YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Pyhänhäväistys.
Maya kumartui isänsä ylitse ja otti taikaesineen hänen kaulastaan.
"Minusta tuntuu kuin olisin vainajan ryöstäjä", hän sanoi.
"Muistakaa että siitä riippuu elossa olijain pelastus, ja olkaa tyytyväinen", vastasi Mattai. "Lähdetäänpä jo, sillä yön hetket kuluvat."
"Ottakaa lamppu kukin", hän äkkiä sanoi, saavuttuamme suuren hallin takaosaan, avaten vyöllään riippuvan kimpun avaimella kuparioven. Menimme sisään, ja hän kääntyi sulkemaan oven miltei kiinni, joskaan ei aivan.
"Miksi jätätte oven raolleen!" kysyin.
"Koska ei täältäpäin kukaan meitä vainoa", hän vastasi, "ja kuka tietää mitä tapahtuu? Jos meidän täytyisi paeta Kaikkein Pyhimmästä, on avoimista ovista helpompi kulkea kuin suljetuista."
"Kuka tai mikä pakoittaisi meidät pakenemaan Kaikkein Pyhimmästä?" kysyin.
Mattai kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa mitään vastaamatta. Laskeuduimme alas monia portaita, kuljimme pitkin käytäviä ja läpi salaisten ovien, jotka kaikki Mattai jätti jälkeemme auki kunnes vihdoin pääsimme hohtavalle marmoriseinälle. Tätä seinää tunnusteli Mattai peukalollaan, kunnes löysi paikan, joka painamalla taipui syrjään, paljastaen avaimenreijän, mihin hän sovitti pienen, hopeaisen avaimen. Taaskin hän painoi marmoria, ja kahden jalan levyinen ja kuuden korkuinen paneli alkoi liikkua, ja me näimme valon pilkottavan aukosta. Nyökättyään meille hän astui seinäaukon lävitse, ja yksitellen seurasimme me häntä Nimettömän jumalan Kaikkein Pyhimpään, pidellen kiinni toinen toisemme käsistä. Sillä paikka oli peloittava, ja sen ääretön hiljaisuus ja juhlallisuus täytti meidät kauhulla.
Ensimäinen esine, joka sattui silmiimme, mikä olikin luonnollista, koska se oli aivan vastakkaisella seinällä ja sen läpi hohti huoneen täyttävä valo, oli Sydämen Kaupungin ihmeellisin ja salaperäisin kuva.
Tuo kuva oli suunnattoman suuri, yksinkertainen ja peloittavan kaunis, hiotusta kivestä tehty naamio, piirteiltään samanlainen kuin Palenquen ja muiden hävinneiden intiaanikaupunkien raunioista löydetyt, joiden ikää ei tiedä ainoakaan ihminen. Tämä suuri, vihreä naamio oli asetettu Kaikkein Pyhimpään johtavan kapean oven yläpuolelle ja oli muovaeltu niin, ettei se, huolimatta siitä että kasvot olivat ihmisen, ylimaallisessa arvokkuudessaan ja julmassa tyyneydessään ollut miehen enempää kuin naisenkaan näköinen.
Paksuihin huuliin oli veistetty ylimielinen ilme, ja niiden välistä hohtivat valkeasta emaljista tehdyt hampaat; nenä oli kotkannenä, avoimin sieraimin, jotka näyttivät hengittävän sisäänsä pyhää savua; ja otsa, jonka keskellä oli tulipunaisen värinen naisen kädenjälki, oli leveä, matala ja taaksepainunut. Juhlallisten ja tuuheiden kulmakarvojen alta loistivat kalliista kivistä tehdyt silmät. Näistä silmistä ja läpi koko naamion hohti valoa, tehden kasvot selviksi, ikäänkuin fosforin voimasta, sillä kivi oli läpinäkyvää kuin hienoin alabasteri, ja sen takana paloi kaksi lamppua, jotka kantoivat Auringon ja Kuun nimiä.
