SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Zibalbayn kirous.
Kiitollinen olin, kun maasta noustessani tunsin henkeni olevan vielä jäljellä.
"Kuolema on ollut lähellä meitä", sanoi englantilainen nyyhkytyksen ja naurun sekaisella äänellä, seuratessamme Zibalbayta ja Mayaa vartiohuoneeseen.
"Se on vieläkin lähellä", vastasin, "mutta olemme ainakin, ellei Tikal muuta mieltään, saaneet muutamia päiviä armonaikaa."
"Kiitos hänen", hän sanoi, nyökäten Mayaa kohti, ja siinä samassa astuimme vartiohuoneeseen, pieneen jykeväoviseen, karkeasti kalustettuun komeroon.
Päästyämme yli kynnyksen sulkeutui ovi ja me huomasimme jääneemme yksin. Zibalbay istuutui ja tuijotti, kiinnittäen katseensa seinään, ikäänkuin ei se estäisi häntä näkemästä ulos, mutta me muut seisoimme yhdessä lähellä ovea, kuunnellen kansanjoukon hälyä ulkona. Varmastikin siellä väiteltiin, sillä kuulimme kiivaita ääniä, huutoja ja kiireisiä askeleita, kansan poistuessa pyramiidin huipulta alas suuria portaita.
"Olette pelastanut henkemme joksikin aikaa, mistä Teitä kiitämme", sanoi herra Strickland kesken kaiken Mayalle. "Mutta sanokaahan, mitä he nyt tekevät meille?"
"En osaa sanoa", hän vastasi, "mutta tässä pyramiidissa on komeroita, mihin he kätkevät meidät tuomiopäiväämme asti. Ainakin minä luulen niin, sillä he evät uskalla päästää meitä kansan keskeen, jottemme nostaisi kapinaa kaupungissa."
Sanassa avautui ovi ja sisään astui Tikal, Mattai ja muutamia
Zibalbaylle vihamielisiä ylimyksiä.
"Mitä haluatte meistä?" kysyi Zibalbay, heräten uinailustaan.
"Että seuraatte minua", vastasi Tikal tuimasti, "Te ja nuo muutkin" — lisäten, kumartaen hiukan Mayalle, "anteeksi, neiti, että minun täytyy kohdella Teitä ja isäänne väkivalloin, mutta minulla ei ole muuta keinoa valittavana, jos tahdon pelastaa teidät kansan kostolta."
"Ei meidän tarvitse peljätä kansan kostoa, Tikal", hän vastasi rauhallisesti, "vaan pikemminkin teidän vihaanne."
"Jonka Te kuitenkin voitte asettaa, neiti", hän sanoi matalalla äänellä.
"Saattaa olla että voin, mutta en tahdo", Maya vastasi. "Lähdetään, serkku, vankikomeroon, jonka olette valinnut meille."
"Niinkuin haluatte", hän sanoi, "seuratkaa minua." Ja hän vei meidät poikki vartio-huoneen, läpi sen takana olevan pappien makuuhuoneen, uutimilla peitetylle takaseinälle.
Syrjään vedettyjen uutimien takaa tuli esiin pieni kiviovi, jonka Mattai, sytytettyään jonkun huoneessa valmiina olevan lampun, avasi vyötäisillään riippuvalla avaimella. Yksitellen kuljimme ovesta, Tikalin astuessa edellä ja Mattain sekä kuuden muun ylimyksen seuratessa jäljessä. Oven takana oli kahdenkymmenen rapun mittainen porrasjakso ja sitten tuli kuparitelkeillä varustettu ovi. Tämän oven takana jatkui portaita jakso jakson jälkeen, jotka kulkivat milloin tähän, milloin tuohon suuntaan, valtaisan pyramiidin keskustaa kohti.
Vihdoin, kun jäseneni olivat väsyksissä niin monien portaiden laskeutumisesta, tulimme uusien ovien luo, jotka olivat perinpohjaisempaa ja huolitellumpaa tekoa kuin jo kulkemamme ovet; ne pamahtivat kiinni selkämme takana ja me olimme laajassa, pyramiidin sydämeen rakennetussa komerossa. Näytti kuin tämä komero olisi ollut varattu meitä varten, sillä se oli valaistu monin hopealampuin, ja yhdessä osassa oli lattialla matot, missä seisoi pöytiä ja tuoleja.
