YHDESTOISTA LUKU.
Zibalbay kertoo tehtävästään.
Päästyämme ylös temppeliin me aterioitsimme. Tietäessäni ettemme sinä iltana enään jatkaisi matkaa, sanoin minä:
"Noin pari kuukautta sitten lähetitte Te, Zibalbay, kasvinveljeni Molasin, saman miehen, joka meidät pelastaissaan kuoli tänään, viemään sanaa miehelle, joka intiaanien kesken on tunnettu Sydämen Haltijana. Sanansaattajamme kulki pitkät matkat, poikki merten ja maiden, kunnes hän löysi miehen ja kertoi hänelle asiansa."
"Kenelle hän sen kertoi?" kysyi Zibalbay.
"Minulle, sillä minä olen etsimänne mies ja olen toverini kanssa matkustanut tänne hakemaan Teitä, kärsien matkalla monta vaaraa ja vastusta."
"Todistakaa olevanne se mies." Ja hän kysyi minulta erinäisiä salakysymyksiä, joihin kaikkiin minä annoin vastauksen.
"Kyllä Teillä tieto on", sanoi hän vihdoin, "mutta jotakin vielä puuttuu; jos Te tosiaankin olette Sydämen Haltija, paljastakaa minulle sen salatieto."
"Enkä", minä vastasin, "Tehän haette minua enkä minä Teitä. Molasille, lähetillenne, näytitte erään tunnusmerkin; antakaa minunkin nähdä tuo merkki, niin silloin vasta minä paljastan sen salatiedon."
Hän silmäili epätietoisena ympärilleen ja sanoi: "Teitä olen tutkinut, ja tämä nainen on minun tyttäreni ja tietää kaiken; mutta miten on valkoisen miehen laita? Onko luvallista minun paljastaa Sydän hänen nähdessään?"
"Kyllä se on luvallista", minä vastasin, "sillä tämä valkoinen mies on ystäväni ja me olemme yhtä hamaan kuolemaan asti. Hänkin on vannoutunut veljesliittoomme ja oli jonkun aikaa Sydämen Herra ja Haltija, sillä luovutin tuon merkin hänelle, kun itse makasin kuoleman kielissä, ja hänelle kuuluvat kaikki oikeudet. Näin ollen ei meidän tarvitse mitään salata toisiltamme; hänen korvansa ovat minun korvani ja hänen suunsa minun suuni. Puhukaa meille niinkuin yhdelle miehelle, tai vaietkaa kummallekin, sillä hän luottaa minuun ja minä häneen."
"Onko asianlaita niin, valkoinen mies?" kysyi Zibalbay, tehden veljesliiton merkin.
"On kyllä", vastasi puhuteltu vastamerkillä.
"Sitten minä puhun", vastasi Zibalbay, "puhun Sydämen nimessä, ja voi sitä, joka kavaltaa kuulemansa salaisuudet. Tulehan tänne, tytär, ja anna minulle esine, jonka olet kätkenyt."
Maya vei käden päähänsä ja veti jotakin tuuhean tukkansa sisästä, ojentaen sen isälleen.
"Tätäkö Te tarkoitatte?" hän kysyi, pitäen taikaesinettä laskevan auringon valossa.
Katsoin, ja ihme! siinä oli juuri vastapuolisko sille esineelle, jonka olin perinyt esi-isiltäni, ja jota nyt kannoin kaulassani.
"Siltä se näyttää, ellei silmäni petä", vastasin. "Onko tämä se oikea, jota olette tullut niin kaukaa etsimään, Zibalbay?" ja minä vedin esiin Halkaistun Sydämen ijänikuisen tunnusmerkin.
Kumartuneena tutki hän ensin toista, sitten toista puoliskoa. Sitten löi hän yhteen kätensä ja sanoi, taivaalle katsoen:
"Sinulle kiitos, oi korkea Nimetön, isäini jumala, ettäs jalkani oikein ohjasit ja silmieni halun täytit. Niinkuin sinä alun ohjasit, ohjaa loppukin, sitä nöyrästi sinulta rukoilen."
