II.
HUUTOKAUPPAHUONE.
Muistaakseni pongon villikansasta, jonka sanottiin palvelevan gorillaa ja kultaista kukkaa, ei senjälkeen keskusteltu, ennenkuin olimme saapuneet Durban'issa olevalle talolleni. Sinne asti saatoin tietysti Charles Scroope'a, ja sinne asti tuli myöskin veli Johannes, joka makuuhuoneen puutteessa pystytti telttansa puutarhaan.
Eräänä iltana istuimme tupakoiden parvekkeella. Veli Johanneksen ainoa inhimillinen heikkous oli tupakoiminen. Hän ei juonut viiniä eikä paloviinaa; lihaa hän ei syönyt muuta kuin pakosta, mutta olen iloinen voidessani sanoa, että hän poltti sikareja, kuten useimmat amerikkalaiset, milloin vain sai niitä käsiinsä.
"John", sanoin, "olen ajatellut juttuanne ja tehnyt siitä pari johtopäätöstä."
"Mitkä ne ovat, Allan?"
"Ensimmäinen on, että olitte suuri aasi, kun ette urkkinut Kalubilta enempää tietoja, kun teillä kerran oli tilaisuus."
"Myönnän, Allan, mutta lukuunottamatta muita seikkoja olen lääkäri, ja leikkaus oli etualalla ajatuksissani."
"Toinen johtopäätökseni on se, että uskon gorilla-jumalan olevan Kalubille vaarallisen, niinkuin tekin epäilemättä olette arvannut, ja että gorilla juuri oli purrut poikki hänen sormensa."
"Kuinka niin?"
"Koska olen kuullut suurista apinoista, joitten nimi on soko ja joita tavataan Itä-Afrikan keskiosissa, ja niiden sanotaan purevan ihmisiltä poikki varpaat ja sormet. Olen sitäpaitsi kuullut, että ne ovat hyvin gorillan näköisiä."
"Nyt kun mainitsette siitä, muistan itsekin kuulleeni. Olenpa kerran nähnytkin sokon, vaikka tosin jonkin matkan päästä, ja se oli suunnattoman suuri, ruskea apina, joka seisoi takaraajoillaan ja löi nyrkeillään rintaansa. En voinut katsella sitä kauan, sillä juoksin pakoon."
"Kolmas päätelmäni on se, että tuo keltainen orkidea voisi olla suuren rahan arvoinen, jos sen saisi kaivetuksi maasta juurineen ja veisi Englantiin."
"Muistelen sanoneeni teille, Allan, että arvioin sen 20,000 puntaan, joten tämä päätelmänne ei ole alkuperäinen."
"Neljäs johtopäätös on se, että haluaisin kaivaa maasta tuon orkidean ja saada osan noista 20,000 punnasta."
Veli Johannes kävi hyvin innostuneeksi.
"Oi", hän virkkoi. "Nyt siis tulemme siihen. Olen ihmetellyt kuinka pitkän ajan tarvitsette asian ymmärtämiseen, Allan, mutta jos olette hidas, olette myös varma."
"Viides johtopäätös on se", jatkoin, "että sentapainen retki vaatii onnistuakseen paljon rahaa, enemmän kuin te tai minä voimme saada käytettäväksemme. Osakkaita tarvittaisiin, toimivia tai nukkuvia, mutta rahakkaita."
Veli Johannes katsahti akkunaan, jonka takana Charles Scroope lepäsi vuoteessaan, hän oli nimittäin vielä siksi heikko, että meni varhain levolle.
"Ei", sanoin, "hän on saanut tarpeekseen Afrikasta, ja itsehän sanoitte, että kestää kaksi vuotta, ennenkuin hän täydellisesti parantuu. Sitäpaitsi tähän asiaan on sekautunut nainen. Kuulkaa nyt. Olen rohjennut kirjoittaa tuolle naiselle, jonka osoitteesta sain selvän silloin, kun sairas ei tiennyt mitä puhui. Ilmoitin, että hän oli kuolemankielissä, mutta että toivoin hänen jäävän henkiin, ja arvelin olevan hänelle mieleen tiedon, että sairas ei tehnyt mitään muuta kuin houraili hänestä. Sanoin myös, että hän oli sankari, isolla S:llä kirjoitettuna ja kahdesti alleviivattuna. Kautta kunniani! Kertomuksen hänen sankaruudestaan pistin siihen kuin lusikalla, oikealla hotellin kastikelusikalla. Jos Charles Scroope tuntee itsensä minun kirjoittamassani kuvauksessa, silloin olen hollantilainen, siinä kaikki. Kirje joutui viime laivaan ja joutuu, jos asiat ovat oikeallaan, morsiamen käsiin. Sitten kuulkaa vielä. Scroope haluaa minua mukaansa Englantiin pitämään huolta hänestä matkalla — hänen omien sanojensa mukaan. Itse asiassa hän tietysti toivoo minun sanovan hänestä puolustavan sanan morsiamelleen, jos joutuisin tälle esitettäväksi. Hän tarjoutuu suorittamaan kaikki menoni ja korvaamaan ajankuluni. Ja minä kun en ole nähnyt Englantia sittenkuin olin kolmen vuoden ikäinen, otan luultavasti vastaan tarjouksen."
Veli Johanneksen kasvot synkistyivät. "Kuinka sitten käy retken,
Allan?" hän kysyi.
