä janoon; noin viiden tunnin matkan päässä on lammikko, mistä ne saavat juodakseen huomenna."
Sitten me läksimme tästä tuulenpuuskaisesta luolasta. Olimme iloisia päästessämme pois sieltä, sillä paikka oli saastaisen näköinen ja, viimasta huolimatta, näännyttävän kuuma.
Zibalbay astui leiripaikallemme, mutta me jäimme nyhtämään ruohoa muuleille. Pian väsyivät muut tähänkin hommaan ja joutuivat keskusteluun auringonlaskua katsellessaan, joka näillä laajoilla tasangoilla oli verrattoman ihana. Kuulin silloin Maya-neidin sanovan:
"Poimikaahan minulle tuo kukka rinnassani kannettavaksi", ja hän osoitti kivien keskellä kasvavaa lumivalkeata kaktuksen kukkaa.
Herra Strickland kapusi sitä kohti ja oli juuri poimimaisillaan kukan, kun kuulin hänen äkkiä huudahtavan ja näin hänen peräytyvän.
"Mikä nyt?" sanoin, "oletteko loukannut itsenne tai haavoittanut kätenne?" Hän ei vastannut, mutta silmänsä olivat selko seljällään kauhusta, hänen osoittaessaan jotakin harmaata, kivien välissä kiemurtelevaa. Ja minä näin silloin veritipan hänen ranteessaan. Maya näki sen niinikään.
"Käärme on purrut Teitä!" hän huusi tuskan äänellä. Ennenkuin aavistinkaan hänen aikomustaan, oli hän juossut englantilaisen luo, tarttunut molemmin käsin hänen käteensä ja painanut huulensa haavaan.
Englantilainen yritti tempoa kättänsä pois, mutta tyttö oli siihen takertunut voimalla. Pyytäen minua tuomaan palikkaa hän repäisi viitastaan palasen ja kiersi sen lujasti ranteen ympärille, pistoksen yläpuolelle. Siinä samassa olin minäkin lennättänyt palikan ja pistänyt sen palttinasilmukkaan, kiertääkseni siksi kunnes käsi painui puristuksesta siniseksi.
"Mikä käärme se oli?" kysyin.
"Kuolettava harmaa laji", hän vastasi, lisäten: "Älkää olko noin pelästynyt, Maya — tiedän parannuskeinon. Lähtekäämme leirillemme pian!"
Parissa minuutissa olimme siellä, ja englantilainen oli siepannut terävän veitsen ja ruutisarven.
"No, ystävä", hän sanoi, ojentaen veitsen minulle, "leikatkaa syvä haava, sillä siitä riippuu elämäni tai kuolemani, eikä tällä kohtaa ole mitään valtasuonta."
Nähtyään mitä oli tapahtunut, piti Zibalbay hänen kättänsä, ja minä viilsin kahdesti. Hän ei lainkaan arastellut, mutta Maya huudahti kummallakin viilloksella. Annettuamme veren juosta tyystin kuiviin, me kaadoimme ruutia haavaan ja sytytimme sen. Se pussahti, jättäen jälkeensä valkean savun ja polttaen altaan lihan mustaksi.
"Nyt emme voi, koska meillä ei ole yhtään viinaa, tehdä muuta kuin odottaa", sanoi englantilainen, väkinäisesti hymyillen.
Zibalbay otti pussistaan hivenen cuca-valmistetta.
"Syökää tämä", hän sanoi; "se on parempaa kuin konsanaan tulivesi."
Englantilainen otti tarjotun palleron ja alkoi pureksia sitä, kunnes hänen oli mahdotonta niellä enään. Halvaus näytti alkaneen hänessä; hänen kurkkunsa supistui, silmäluomet painuivat kiinni kuin vastustamattoman unen pakosta. Koska lääkityksemme nähtävästi ei tehonnut, pidimme kiinni hänen käsistään ja kävelytimme häntä edes takaisin, rohkaisten ja kehoittaen häntä taistelemaan urheasti kuolemaa vastaan.