Sitten hän kääntyi puoleeni ja jatkoi kuin haltioituneena:
"Nyt ovat yhtyneet Päivä ja Yö, ja kohta uusi aurinko nousee, kunniamme aurinko, sillä aamu jo sarastaa. Ottakaa Te omanne ja minä otan minun omani, sillä tässä ei ole oikea paikka yhdistää niitä, vaan kaukana täältä. Kuulkaa, veljet, kertomustani, joka on lyhyt, sillä jos Taivas niin tahtoo, näkevät silmänne sanani tosiksi siellä, missä kaikki selkenee, mutta ellei, unohtuu tuo pikku kertomus helposti. Ehkä olette, veljeni, kuulleet tarun muinaisesta löytämättömästä kaupungista, valkoisen voittajan häväisemän rotumme viimeisestä kodista ja jumalaisen Cucumatzin, jota myös kutsutaan Quetzoliksi, esi-isillemme antaman puhtaan uskon salaisesta pyhätöstä?"
"Olemme kuulleet siitä ja haluamme hartaasti nähdä sitä", minä vastasin.
"Niin ollen", jatkoi Zibalbay, "voimme me viedä teidät tuohon kaupunkiin, jonka päämies ja perinnöllinen ylipappi olen minä ja tämä ainut lapseni taas on naisperillinen. Ihmettelette ehkä, että me näin ollen olemme lähteneet yksin, vailla turvajoukkoa, kulkemaan kerjäläisten tavoin valkoisten miesten maassa. Kuulkaahan: Sydämen Kaupunki, niinkuin sitä kutsutaan, on kaikista kaupungeista kaunein ja vanhin, ja kerran, kaukaisessa menneisyydessä, hallitsi se näitä maita merestä mereen asti, sillä sen muurit rakensi toinen niistä veljeksistä, joiden kesken pyhä Cucumatz, valkoinen jumala, jätti hallituksen jaettavaksi, koska veljesten välille oli syntynyt riita ja he erosivat, tullen kumpikin oman heimonsa kanta-isäksi. Niin suuri oli sen valta noina varhaisina aikoina, että kaikki kaupungit, joiden rauniot ovat hautautuneena näihin metsiin, olivat sen alaisia, mutta vuosien vieriessä hyökkäisivät barbaarilaumat etumaisien kaupunkien kimppuun, niin että ne joutuivat eroon sen vallanalaisuudesta. Ei ainoakaan vihollinen ollut lähestynyt sitä, ja se pysyi maailman rikkaimpana ja mahtavimpana kaupunkina.
"Sydämen Kaupunki on rakennettu keskellä järveä olevalle saarelle, mutta monta tuhatta sen asukkaista eli mantereella, harjoittaen viljelystä ja kaivaen maasta kultaa ja jalokiviä. Niin se kukoisti ja sen alamaiset myös, kunnes kaksitoista sukupolvea sitten saapui sanoma kuninkaalle, että eräänä päivänä oli joukko valkoisia miehiä valloittanut meren läheiset maat, pannut asukkaat miekan alle ja anastanut kaiken omaisuuden heiltä. Sanoma kertoi myös, että nuo valkoiset miehet, kuultuaan Sydämen Kaupungista ja sen mittaamattomista kultarikkauksista, olivat päättäneet etsiä ja vallata senkin.
"Kun hallitseva päämies oli varma, että nämät jutut olivat tosia, neuvotteli hän viisaiden miestensä ja oraakkelin kanssa ja julisti määräyksen, että kaikki mantereella elävät asukkaat oli tuotava kaupungin muurien sisälle, jotteivät valkoiset miehet saisi ketään, joka heidät sinne opastaisi. Näin tehtiinkin ja monet vuodet etsiskelivät anastajat turhaan, kunnes he uskoivat varmasti, että tämä kertomus kultaa täynnä olevasta kaupungista oli vain tyhjää tarua. Sittemmin levisi ankara tauti Sydämen Kaupungin asukkaiden kesken, koska kaupunki oli tupaten väkeä täynnä — niin ankara tauti, että pian syntyi yltäkyllin tilaa kaupungissa olijoille. Taudin aika meni ohi, mutta miespolvien vaihtuessa kohtasi esi-isiämme uusi ja pahempi pulma. Kansan veri tuli vanhaksi, ja lapsia syntyi vain harvakseen. Mantereella ei löytynyt lainkaan rotumme uudistajia, sillä lakimme määrää — lakimme, jonka rikkominen rangaistaan kuolemalla — ettei ainoakaan mies tai nainen saa poistua alueeltamme, etsiäkseen itselleen puolisoa vieraasta rodusta.
