KUUDESTOISTA LUKU.
Pyramiidin huipulla.
"Eikö kaupunki ole hyvin matalalla?" kysyin Mayalta, katseltuamme näköalaa joka puolelta. "Minun silmissäni näyttävät talot olevan miltei vedenpinnan tasalla."
"Luulen niin olevankin", hän vastasi. "Nyt juuri alkavana vuodenaikana kohoo järven pinta monta jalkaa, niin että suurin osa saarta on vettä alempana, joka kohoo ylös muurille."
"Miten estätte sitten veden tulvimasta kaupunkiin?" kysyi englantilainen. "Jos kerran vesi pääsisi virtaamaan sisään, uppoisi koko paikka veteen ja jokainen sielu hukkuisi."
"Niin kyllä, ystävä, mutta vesi ei koskaan nouse yli määrätyn korkeuden ja suuri sulkuportti estää aaltoja virtaamasta kaupunkiin. Jos portti avattaisiin tulvan aikana, hukkuisimme me jok'ainoa. Mutta sitä ei noina kuukausina kertaakaan avata, sillä jos joku tahtoisi lähteä kaupungista tai tulla tänne, on hänen kiivettävä tikapuiden avulla muurin harjalle ja sieltä laskeuduttava kaivannon viereisiin maihinnousupaikkoihin. Porttia vartioidaan niinikään yötä päivää; ja vain harvat tietävät salaisuuden, miten se on avattavissa."
"Paikka näyttää kummalliselta kaupungin asemapaikaksi", vastasi englantilainen. "En luulisi voivani nukkua sikeästi noina tulvakuukausina, tietäissäni henkeni olevan vain yksinkertaisen portin varassa."
"Ihmiset ovat kuitenkin nukkuneet rauhassa täällä tuhansia vuosia", Maya sanoi. "Taru kertoo muinaisina päivinä rannikolta tulleiden esi-isiemme asettuneen tälle saarelle jumalien käskystä, jotka valitsivat tämän koveron maa-alan rakennuspaikaksi, jotta he, sen sijaan että jättäisivät itsensä vihollisten valtaan, kuten heidän vuortentakaisten veljiensä oli pakko, voisivat tarpeen tullen upottaa paikan ja hukkua veteen. Tästä syystä on Nimettömän Jumalan, Taivaan Sydämen Kaikkein Pyhin kaiverrettu kallioon syvälle allemme, jotta järven vesi voisi syöksyä sinne yhdellä tempauksella ja haudata sen aarteineen jok'ainoan ihmisen näkyvistä. Jos olette jo kyllin nähneet, vien teidät katsomaan yleisiä työhuoneita, missä kuivataan kalaa, kudotaan palttinaa ja harjoitetaan muita tarpeellisia töitä." Ja hän kääntyi, johtaen neiteineen tietä portaiden suuhun.
Siinä samassa ilmestyi tasakatolle kolme miestä, joista yhden tunsin
Tikaliksi. Nähtyään Mayan, lähestyi hän kumartaen tätä.
"Armollinen neiti", hän sanoi, "kuultuani Teidän olevan täällä vieraiden kanssa, olen seurannut Teitä tänne ja pyytäisin saada hetken puhua kanssanne kahdenkesken."
"Sitä en voi tehdä, serkku", vastasi puhuteltu kylmästi, "sillä kuka tietää, mikä väritys annettaisiin sanoilleni jälkeenpäin. Jos Teillä on minulle jotakin sanottavaa, pyydän Teitä lausumaan asianne meidän kaikkein kuullen."
"Sitä en voi", hän vastasi, "sillä sanottavani on salaista. Suvaitkaa kuitenkin isänne ja ehkä itsennekin takia kuulla sitä."
"Ilman todistajaa en kuuntele Teitä, Tikal."
"Hyvästi sitten, armollinen neiti", hän sanoi, kääntyen pois.