Sellainen oli ensi kertaa näkemämme Nimettömän hengen kuva, jolla oli kasvot, vaan ei ruumista; tuon hengen, Sydämen Suun, jonka käskynalaisia olivat kaikki pienemmät jumalat, Taivaan Sydämen ajatusten Tulkki, Voiman Herra, Auringon takainen pimeydessä Vaeltaja, Kuoleman salaisuuksien Tutkija. Tällä jumalalla ei ollut heihin nähden sääliä eikä vihaa, vaan asui se ikuisen tyyneyden ilme kasvoillaan, niinkuin tämä kansa kuvitteli, pimeyden kodissa, katsellen taivaallisten ja maallisten tapahtumain varjoa kuun peilistä ja ilmoittaen niistä sielulleen Sydämelle. Naisen verisen käden merkki oli lyöty hänen otsaansa, koska nainen on uudistuvan elämän tunnusmerkki, ja käsi on tarkoituksen ja toimeenpanevan voiman merkki, ja jokainen tarkoitus saavutetaan veren ja tuskan kautta.
Mutta Nimetön ei suorittanut mitään tarkoitusta — se oli pienempien jumalien tehtävä. Alussa ajatteli Sydän, ja Suu puhalsi henkäisynsä, antaen elämän maalle ja pannen sen kiertämään taivaankappalten keskellä, ja nyt katselivat silmät hymyten, kuinka se ja sen päällä asuvat kulkevat loppuaan kohti, kunnes vihdoin entinen voima heikkenee ja raukee. Kun, niin sanoivat papit, Sydän ja Suu ja Silmät alkavat ajatella ja puhua ja tarkastella, nousee niiden käskystä uusi maailma vanhan raunioilta ja uusi elämä siinä eläneiden haudoilta.
Siitäpä syystä tämä kansa, vaikka sen usko riutui riutuvan tarmon mukana, tietämättä parempaa oppia, uskoi nimettömään kolminaiseen Kohtaloon, jota se piti jumalien ja ihmisten valtiaana. Siksipä he myös asettivat sukupolvia sitten tälle paikalle, jota me tulimme häväisemään — ja joka oli heille kaikkein pyhin maan päällä — Sydämen, Suun ja Silmien kuvat kohtalonsa tunnusmerkeiksi.
Kaikkein Pyhimmän katto, joka ei ollut suuri, oli holvimainen, jäljitellen taivaan kantta, ja siinä näkyi kultainen aurinko, hopeinen kuunsirppi ja lauma tähtiä. Seinät olivat läpeensä ihanaa, kiilloitettua meksikolaista oniks-kiveä, miehenkorkuudelta täynnä kultaisia kuvakirjoituksia ja pienempien jumalien kuvia. Kalusto oli yksinkertainen, joku kummallisilla veistoksilla piirretty tuoli, pieni pöytä, missä oli paperiarkkeja ja ruokokuituisia pensseleitä sekä väriastioita, jommoisia tämä kansa käytti kuvakirjoituksissaan. Siinä huoneen osassa vihdoin, mistä me olimme tulleet, oli musta, yltympärinsä kultaisilla kuvakirjoituksilla piirretty marmorialttari, ja tällä alttarilla oli joku silkkikankaan peittämä esine.
Hetken aikaa olimme äänettä, katsellen kaikkia näitä ihmeitä; tehtyään hermostuneen liikkeen kuiskasi Mattai:
"Tehtäköön pian se, mitä olemme tulleet tekemään, sillä häväistys on jo alkanut, ja on liian myöhästä epäillä enään."
Näin sanoen astui hän alttarin luo ja nosti esinettä peittävää silkkivaatetta, paljastaen jaspiksesta tehdyn ja kultajuovilla suonitetun sydämen. Sydämen keskellä näkyi pieni ja matala, kiveen kaiverrettu kolo.
"Niin kertoo tarina", sanoi Mattai, puhuen yhä kuiskaten, "että kun kysymyksenalaisen taikaesineen molemmat puolikkaat pannaan tähän koloon, niin tunnusmerkki aukenee ja paljastaa sen, mitä Cucumatz tuhansia vuosia takaperin sulki sen sisään, ja niin kertoo taru totena, että tunnusmerkin reunoissa on kultaiset saranat. Toinen taikaesineen puolikas on ollut tässä monia sukupolvia, kunnes Zibalbay vei sen mukanaan, lähtiessään hakemaan toista puolikasta, eikä tunnusmerkki kuitenkaan ole auennut. Olen kuitenkin varma sen aukenemisesta, kun koko taikaesine pannaan paikalleen. Tässä on vielä seikka, joka pelottaa enemmän kuin jumalien kosto, sillä jos olen osannut oikein lukea — se on kirjoitettuna tähän alttarin laitaan — kertoo vanha perintätieto, että jos tunnusmerkkiä siirretään siltä paikalta, missä se on ollut niin monet vuodet, niin aukenee vesiportti, ja järven vesi syöksyy kaupunkiin, hävittäen sen asukkaineen."