"Näin on siis käynyt, että kansa on vähenemistään vähentynyt, sulaen kuin kesälumi vuorten huipuilta, kunnes sen luku lopulta on pienentynyt muutamaksi tuhanneksi, sensijaan kuin se menneinä päivinä nousi kymmeniin tuhansiin. Nyt olen minä, Zibalbay, hallinnut tätä maata nuoruudestani asti ja katkeruudekseni huomannut, että ennenkuin jälleen satakunta vuotta on unhoon mennyt on Maailman Sydämestä tullut vain autio paikka ja kuoleman kehto, vaikkakin nykyinen polvi siitä vähät välittää, sillä kansa ei huolehdi huomisesta, ja ylhäisten sydämet on vallannut riettaus ja heidän silmiänsä sokeus.
"Mutta esi-isiemme ajoilta on säilynyt meille ennustus, nimittäin, että siitä hetkestä asti kuin molemmat Sydämen puoliskot liitetään yhteen pyhän kaupungin pääalttarin ääressä, alkaa uusi kukoistusaika. Tätä ennustusta olen miettinyt kauvan ja usein kääntynyt rukouksin sen jumalan puoleen, jota palvelen ja jonka ylimmäinen pappi minä olen, Nimettömän jumalan, Taivaan Sydämen ja kaiken maan Herran puoleen, että hän valistaisi ja johtaisi minua löytämään hukassa olevan ja pelastamaan kansan katoamasta, niin kuin katoavat kuivana vuodenaikana kukat maasta sateen puutteessa, antamatta uutta itua. Muuanna yönä vastasikin rukouksiini ääni unessa, käskien minun kulkemaan pois Sydämen maasta pitkin vanhaa tietä, kohti merta, sillä sieltä, läheltä itärantaa, piti minun löytää kadonnut esine.
"Kutsuin sitten kokoon Sydämen Neuvoston ja ilmoitin sille ajatukseni, kertoen uneni ja aikoen seurata sen kehoitusta. Mutta he pilkkasivat minua, luullen minun tulleen hulluksi ja antoivat minulle luvan mennä jos haluaisin, sillä olinhan heidän hallitsijansa eikä heillä ollut valtaa kieltää minua, sallimatta kuitenkaan ainoankaan kansani miehen seurata minua yli vuorten, koska tämä muka oli vastoin vanhoja lakeja.
"Vastasin tyytyväni siihen ja haluavani lähteä yksin, koska minun kumminkin oli lähdettävä, jolla hetkellä tyttäreni kohosi istualtaan ja sanoi haluavansa lähteä minun mukaani, kuten hänellä oli oikeus, ja siihen heidän oli tyytyminen, vaikkakin yksi henkilö, veljeni poika, sitä ankarasti vastusti, hän kun kosiskeli tytärtäni. Eikö ollut niin, Maya?"
"Oli kyllä", hän vastasi hymähtäen.
"Lyhyesti puhuen", jatkoi Zibalbay, "koska olin ottanut itselleni tuon tehtävän ja koska tyttärenikin omasta alotteestaan tahtoi välttämättä lähteä mukaani, asetettiin Tikal, veljeni poika, hallitsemaan kaupunkia siksi kunnes minä palaisin takaisin. Sitten läksin kaupungista tyttärineni, monen säätyläisen ja rahvaanmiehen saattaessa meitä yli järven ja vielä päivän matkan vuoren solalle asti, missä he sanoivat kyyneleitä vuodattaen jäähyväiset, sillä he pitivät meitä yltiöpäinä ja olivat varmoja kuolemastamme.
"Kaksin me kapusimme yli vuorten ja niin myös kuljimme muinaisen tien merkkejä seuraten, läpi erämaiden ja metsäseutujen, kunnes vihdoin osuimme ja pysähdyimme tähän piilopaikkaan, sillä vaikka olimmekin vahingoittumatta, olivat vaarat, rasitukset ja nälkä uuvuttaneet meitä aika lailla; ennenkaikkea pelkäsimme astua valkoisen kansan pariin. Veljet, on turhaa kertoa sen enempää, sillä lopun tiedätte itse. Sama voima, joka pani minut lähtemään matkalleni, on kuljettanut minut läpi kaikkien vastusten, ja monen koettelemuksen ja kärsimyksen kautta vienyt minut voittoon, koska tänä iltana vielä olemme elossa löydettyämme sen, jota kauan olemme etsineet. Sellainen on tarinani, veli; jos haluatte, pyydän Teitä kertomaan omanne, ja selittämään mikä tarkoitus toi Teidät ja toverinne tänne oikealla hetkellä pelastamaan meidät tuon valkoisen paholaisen kynsistä, joka nyt makaa kuolleena porraskäytävällä."
