V.
MOPOSTA TULEE KUNINKAAN LÄÄKÄRI.
Näin, isäni, saavuimme minä Mopo ja sisareni Baleka Chakan, zululeijonan, luo. Olen kertonut nämä tapaukset sentähden niin tarkoin, että ne kuuluvat erottamattomasti kertomukseeni kansani kohtalosta. Saamme nähdä näiden tapausten välittömänä seurauksena olevan, että Umslopogaas Bulalio, teurastaja, ja Nada-kaunotar, joiden lemmentarina myös sisältyy kertomukseeni, syntyivät maailmaan — ne olivat kuin siemen, josta kasvaa suuri puu. Sillä Nada oli tyttäreni eikä Umslopogaas, vaikka vain harvat tiesivät sen, ollut kukaan muu kuin Chakan poika, sisareni Balekan synnyttämä.
Kun Baleka oli tointunut pakomme aiheuttamasta uupumuksesta ja hänen kauneutensa oli palautunut entiselleen, otti Chaka hänet vaimokseen — "sisarekseen," kuten hän heitä nimitti. Minut hän otti lääkärikseen, izinyangakseen, joita oli jo ennestään suuri joukko, ja taitoni miellytti häntä niin, että minusta tuli vihdoin hänen ylilääkärinsä. Tämä oli jo mahtava asema, jossa minulle karttui vuosien kuluessa paljon karjaa ja vaimoja, mutta se oli myös vaarallinen. Kun nousin aamulla terveenä ja reippaana, en voinut milloinkaan tietää, makaisinko illalla verissäni ja kankeana.
Chaka surmasi paljon lääkäreitä; tekivätpä nämä työnsä kuinka kunnollisesti hyvänsä, surmattiin heidät kuitenkin viimein. Useinhan sattui, että kuningas tunsi itsensä sairaaksi tahi masentuneeksi, jolloin nuo heittiöt, jotka olivat parannelleet häntä, saivat maistaa keihästä tahi kidutusta! Mutta minä selvisin aina taitavuuteni avulla, ja sitten minua suojeli myös tuo vala, jonka Chaka oli lapsena minulle vannonut. Ja asiat kehittyivät vihdoin sille kannalle, että minä seurasin kuningasta kaikkialle. Majani oli hänen majansa lähellä, istuin neuvotteluissa hänen takanaan ja taistelussa olin aina hänen läheisyydessään.
Ah, niitä taisteluja — niitä taisteluja! Silloin osasimme tapella, isäni! Tuhansittain korppikotkia ja laumoittain hyenoita saattoi silloin seurailla rykmenttejämme, eikä yhdenkään tarvinnut poistua nälissään. En voi milloinkaan unhottaa ensimmäistä taistelua, jolloin seisoin Chakan vieressä. Se tapahtui heti sen jälkeen, kun hän oli rakentanut suuren kaupunkinsa Umhlatuzen etelärannalle. Zwide-niminen päällikkö ahdisti silloin kolmannen kerran kilpailijaansa Chakaa, joka samosi häntä vastaan kymmenen täysilukuisen rykmentin kanssa, joilla oli ensi kerran aseina lyhyet pistokeihäät.
Asema oli tämmöinen: pitkällä matalahkolla rinteellä meidän edessämme olivat Zwiden rykmentit, joita oli seitsemäntoista, koko näköpiiri oli mustana sotureita, ja niiden töyhdöt täyttivät ilman kuin lumi. Me olimme myös erään kukkulan rinteellä ja välillämme oli laakso, jonka läpi virtasi pieni joki. Koko yön pilkottivat tulet laakson poikki, ja sotureiden laulu kajahteli rinteiltä, ja kun harmaja aamu sarasti ja härät alkoivat ammua, nousivat rykmentit keihäsvuoteiltaan; soturit hyppäsivät ylös ja ravistivat kasteen hiuksistaan ja kilvistään — niin! he nousivat! he olivat valmiit iloiseen kuolemaan. Rykmentti toisensa jälkeen järjestäytyi taisteluun.
Nuo lukemattomat keihäät, joita oli kuin tähtiä taivaalla, muodostivat valtavan vyön, ja kuin tähdet ne kimaltelivat ja välähtelivät. Aamutuuli virisi ja hyväili niitä ja soturien töyhdöt huojuivat tuulessa kuin lainehtiva viljapelto, sotureiden, jotka olivat kypsät keihäälle. Aurinko nousi kukkulan takaa ja loi punertavan valonsa punaisille kiiville punaten taistelukentänkin, ja päälliköiden töyhdöt olivat kuin taivaan veressä kastetut. He tiesivät, mitä se merkitsi, he näkivät tuon kuolon enteen, mutta ah, he vain nauroivat ilosta ajatellessaan alkavaa taistelua. Mitäpä kuolemasta? Eikö ollut suloista saada kuolla keihäiden iskujen sadellessa? Mitäpä kuolemasta? Eikö ollut ihanaa kuolla kuninkaan edestä? Kuolemalla voitto saavutetaan. Illalla on voitto oleva heidän morsiamensa ja ah, hänen povensa on hurmaava.