"Viipykää, serkku. Jos pelkäätte puhua oman kansanne kuullen, sallikaa tämän vieraan" — ja hän osoitti minua, Ignatiota — "olla läsnä keskustelussamme. Hän on meidän vertamme ja ymmärtää meidän kieltämme; luotettava mies ennenkaikkea sekä Sydämen Veljiin kuuluva."
"Sydämen Veljiin kuuluva? Miten voi vieras olla Sydämen Veli?
Todistakaa se minulle, kulkuri."
Ja vieden minut sivuun, hän sanoi muutamia sanoja, jotka minä ymmärsin, antaen oikeat merkkivastaukset.
"Suostutteko?" kysyi Maya.
"Suostun, neiti, koska minun täytyy, vaikkenkaan kernaasti avaa sydäntäni muukalaisen kuullen. Menkäämme syrjään." Ja hän astui katon keskustaa kohti Mayan ja minun saattamana.
"Neiti", hän alkoi, "asiatani Teille ei ole helppo kertoa. Monta vuotta olimme kihloissa ja sekä Te että isänne myönnyitte siihen, että meidät vihittäisiin palattuanne tältä matkalta —"
"Asiain näin ollen on aivan turhaa, hyvä serkku, keskustella kihlauksestamme!" Maya keskeytti ylimielisesti.
"Ei aivan turhaa, neiti", hän vastasi. "Minun on pyydettävä Teiltä anteeksi monta asiaa, ja minä rohkenen niin tehdä. Maya, tiedätte hyvin, että olen rakastanut ja rakastan Teitä sydämestäni, ja ettei kukaan muu nainen koskaan ole ollut kallis minulle."
"Totta tosiaan", sanoi hän nauraen, "nuo ovat kummallisia sanoja Nahuan vastavihityn miehen suusta."
"Ehkä, neiti, ja kuitenkin ovat ne tosia. Olen vihitty Nahuaan, mutta en rakasta häntä, vaikka hän rakastaa minua. Teitä minä rakastan, ja kun Teidät näin eilen, sykki koko sydämeni Teille, niin että miltei vihasin tuota kalpeata morsianta rinnallani."
"Miksi sitten menitte naimisiin hänen kanssaan?"
"Koska minun täytyi, koska luulin Teidän ja isänne kuolleen, niinkuin luulivat kaikkikin kaupungissa. Onko Teidän mielestänne niin ihmeellistä, että Teidän ja Zibalbayn kuoltua, kuten luulin, yritin säilyttää paikkaa, jota niin moni vehkeili pois minulta? Voin sen säilyttää vain yhdellä keinolla — Mattain avulla, joka on taitavin ja vaikutusvaltaisin mies kaupungissa; ja Mattain ehto oli — että hänen tyttärestään tulisi Sydämen Ruhtinatar. No, hän rakastaa minua, on kaunis, ja hänellä on isänsä voima ja älykkyys, niin ettei koko maan neitojen joukosta löytynyt sen sopivampaa vaimoa minulle."
"Hyvä, Te menitte naimisiin hänen kanssaan ja siinä on lorun loppu.
Te pyydätte anteeksi minulta ja saattekin, sillä minulla ei ole syytä
näytellä mustasukkaisen naisen osaa. Ehkä aika korvaa vahingon minulle,
Tikal", hän lisäsi pilkaten.
"Tässä ei vielä kaikki, Maya, vaan minä pyydän Teitä tänään täyttämään lupauksenne ja tulemaan vaimokseni."
"Mitä, serkku? Rikottuanne liittonne haluaisitte siis häväistä minua? Edellytättekö sitten, että minä, Sydämen Tytär, lähtisin Nahuan käskyläiseksi?"
"En. Minä edellytän, että Te, Nahuan joutuessa syrjään, ottaisitte hänen paikkansa ja samalla omanne."
"Miten voi se olla mahdollista, koska Sydämen Ruhtinatar ei saa purkaa liittoansa?"
"Jos hän lakkaa olemasta Sydämen Ruhtinatar, voi hänestä erota, niinkuin mistä naisesta tahansa; ei rakkaudelle löydy lakeja, ja minä kyllä keksin keinon."