Kerroin nyt Zibalbaylle ja hänen tyttärelleen elämäni tarinan, josta jo olen kirjoittanut, sekä suuren aikeeni elvyttää uudelleen Montezuman aikoina kukistunut keisarikunta.
"Tehän puhutte aivan minun sydänunelmiani", sanoi intiaanivanhus; "mutta sanokaahan, miten se olisi toteutettavissa?"
"Teidän avullanne", minä vastasin. "Miehiä on yltäkyllin, mutta pannakseni ne liikkeelle täyttyy olla rahoja, ja minusta tuntuu, että Teillä on niitä, joskin miehet puuttuvat. Siksi pyytäisin osaa teidän hyödyttömistä rikkauksistanne, jotta siten voisin nostaa sekä teidän kansanne että oman kansani."
"Käykää mukanani meidän kaupunkiimme, ja jos suinkin voin, olen täyttävä kaiken toivonne", hän vastasi. "Veli, meillä on samainen päämäärä, ja kohtalo on kuljettanut meidät kaukaa yhteen, jotta tukisimme toisiamme. Ennustus on täytetty, niinkuin olen unelmoinut; pian on halkaistu tunnusmerkki yhdistyvä Pääalttarin ääressä ja Taivaan tahto on tapahtuva. Oi! en ole turhaan elänyt ja rukoillut ja kärsinyt ihmisten pilkkaa, sillä uuden päivän koitto sarastaa jo taivaalla. Antakaahan tänne kätenne, vannoaksemme Sydämen nimessä valan, että me, sen haltijat, olisimme uskolliset toisillemme ja päämäärällemme, kunnes kuolema meidät korjaa.
"Vannottu siis. Tyttäreni, viehän minut levolle nyt, sillä olen lopen
uupunut, en ponnistuksista ja kärsimyksistä, vaan liiasta ilosta. Oi,
Taivaan Sydän, minä kiitän sinua!" ja painaen käden otsalleen lähti
Zibalbay tyttärensä Mayan seuraamana hoipertelemaan kammioonsa.
Hänen mentyään puhui herra Strickland minulle.
"Kaikki on tähän asti hyvin, Ignatio", hän sanoi, "mitä mielenkiintoisinta, mutta juuri tällä hetkellä, jos saan luvan Teille huomauttaa, on paljon kiireellisempiä toimenpiteitä kuin intiaanirodun nostaminen; nimittäin meidän oma turvallisuutemme. Huomenna viimeistään saapuu väkeä etsimään noita roistoja, ja jos he löytävät meidät täältä, on luultavaa että meidät surmataan murhaajina. Sanokaahan, mitä mielestänne on tehtävä?"
"Minun mielestäni on meidän heti aamun koittaessa lähdettävä ratsastamaan muuleilla tiehemme. Metsä on sankka, ja on vaikeata tavoittaa meitä sieltä; jos saamme rauhassa kulkea edes pari päivää, pääsemme pakoon valkoisten miesten kynsistä. Sanokaahan minulle, armollinen neiti", sanoin kammiosta palaavan Mayan puoleen kääntyen, "tunnetteko tarkkaan tien?"
"Tunnen kyllä", hän vastasi, "mutta, herrat, ennenkuin teette päätöksenne, on syytä minun kertoa teille jotakin, jott'ette pääse sanomaan että olisimme teiltä jotain peittäneet — olettehan te pelastaneet meidät kuolemasta ja häpeästä. Olette kuulleet isäni sanat, ja ne ovat totta jok'ainoa sana, mutta niissä ei vielä ole koko totuus. Hän hallitsee, kuten hän jo kertoikin, tuota kaupunkia, mutta ylhäisö on häneen kyllästynyt, sillä hänen kohtelunsa on silloin tällöin ankaraa; sitä paitsi pitävät he häntä pöhkönä. Tämän takia päästivät he hänet lähtemäänkin etsimään ennustuksien täyttymistä, mihin siellä kukaan ei usko, sillä kaikki olivat vakuutettuja hänen tuhostaan keskellä erämaita eivätkä luulleet hänen milloinkaan enään palaavan vaivaamaan heitä."