"Yritän parhaani", hän vastasi voimattomasti. Sitten hän yhä heikkeni, kunnes vihdoin vaipui maahan ja sulki silmänsä.
Minut valtasi pelko ja kauhu, koska luulin hänen sillä hetkellä kuolevan, sekä epätoivo, kun en voinut häntä pelastaa. Tunnustaakseni rehellisesti, olin kateellinen myös Maya-neidille, ja kateuteni puhkesi ilmi katkerin ja harkitsemattomin sanoin.
"Tämä on Teidän syynne", minä sanoin.
"Te olette julma", hän vastasi, "ja Te puhutte näin siksi että vihaatte minua."
"Ehkä olen julma, armollinen neiti. Etteköhän Te olisi julma, jos näkisitte rakastamanne ystävän kuolevan jonkun naisen päähänpiston takia?"
"Tekö ainoa osaatte rakastaa?" hän kuiskasi.
"Ellemme voi häntä herättää, kuolee hän, tuo valkoinen mies", sanoi
Zibalbay.
"Oi, herätkää!" huusi Maya epätoivoisesti, koskettaen huulillaan englantilaisen korvaa. "He sanovat, että minä olen Teidät tappanut! Herätkää, herätkää!"
Englantilainen näytti kuulevan häntä, sillä vaikka hänen silmänsä yhä pysyivät kiinni, hymyili hän hiukan ja kuiskasi: "Koetan."
Meidän avullamme kohosi hän seisaalle ja alkoi taasen kävellä, vaikkakin juopuneen tavoin. Kolmasti kulki hän hoiperrellen tallaamaamme polkua edestakaisin. Siinä samassa hän horjahti, ja painaen kätemme hänen rintaansa vastaan saatoimme tuntea hänen sydämensä lyöntien heikkenevän kerta kerralta, kunnes ne lopulta näyttivät kokonaan lakkaavan. Mutta äkkiä, kun olimme jo heittäneet kaiken toivon, löi se taasen voimallisesti, ja jokaisesta hänen tähän asti kuivan ihonsa huokosesta vuosi virtanaan hikipisaroita.
"Luulen valkoisen miehen virkoavan taas. Hän on voittanut myrkyn", sanoi rauhallisesti Zibalbay, ja kuultuani hänen sanansa kohotin minä Jumalalle sydämeni kiitokset.
Sitten veimme hänet riippumattoon, latoen vaippoja ja vaatteita hänen peitokseen, kunnes hiostus vihdoin lakkasi ruumiin nesteiden haihduttua ja vietyä myrkyn mukanaan.
Tunnin verran, ehkäpä enemmänkin, hän nukkui, mutta heräsi taas ja pyysi hiljaisin äänin vettä. Me läsnäolevat katsoimme toisiimme neuvottomina, sillä meillä ei ollut antaa pisaraakaan, ja se meidän täytyi ilmoittaa hänelle. Hän valitti, vaikeni sitten hetkeksi ja sanoi:
"Olisi ollut paljon parempi antaa minun kuolla myrkkyyn, sillä en voi kestää tätä janon tuskaa."
"Emmekö voisi yrittää luolasta?" hätäili Maya.
"Se on mahdotonta", vastasi hänen isänsä. "Me kuolisimme kaikki."
"Niin, niin", toisti englantilainen, "se on mahdotonta. On parempi yhden kuolla neljän asemesta."
"Isä", sanoi Maya, "Teidän täytyy ottaa parhain muuli ja ratsastaa sillä lammikolle, minne yritämme huomiseksi. Kuu paistaa, ja hyvässä tapauksessa ehditte takaisin kahdeksassa tai yhdeksässä tunnissa."
"Se on tarpeetonta", mutisi englantilainen. "En mitenkään voi elää niin kauan juomatta, sillä kurkkuni on kuuma kuin kekäle."
Zibalbay kohautti olkapäitään, sillä hänkin piti sitä turhana, mutta tytär kääntyi päättäväisenä hänen puoleensa ja sanoi:
"Menettekö Te, vai lähdenkö minä?"