Niin tilava oli paikka, että lamppujen valo tuntui siellä kuin tähtien tuike taivaalla; kun me kuljimme ympäri, huomasimme katon olevan holvatun ja seinien ja lattian olevan valkeata, hienosti kiilloitettua marmoria. Kuten jälkeenpäin kuulimme, oli se muinoin ollut temppelin pappien kokoushuoneena, mutta nyt se ei, pappien vähälukuisuuden takia, ollut enään käytännössä, paitsi kun siellä silloin tällöin säilytettiin ylhäisen luokan vankeja. Pitkin sen sivuseiniä oli ovia, jotka veivät makuu- ja muihin huoneisiin. Jotkut ovet olivat avoinna, ja kun kuljimme niiden ohi, sanoi Mattai niitä makuuhuoneiksemme. Ilmoitettuaan, että ruoka tuodaan tänne, vetäytyivät ylimykset pois, Tikal etunenässä, ja me kuulimme kuparitelkien pamahtavan ja heidän askeltensa kaiun häipyvän loputtomiin porraskäytäviin.
Hetken aikaa seisoimme vaieten, tuijottaen toinen toisiimme. Zibalbay katkaisi vihdoin äänettömyyden, ja hänen äänensä kaikui outona tässä kumeassa paikassa.
"Nyt on hänen hetkensä", hän sanoi heristäen nyrkkiään kohti porraskäytävää, minne Tikal oli hävinnyt. "Rukoilkoon vaan, ettei minun hetkeni koittaisikaan", ja siinä samassa hän kääntyi sohvaa kohti, mihin hän oikaisi itsensä, peittäen käsin kasvonsa.
Maya seurasi häntä ja yritti, kumarruttuaan hänen puoleensa, lohduttaa häntä, mutta hän käski tyttärensä pois, ja Maya tulikin.
"Tämä on pimeä paikka", sanoi englantilainen — puolittain kuiskaten, sillä täällä ei edes uskaltanut puhua ääneen, koska seinät antoivat niin vahvan kaiun, "mutta niin pimeä kuin se onkin, tuntuu se kuitenkin turvallisemmalta kuin pyramiidin huippu, missä on niin monta miekkaa", ja hän osoitti pientä naarmua kaulassaan.
"Se on hyvinkin turvallinen", vastasi Maya väkinäisesti naurahtaen, "ja varmasti pysyvät luumme turvassa täällä maailman loppuun asti. Läpi noiden ovien ja vartijoiden ei ole paon mahdollisuutta, ja auringon paisteessa meitä uhannut kuolema yllättääkin meidät varjossa. Enkö varoittanut teitä tästä mielettömästä retkestä ja kansani kaupungin etsinnästä? Varoitin teitä molempia, vaan te ette halunneet kuulla, ja nyt on hätä kädessä ja henkenne saa sovittaa oman uhmanne sekä isäni hulluuden."
"Mikä on tullakseen, se tulkoon", vastasi englantilainen huokaisten, "mutta minä puolestani uskon, että pahin on ohi ja etteivät he surmaa meitä. Isänne äkkipikaisuus oli tuoda turman meille, mutta ehkä onnettomuus viisastutti hänet."
"Eikä ole", hän vastasi päätään pudistaen, "sillä he ovat oikeassa; tässä asiassa hän on hullu, niinkuin Tekin, Ignatio, olette. Tulkaa, tarkastakaammepa vankikomeroamme, sillä en ole tätä nähnyt tähän hetkeen asti", ja ottaen läheisen käsilampun hän lähti astelemaan pitkin huonetta. Toisessa päässä oli aivan samanlaiset ovet kuin ne, joista olimme tulleet sisään, ja niistä kävi ilmanveto.
"Minnehän ne vievät?" kysyin.