"No, miksi he sitten päästivät Teidät, joka olette naisperillinen, seuraamaan häntä?"
"Koska minä itse niin tahdoin. Rakastan isääni, ja jos hän olikin tuomittu kuolemaan päähänpistonsa takia, tahdoin minä kuolla hänen kanssaan. Jos teitä haluttaa vielä kuulla oikea totuus, vihaan minä tuota syntymäkaupunkiani ja sitä miestä, joka on päätetty naittaa minulle, ja halusin lähteä pakoon häntä, vaikka vain pieneksi aikaa."
"Ja vihaako tuo mieskin Teitä, armollinen neiti?"
"Ei", hän vastasi, kääntäen sivuun päänsä; "mutta vaikka hän rakastaakin minua, luulen hänen sittenkin rakastavan valtaa enemmän. Jos olisin jäänyt sinne, olisi isäni täytynyt päästää minut, vaikka olenkin nainen, sijastansa hallitsemaan, ja serkkuni Tikal olisi ollut silloin toinen eikä ensimäinen järjestyksessä; siksi hän suostui minun lähtööni, ainakin minä luulin niin. Herrat, luulen että teidän on seurattava meitä Sydämen Kaupunkiin, jos vain onnistumme hengissä sinne pääsemään, ja minä puolestani olen siihenkin tyytyväinen, vaikka mieluusti kyllä lähtisinkin kulkemaan jotain muuta seutua kohti. Mutta kuulinhan vastikään teidän tehneen liiton isäni kanssa, että hän antaisi Teille tarvitsemanne rahat suuria tuumianne varten, nostaaksenne intiaanijoukot valkoisten miesten herroiksi sekä Sydämen kaupungin siihen asemaan ja kukoistukseen, jonka se on menettänyt, mikä kaikki ennustuksen mukaan tapahtuu muka sitten kun halkaistun tunnusmerkin molemmat puoliskot määrätyssä paikassa liitetään yhteen."
"Ettekö sitten usko tuoton ennustukseen?" kysyi nopeasti herra
Strickland.
"En sitä ole sanonut", vastasi puhuteltu "Onhan epäilemättä omituista, että isäni juuri unikuvaa seuraamalla olisi löytänyt sen, mitä hän niin kiihkeästi ajatteli, tuon merkin, joka on kumppanimme kaulassa. Siitä huolimatta sanon, etten suuresti usko pappeihin, näkyihin ja jumaliin, sillä niiden kanssa on tekemisissä yhtämittaa" — ja hän vilkaisi temppelin seiniin, missä oli lukematon määrä menneiden polvien palvomia paholaisia, jatkaen sitten, "vaikkakin huomaan teidän, mikäli olen oikein ymmärtänyt, noudattavan meille tuiki tuntematonta uskontoa."
"Me seuraamme oikeata uskoa", minä vastasin; "kaikki muu on väärää."
"Saattaa olla", hän sanoi, "mutta en tiedä, miltä tämä väite kuulostaa Taivaan Sydämen palvelijain korvissa. Tulkaa, jos haluatte, mutta kuulkaa varoitus; minun kansani on kateellista, ja muukalaisen nimikin jo kauhistaa heitä. Menneiden sukupolvien aikana on yksi ja toinen osunut Sydämen kaupunkiin, ja niistä ei ole, paria henkilöä lukuunottamatta, päässyt pois ainoakaan elävänä. He eivät halua uusia asioita, heillä ei ole juuri nimeksikään tietoa maailman kulusta ulkopuolella omaa piiriä, eivätkä he sitä haluakaan; he tahtovat elää esi-isiensä lailla, välittämättä siitä mitä tuleva päivä tuo mukanaan, ja minä luulen käyvän hyvin pahasti sille, joka uskaltaa tulla tyrkyttämään heille uutta uskoa ja uusia opinkappaleita ja anastamaan valtaa heiltä ja herättämään heitä uneliaisuudestaan. Niin, herrat, valitkaa, tahdotteko seurata meitä matkallemme vetten Kaupunkiin vai lähteä kulkemaan takaisin merta kohti ja unohtaa sattumalta kuulemanne jutun kuljeksivasta tohtorista, jonka epäonni oli tehnyt pöhköpääksi, sekä hänen mukanaan seuranneesta intiaanitytöstä."