Zibalbay lähti mutisten partaansa, ja kohta me kuulimme muulin kavionkapseen erämaan kamaraa vastaan.
"Älkää peljätkö", sanoin minä englantilaiselle, "myrkky vain on kuivannut ruumiinne, eikä jano Teitä tapa niin pian. Kohta menee ehkä pahin tuska ohitse. Olisipa meillä lääkettä mukanamme, että voisimme nukuttaa Teidät!"
Hän viipyi hetkisen aikaa rauhallisena, vastaamatta mitään, mutta hänen kättensä ja kasvojensa vapinasta me päätimme hänen kovasti kärsivän.
"Maya", sanoi hän vihdoin, "voisitteko löytää viileätä kiveä suuhuni?"
Maya etsi ja löysikin piikiven, jota englantilainen imeskeli, mutta hetken kuluttua kivi putosi hänen huuliltaan yhtä kuivana kuin se oli alkuaan ollut. Siinä samassa meni hänen älynsä sekaisin ja hän alkoi solkata sekaisin kaikkia kieliä.
"Pirujako te olette", hän kysyi, "näännyttäissänne minut janoon? Mitä te siinä seisotte minua pilkkaamassa? Oi! Antakaa vettä minulle ja armahtakaa minua!"
Hetken me jaksoimme kestää sitä, vaikka tuskamme ehkä olivatkin suuremmat kuin hänen, — sitten Maya nousi katsomaan hänen kasvojansa. Ne olivat kuin raskaan taudin painamat, hänen sinisten silmiensä alla oli paksut, mustat renkaat ja veri tihkui hänen huuliltaan.
"En jaksa kestää enään", sanoi Maya ääni käheänä; "hoitakaa Te ystäväänne, Don Ignatio."
"Olette oikeassa", minä vastasin; "tässä ei ole naisen sopivin paikka.
Menkäähän maata, niin minä herätän Teidät tarvittaissa!"
Hän katsahti minuun tarkkaavasti, mutta lähti vastausta sanomatta ja istuutui pensaan taakse, noin kolmenkymmenen askeleen päähän. Täällä hän nähtävästi alkoi miettiä — sillä hän kertoi minulle jäljestäpäin kaiken, ja minä enimmäkseni vain toistan tässä hänen sanojaan. — Hän oli vakuutettu, ettei englantilainen eläisi ilman vettä aamuun asti, ja oli mahdotonta hänen isänsä ennättää takaisin ennen aamunkoittoa. Englantilainen oli kuolemaisillaan ja hänestä tuntui kuin hänenkin henkensä vähenisi samassa mitassa, sillä nyt hän tunsi rakastavansa tuota miestä. Ellei voisi tehdä jotakin, olisi englantilainen pian kuoleman oma, ja silloin murtuisi hänenkin sydämensä. Yksi ainoa asia voisi pelastaa heidät kummatkin — vesi. Tuossa kallionkolossa, vain muutaman askeleen päässä, olisi sitä yltäkyllin, mutta kuka uskaltaa mennä sitä sieltä hakemaan? Täytyyhän luolaan laskeutuminen olla mahdollista, koska muinoinkin on siellä käyty, ja miksi ei hän uskaltaisi sitä? Hänhän oli nuori ja tarmokas ja jo lapsuudestaan asti tottunut kiipeilemään vaarallisissa paikoissa, Sydämen Kaupungin valleilla ja pyramiideilla, eikä häntä ollut milloinkaan mikään hirvittänyt. Miksi hirvittäisi häntä sitten nyt, kun hänen rakastamansa miehen henki oli kysymyksessä? Mitä väliä sillä, vaikka hän suistuisikin alas, sillä jos englantilainen kuolisi, haluaisi hänkin kuolla?
Niin, hän tahtoi yrittää.
Kun Maya kerran oli tehnyt päätöksensä, tahtoi hän käydä toimeen viivyttelemättä. Minä seisoin riippumaton ääressä, rukoillen taivasta säästämään ystäväni hengen, ystäväni, joka virui siinä käsiään vääntäen ja tuskissaan voihkien, kun Maya hypähti ylös ja katsahti häneen.