"En tiedä", Maya vastasi, "ehkä jotain salatietä myöten Kaikkein Pyhimpään. Pyramiidi on täynnänsä tällaisia komeroita, joita entisaikaan käytettiin moneen tarkoitukseen, kuten jyväsäiliöinä ja pappien hautakammioina, pappien, joita tuhansittain uinuu täällä. Nyt ne ovat tyhjinä ja autioina."
Asteltuamme takaisin pysähdyin minä raollaan olevan puuoven eteen, joka vei erääseen jo mainitsemaani kammioon.
"Mennään sisään", sanoi Maya, sysäten oven auki, ja me astuimme pieneen, hyllyillä varustettuun komeroon. Näillä hyllyillä, joista jokainen oli numeroitu, oli satoja tomuttuneita kääröjä. Maya otti yhden niistä ja kiersi auki pergamentin, saaden näkyviin intiaanien kuvakirjoituksella ihanasti täytetyn käsikirjoituksen.
"Tämän täytyy olla lähes tuhannen vuotta vanha", hän sanoi, "tunnen sen kirjaimien muodosta. No, ei meillä ainakaan ole puutetta historian lukemisesta täällä ollessamme", ja hän heitti käärön takaisin hyllylleen ja lähti pois huoneesta.
Jonkun askeleen päässä oli toinen huone, jonka ovi oli suljettuna, mutta niin hauras oli vuosien vanha puulaite, että se yhdellä sysäisyllä pääsi irti saranoistaan, ja me astuimme sisään. Täällä oli niinikään hyllyjä, joista toisille oli ladottu keltaisia, toisille valkeita metallikankia.
"Kuparia ja lyijyä", sanoi englantilainen, tarkastettuaan niitä.
"Vielä mitä", sanoi Maya nauraen, "vaan juuri sitä, mitä te valkoiset miehet etsitte, kultaa ja hopeaa. Katsotaanhan mitä on kirjoitettu hyllyjen päälle", ja hän valaisi lampulla ja luki: "Puhdasta metallia eteläkaivoksista, varattu Sydämen Temppelin ja Idän ja Lännen Temppelien tarkoituksiin. Kultaa — niin ja niin paljon; hopeaa — niin ja niin paljon."
Tuijotin ja silmäni säihkyivät ahnehtien, sillä tässä ainoassa huoneessa oli tämän kummallisen, homehtuneen rodun esi-isien kokoamaa omaisuutta ainakin kolme kertaa niin paljon kuin minä olisin tarvinnut aikeitteni toteuttamiseen. Oi, saisinpa puolet siitä kaikesta yli vuorten, kuinka suuri olisikaan tulevaisuuteni sekä kansani tulevaisuus, jonka palvelemiseen olin elämäni omistanut!
"Ehkä sen kaiken vielä lopuksi saattekin, Ignatio", sanoi Maya, katkaisten ajatukseni, "mutta, suora ollakseni, pelkään että Teille annetaan vain hauta näissä pimeissä holveissa."
Sen jälkeen kävimme erinäisissä huoneissa, jotka milloin olivat tyhjiä, milloin täynnä koinsyömiä gobeliineja ja kummallisia huonekaluja, kunnes vihdoin tulimme huoneeseen tai paremmin sanoen suureen kaappiin, joka lattiasta kattoon asti oli sälytetty täyteen mitä hienointa ja vahvinta tekoa olevia kulta-astioita, joita papit olivat lakanneet käyttämästä ja heittäneet arvottomina syrjään — miksi, en voi sanoa. Vastapäätä tätä hohtavaa pinoa oli arkku, jonka englantilainen avasi. Se oli täynnä suurilla smaragdeilla varustettuja kultakoristeita. Maya otti arkusta vyön ja antoi sen minulle, sanoen: "Pitäkää tämä, Ignatio, Te kun rakastatte sellaisia koruja."
Otin sen ja pistin vyölleni, en viittani päälle, vaan alle. Ystäväni, solki, joka nyt on Teidän ja jonka Teille joku aika takaperin näytin, on juuri tuosta samaisesta vyöstä, ja muiden jalokivien hinnalla ostin minä tämän maatilan kaikkine tiluksineen.