"Kuoleman keinon, ehkä. Ei, en halua Teitä millään muotoa. Kunnialla on lait, Tikal, ellei rakkaudella olekaan. Menkää takaisin vaimonne luo ja rukoilkaa, ettei hän saisi tietää miten Te olette aikonut kohdella häntä."
"Onko tuo viimeinen sananne, neiti?"
"Miksi kysytte?"
"Siksi, että siitä riippuu enemmän kuin luulettekaan. Kuulkaahan! Pian kokoontuu koko kaupungin väki tälle paikalle kuulemaan isänne sanoja ja päättämään kumpi hallitsee, hän vai minä. Katsokaahan, he jo kokoontuvat temppelitorille. Luvatkaa tulla vaimokseni, niin minä alistun isänne tahtoon, ja hän saa hallita elämänsä ajan mielensä mukaan. Jos kieltäydytte käytän minä asevoimaa, ja silloin käy hullusti hänen, Teidän ja" hän lisäsi pisteliäästi, "noiden muukalaisten, ystävienne."
"Kaikki saa jäädä sattuman varaan", vastasi Maya ylpeästi. "En sekaannu sellaisiin kysymyksiin. Vai luuletteko voivanne taivuttaa minua? Jos olette niin alhainen, että suunnittelette turmiota vanhalle miehelle, joka on katsonut pelkkää hyötyänne, niin suunnitelkaa vaan, kyllä saatte työstänne palkan aikanaan. Itse puolestani olen sanonut Teille sanottavani enkä tule, käyköön miten tahansa, koskaan vaimoksenne."
"Ehkä ehditte eloissanne ottaa takaisin nuo sanat, neiti", hän sanoi rauhallisella äänellä; nöyrästi totellen lähti hän sitten tiehensä.
"Saitte vaarallisen vihollisen, neiti", minä sanoin, kun hän oli ehtinyt kuulemattomiin.
"En pelkää häntä, Ignatio."
"Hyvä silloin", minä vastasin, "mutta minä pelkään. Hänellä on luullakseni suunnitelma valmiina, ja ennen päivän loppua tapahtuu jotakin. Minä ainakin olen kiitollinen, jos vielä näemme huomispäivän auringon." Sillä välin olimme ehtineet toisten luo.
"Onko ollut ikävä odottaa?" kysyi Maya englantilaiselta, katsahtaen häneen lempeästi. "Niin, minulla olisi ollut hauskempi täällä kuin tuolla. Antakaahan kätenne minulle ja taluttakaa minut portaita alas, — olen väsyksissä. Oi, ystävä, tietäisittepä vain, olen Teidän takianne uskaltanut enemmän kuin koskaan olisin uskaltanut itseni takia."
"Mitä olette uskaltanut?" hän kysyi.
"Saatte siitä aikanaan tiedon, jos elämme kyllin kauan, ystävä", hän vastasi; "mutta oi! en olisi koskaan tahtonut meidän astuvan tähän kaupunkiin."
Kaksi tuntia kului, ja me seisoimme taaskin, seurattuamme jonossa Zibalbayta ja hänen vieressään astuvaa Mayaa, pyramiidin huipulla. Nyt se ei enään ollut tyhjä, sillä sinne oli kokoontunut useampiin tuhansiin nouseva väkijoukko, varmastikin kaupungin kaikki täysikasvuinen väestö. Alttarin toisella puolen istui Tikal ja hänen vaimonsa Nahua, joka oli ainoa nainen, sekä muutamia satoja ylimyksiä, jotka olivat kaikki aseistetut, ja joiden takana seisoi joukko sotilaita vartioimassa. Toisella puolen oli muutamia tyhjiä paikkoja; ja kun Zibalbay Mayan kera sekä kokoomansa saattojoukon seuraamana astui näille paikoille, paljasti Tikal ja jokainen läsnäoleva päänsä tervehtien häntä.