"Luulette rakastavanne häntä", sanoi hän minulle yht'äkkiä, "mutta sanon Teille, ettette tunne rakkautta. Jos minä elän, minä, jota Te halveksitte, opetan minä sen Teille, Don Ignatio."
En välittänyt hänen sanoistaan, koska pidin niitä tyhjänpäiväisinä.
Huomaamatta livahti Maya muulien kytkytpaikalle, otti piitä, terästä ja taulaa sekä köyttä ynnä pienen vesileilin varjoisesta paikasta, mitkä kaikki hän sälytti hartioilleen. Siinä samassa oli hän juossut peuran nopeudella yli kentän. Saavuttuaan luolan suulle, pysähtyi hän ottamaan aloevarren polulta ja katsomaan yöllistä ihanaa maisemaa, jonka uudelleen näkemisestä hän ei ollut laisinkaan varma. Sitten sytytti hän soihdun ja ryömi sisään ahtaasta aukosta. Paikka oli ollut kaamea meidän kaikkien siellä illalla yhdessä ollessa. Häntä se nyt, keskellä yötä ja yksin ollessaan, kauhistutti. Tuulen viimat ulvahtelivat ontoissa holveissa, puuskuttaen maanonkaloista, ja kaiken aikaa kuului kuin melskaavia ihmisääniä. Mayaa värisytti, sillä hänestä tuntui, että ammoin kuolleitten henget pitivät tässä maaluolassa ikuista meluansa. Mutta hän pakoitti itsensä kiiruhtamaan edelleen, kauhuista välittämättä, kunnes seisoi vesikuopan reunalla.
Tässä hän pysähtyi, riisuakseen vaatteitaan vähemmäksi, jotta ne olisivat niin vähän kuin suinkin vastuksina hänen kiivetessään portaita, sekä kiersi tukkansa sykkyrälle. Sitten hän sitoi köyden vyötäisilleen sekä vesileilin, johon hän kiinnitti tulukset, harteilleen. Sytytettyään kaksi pisintä soihtua hän kiinnitti ne vinosti kallionkoloon, niin että niiden liekki valaisi kuopan suun, minne hän heitti ensin kimpun sytyttämättömiä varsia ja viimein yhden sytytetyn. Tämä soihtu ei sammunut, mitä hän puolittain oli odottanut, sillä katsottuaan alas kaivoon hän näki valokipinän välähtävän puolentoistasadan jalan päässä alhaalla, ehkäpä syvemmälläkin.
Nyt oli siis kaikki kunnossa ja kavuttava oli vain alas vettä ammentamaan. Hetken Maya epäröi, katsellen tulikipinöitä, jotka välähtelivät syvällä alhaalla, ja iskivät ahtaissa komeroissa sileään kallioseinään. Tuntien lannistuvansa kauhusta, jos hän kauvemmin siinä seisoisi, hän polvistui alas ja, pidellen käsin kiinni kalliosta, asetti jalkansa ensimäiseen löytämäänsä koloon. Seisoen sen jalkansa varassa hän kurkotti alas toista jalkaansa, kunnes se osui seuraavaan koloon, joka oli kahdeksantoista tuumaa edellistä alempana ja kymmenen tuumaa siitä vasempaan, sillä nämä kolot oli hakattu vuorottaisesti, n:o 1 ollen n:o 3:n yläpuolella, n:o 2 taas n:o 4:n yläpuolella, j.n.e. Nyt hänen laskeutumisensa muodostui mitä uhkarohkeimmaksi, sillä hänen oli mahdotonta tavoittaa jalallaan kolmatta koloa, päästämättä otettaan kaivon reunasta, eikä hän saanut käsin kiinni n:o 1:stä, ennenkuin hänen jalkansa oli n:o 4:ssä, niin ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin olla yhden jalkansa varassa ja, painaen kämmenensä sileätä kalliota vastaan, antaa niiden liukua alas, kunnes hänen jalkansa oli n:o 4:ssä ja sormensa n:o 1:ssä.