Väsyen vihdoin niin paljon hyödyttömään katselemiseen palasimme vihdoin Zibalbayn luo, joka istui yhä samassa asennossa kuin lähteissämmekin, ajatuksiinsa vaipuneena.
Samassa aukenivat vankikomeromme ovet ja miehiä astui sisään, vartioväkeä mukanaan, tuoden meille yltäkyllin ruokaa ja laskien sen pöydälle, odottaen meitä, sanomatta hyvää tai pahaa sanaa. Kun olimme syöneet, korjasivat he pois tähteet ja lähtivät, pantuaan lamput kuntoon ja tehtyään vuoteemme, kumartaen tiehensä. Hetkeksi jäimme pöytään istumaan, Zibalbay ja minä vaieten, mutta Maya ja englantilainen keskustellen matalalla äänellä, kunnes paikan uneliaisuus tarttui meihin ja me nousimme kuin yhtenä miehenä ylös, lähtien makuukomeroihimme nukkumaan, mikäli mahdollista.
Me nukuimme, heräsimme ja nousimme ylös, vaikkemme täällä, minne ei päivä paistanut, tienneet oliko päivä vai yö. Ajan pitkään emme tosiaan olisi osanneet erottaa päivää yöstä muutoin kuin ruuantuojiemme käynneistä.
Luulen olleen vangitsemispäivämme seuraavan iltapäivän, kun Tikal saapui luoksemme vain neljän asemiehen seuraamana. "Pieni joukko", sanoi englantilainen nähdessään heidän tulevan, "mutta kyllin suuri tappamaan meidät aseettomat" — sillä kaikki aseemme oli otettu pois — "jos heitä haluttaisi."
"Älkää peljätkö, ystävä", sanoi Maya, "eivät he ole tulleet murhaa tekemään."
Tikal astui kumartaen eteemme ja Zibalbay, joka tapansa mukaan istui omissa mietteissään, katsahti ylös ja näki hänet.
"Mitä haet, petturi?" hän kysyi kiukkuisesti, veren syöksyessä poskille. "Tahdotko tappaa meidät? Jos niin on, iske heti, sitä pikemmin pääsen sen jumalan syliin, jonka minä lähetän kostamaan sinulle."
"En minä ole mikään murhamies, Zibalbay", vastasi Tikal arvokkaasti. "Jos kuolette, tapahtuu se rikkomanne lain käskystä, eikä minun käskystäni. Tulin tänne puhumaan kanssanne, jos suvaitsette käydä keskustelemaan minun kanssani kahdenkesken."
"Puhu kaikkien kuullen, tai älä puhu ollenkaan", hän vastasi, "sillä en liikahda askeltakaan, koska etsit vain tilaisuutta saada iskeä huomaamattani minut kuoliaaksi."
"On välttämätöntä Teidän kuulla, Zibalbay, mitä minulla on sanottavana."
"Sano sitten, petturi, tai mene tiehesi."
Tikal mietti hetken, katsellen epäillen Mayaa, jonka kalpeista kasvoista hänen oli vaikea irroittaa katsettaan.
"Tahdotteko minun poistuvan?" kysyi Maya.
"Minä en tahdo", sanoi Zibalbay, "seiso paikallasi, tytär."
Silloin Tikal ei epäröinyt enään, vaan käski asemiehiä peräytymään niin kauas etteivät kuulisi, ja sanoi: "Kuulkaahan, Zibalbay; ennenkuin eilen kokoonnuimme pyramiidin huipulle, tapasin tyttärenne Mayan ja puhuin hänen kanssaan, sanoen rakastavani häntä kuten aina, vaikkakin luulin hänen kuolleen ja valtiollisten asioiden takia otin silloin toisen naisen vaimokseni. Tein hänelle seuraavan tarjouksen: Jos hän tahtoisi tulla vaimokseni, eroaisin minä nykyisestä vaimostani Nahuasta. Ennen kaikkea minä huomautin, että luovuttaisin päällikkyyteni Teille, Zibalbay, jolleka se oikeutta myöten kuuluu, koko elämänne ajaksi, enkä vastustaisi Teitä enempää kuin toimiannekaan missään suhteessa. Sanoin hänelle myös toiselta puolen, että jos hän kieltäytyisi tulemasta vaimokseni, en luovuttaisi mitään, vaan tekisin voitavani surmatakseni Teidät, hänet ja nuo muukalaiset ystävänne. Hän vastasi minulle kieltävästi, sanoen olevansa valmis kaikkein pahimpaan. Mitä sitten tapahtui, tiedätte Te, Zibalbay, ja tiedätte myös vaaran, joka Teitä tällä hetkellä uhkaa, että koko elämänne riippuu hiuskarvan varassa."