Kuuntelin Mayan totisia ja ponnella lausuttuja sanoja ja ymmärsin niiden merkitsevän paljon; ne merkitsivät sitä, että Sydämen kaupunkiin lähtiessämme olimme menossa kuolemaamme kohti.
"Armollinen neiti", minä sanoin, "kuolema voi minut hyvinkin kohdata siellä, mutta olen sitä viime aikoina tuijottanut silmiin liian usein, välittääkseni nyt sitä väistää. Kuolemahan vaanii joka puolella, armollinen neiti, ja jos ihminen pysähtyisi odottamaan sen ohimenoa, tulisi täällä maailmassa hyvin vähän valmiiksi. Minulla on oma elämäntehtäväni, ja minusta tuntuu että se odottaa minua Salaisessa kaupungissa, siksi minä yritän sinne, jos voimani sallivat ja kohtaloni niin määrää. Tulkoon mitä tahansa, minä lähden isänne kanssa kohti Sydämen kaupunkia. Tämän herran laita on aivan toinen. Aikoja sitten sanoin hänelle jo, ettei tämä ole mikään huvimatka hänelle, ja samaa sanon nytkin. Hän on kuullut Teidän sananne ja jos hän uskoo niitä ja minunkin sanojani, ottaa hän meiltä jäähyväiset huomenna ja lähtee omia teitään ja me omiamme."
Tyttö kuunteli ja sanoi, hänen puoleensa kääntyen: "Siinä kuulette. Mitä sanotte, valkoinen mies?" ja minusta tuntui, kun häntä tarkastin, että hän odotti huolestuneena vastausta.
"Kyllä, armollinen neiti, minä kuulen", hän vastasi nauraen, "ja epäilemättä on tuo kaikki totta, ja minun luuni jäävät teidän maanmiestenne keskeen. No, olkoon niin, minä olen päättänyt lähteä, en nostamaan intiaaniheimoja enkä muita heimoja, vaan katsomaan tuota kaupunkia; ja lähteä minä tahdon, sillä en halua muuttaa mieltäni, koskei mikään muu asia minua sido. Sen lisäksi tuntuu kaiken sen jälkeen, mitä täällä tänään on tapahtunut, olevan suurempi vaara jäädä tänne kuin kiiruhtaa edelleen."
"Iloitsen lähdöstänne, koska se on vapaaehtoinen", sanoi Maya hymyillen. "Olkoon pelkomme aiheeton ja sekä Teidän että meidän matka lupaava. Mutta levätkäämme nyt, sillä olette varmastikin upiuuvuksissa kuten minäkin, ja meidän pitäisi olla taas virkeitä aamun koittaessa."
Seuraavana aamuna, ensi sarastuksen syttyessä me läksimme matkaamme, ratsastaen kolmella löytämällämme muulilla ja taluttaen neljättä, ruoka- ja juomavaroilla varustettua eläintä. Olimme iloisia, kun raunioitunut temppeli vihdoin jäi taaksemme, mutta minun oli kuitenkin raskasta jättää sitä, sillä jonkun pudonneen kivilohkareen alle sinne jäivät uinumaan ystäväni ja kasvinveljeni Molasin maalliset jäännökset, hänen, joka urheudellaan ja neuvokkuudellaan, oman henkensä uhraamalla oli pelastanut meidän henkemme.
Tarkoituksemme oli välttää kyläpaikkoja, missä ihmiset olisivat voineet nähdä meidät, ja pysyä metsän kätkössä, sillä pelkäsimme itseämme vainottavan ja vietävän tuomio-istuimen eteen vastaamaan Don Pedron ja hänen kumppaniensa kuolemasta. Tämän me voimmekin tehdä, sillä koska meillä oli pyssyt ampumatarpeineen, voimme ampua lintuja joka päivä ruuaksemme. Matkaten näin muulin selässä palasivat voimamme pian, jopa Zibalbay-vanhuksenkin, joka eniten oli kärsinyt väsymyksestä sekä meksikolaisten kamalasta kohtelusta.