Hetken vaitiolon jälkeen astui kaksi pappia alttarin takaisesta vartiohuoneesta, ja vanhempi heistä, puhtaan valkeaan kauhtanaan puettu, luki, ladottuaan alttarille tuoreita kukkia, lyhyen rukouksen Nimettömälle Jumalalle, Taivaan Sydämelle, pyytäen häntä ottamaan vastaan uhrin ja siunaamaan kokoontuneen kansan. Sitten Zibalbay nousi ja kääntyi väkijoukon puoleen, ja minä huomasin hänen olevan kalpean ja huolestuneen näköisen ja hänen kätensä vapisevan, vaikka silmät säihkyivät vihaa.
"Sydämen Kaupungin ylhäiset ja alhaiset", hän alkoi, "tänä päivänä vuosi takaperin läksin minä, teidän perinnöllinen hallitsijanne ja päällikkönne ja Taivaan Sydämen ylimäinen pappi, suorittamaan erästä tehtävää. Tehtäväni oli löytää temppelimme Pyhimmässä säilytettävän pyhän tunnusmerkin toinen, Päiväksi kutsuttu puolikas, joka on ollut kadoksissa monet monituiset vuodet. Te tiedätte rotumme elävän ankaraa aikaa, tiedätte, että lukumme vuosi vuodelta vähenee, kunnes vihdoin on käsissä kansan loppu, sillä muutaman sukupolven kuluessa kuolee se sukupuuttoon ja unhoittuu. Tunnette niinikään vanhan ennustuksen — että kun joskus Sydämen Tunnusmerkin molemmat puolikkaat, Päivä ja Yö, liitetään yhteen määrätyssä paikassa Kaikkein Pyhimmän alttarin ääressä, niin kansa alkaa taasen kukoistaa. Tiedätte myös, että ääni puhui minulle, käskien minun, Zibalbayn, lähteä Sydämen maasta kohti merta, koska sieltä piti kadonneen löytymän.
"Saatuani luvan Neuvostolta, Sydämen Veljesliitolta, läksin kulkemaan tyttäreni kanssa, kärsien matkallani paljon vastuksia ja vaaroja, ja ihme! Minä löysin kadoksissa olleen ja toin sen takaisin teille, sillä tässä se riippuu, tämän erämaiden takaa mukanani seuranneen Ignation kaulassa."
Hämmästyksen kohina kävi läpi kansanjoukon, ja Zibalbay vaikeni hetkeksi.
"Tästä tunnusmerkin löydöstä", hän jatkoi, "puhun laveammin oikean hetken tullen sekä vain niille, joilla on oikeus kuulla siitä, nimittäin Sydämen valitulle Veljeskunnalle Kaikkein Pyhimmässä Vetten Nousupäivänä, yhtenä niistä kahdeksasta vuoden päivästä, jolloin Sydämen Neuvosto on lain mukaan oikeutettu kokoontumaan Kaikkein Pyhimmässä. Tällä hetkellä puhun muista asioista.
"Tiedätte minun jättäneeni, lähtiessäni tehtävääni suorittamaan, veljenpoikani Tikalin sijaisekseni, sovittuamme keskenämme ja Neuvoston kanssa, että hänestä tulisi, siinä tapauksessa etten minä palaisi kahden vuoden kuluessa, kansan päällikkö. Olen palannut yhden vuoden sisään ja huomaan, että hän on jo antanut nimittää itsensä päälliköksi ja vieläkin enemmän, että hän, oltuaan kihloissa tyttäreni kanssa, on ottanut toisen naisen vaimokseen. Omin korvin kuulin hänen viime yönä julistavan petoksensa palatsissa, ja kun minä, teidän herranne, selitin sydämeni karvauden, kohdeltiin minua uhkauksin ja väitettiin, ettei vasta nimitettyä Tikalia voitaisi erottaa. Minä käytän tätä sanamuotoa häntä vastaan. Ylimykset, minua ei ole lainkaan nimitetty ja kuitenkin olen minä hallinnut teitä ja kansaa monet vuodet, ja voiko minua siis erottaa — minua, joka en ole herrani kavaltaja enkä valojeni rikkoja, niinkuin tuo veljenpoikani?"