Hän vaikeni, ja Zibalbay, joka oli ihmetellen kuunnellut hänen sanojaan, kääntyi Mayan puoleen, kysyen vihaisesti:
"Puhuuko tämä mies valheita, tytär?"
Kun Maya oli vastaamaisillaan — vaikkeikaan hän tiennyt, mitä piti vastata — keskeytti hänet Tikal:
"Ei hyödytä kysyä häneltä, Zibalbay. Onko luultavaa että hän vastaa rehellisesti, jota vastoin minun puheeni voi todistaa todeksi tämä vieressänne oleva kulkuri, koska hän oli läsnä keskustelussamme. Tämän tarjouksen tein hänelle ja, jottei olisi syytä minkäänlaiseen epäluuloon, teen sen vieläkin sekä hänelle että Teille. Jos hän tulee kanssani naimisiin, eroan minä hänen takiansa Nahuasta, minä luovun hallituksesta ja lasken Teidät vapaasti omalle paikallenne koko elämänne ajaksi, tekemään hullutuksia niin paljon kuin jumalat sallivat. Kaikkeen tähän suostun, koska rakastan häntä, joka on nuoruudestani asti ollut kihlattuni, enemmän kuin mitään muuta, koska hän on silmieni valo ja koska ilman häntä tunnen elämäni ilottomaksi, niinkuin se on ollut aina siitä asti kun luulin hänen kuolleen."
Zibalbay kuuli sen, kohosi seisaalleen, nosti kätensä ylös holvia kohti ja sanoi:
"Oi kiitos sinulle, jumala, joka kuulit rukoukseni ja osoitit minulle pelastuksen tien. Tikal, sinun tahtosi tapahtukoon, ja me vannomme sovintovalamme Sydämen alttarin ääressä. Mattai ja hänen seuralaisensa kylläkin nostavat hälyä, mutta yhteisin voimin me voitamme kaiken. Iloitkaa kanssani, ystäväni Ignatio, sillä nyt kantaa niin suurella tuskalla kylvämämme siemen kultaisen sadon."
Kuulin silloin englantilaisen takanani huokaisevan epätietoisuudesta ja vihasta, ja tiesin tämänkin unelmani, joka täytti sieluni hehkullaan, raukeavan niinkuin monen muun vain naisen houreiden takia.
"Suokaa anteeksi, Zibalbay", minä keskeytin, "armollinen neiti Maya ei ole sanonut sanaansa."
"Sanonut sanaansa!" ihmetteli Zibalbay. "Mitä sanomista hänellä olisi?"
"Mitä minä jo eilen sanoin serkulleni Tikalille", vastasi Maya hiljaisella äänellä, "etten tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan."
"Missään tekemisissä hänen kanssaan, tyttö! Missään tekemisissä hänen kanssaan! Mitä, hänhän on sulhasesi, etkö ymmärrä?"
"Ymmärrän hyvinkin, isä, mutta en mistään hinnasta tahdo mennä naimisiin miehen kanssa, joka on kohdellut Teitä ja minua niinkuin Tikal on tehnyt — miehen, joka ei voinut pitää valaansa Teille eikä odottaa minua täyttä vuottakaan."
"Lakkaa puhumasta hullutuksia", sanoi Zibalbay. "Tikal on epäilemättä erehtynyt; mutta nyt tahtoisi hän korjata erehdyksensä, ja jos minä voin antaa hänelle anteeksi, voit sinäkin. Älä ajattele tytön hullutuksia, Tikal, vaan lähetä hakemaan mustetta ja pergamenttia, jotta saamme kirjoittaa sopimuksemme, sillä vanhana ollen ei minulla ole liikoja aikoja. Ehkä sinulla ennen toisen vuoden loppua onkin jo oikeus siihen, mihin nyt olet pyrkinyt väkivallalla."