Ei kestänyt täyttä viikkoakaan, kun olimme kulkeneet halki Yucatanin asumattomien alueiden ja olimme valkoisten miesten saavuttamattomissa, samoten läpi metsäseudun sen takana kulkevaa vuorijonoa kohti. Tien löytäminen tässä sankassa ja loppumattomassa metsässä tuntui mahdottomalta; niin olisi varmasti ollutkin laita, elleivät sekä Zibalbay että hänen tyttärensä olisi muistaneet tietä tulomatkaltaan ja ellei heillä olisi ollut mukanaan vanhaa karttaa. Tähän karttaan oli merkitty kaikki kulkutiet, jotka intiaanivallan aikana olivat kulkeneet ristiin rastiin maata. Suurin näistä teistä kulki Sydämen kaupungin järven rantoja reunustavain vuorten luota suoraan yli vuorijonojen Palenquen kaupungin raunioille ja sieltä rannikolle. Tämä polku, tahi oikeammin maantie, oli toisin paikoin kasvanut täydelleen umpeen puita, toisin paikoin painuen soihin ja rämeihin tahi luikertaen hiekkaisiin erämaihin. Joskus tuntui parin päivän ajan, ettei siitä koskaan ollut kulkenutkaan tietä, mutta seuraten tarkkaan kartan merkkejä ja ottaen viittoja määrätyistä kaupunkiraunioista, löysimme sen kuitenkin aina uudelleen.
Noiden vanhojen kaupunkien ja temppelien luku oli huimaava, ja herra Stricklandia ihmetytti suunnattomasti nähdä niitä, mikä ei olekaan kummallista, sillä hänhän oli ensimäinen valkoinen mies, joka ne näki. Ratsastaessamme tahtoi hän silloin tällöin keskustella kaikesta koettaen sanoilla piirtää kuvaa tästä maasta, joka nyt oli autiota tasankoa tai piikkistä pensaistoa, jotenka täytyy ajatella vähintäin viisisataa vuotta kuluneen siitä ajasta, jolloin täällä kukoistivat kaupungit ja kylät, palatsit ja temppelit kymmenintuhansin asukkain, vihreiden viljavainioiden aaltoillessa joka puolella. Mitä tarinoita uinuikaan noissa ruohokentissä ja mitä näytelmiä mahtoikaan tapahtua noissa valtaisissa pyramiideissa, joiden ohi kuljimme harva se päivä, ennenkuin voittajan miekka tai turmeluksen viima tai kumpikin hävitti, tämän maan! Tuo kuva olisi ollut näkemisen arvoinen; ja sydämemme pamppaili ajatellessamme, että jos kaikki kävisi hyvin, me näkisimme tuon kuvan; että silmämme näkisivät suurimman näistä kaupungeista, joka muutamia sukupolvia sitten kukoisti vielä, mutta nyt oli jo rappiolla, tämän muinaisen ja salaperäisen sivistyksen oikean keskuksen, joka teki kuolemaansa, mutta yhä vielä eli.
Minua innostivat eteenpäin muut toiveet, mutta tämä halu, kuten luulen, piti pystyssä herra Stricklandia matkamme monissa vaivoissa ja vaaroissa. Se halu innosti häntä raivaamaan puukoin polkua läpi pensaikon, ponnistamaan tunnin toisen jälkeen polttavassa auringonpaahteessa, kestämään öisin lopen väsyneenä hyönteisten puremia, unta saamatta. Tämä ajatus mielessään hän ei väsynyt kyselemään vaiteliaalta Zibalbaylta kulloinkin kulkemamme tienoon menneisyyttä, tai kuuntelemaan Maya neidin kuvauksia Sydämen Kaupungista, kunnes tyttökin väsyi ja pyysi sensijaan häntä kertomaan merentakaisesta syntymämaastaan, sen taukoamattomasta elämästä ja sivistys-ihmeistä. Niin kummalliselta kuin se ehkä tuntuukin, huomasin minä, katseltuani heitä kumpaakin päivästä toiseen, tytön olevan sielultaan uudenaikaisemman, niin tuntuvasti, että kuunnellessani hänen puheitaan olisin voinut luulla Mayaa Uuden Maailman lapseksi, jossa asui nykyisen ajan henki, ja herra Stricklandia sen sijaan vuosien painosta riutuvan, kaukaisen rodun jäseneksi.