Takertuen näin kärpäsen lailla kallioseinään hän pisti jalkansa n:o 3:een ja, uskaltamatta pysähtyä, alkoi heti tunnustella n:o 4:ää. Hermostuksissaan hän pudottikin jalkansa liian alas ja oli, vetäessään sitä takaisin, vähällä menettää tasapainonsa. Kamala kauhuntunne värisytti häntä, karmien hänen selkäpiitänsä, mutta painaen kasvonsa kallioseinää vastaan onnistui hänen, epätoivoisesti ponnistaen, säilyttää tahdonlujuutensa ja saada jalkansa n:o 4:ään ja kätensä n:o 1:een. Tämän jälkeen, oli laskeutuminen helpompaa, sillä hänen oli vain muuteltava käsiotettaan kolosta koloon ja muistettava, mistä kohtaa jalka löysi seuraavan kolon. Sen sijaan että pimeys olisi ollut esteenä, se suorastaan auttoi häntä, koska se esti hänen näkemästä paikan kaikkia kauhuja.
Hänen laskeuduttuaan kolmannen osan matkasta oli hän saanut rohkeutensa takaisin ja hän pelkäsi vain, että joku porras olisi rikki. Onneksi ei näin ollut laita, vaikkakin yksi oli niin kovasti kulunut, että hänen varpaansa luiskahtivat ja hän riippui hetken aikaa pelkkien käsiensä varassa. Rauhoituttuaan hän jatkoi laskeutumista, kunnes vihdoin saapui kaivon pohjaan.
Hengähdettyään minuutin verran Maya löysi jonkun kuivan aloevarren ja sytytti sen alasheittämällään kytevällä soihdulla. Sitten katsahti hän ympärilleen ja näki olevansa laajassa, mutta ei varsin korkeassa, luonnon muodostamassa onkalossa, jota jatkui vinosti alaspäin, kauemmas kuin hän saattoi nähdä. Katseltuaan pohjaa hän etsi polkua ja löysikin edesmenneiden jalkojen polkeman uurron, joka nyt oli puolittain hiekan ja tomun peitossa. Se kulki suoraan onkaloa pitkin, ja hän seurasi sitä viitisenkymmentä askelta, pitäen soihtua kädessään ja muutamia varavarsia kainalossaan. Tässä luolassa oli ilma niin kuumaa ja tyyntä, että hän tuskin saattoi hengittää, vaikkakin jonkun matkan päässä saattoi kuulla tuulen ulvovan kaivosaukossa, jota hän vastikään oli kavunnut alas. Yhtäkkiä alkoi onkalo kaveta, kunnes se enään jatkui vain ahtaana käytävänä. Maya huokasi ääneen, peläten tulevansa uudelle kaivosaukolle, sillä hän oli kuullut minun mainitsevan veden tällaisissa luolissa olevan viiden- tai kuudensadan jalan syvyydessä, jotavastoin hän oli laskeutunut vasta korkeintaan kaksisataa jalkaa.
Kun hän vieläkin oli kulkenut kymmenisen askelta, kääntyi käytävä äkkiä ja hänen epäilynsä katosivat. Siinä, keskellä kummallista paikkaa, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, päilyi vesi, jonka takia hän oli pannut henkensä alttiiksi.
Kuinka laaja paikka oli, mihin Maya huomasi saapuneensa, ei hän laisinkaan tiennyt, koska soihdun heikko valo ei näyttänyt kauas pimeässä. Ainoa, mitä hän näki, oli joukko maasta kattoon kohoavia valkeita pilareita — epäilemättä tippukiviä, vaikka hän luuli ne ihmiskäden rakentamiksi — ja keskellä niitä veden täyttämä pyöreä syvennys, kolmisenkymmentä jalkaa läpimitaten.