"Mutta eihän vesiportti voi aueta silloin kun se ei ole suljettukaan, eikä vesi voi virrata kaupunkiin kuivana vuodenaikana, kun se ei ole muurien tasollakaan", sanoi Maya.
"Eipä voikaan, neiti, mutta voi tapahtua jotain muuta. Miksi asetettiin Sydän näin? Eikö liene ollut tarkoitus sellainen, että rukoilijat äärimmäisessä hädässään voisivat valita mieluummin kuoleman kuin häviön ja orjuuden? Ja oliko tämä valinta mahdollinen vain tulvakuukausina? Olkaa varmat siitä, että jos jotkut hurjat ja häijyt kädet nostaisivat tunnusmerkin alttariltaan, joko aallot syöksyisivät kaupunkiin tai maanalainen tuli loimahtaisi esiin ja polttaisi koko kaupungin. Vaikka tässä piileekin jotain, luulen ettei meillä ole pelon syytä, sillä kirjoittaja mainitsee, että näin kamalat seuraukset aiheutuvat vasta silloin, kun tunnusmerkki kannetaan pois alttariltaan. Ryhtykäämme toimeemme. Muukalainen, antakaahan neiti Mayalle taikakalun puolikkaanne, jotta hän voi liittää sen yhteen omansa kanssa määrätyssä paikassa."
Nähtyäni peräytymisen liian myöhäiseksi, otin minä huoahtaen smaragdin kaulaltani ja annoin sen Mayalle, joka asetti sen vastapuolikkaan kanssa vieretysten vapisevalle kädelleen ja astui alttarin ääreen. Hän pysähtyi hetkeksi ja kuiskasi sitten heikolla äänellä: "Kauhu on vallannut minut, ja minä pelkään tehdä tätä."
"Mutta se on tehtävä, enkä minä tee sitä", sanoi Mattai, "muutoin on mieletöntä viipyä täällä, joten paras on mennä takaisin, kuolemaan." Ja hän katsahti minuun.
"En minä tee sitä", vastasin minä hänen katseeseensa, "en siksi, että pelkäisin jumalianne, mutta pelkään omaatuntoani."
"Sitten minä teen", sanoi herra Strickland rohkeasti, "sillä minä en pelkää kumpaakaan. Antakaahan koru minulle, Maya."
Maya totteli ja englantilainen laski taikakalun molemmat puolikkaat tunnusmerkin vanhaan, määrättyyn loveen. Muistan, kuinka ne kilahtivat kesken hiljaisuutta kiveä vastaan, jotta minä vallan hätkähdin.
Jonkun sekunnin olimme aivan hiljaa, tuijottaen kiihkein katsein alttarille, mutta tunnusmerkki vain ei liikahtanut. Silloin minä sanoin:
"Tuntuu siltä, Mattai, kuin pitäisi Teidän kätkeä kirjoituksenne jonnekin muualle, koska tuo sydän ei aukene, tai jos aukeneekin, meillä ei ole avainta."
"Odottakaahan hiukan", sanoi englantilainen; "ehkä vieterit ovat ruostuneet." Ja ennenkuin kukaan meistä ehti kieltämään häntä, painoi hän peukalollaan smaragdin puolikkaita niin kovasti, että tunnusmerkki tärisi marmorijalustallaan.
"Varokaa!" huusi Mattai, ja kun hänen äänensä kaiku kuoli, hypähdimme kaikki hämmästyksestä, sillä ihme ja kumma! Sydän aukeni kuin kukka.
Hitaasti se aukeni, kunnes taikakalun puolikkaat putosivat alttarin marmorijalustalle, paljastaen sisäänsä kätketyn, lampun valossa kirkkaasti välkehtivän esineen. Astuimme lähemmäksi ja jäimme peloissamme ja vaieten seisomaan, sillä sydämen ontosta sisustasta hohti nelikulmaiseen, kuvakirjoituksella täytettyyn kultalevyyn kiinnitetty punainen, ihmissilmän muotoinen jalokivi, joka näytti tuijottavan katsojaan.