Kuule! Sotalaulu, ingomo, joka voimallaan huumaa miesten mielen, alkaa kaikua vasemmalta ja vyöryy rykmentistä toiseen kasvaen koko ajan, kunnes se jyrisee ukkosena:
Valmiit olemme kuolemaan, me kuninkaamme lapset,
Sinä olet myöskin meikäläinen!
Olemme zuluja, Leijonamme lapsia,
Mitä! Vapisetko?
Samassa nähtiin Chakan kulkevan tarkastellen rivejä pitkin paälliköidensä, ylimystensä ja minun seuraamana. Hän muistutti käydessään suurta hirveä ja hänen katseensa ennusti kuolemaa, hänen nuuskiessaan ilmaa kuin suurta tappoa vainuava hirvi. Hän kohotti keihäänsä ja kaikkialla tuli hiljaista, laulun kaiku vain kiiriskeli vielä rinteillä.
"Missä ovat Zwiden lapset?" huusi hän ja hänen äänensä kajahti kuin härän mylvinä.
"Tuolla, isä", vastasivat rykmentit ja jokainen keihäs osoitti laakson poikki.
"He eivät tule", huusi hän jälleen. "Pitääkö meidän istua tässä odottamassa, kunnes tulemme vanhoiksi?"
"Ei, isä", vastattiin. "Hyökätkäämme!"
"Umkandhlun rykmentti astukoon esiin!" huusi hän kolmannen kerran ja samassa syöksähtivät Umkandhlun rykmentin mustat kilvet rivistöstä.
"Menkää, lapseni!" huusi Chaka. "Vihollinen on tuolla. Menkää älkääkä enää palatko!"
"Kuulemme, isä!" vastasivat soturit yhteen ääneen ja hyökkäsivät rinnettä alas kuin suunnaton lauma terässarvisia villieläimiä.
He syöksyivät joen poikki ja Zwiden joukot havahtuivat. Riveistä kuului huudahduksia, ja keihäiden kärkien kimmeltävät rivit välähtivät.
Ou! ne tulevat! Ou, joukot ovat iskeneet yhteen! Kuule kilpien jymyä!
Kuule taistelun melskettä!
Rivit huojuvat. Umkandhlun rykmentti väistyy — pakenee! Soturit syöksyvät takaisin joen poikki — puolet rykmenttiä on kaatunut. Riveistämme kohoaa raivokas huuto, mutta Chaka vain hymyilee.
"Rivit auki! Rivit auki!" huutaa hän. "Tilaa Umkandhlun tytöille!" Ja soturit menevät maahanluoduin katsein rintamamme taakse.
Nyt hän kuiskaa jotakin ylimyksille. Nämä kiiruhtavat tiehensä, sanovat sanan Menziva-kenraalille ja päälliköille ja samassa hyökkää kaksi rykmenttiä suoraan rinnettä alas, kaksi rykmenttiä kiiruhtaa oikealle ja kaksi vasemmalle. Mutta Chaka jää kukkulalle kolmen jäljelläolevan rykmentin kanssa. Jälleen iskevät kilvet jymisten toisiaan vasten. Ah! nuo ovat urhoja: he tappelevat eivätkä pakene. Rykmentti toisensa jälkeen iskee heidän kimppuunsa, mutta he eivät väisty. Heitä kaatuu sadoittain, tuhansittain, mutta ei ainoakaan soturi näytä viholliselle selkäänsä, ja jokainen kaatuneemme maksaa viholliselle pari miestä. Wow! isäni, nuo rykmentit tuhoutuivat viimeiseen mieheen. Niiden soturithan olivat tosin vain nuorukaisia, mutta ne olivat Chakan lapsia. Menziva oli hautautunut soturiensa ruumiiden alle. Semmoisia miehiä ei ole enää. Ne ovat kaikki kuolleet.
Mutta Chaka odottaa vieläkin. Hän katselee pohjoiseen ja etelään. Ja katso! Puiden välissä välähtelee keihäitä. Rykmenttimme hyökkäävät vihollisen sivustoja vastaan. He tappavat ja heitä tapetaan, mutta Zwiden soturit ovat urhoollisia ja niitä on paljon, ja me olemme joutua tappiolle.