Tämä kristallikirkas vesi ei ollut tyyntä, sillä joka viides sekunti nousi noin kolmen tai neljän jalan läpimittainen kupla lammikon keskuksesta, pulpahtaakseen pinnalle ja lähettääkseen pyörreaaltonsa kivisille seinille. Niin kaunista ja säännöllistä oli tämä porehtiminen, että Maya jäi hyvän aikaa katselemaan sitä. Muistettuaan sitten, ettei hän saanut tuhlata aikaa, alkoi hän ajatella veden ammentamista, nähdäkseen uuden vaikeuden kohdanneen, jota ei osannut aavistaakaan ja joka tuntui voittamattomalta. Lähteen laidat olivat niin sileät ja jyrkät, että oli mahdotonta pysyä pystyssä siinä. Edesmenneet olivat pelastuneet pulmasta puisten portaitten avulla, mikä kävi ilmi vieruspuiden kallioon painamista syvennyksistä, vaikkakin nuo puulaitokset olivat jo kauan sitten lahonneet. Siinä, missä nämä portaat olivat seisoneet, oli kalliossa lovi, varmastikin köyden kiinnittämistä varten, jonka varassa vedenammentajat kannattivat itseään astioita täyttäessään, ja tämän loven näkeminen toi Mayan mieleen erään ajatuksen. Irroitettuaan mukanansa olevan köyden, hän solmi sen loveen ja liukui, kiinnitettyään soihdun tikapuiden syvennykseen, viertä alas, kunnes seisoi rinnan syvyydellä vedessä.
Hetken aikaa viipyi hän siinä, juoden kyllikseen ja nauttien viileästä kylvystä, joka oli suloinen luolan tukahduttavan kuumuuden jälkeen. Sitten päästi hän harteiltaan vesileilin, pesi sen puhtaaksi, täytti vedellä ja nosti uudelleen selkäänsä. Sitten hinasi hän itsensä partaalle ja läksi uuden soihdun valossa kulkemaan takaisin pystysuoran aukon pohjaan.
Tässä hän levähti hetken, kooten voimiansa, alkaakseen kiipeämisen, taaskin hiukan peloissaan. Siinä oli satayksi porrasta, sillä hän oli lukenut ne laskeutuesaan, Taaskin hän alkoi laskea, tietääkseen tarkkaan millä kohtaa kiipesi, koska oli mahdoton nähdä mitään pilkko pimeässä. Noustuaan noin viisikymmentä porrasta hän alkoi tuntea väsymyksen oireita, minkä takia hän oli pakoitettu pysähtymään hetkeksi aukon seinään. Sitten hän taas jatkoi nousuaan ja pääsi suurin ponnistuksin seitsemännellekymmenennelleviidennelle pykälälle, mihin hänen taaskin täytyi pysähtyi hengähtämään, kunnes hänen oikean jalkansa, johon hänen painonsa nojasi, kipu varoitti häntä vitkastelemasta enään. Kolmannen kerran hän lähti ponnistelemaan ylöspäin, laahaten epätoivoisena jalkojansa kolosta koloon. Hän hengitti huoahtaen, raskas vesileili likisti häntä ja hänen päätään alkoi huimata.
Oli jälellä ainoastaan kymmenen porrasta. Hän tunsi jaksavansa vain pudottamalla harteiltaan vesileilin, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä. Oli enään kolme porrasta ja kaikki olisi pelastettu; mutta silloin alkoivat hänen voimansakin pettää.
Synkemmäksi ja tuskaisemmaksi kävi yhä, mutta epätoivoisesti ponnistaen sai hän säilymään hiukan tahdonlujuutta. Hänen jalkansa oli ylimmäisessä kolossa, hänen ruumiinsa nojasi aukon reunaan ja oli veden painosta vähällä suistua takaisin. Mutta silloin tuntui kuin joku ääni olisi häntä rohkaissut, ja viimeisen kerran hän ponnisti kuin haavoittunut käärme kunnes kaikki pimeni hänen silmissään.
Toinnuttuaan siitä hetkisen kuluttua, hän huomasi yhä viruvansa kuilun reunalla, jonka päällä hänen toinen jalkansakin vielä riippui. Samassa hän tajusi kaiken ja kauhuissaan veti itseään pitkin maata. Vaivoin, sillä hän oli yhä hengästynyt ja hänen lihaksensa tuntuivat voimattomilta, hän nousi jaloilleen ja lähti, otettuaan viittansa, hapuilemaan kohti valonkajastusta, joka tuli luolan suusta. Pian pääsi hän ulos ja vaipui maahan, huokaisten kiitollisuudesta; noustuaan ylös lähti hän hiljaa astelemaan leiripaikkaa kohti, kantaen kallista vettä selässään.