"Jos me tässä vielä seisoskelemme, alamme vähitellen pelätä", sanoi englantilainen, katsahtaen sivulleen: "eihän punaisessa silmänmuotoisessa kivessä ole mitään pelkäämistä."
"Jos niin ajattelette, valkoinen mies", vastasi Mattai, ääni hiukan vavisten, "pankaa pyhä esine paikoilleen ja antakaa minulle tuo kirjoitus. Seis! Ottakaahan tämä ensin ja pankaa se tunnusmerkin sisälle, silmän paikalle", ja hän ojensi hänelle sepittämänsä levyn.
Englantilainen totteli eikä kummastellut sen enempää ottaessaan hirveännäköisen jalokiven ja vaihtaessaan oikean väärään.
"Lukekaa se", sanoi Maya, kun Mattai oli saanut levyn; "osaattehan lukea vanhoja kirjoituksia."
"Olisi parasta ehkä jättää lukematta", hän sanoi epäröiden.
"Ei", Maya intti, "olkaamme valmiit kuulemaan mitä pahinta. Lukekaa se, minä pyydän."
Silloin Mattai luki matalalla ja juhlallisella äänellä seuraavat sanat:
"Nukkunut Silmä herää ja näkee roistojen sydämen ja tarkoituksen. Sanon, ettei kaupunkimme hävityshetkenä edes kaikki Pyhän Järven aallot riitä huuhtomaan pois heidän syntiänsä."
Kalpenivatpa silloin meidän kaikkien kuulijain kasvot, sillä vaikka tämän kansan jumalat olivatkin vääriä, tunsimme kuitenkin oikean profeetan puhuvan meille tuon kiroavan levyn kautta, sekä vetäneemme päällemme mittaamattoman koston.
"Enkö sanonut teille, että olisi parempi jättää lukematta tuo kirjoitus?" sai hengästyneenä Mattai sanotuksi, päästäen levyn putoomaan kuin olisi se ollut käärme.
Sen kilahdus marmorilattiaa vastaan näytti herättävän meidät pahasta unestamme, sillä herra Strickland kääntyi hänen puoleensa, sanoen tuimasti:
"Mitä sillä väliä on, mitä siinä sanotaan, sillä Tehän olette sepittänyt tämän niinkuin tuon toisenkin?"
"Oi! Jospa olisin niin tehnytkin", vastasi Mattai. "Kun meidän kaikkien tuomiopäivä saapuu, silloin saatte kuulla, olenko minä sepittänyt tuon kirjoituksen." Hän nosti sen lattialta, kätkien viittansa poveen ja lisäten: "Sulkekaa sydän, valkoinen mies, ja antakaa takaisin jalokiven osat omistajilleen."
Englantilainen totteli, peittäen tunnusmerkin silkkikankaalla, niin että alttari oli entisensä näköinen.
"Lähtekäämme pois", sanoi Mattai, "ja iloitkaamme, vaikka tuo silmä näkikin roistotyömme, ettei ainakaan ihmissilmä sitä nähnyt. Varmasti kostavat jumalatkin, mutta ihmiset kostavat pian."
Samassa aioimme lähteä Kaikkein Pyhimmästä, mutta äkkiä Maya kirkasi ja olisi kaatunut maahan, ellei herra Strickland olisi häntä tukenut. Olipa hänen syytä huutaakin, sillä salaoven kapeassa aukossa, mistä mekin olimme tulleet, seisoi, kuin kirstussaan ruumis, valkoinen haamu, jota ensin luulin kostavaksi aaveeksi, sillä niin aavemaiset olivat hänen vaatteensa, valkoinen tukkansa ja partansa ja laihat, ankarat kasvonsa. Tuossa tuokiossa olin varma, että se oli haamu, Zibalbayn haamu, tai paremminkin hänen ruumiinsa, joka oli palannut kuolon rajalta katselemaan meidän pyhän häväistystämme, ennenkuin astuisi ainiaaksi sen rajan tuolle puolen.