"Minulla on paperia mukanani, herra", sanoi Tikal, vetäen käärön povestaan; "mutta anteeksi, suostuuko armollinen neiti Maya?"
"Kyllä, kyllä, kyllä hän suostuu."
"Enkä suostu, isä, ja jos Te pakoitatte minut naimisiin tuon miehen kanssa, huudan minä kansaa auttamaan itseäni, ja elleivät he anna apuansa, saan minä turvan kuolemalta — oman käteni kautta, jos tarvis vaatii."
Silloin kääntyi Zibalbay raivosta vapisten tyttärensä puoleen, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja sanoi:
"Tikal, tällä hetkellä on tyttäreni mieletön; jätä meidät ja palaa jonkun tunnin päästä, kun hänen mielensä muuttuu. Lähde nyt, ennenkuin ennätetään sanoa sellaista, jota on mahdoton unhoittaa."
Tikal lähti tiehensä, ja kunnes hän ehti huoneen toiseen päähän ja ovet paiskautuivat lukkoon, oli kaikki hiljaista.
Sitten puhui Zibalbay tyttärelleen.
"Tytär", hän sanoi, "tunnen sydämesi ja tiedän suusi valehdelleen sanoessasi Tikalin unhoituksen olevan syynä siihen, ettet tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan. Siinä onkin toinen syy, jota et kuitenkaan ilmoittanut. Tuo valkoinen mies, jonka nimi omassa maassaan on James Strickland, on kaiken syy. Olet iskenyt silmäsi häneen, etkä voi repiä hänen kuvaansa rinnastasi. Eikö ole totta?"
"Totta on, isä", hän vastasi, tarttuen englantilaisen käteen. "Teille en ainakaan tahdo valhetella."
"Kiitän sinua, tytär. Kuulehan, mitä sinulle sanon; uskollisuutesi surettaa minua ja samoin valkoisen miehen uskollisuus, hänen, joka epäilemättä ei pitäisi sinua vain leikkikalunaan; mutta teidän tahtonne täytyy tällä kertaa väistyä yhteisen hyvän tieltä. Kuka sinä olet, jotta päähänpistosi voisivat asettua minun ja elämäni suunnitelmien tielle, oman kansasi ja sen hyvinvoinnin tielle? Raukeaako kaikki tyhjiin rakastuneen tytön houreiden takia, tytön, jolle jumalat ovat sattuneet antamaan kauneutta niin paljon, että kaikki olisi voitettavissa?"
"Siltä tuntuu, isä", hän sanoi, "sillä tässä suhteessa on velvollisuuteni itseäni sekä häntä kohtaan, jota rakastan, suurempi kuin velvollisuuteni Teitä ja aikeitanne kohtaan. Kaikkea muuta voitte Te, joka olette isäni, vaatia minulta, jopa henkeänikin, mutta kunniani on minun omani."
"Mitä on minun sanottava tälle uppiniskaiselle tytölle?" sähisi Zibalbay. "Puhukaa, valkoinen mies, ja luvatkaa luopua hänestä, sillä ette varmastikaan ole niin hullaantunut, että seuraisitte hänen mielettömyyksiään ja omianne, astumalla hänen kohtalonsa tielle?"
Kaikkien silmät tuijottivat englantilaiseen, joka näytti lampun valossa kalpealta ja vastasi hitaasti:
"Zibalbay, tuotan ehkä surua Teille, mutta tyttärenne kohtalo ja minun kohtaloni ovat yksi ja sama, enkä minä voi käskeä häntä hylkäämään itseäni ja ottamaan vihaamaansa miestä puolisokseen."