Taaskin hän vaikeni, ja muutamat läsnäolijat, joista osa oli Zibalbayn seuralaisia, huusivat "Ei"; mutta suurin osa katsoi Tikaliin ja pysyi hiljaa. Silloin nousi Mattai Tikalin takaa istuimeltaan ja lausui:
"Ollen yksi niitä, jotka nimittivät Tikalin päälliköksi, koska luulimme Teidän ja hänen armonsa neiti Mayan kuolleen, minä pyytäisin Teitä, Zibalbay, ennenkuin me, tällä puolen alttaria olevat, vastaamme Teille, ilmoittamaan meille suoraan, mikä on tekemänne matkan tarkoitus ja mitä varten olette tuonut mukananne nämä kaksi muukalaista, joiden nimet ovat Ignatio ja Meren Poika, vastoin vanhoja lakeja, jotka sanovat että se, joka tuo muukalaisen yli vuorten Sydämen Kaupungin maahan, on kuoleva yhdessä muukalaisen kanssa?"
Kuultuaan tämän kysymyksen, hätkähti Zibalbay, sillä hän oli unhottanut koko lain ja näki eteensä viritetyn viekkaan satimen. Siitä huolimatta hän vastasi rohkeasti, koska hänen tapansa oli puhua suoraan ja ujostelematta:
"Teidän on huono kysyä sitä minulta, Mattai — teidän, joka olette osoittanut olevanne vehkeilijä ja väärä profeetta, joka luki tähdistä minun ja tyttäreni kuoleman, vaikka me hengitimme täyselävinä tähtien alla. Siitä huolimatta minä vastaan Teille ja kerron, koska minä vihaan verukkeita ja valhetta, koko jutun kansan kuullen, jotta se saa tuomita minun ja teidän puolueenne välillä. Ilmoitan ensiksikin, että olin unhottanut tuon mainitsemanne lain, jonka kirjainta vastaan olen rikkonut tai, jos joskus sen muistinkin, olin pakotettu jättämään sen huomioonottamatta. Kuulkaa sitten, että muukalainen Ignatio on ruhtinaallista intiaaniverta ja etsimäni tunnusmerkin haltija, ja että Meren Pojaksi kutsumanne valkoinen mies on hänen veljensä, ja että he molemmat ovat Sydämen liiton jäseniä, Lordi Ignatio ollen omassa maassaan aivan samassa asemassa kuin minä täällä. Tätä herra Ignatiota kutsuin mukaani ja hän tuli. Hän tuli ja pelasti toverinsa Meren Pojan kanssa minut ja tyttäreni häpeästä ja kuolemasta valkoisten miesten käsiin. Kun olimme päässeet pelastumaan, tutkimme toinen toistamme ja vertasimme tunnusmerkkejä, ja mikä ihme! Päivä ja Yö tapasivat toisensa ja yhtyivät. Sitten kerroin hänelle, miten tulin lähteneeksi kaukaa kotimaastani, ja hänkin kertoi minulle elämänsä tarkoituksen ja päämäärän.
"Hänen tarkoituksensa on katkaista ies, jonka valkoinen mies on pannut kaukaisen maan intiaanien kaulaan, ja muodostaa mahtava Intiaanikansa, jonka valta ulottuisi merestä mereen asti ja jonka keskus ja pääkaupunki olisi tämä Maailman Sydän. Sitten me teimme yhteisen liiton, liiton, jota ei voida rikkoa, ja tällainen se oli: Että Lordi Ignatio ja kumppaninsa valkoinen mies, josta hän ei halua erota, seuraisivat meitä tänne, missä tunnusmerkit määrätyssä paikassa liitettäisiin yhteen, jotta ennustus täyttyisi ja onni koittaisi meille; että minä antaisin hänelle tarvitsemansa määrän varastohuoneissamme hyödyttöminä lojuvia aarteita, joilla hän aseistaisi joukkoja ja veisi perille päämääränsä, ja että hän vastapalkkioksi toisi meille sitä, mitä kaipaamme enemmän kuin kultaa ja jalokiviä — miehiä ja naisia, joiden kanssa menisimme sekanaimisiin, jotta meidän rotumme lakkaisi vähenemästä ja taaskin kerran lisääntyisi ja kasvaisi.