Silloin lausuu Chaka ratkaisevan sanan. Päälliköt kuuntelivat ja soturit kurkottivat päitään kuullakseen.
Vihdoinkin on kajahtanut huuto: "Eteenpäin Zulu-kansan lapset!"
Sotahuutomme jymisee ukkosena, maa vavahtelee jalkojen poljennasta, keihäät välähtelevät, töyhdöt taipuvat, ja kuin myrskypilvi, kuin joki, joka syöksyy äyräidensä yli, me ryntäämme rinnettä alas vihollisen kimppuun, joka järjestäytyy meitä kohtaamaan. Samassa on joki takanamme, ja haavoittuneet toverimme kohottautuvat ryntäilleen ja heiluttavat meille käsiään. Tallaamme heidät jalkoihimme. Mitäpä heistä. Eiväthän he voi kuitenkaan enää tapella. Sitten syöksyvät Zwiden soturit meitä tervehtimään ja me iskemme yhteen kuin kaksi härkää. Ou! isäni, en tiedä enää mitään, mitä ympärilläni tapahtuu. Kaikki muuttuu punaiseksi. Sitä taistelua! Sitä taistelua! Pyyhkäisemme vihollisen tieltämme, ja kun se on tehty, ei heitä enää näy, mutta rinne on musta ja punainen. Muutamia pääsi pakoon. Menimme heidän ylitseen kuin riehuva palo; me tuhosimme heidät. Hetkisen kuluttua pysähdyimme katsomaan, minne vihollinen oli joutunut. Kaikki olivat kuolleet. Zwiden sotajoukkoa ei ollut enää. Sitten järjestimme rivimme. Kymmenen rykmenttiä oli nähnyt auringon nousun, kolme rykmenttiä näki auringon laskevan; loput olivat menneet sinne, jossa ei mikään aurinko valaise.
Sellaisia olivat taistelumme Chakan päivinä!
Kysyt, miten Umkandhlun rykmentin kävi, joka pakeni. Kerronpa sinulle. Saavuttuamme kotiin käski Chaka tuon rykmentin tarkastukseen ja puhui sotureille lempeästi, hyvin lempeästi. Hän kiitti heitä palveluksesta ja sanoi olevan aivan luonnollista, että "tytöt" pyörtyvät verta nähdessään ja pakenevat majoihinsa turvaa etsimään. Mutta hän ei ollut pyytänyt heitä tulemaan takaisin ja he olivat kuitenkin tulleet! Mitä oli hänen nyt siis tehtävä? Ja hän peitti kasvonsa vaippansa liepeellä. Silloin soturit tappoivat heidät kaikki — heitä oli pari tuhatta miestä — tappoivat pilkaten ja herjaten.
Siten me silloin pelkureita kohtelimme, isäni. Ja senjälkeen vastasi yksi zulu viittä muun heimon miestä. Jos häntä vastaan tuli kymmenenkin vihollista, ei hän lähtenyt pakoon. "Taistella ja kaatua, mutta ei paeta", oli meidän tunnuslauseemme. Eikä Chakan eläessä sattunut toista kertaa, että voitettu rykmentti olisi käynyt kuninkaan kaupungin portista sisälle.
Tämä taistelu oli vain yksi monesta. Joka kuukausi lähti uusi sotajoukko kastamaan keihäitään, palaten takaisin harvennein rivein, mutta tuoden voitonsanoman ja suunnattomasti karjaa mukanaan. Heimo toisensa jälkeen nöyrtyi, ja niistä, jotka säästyivät tuhoutumasta, muodostettiin uusia rykmenttejä, niin että vaikka miehiä kaatui tuhansittain joka kuukausi, armeijamme vain kasvoi. Pian olivat kaikki muut päälliköt sortuneet. Umsuduka ja Mancengeza kaatuivat. Umzilikazi pakeni pohjoiseen, ja Matiwane kukistettiin perinpohjin. Sitten me hyökkäsimme tähän Natalin maahan. Tullessamme ei sen väestön lukumäärää voitu laskeakaan. Kun lähdimme, saattoi täällä ehkä tavata jonkun hengen, joka oli kätkeytynyt johonkin piilopaikkaan, mutta siinä oli kaikki. Kaikki tapettiin — miehet, naiset ja lapset — ja koko maa jäi autioksi. Sitten tuli U'Fakun, amapondo-heimon päällikön, vuoro. Ah, missä on U'Faku nyt?
Ja siten sotiminen jatkui, kunnes zulutkin kyllästyivät siihen ja terävinkin keihäs tylsistyi.