"En ymmärrä Teitä", sanoi Maya hänelle; "miksi Te niin pidätte historioista, raunioista, jo kauan sitten kuolleen kansan taruista? Minä vihaan niitä. Kerran elivät he ja olivat epäilemättä hyviä aikanaan ja paikallaan, mutta nyt ne ovat menneet unhoon, ja nyt me elämme, elämme, elämme!" ja hän levitti kätensä ikäänkuin olisi tahtonut koota syliinsä auringon säteet.
"Kerron Teille", hän jatkoi, "että tuo minun kotini, jonka merkillisyyksistä Te olette niin innostunut, on vain suuri hautuumaa, ja ne, jotka siellä asuvat, vaeltavat aaveiden lailla edes takaisin, pohtien tuhansia vuosia sitten tehtyjä ja tekemättä jätettyjä asioita. Heidän esi-isänsä nimittäin ovat kaiken tehneet, eivätkä he, sillä he eivät tee muuta kuin juonittelevat keskenään, syövät, juovat, nukkuvat, mumisevat rukouksiaan jumalalle, johon he kuitenkaan eivät usko. Ymmärsikö isäni kumminkaan sitä, tuhlatessaan aikaansa ja voimiansa Sydämen kansan elvyttämissuunnitelmissa, tuon kansan, joka pitää häntä hulluna, koska hän viitsii nähdä niin paljon vaivaa. Eivät he ole pelastettavissa. Jos toisin olisi laita, luulisitteko heidän tyytyneen istumaan hiljaa nämät sadat vuodet, tietämättä mitään ulkona olevasta suuresta maailmasta, nähdäkseen päivä päivältä lukunsa vähenevän, kunnes elämä vain tuikuttaa hiukan kuin valo sammuvassa lampussa? Niin on, joskin pienemmässä mitassa, niiden intiaanien laita, joita Don Ignatio yrittää nostaa espanjalaisten ankaran ikeen alta. Herrat, minä luulen rotumme eläneen aikansa. Meissä ei ole enään elinvoimaa, me olemme valmista viljaa kuolon viikatteen kulkea nimittäin useimmat meistä. Siksi, jos olisin itse määrääjäni, minä vielä nuori ollessani kääntäisin selkäni tuolle Teidän haluamallenne kaupungille, ottaen mukaani siellä tarvitsemattoman omaisuuden, jolla muissa maissa, luullakseni, saisin paljon aikaan, ja eläisin sellaisen kansan keskuudessa, jolla on sekä nykyisyys että tulevaisuus niin hyvin kuin menneisyyskin."
Silloin nauratti herra Stricklandia ja hän tahtoi väittää, että menneisyys on tärkeämpi kuin nykyisyys, että on parempi olla kuollut kuin elävä ja paljon muita hullutuksia; ja minä olin vähällä suuttua sekä moittia Mayaa hänen minua ärsyttävistä sanoistaan, jolloin hän haukotteli ja tahtoi keskustella jostain muusta, koska minun puheeni väsyttivät häntä. Zibalbay vaan ei puuttunut puheeseen, sillä hänen ajatuksensa askarteli muissa asioissa; liekö hän edes kuullutkaan puhettamme, mitä minä epäilen.
Mutta huolimatta kevyistä puheistaan ja välinpitämättömyydestään, tahtoi korkea neiti Maya kaiken aikaa oppia — jopa minultakin, jos ei herra Strickland ollut saapuvilla —, sillä hän tahtoi kysellä kaikkea, eikä unhoittaa mitään, mitä oli kuullut. Päivät pitkät selitteli englantilainen hänelle maailman kansojen historiaa, heidän hallitus- ja uskontomuotojaan, tapojaan, laitoksiaan ja asukkaiden ulkomuotoa. Eikä tyttö väsynyt kuuntelemaan.
Matkallamme sattui englantilaiselle eräs seikkailu, joka oli vähällä eroittaa heidät ainiaaksi ja osoitti minulle, vaikk'enkaan siedä sitä sukupuolta yleensä, että tämän naisen, mitä vikoja hänellä lieneekin, sydän ainakin oli uskollinen ja uljas.