"Ylimykset, sellainen on liittomme ja sellaisen tien on hallitseva jumalamme asettanut meidän kuljettavaksemme. Hyväksykää se, niin teidän on voitto — hyljätkää, niin häviätte. Sillä tietäkää, etten puhu omasta puolestani, joka olen vanha ja haudan partaalla, vaan teidän ja tulevien jälkipolvienne puolesta. Älkää kauhistuko ja ihmetelkö, sillä vaikka nämä asiat ovatkin uusia teille, voi sattua niin, että Sydämen Neuvoston kokoonnuttua Kaikkein Pyhimpään Vetten Nousuyönä Nimetön jumala, jota palvelemme ja jonka johdolla kaikki on tapahtunut, ilmoittaa tarkoituksensa oraakkelin kautta ja näyttää, mitä osaa näiden muukalaisten ja itsekunkin meistä on näyteltävä tulevissa kohtaloissamme.
"Ah! Ylimykset ja kansa, heittäkää silmäinne sokeus ja sydämenne paatumus älkääkä katsoko yli olkainne edessänne olevaa onnea ja tulevaisuutta. Olen uskaltanut paljon puolestanne; uskaltakaa te itsekin jonkun verran. Sulkekaa ovenne ja porttinne minulta ja nouskaa kapinaan minua vastaan, ja minä vakuutan teille, että teistä ja teidän mainehikkaasta valtakunnastanne jää tuskin muistoakaan. Seuratkaa minun neuvoani ja jumalten tahtoa, niin maineenne ja valtanne kukoistaa yli koko maailman; niin, teistä tulee se, mitä muinoin olitte, kuin häikäisevä aurinko heikkoon, tuikkivaan tähteen verrattuna. Olen puhunut — tehkää valintanne."
Hän lopetti, ja hetken vallitsi hiljaisuus, ihmetyksen hiljaisuus, sillä ylimykset tuijottivat toinen toisiinsa ja kuuleman päässä olevat alhaiset ällistelivät suu avoinna, mutta niille, jotka eivät yleisistä asioista piitanneet, eivät hänen sanansa suuria merkinneet. Äkkiä katkesi hiljaisuus, kun Tikal hypähti istuimeltaan ja huusi ääneen:
"Totta tosiaan olivat ne oikeassa, jotka sanoivat tätä ukkoa hulluksi. Oletteko ymmärtäneet kaikkea tuota, Sydämen kansa? Seuratessanne Zibalbayn tahtoa on teidän ensinnäkin asetettava hänet takaisin paikalleen ja annettava hänelle täysi valta, ja minut teidän on tuomittava kuolemaan tai vankeuteen; sitten täytyy teidän antaa hänelle anteeksi kaikki lain rikkomukset — lain, jota hän ennen kaikkia oli velvoitettu seuraamaan. Sen jälkeen täytyy teidän luovuttaa, kaikki aarteenne — esi-isäinne monen sukupolven aikana kokoomat aarteet — hänen tuomilleen kuljeksiville varkaille. Vihdoin ja viimein täytyy teidän avata porttinne, jotka ovat olleet salassa tuhansia vuosia, muille varkaille, joita he tuovat tänne ja joille teidän on annettava naiset vaimoiksi, jotta väkiluku nousisi. Sanokaa, tahdotteko näin tehdä, Sydämen lapset?"
Silloin huusi koko Tikalin takana oleva ylimysjoukko: "Ei koskaan!" ja kansa ympärillä yhtyi tuohon huutoon ukkosen jyrinällä, vaikkeivät useimmat ymmärtäneet tapahtumain kulkua.
Tikal kohotti kätensä, ja syntyi hiljaisuus.