Sillä välin, tietämättä tästä kaikesta mitään, minä, Ignatio, mietin niinikään. Muistin herra Stricklandin, minun kerran ollessani kiven loukussa, panneen alttiiksi oman henkensä ja pelastaneen minut. Enkö minä silloin uskaltaisi panna alttiiksi omaa henkeäni, pelastaakseni hänet? Siltä tuntui. Vettä vailla kuolisi hän aivan varmasti, ja vaikka minua kammottikin luolaan laskeutuminen, täytyi minun kumminkin se uskaltaa. Jättäen riippumaton minä lähdin etsimään Maya-neitiä, mutta en voinut häntä löytää, ennenkuin huusin: "Neiti, neiti. Missä olette, neiti?"
"Täällä", hän vastasi. "Mikä nyt? Onko hän kuollut?"
"Ei", minä vastasin, "mutta minä olen varma, että hän kuolee tunnin kuluessa, ellei saa vettä. Siksi minä olen päättänyt laskeutua luolaan. Tahdotteko Te olla hyvä ja pitää vaaria hänestä niin kauvan kuin minä palaan, ja ellen minä palaa, mikä on luultavaa, kertoa isällenne, mitä on tapahtunut; hän löytää Halkaistun Sydämen merkin vaatteitteni joukosta kuopan suulta. Pyydän hänen ottamaan sen ja menemään takaisin Meksikoon sekä ottamaan osan kaupunkinsa varoja ja jatkamaan minun alkamaani työtä. Hyvästi, armollinen neiti."
"Pysähtykäähän, Don Ignatio", sanoi Maya kähein äänin, "ei Teidän tarvitse laskeutua luolaan."
"Miksi ei, armollinen neiti? Olisin iloinen jos ei minun tarvitsisi sitä tehdä, mutta siitä riippuu elämä tai kuolema."
"Niin", hän vastasi, "ja koska siitä riippuu elämä ja kuolema, Don Ignatio, olen minä jo käynyt tuossa salaperäisessä paikassa ja — tässä on vettä."
Näin sanottuaan hän lyyhistyi maahan.
En vastannut mitään. Olin hämmästyksissäni ja ennen kaikkea häpeissäni puhuakseni mitään. Nostin ylös tunnottoman Maya-neidin ja panin hänet lähelle ripustettuun riippumattoon. Sitten otin vesileilin ja juoksin ystäväni luo. Englantilainen oli vaipunut unenhorrokseen ja makasi hiljaa, silloin tällöin valittaen. Aukaistuani leilin kaadoin sieltä kupillisen vettä, jolla valelin hänen ohimoitaan ja kostutin hänen kuivia huuliaan. Tuntiessaan veden maun muuttuivat heti kohta kuolevan miehen kasvot, sammunut katse syttyi ja silmät aukenivat.
"Se oli vettä", hän mutisi. "Tunnen sen mausta." Nähtyään kupin, näytti hän äkkiä saaneen uutta voimaa. Hän kurkotti kättään, sieppasi kupin kädestäni ja tyhjensi sen parilla siemauksella.
"Lisää", hän kähisi, "lisää."
Mutta en halunnut mitenkään antaa hänelle lisää, vaikka hän pyysi kuinka haikeasti, ja juottaessani häntä taasen, annoin vain pieniä kulauksia. Tunnin verran hän maisteli näin, kunnes vihdoin janonsa oli hiukan asettunut, ja laihat posket saivat uutta eloa ja sammunut katse kävi kirkkaaksi.
"Tuo vesi pelasti henkeni", hän kuiskasi; "mistä sitä tuli?"
"Huomenna kerron Teille", vastasin; "nukkukaa nyt, jos voitte."