"Näyttää kuitenkin siltä, kuin voisitte käskeä häntä rikkomaan velvollisuuksiaan oman asianne takia, oi kunnioitettavin valkoinen mies", sanoi Zibalbay katkerasti nauraen. "Kuulkaahan, ystävä Ignatio, sillä Te ette ainakaan ole rakastunut, sanokaa Te tuolle veljellenne ja tälle uppiniskaiselle tytölle, mikä on heidän velvollisuutensa. Opettakaa heille, että me asumme maan päällä korkeampia tarkoitusperiä varten kuin omien pyyteiden tyydyttämisen. Ennenkuin puhutte, muistakaa omankin kohtalonne olevan tämän asian kanssa yhteydessä. Muistakaa, miten olette kärsinyt ja ponnistellut monta vuotta, muistakaa, mitä kaikkea olette kokenut saavuttaaksenne sen tarkoitusperän, joka tällä hetkellä on miltei käsissänne, varat, joiden avulla viette suunnitelmanne perille. Mitä näissä holveissa on, sen saatte käytettäväksenne, ja ellei se riitä, annan Teille vieläkin enemmän. Ottakaa ne, Ignatio, ottakaa ne karkoittaaksenne vihollisenne ja maksaaksenne aseenne, tullaksenne kuninkaaksi, oikeaksi taivaan kruunaamaksi kuninkaaksi, jolla on rotumme kohtalo käsissään. Valitkaa sellaiset sanat, jotka taivuttavat tämän tytön ja hänen rakastajansa noudattamaan meidän tahtoamme; ellette osaa niitä valita, kuolette jonkun päivän päästä varkaan tavoin Tikalin käsiin. Puhukaa nyt."
Kuuntelin häntä sykkivin sydämin. Voi! hänen sanansa olivat tosia, ja nyt oli kohtaloni käännepiste. Jos tuo tyttö suostuisi menemään Tikalille, joka oli hullaantunut häneen, kävisi kaikki hyvin, ja kolmessa vuodessa olisi rotuni unelma täyttynyt ja sukupolvien kosto kohdannut kirottuja espanjalaisia.
Näissä holveissa lojuivat käyttämättöminä ja unohdettuina tarvitsemani aarteet ja tuolla Meksikossa olisi tuhansittain miehiä, jotka niillä voisi aseistaa; mutta kaiken esteenä oli tämän naisen halu ja ystäväni hulluus. Oi! Sydämeni oli varoittanut minua hänestä, kun ensi kerran näin hänen rakastettavat kasvonsa ja aavistin hänen tuovan turmaa minulle.
Hänelle en voisi mitään, sillä kuka voi muuttaa rakastavan tai vihaavan naisen mielen? Mutta ystäväni laita oli toinen; hän kenties kuuntelisi neuvoani, koska ei yksin minun toiveeni, vaan jopa henkenikin riippui hänen vastauksestaan, eikä tosimiehellä ole oikeutta toimittaa toisille kuolemaa seuraamalla sydämensä vaatimuksia. Parempi olisikin hänen erota tästä tytöstä, joka ei ollut hänen vertansa eikä rotuansa, jonka rakkaus ennemmin tai myöhemmin kadottaisi merkityksensä. Tekisin varmasti oikein, jos pyytäisin häntä jättämään tytön ja antamaan mennä miehelle, jonka kihlattu hän oli ollut, ja hän tekisi oikein seuratessaan neuvoani. Olin miltei alkaa kehoitukseni kun Maya, lukien ajatukseni, tarttui minua käteen ja kuiskasi:
"Muistakaa valanne, Ignatio." Palautin mieleeni, mitä olin erämaassa luvannut, kun hän rohkeudellaan oli pelastanut rakastajansa hengen, ja näin, että taaskin naisen piti oleman perikatoni, sillä on parempi kadottaa kaikki kuin rikkoa tuollaisia lupauksia. "Zibalbay", minä sanoin, "en voi seurata toivomustanne, vaikkakin siten autan turmiotamme, sillä olen vannonut, etten missään tapauksessa asetu näiden kahden väliin. Tänään raukeavat elämäni aikeet toisen kerran naisen himon takia. No, niin on sallittu, ja olkoon niin!"