"Te ette tahdo", hän sanoi, "ja hulluja olisitte varmasti, jos toisin olisitte vastanneet. Mitä siis tahdotte tehdä? Sanokaa minulle ensinnäkin, kenen valitsette hallitsijaksi: setänikö, joka lopullisesti on hullu ja haluaisi viedä teidät häpeään ja perikatoon vai minut, joka olen vannonut säilyttäväni vanhat lait?"
"Valitsemme sinut — Tikal, Tikal!" kajahti vastaus.
"Kiitän teitä", hän huusi, "mutta mitä sitten on tehtävä tälle vanhukselle ja niille, jotka hän on tuonut mukanaan urkkimaan salaisuutemme ja ryöstämään meidät?"
"Heidät on surmattava alttarin ääressä!" he huusivat miekkojaan heiluttaen.
Tikal mietti hetkisen, osoitti sitten meitä ja sanoi:
"Vangitkaa nuo miehet!"
Samassa syöksyi meitä kohti satakunta ylimystä, jotka nähtävästi olivat määrätyt panemaan täytäntöön hänen käskyjään. Heidän astuessaan yli avonaisen paikan näin englantilaisen pistävän kätensä vyötäisilleen, ja sanoin hänelle:
"Herran nimessä, älkää yrittäkö, sillä jos koskette yhteenkään heistä, tappavat he varmasti meidät!"
"Niin he joka tapauksessa tekevät — vaan olkoon niinkuin haluatte", hän vastasi.
Sitten he hyökkäsivät kimppuumme. Kaikki Zibalbayta pyramiidin huippuun seuranneet ylimykset väistivät sivuun, jättäen meidät kolme sekä Mayan seisomaan yksin.
"Roistot!" sanoi Zibalbay, katsahtaen taakseen. Sitten tarttui hän miekkaansa ja löi yhdellä iskulla kuoliaaksi etumaisena ryntäävän — korkean ylimyksen. Samassa temmattiin ase hänen kädestään, ja englantilaista ja minua alettiin laahata alttaria kohti, Zibalbayn ja Mayan seuratessa, joihin vangitsijamme eivät kuitenkaan koskeneet.
"Mitä on tehtävä näille miehille?" huusi Tikal jälleen.
Taaskin vastasivat ylimykset: "Tapettava!"
Sitten paiskasivat he meidät maahan ja miekkoja heiluttaen lähestyivät miehet meitä surmaamaan, minkä he olisivat tehneet siekailematta, ellei Maya-neiti olisi juossut eteen ja asettunut seisomaan englantilaisen suojaksi, huutaen: "Seis!" niin käskevällä äänellä, että se pysäytti heidät.
"Kuulkaa, Sydämen kansa", hän sanoi, "tahdotteko tehdä murhia pyhän alttarinne ääressä ja tahria sen viattomien miesten verellä? Te puhutte rikotuista laeista. Eikö löydy meillä juuri laki, joka määrää, ettei ketään saa tappaa, ennenkuin päällikkö ja hänen Neuvostonsa ovat hänet yhdessä tutkineet? Onko näitä miehiä tutkittu, ja jos on, kuka on tutkinut? Sanotte isäni, laillisen hallitsijan, erotetun. Jos niin on, ei silloin hallitse Tikal, vaan minä, joka olen isäni perijätär, enkä minä ole tuominnut heitä."
Hänen puhuessaan syntyi epäilyksen ja suosiohuutojen häly, mutta Tikal vastasi, sanoen:
"Mainitsemanne laki turvaa Teidät ja isänne sekä jokaisen Sydämen asukkaan, oli hän vaikka kuinka alhainen; mutta näiden miesten suhteen se ei ole voimassa, sillä he ovat kuljeksivia muukalaisia ja urkkijoita, joita ei oikeutemme millään lailla turvaa, ja siksi on oikein, että he kuolevat."