Niin, se oli Zibalbay, sillä vaikkakin hän oli ollut näennäisesti tunnoton, toimivat hänen aistimensa kumminkin, ja voi! mitä mahtoikaan hän, tuo Nimettömän jumalan ylipappi kärsiä, kuullessaan meidän Kaikkein Pyhintä koskevat petolliset aikeemme. Jätettyämme hänet, vapautti raivo ja epätoivo hänen jäykät jäsenensä ja antoi hänelle voimaa seurata meitä, vaikkeikaan hänen kielensä kahleet päässeet vapautumaan. Hän oli seurannut; tuskallisesti oli hän hoiperrellut alas rappuja, pitkin käytäviä ja läpi avoimien ovien, sillä hän tunsi tien pimeässäkin, kunnes pääsi vihdoin Kaikkein Pyhimmän salaovelle. Tässä hänen voimansa taaskin pettivät; voimatta puhua tai liikahtaa oli hän, nojatessaan seinää vastaan, siitä nähnyt ja kuullut kaiken mitä tapahtui ja mitä puhuttiin.
Oi! En koskaan unhota hänen vapisevien kasvojensa raivoa tai hänen tuskallisten silmiensä kauhua, kun ne kohtasivat meidän katseemme. Ei mikään kirous olisi voinut olla niin kamala, kuin hänen tyttäreen suunnattu katseensa. Ei raivostunut jumala eikä paha henki olisi voinut näyttää kamalammalta kuin tuon kuolevan, jumaliensa kunniaa kuollessaankin suojelevan miehen pitkä hahmo, jumaliensa kunniaa, jonka me olimme häväisseet muinaisessa kaikkein pyhimmässä paikassa. En koskaan ole nähnyt sellaista hirveää näkyä, ja minä rukoilen ettei minun tarvitsisi enään nähdä sitä tässä, enempää kuin tulevassakaan maailmassa.
Kuoleva Zibalbay näki kauhumme ja viimeisin voimin laahusti hän tytärtänsä kohti, kuihtuneet kätensä pään päällä. Hetken seisoi hän tyttärensä edessä, kun tämä retkotti rakastajansa käsivarrella, katsellen isäänsä kuin lintu käärmettä. Sitten purskahti verensekainen vaahto isän huulilta ja hän vaipui kuolleena tyttärensä jalkoihin, kuollen keskellä hiljaisuutta, joka oli kamalampi kuin mikään ääni.
Mitä sitten tapahtui, on turhaa minun kirjoittaa. Minä en totta tosiaan voi. Niin suuri oli hetken kauhu ja niin korkea oli henkisten voimieni jännitys näinä tunteina, että muistan vähän, mitä tapahtui Zibalbayn kuoltua, kunnes löysin itseni hengästyneenä vankikomeroni vuoteelta.
Jotenkuten tyynnyttelimme ja rauhoitimme Mayaa. Jotenkuten pääsimme pois tuosta vihatusta kaikkein Pyhimmästä, ja hitaasti nousten kuljetimme Mayaa ja hänen kuolleen isänsä ruumista ahtaita portaita ja käytäviä ylös halliin, pannen ruumiin omaan vuoteeseen. Silloin jätti Mattai meidät, enkä minä muista mitään seuraavaan aamuun asti, jolloin tuli ylimyksiä ja lääkäreitä tarkastamaan kuolleen päällikön ruumista ja palsamoimaan sitä hautausta varten.
Seuraavat kaksi päivää kuluivat vaikeasti meiltä kolmelta, sillä vankilamme äänetön synkkyys ja tuon kaamean yön muistot vaivasivat meitä. Mayan ja hänen isänsä välinen rakkaus ei ollut koskaan ollut syvä, sillä heidän mielipiteensä eivät käyneet yksiin. Nyt Maya kumminkin suri häntä, enin ehkä siksi että isä oli kuollut vihoissaan, kiroten hänet. Asteettain hän vapautui ylivoimaisesti tunnusmerkin ennustusta lukiessa syntyneestä pelostaan. Mutta isänsä kirousta ei hän koskaan saanut mielestään, ja vaikka hän yritti kestää kaiken rakkautensa ja englantilaisen takia, luulen tuon kirouksen olleen varjon lailla hänen tiellään.
"Oi, miksi rakastuinkaan Teihin?" hän tuskissaan huudahti "Mitä on Teillä tekemistä minun kanssani, joka olen heimoni, lakini, kohtaloni käskettävissä?" Mutta siitä huolimatta rakasti hän englantilaista vieläkin enemmän.