Zibalbay ei vastannut minulle vaan sanoi, englantilaisen puoleen kääntyen:
"Valkoinen mies, olette kuullut ystävänne sanat, joiden pitäisi liikuttaa Teitä enemmän kuin rukous konsanaan. Vieläkö yhä pidätte oman päänne ja kuuntelette tyttäreni hullutuksia? Jos niin teette, tietäkää että ilonne on lyhyt, sillä kun Tikal jonkun tunnin päästä palaa, kerron hänelle kaiken ja annan Teidät hänen huostaansa; tehköön hän mitä tahtoo Teille. Taivas Teitä silloin suojelkoon, kulkuri, sillä hänellä on halu kostaa, eikä sen miehen elämä luultavastikaan liene pitkä, joka asettuu mahtavan hallitsijan ja hänen rakastamansa naisen väliin. Vastatkaa siis viimeisen kerran: Valitsetteko elämän vai kuoleman?"
"Valitsen kuoleman", sanoi hän uljaasti, "menköön henkeni, mutta en halua rikkoa uskollisuuttani ja luovuttaa morsiantani toiselle miehelle. Suren Teitä, Zibalbay, ja Teitä, ystäväni Ignatio, minä suren vielä enemmän; mutta kohtalohan, enkä minä, on tuonut teille tämän turmion. Ellei Ignatio voi rikkoa valaansa, miten minä sitten voisin rikkoa oman valani, jonka olen tälle neidille vannonut. Vieläkin huonompi onni kuin tämänpäiväinen koittaisi meille, jos rikkoisin, sillä tuollainen roistomaisuus ei toisi hyvää mukanaan. Niin kauan kuin armollinen neiti Maya ei minua hylkää, pysyn minä kiinni hänessä, tulkoon hyvää tai pahaa, elämä tai kuolema."
"Elämässä ja kuolemassa pysyn minäkin kiinni Teissä, rakkaani", sanoi Maya. "Kostakaa meille niinkuin haluatte, isäni. Niin, jos haluatte, antakaa tämä mies, jonka luo sydämeni kuljetti minut yli vuorten, halki erämaiden, Tikalin käsiin kuolemaan; mutta tietäkää, että lujemmin kuin elämässä pysyy hän minussa kiinni kuolemassa, sillä pianpa seuraan silloin minäkin häntä kuoleman alhoon."
Siitäpä syttyikin vasta Zibalbayn raivo, ja se oli kauhea. Kohoten istuimeltaan hän heristi nyrkkiänsä tyttärensä kasvojen edessä ja kirosi hänet, kunnes tyttö kauhuissaan juoksi rakastajansa syliin.
"Vielä viimeisellä hengenvedollani", hän huusi, "minä toivon jumaliesi, maasi, esi-isiesi ja minun, oman isäsi, kirouksen seuraavan sinua ja lapsiasi. Palakoon toiveesi poroksi ja niittäköön kuolema hedelmäsi; murtakoon suru ja tuska sydämesi tuuma tuumalta ja häpeä seuratkoon nimeäsi. Oi! Minä luulen näkeväni tulevaisuuden, ja sanon sinulle, tytär, että saat hänet, jonka takia olet syössyt isäsi kuolemaan ja perikatoon. Petoksella saat sinä hänet ja hetken aikaa viipyy hän rinnallasi, ja tästä sinua pyydetään luopumaan, vaan sinä — viet heimosi perikatoon, hävität sen ehdoin tahdoin —"
Hän vaikeni, ahmien ilmaa, ja Maya vaipui hänen jalkoihinsa, sopertaen:
"Oi isä, peräyttäkää sananne ja säästäkää minua! Ettekö sääli naisen sydäntä?"
"Niinkö!" hän sanoi, "yhtä paljon kuin sinäkin säälit minun surujani ja harmaita hiuksiani. Miksi säästäisin sinua, tyttö, joka et ole säästänyt minua, isääsi. Kiroukseni pysyy, ja minä lisään vielä, että se murtaa sydämesi vihdoin — niin, ja myöskin sen miehen sydämen, joka on vienyt minulta sinun kuuliaisuutesi ja rakkautesi!"
Sitten hän vaikeni, hänen katseensa kävi tylsäksi, hän oikaisi kätensä ja kaatui hervottomana lattialle.