"Ei ole oikein, että he kuolevat", vastasi Maya kuohuksissaan. "Te, Tikal, olette anastanut isäni paikan ja tahdotte alkaa hallituskautenne alhaisella murhateolla. Minä sanon teille, että nämät miehet ovat täysin syyttömät. Jos joku on vikapää, on se isäni ja minä, ja jos joku saa kärsiä, on meidän kärsittävä." Ja hän jatkoi säihkyvin silmin: "Jos nämä miehet, joita me olemme vannoneet suojaavamme, kuitenkin kuolevat, tahdon minä puolestani kuolla heidän kanssaan, ja kuolenpa minä teidän tai oman käteni kautta, seuratkoon vereni kirous teitä ijankaikkisesta ijankaikkiseen."
Samalla tempasi hän vyötäisiltään veitsen ja seisoi heidän edessään, terä auringon valossa kimaltaen, niin ihanan ja käskevän näköisenä, että ylimykset peräytyivät ja sadat läsnäolijat huusivat suosiota:
"Kuulkaa ruhtinatar Mayaa ja totelkaa häntä. Hän on päällikkö eikä kukaan muu."
Silloin Zibalbay, joka oli peittänyt käsin kasvonsa, katsahti ylös ja sanoi:
"Olet oikeassa, tyttäreni, koska kansa hylkää meidät, emmekä voi edes suojella vieraitamme, on parasta meidän kuolla heidän kanssaan", ja taaskin hän peitti käsin kasvonsa.
Syntyi hetken äänettömyys, jolloin kuului vain kuiskauksia. Katsahdin miekkojen välitse, jotka tähtäsivät kaulaani ja näin Nahuan seisovan herransa vieressä, kiistellen hänen kanssaan. He olivat niin lähellä minua, että kuoleman pelosta teroittunut kuuloaistini tarkkasi yhtä ja toista heidän keskustelustaan.
"Hän täyttää uhkauksensa", sanoi Nahua, "ja se on Teidän perikatonne; sillä vaikka hänen isänsä on vihattu, on hän rakastettu, ja moni nousee kostamaan hänen puolestaan."
"Miksi tappaisi hän itsensä valkoisen kulkurin takia?" Tikal kysyi.
Nahua kohotti olkapäitään, hymähti synkästi ja vastasi:
"Kuka tietää? He ovat ystäviä, ja on ollut naisia, jotka ovat antaneet henkensä ystäviensä takia. Tehkää tahtonne, mutta jos Maya kuolee, en luule näkevämme uuden päivän nousua", ja hän lähti takaisin tuoliinsa.
Silloin katsahti Tikal englantilaiseen, joka virui maassa vieressäni, ja nähtyäni vihan leimuavan hänen silmissään minä vavahdin, luullen lopun olevan käsissä ja käänsin pois pääni sekä heitin itseni Herran huomaan. Rukoillessani puhkesi Tikal puhumaan, Mayan puoleen kääntyen.
— "Neiti", sanoi hän, "olette vedonnut lakiin näiden kulkurien, isänne ja itsenne suhteen, ja lain mukaan on teidät mestattava. Huomenna valitaan tuomarit, jotka istuvat oikeutta tässä kansan kuullen."
"Mahdotonta, Tikal", vastasi Maya tyynesti, "on vain yksi oikeus, joka voi tutkia meitä neljää, jotka kaikki olemme Sydämen Veljiä, ja se on kaikkein Pyhimmässä istuva Sydämen Neuvosto, joka kokoontuu kahdeksantena päivänä tästä lähtien, Vetten Nousun yönä. Eikö niin, ylimykset?"
"Jos olette kaikki Sydämen Veljien joukkoa, on asianlaita niin", he vastasivat.
"Olkoon niin", sanoi Tikal, "mutta siihen asti täytyy minun pitää teidät varmassa tallessa. Suvaitkaa seurata Mattaita, neiti, ja Tekin, lordi Zibalbay. Asemiehet, viekää nämä miehet tuonne vartiohuoneeseen ja pitäkää heitä siellä, kunnes palaan."
Maya kumarsi ja sanoi, kääntyen kansan puoleen, kirkkain äänin: "Hyvästi, kansani. Ellei meitä enään näy, tietäkää että Tikal on tappanut isäni ja minut, Tikal, joka on anastanut meidän paikkamme, ja teille jätän minä veremme koston."