Minä olin myöskin onneton, sillä vaikken juuri uskonutkaan enteisiin tai kuolleiden profeettain loruihin ja elävien veijarien konnankoukkuihin, tunsin kumminkin minuun jo muinoin liittyneen huonon onnen yhä vielä seuraavan. Kaikki asiani olivat menneet myttyyn; Zibalbay oli kuollut, ja nainen, tuo väistämätön, oli anastanut ystäväni sydämen ja laahasi minut suunnitelmineni tunteittensa pyörteeseen, missä niiden oli pakko hukkua. Säilyttäen yhä rotuni ominaisen rauhallisuuden minä kannoin nämä salaiset huoleni miten parhaiten taisin, mukautuen rakastaviin, jotka voitettuaan vaikeutensa luonnollisestikin välittivät vähän minusta ja rauenneista suunnitelmistani.
Vihdoin vietiin Zibalbayn kullattuihin kuolinliinoihin kääritty ruumis pois ja sijoitettiin suurella loistolla ja juhlallisuudella esi-isiensä ruumiiden joukkoon Kuolleiden Kammioon. Maya luonnollisestikin itki, mutta minä puolestani iloitsin, että hänet lopultakin vietiin pois. Ja niinpä luulen englantilaisenkin iloinneen; hänenkin henkiset voimansa olivat alkaneet lannistua niin paljon surun ja koettelemuksen keskellä.
Tuona päivänä — se oli juuri ennen Vetten Nousuyötä, jolloin piti astua Sydämen Neuvoston eteen Kaikkein Pyhimpään — tuli Tikal katsomaan meitä. Mayalle hän kumarsi hiukan, mutta englantilaiseen ja minuun heitti hän vihaisen katseen — katseen, joka ilmaisi hänen halunsa tappaa meidät, jos vain olisi uskaltanut. Ensin lausui hän hienoin sanoin ja kulunein kohteliaisuuksin myötätuntonsa isän kuoleman suhteen. Maya kiitti tästä ja lausui erään oman kansansa sananlaskun, joka tarkoitti samaa kuin että toisen kuolema on toisen elämä.
"Isänihän oli Teidän vihamiehenne, Tikal", hän lisäsi, "ja kun hän on pois tieltä, saatte Te nukkua ja hallita rauhassa."
"Ei aivan niin, armollinen neiti", hän vastasi, "koska hän jätti jälkeensä vieläkin vaarallisemman vallankilpailijan, nimittäin Teidät. En tahdo salata Teiltä, Maya, sitä mitä kuitenkin kohta saatte kuulla, että suuri kansanosa ja samalla joukko ylimyksiä syyttää minua isänne murhasta ja vaatii minua erotettavaksi ja Teitä valittavaksi Sydämen Kaupungin päälliköksi. Joku päivä sitten olisin minä voinut saada heidät vaikenemaan surmauttamalla teidät, mutta nyt se on liian myöhäistä, koska Aika on tullut avuksenne, ja minä saisin, surmattuani Teidät, itse kärsiä saman kohtalon. Kun viimeksi olin täällä, serkku, tein Teille erään kysymyksen, johon Te lupasitte vastata isänne joko toivuttua tai kuoltua, ja tänään olen tullut kuulemaan tuota vastausta. Zibalbayn eläessä tarjosin hänelle ja Teille Teidän kädestänne paljon ja tein tarjoukseni vapaasti. Niin korkeaksi arvioin Teidät, että olin valmis luopumaan vallastani ja antamaan isänne rikkoa lakeja, sekä vetämään päälleni Mattain, hänen tyttärensä ja puolueensa ikuiset vihat. Nyt minun on tehtävä matalampi tarjous: Teille yhtä suuri valta kuin itselleni ja näille ystävillenne mitä ikinä he haluavat. Jos kieltäytyisitte, on siitä tämä seuraus: kansalaissota puhkeaa kaupungissa, kunnes toinen tai toinen on kukistettu, ja nämä muukalaiset surmataan. Mutta, Maya, minä pyydän, ettette kieltäytyisi, sillä minulla on Teille tarjottavana vieläkin enemmän — kuolematon rakkauteni. Pienestä lapsesta asti olen Teitä aina rakastanut, Maya, vaikka Te olettekin minua kylmästi kohdellut;, ja päivä päivältä rakastan minä Teitä yhä enemmän. Minä tosiaankin luulin että Te ja isänne kuolitte noihin erämaihin, sillä minä uskoin Mattaihin, jonka minä nyt tiedän konnaksi, hän kun vannoi kaiken tähdistä lukeneensa. En sittenkään olisi tahtonut mennä naimisiin toisen naisen kanssa, sillä sydämeni suri Teidän menetystänne, ellei Mattai olisi määrännyt tätä avioliittoa nimenomaiseksi ehdoksi, jota täyttämättä minun ei tarvitsisi toivoa pääseväni päälliköksi, koska minulla oli monta kadehtivaa vihamiestä. Kunnianhimo saattoi minut suostumaan, ja katkerasti olen saanut katua heikkouttani kaiken aikaa; sillä vaikka tuo vaimokseni kutsuttu nainen rakastaakin minua, vihaan minä häntä ja tahdon keinolla millä tahansa päästä eroon hänestä. Antakaa anteeksi, että olen rikkonut Teitä vastaan, ja muistakaa vain, että muinoin rakastin ja palvelin Teitä niinkuin Teitä taaskin tulevaisuudessa rakastan ja palvelen; ja Tehän saitte oikeastaan tämän sekaannuksen syntymään, sillä vaikka tein voitavani ja rukoilin Teitä jäämään, päätitte kumminkin lähteä isänne mukana tuolle erämaamatkalle. Olen puhunut, ja kiitän Teitä siitä tarkkaavaisuudesta, jolla olette kuunnellut minua."
"Olette puhunut, serkku", Maya vastasi, "ja sananne ovat olleet kohteliaita. Jos ymmärrän Teitä oikein, olitte joku päivä takaperin epätietoinen siitä, eikö olisi paras surmata minut tähän synkkään holviin."
"Jos valtioviisaus toikin sellaisen ajatuksen mieleeni, Maya, niin ehti rakkaus sen peruuttaa", hän vastasi hämmentyen.
"Myönnätte siis niin olleen", hän sanoi. "No, saattaa taas tulla päivä, jolloin valtioviisaus tuo tämän ajatuksen, eikä väsynyt rakkaus ole kyllin lämmin peruuttamaan sitä. Kuulostaa siltä, että vielä nytkin toimittaisitte tovereitteni kuoleman, jos antaisin kieltävän vastauksen."
"Jos annatte kieltävän vastauksen, Maya, ehkä siihen on Teillä oma, salainen syynne" — ja hän muljautti vihaisen katseen englantilaiseen — "joka samainen syy saattaa minut heidät surmaamaan, tai ainakin toisen heistä."
"Olkaa varma siitä, Tikal", hän vastasi terävästi, "että tuollainen teko katkaisisi ikipäiviksi toiveenne saada minusta vaimo itsellenne. Kuulkaahan. Olen kuullut sananne, ja ne ovat minua jonkunverran liikuttaneet, sillä otaksun, vaikka olette rikkonutkin isälleni tekemän valan ja minulle vannomanne uskollisuuden, että sisäinen rakkautenne on ollut rehellinen. En voi mitenkään vielä antaa Teille vastausta, vaan pikemminkin jumalat. Huomisiltana kokoonnumme Sydämen Neuvoston istuntoon, ja Te itse saatte panna Kaikkein Pyhimmän alttarilla olevaan tunnusmerkkiin taikakalun molemmat puolikkaat, joita olemme etsineet niin kaukaa. Silloin, kuten isävainajani luuli — ja hänellä oli taivaan viisaus — ilmoittaa jumala tarkoituksensa tavalla tahi toisella ja osoittaa palvelijoilleen, miksi kaiken on täytynyt tapahtua ja miten kukin voi täyttää hänen tahtonsa. Tuo tahto, serkku, eikä omani, ohjaa minua tässä ja kaikessa muussa."
Tikal mietti hetken ja vastasi: "Ellei koko juhlallisuus johda mihinkään, ja jumalan oraakkeli pysyy äänettömänä — mitä sitten?"
"Sitten, Tikal", Maya sanoi lempeästi, "voitte minulta uudelleen kysyä, tahdonko tulla vaimoksenne, ja ehkä, jos Neuvosto sen sallii, minä en vastaa silloin kieltävästi. Hyvästi nyt, sillä suruni ei vielä ole hälvennyt, enkä jaksa keskustella enään."