"Tänään on marraskuun ensimmäinen päivä", minä vastasin, "ja niitten seutujen kostea vuodenaika alkaa suunnilleen nyt ja kestää huhtikuuhun. Ei hyödyttäisi siis yrittääkään päästä pongo-ystäväinne luokse aikaisemmin, ja niin minulle jää runsaasti aikaa matkustaa Englantiin ja tulla takaisin. Jos uskotte kukan haltuuni, vien sen mukanani sinne. Ehkä sattuisin löytämään jonkun, joka olisi halukas antamaan rahat kasvin saamisen toivossa. Sillävälin olette tervetullut tähän taloon, jos haluatte odottaa täällä."
"Kiitos, Allan, mutta en voi istua paikoillani niin monta kuukautta. Matkustan jonnekin ja palaan takaisin." Hän pysähtyi, ja tummaan silmään ilmeni uinaileva katse, kun hän jatkoi: "Nähkääs, veljeni, minun osani on vaeltaa ja vaeltaa kautta tämän laajan maan kunnes — tiedän."
"Kunnes tiedätte mitä?" kysyin terävästi.
Hän kokosi voimansa kuin yhdellä nykäyksellä ja vastasi sitten väkinäisen huolettomasti:
"Kunnes tunnen joka tuuman, luonnollisesti. On vielä monta heimoa, joiden luona en ole käynyt."
"Niiden joukossa pongo", sanoin. "Niin ollen, jos onnistun saamaan kokoon rahat retkeä varten, te varmaankin tulette mukaan, eikö totta? Ellette, saa asia minun puolestani raueta. Ymmärrätte, että panen toivoni teihin ja ystäviinne, mitä tulee läpikulkuun Mazitu-maan kautta Pongon rajalle."
"Tietysti aion tulla. Vaikka te ette tulisikaan, lähden yksin. Aion tutkia Pongo-maan, vaikk'en ikinä pääsisi sieltä enää takaisin."
Vielä kerran katsahdin häneen ja vastasin:
"Panette paljon alttiiksi yhden kukan vuoksi, John. Vai haetteko muutakin kuin kukkaa? Jos on niin, toivon teidän sanovan totuuden."
Tämän sanoin tietoisena siitä, että Veli Johanneksella oli ääretön vastenmielisyys puhua tai toimia valheellisesti.
"No niin, Allan, kun lausutte sen tuolla tavalla, totuus on se, että kuulin vähän muutakin Pongo-maasta kuin sen, mitä kerroin teille sisämaassa. Se oli sen jälkeen kuin olin leikannut Kalubin sormen, muuten olisinkin koettanut päästä sinne yksin. Mutta silloin en enää voinut sitä tehdä, kuten olen sanonut."
"Ja mitä saitte kuulla?"
"Sain kuulla, että heillä on paitsi valkeaa jumalaa valkea jumalatarkin."
"Ja entä sitten? Naarasgorilla luultavasti."
"Ei muuta kuin että jumalat ovat aina kiinnittäneet mieltäni. Hyvää yötä."
"Olette vanha, kummallinen otus", huomautin hänen jälkeensä, "ja mikä on enemmän, te salaatte jotakin. Mutta eräänä kauniina Päivänä saan siitä selvän. Kuitenkin minua ihmetyttää, mahtaako koko juttu olla valhetta, ei, ei valhetta vaan harhakuvittelua. Sitäkään se ei voi olla — tuon orkidean vuoksi. Eivät mitkään selitykset saa sitä olemattomaksi. Hullunkurista kansaa tuo pongo valkeine jumalineen ja jumalattarineen ja pyhine kukkineen. Mutta loppujen lopuksi koko Afrikka on täynnä hullunkurisia kansoja ja hullunkurisia jumalia."
* * * * *
Ja nyt kertomus siirtyy Englantiin. (Älä pelkää, seikkailurakas lukijani, jos sellaisen olen saanut, muutaman sivun jälkeen palaamme jälleen Afrikkaan.)
Mr. Charles Scroope ja minä matkustimme Durban'ista päivää tai paria minun ja Veli Johanneksen viimeisen keskustelun jälkeen. Kapkaupungissa saavutimme aluksen, jota nykyaikana pidettäisiin kurjana pikku laivana ja joka pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen lopulta toi meidät onnellisesti Plymouthiin. Matkatoverimme olivat hyvin ikäviä. Useimmat heistä olen unohtanut, mutta yhden naisen muistan vielä. Ajattelen, että hän oli varmaankin alkanut elämänsä kamarineitsyenä, sillä hänellä oli säännönmukainen korkea tukkalaite ja punakat kasvot. Joka tapauksessa hän nyt oli naimisissa erään viinikauppiaan kanssa, joka oli Kapkaupungissa hankkinut itselleen omaisuuden. Pahaksi onneksi hän kuitenkin oli alkanut pitää liian paljon miehensä kauppatavarasta ja kävi päivällisen syötyä tavallisesti puheliaaksi. Syystä tai toisesta hän tunsi erikoista vastenmielisyyttä minua kohtaan. Oi, näen hänet vieläkin istumassa salongissa öljylampun heiluessa hänen päänsä päällä (hän valitsi aina öljylampun alla olevan paikan, syystä että valo antoi hänen timanttiensa esiintyä loistossaan). Hänen äänensäkin kuulen vielä korvissani. "Älkää vain tuoko tänne elefantinmetsästystapojanne, mr. Allan" (korostaen sanaa Allan) "Quatermain, ne eivät sovi sivistyneeseen seuraan. Saisitte käydä harjaamassa tukkanne, mr. Quatermain." (Voin lisätä selitykseksi, että tukkani seisoo luonnostaan pystyssä.)
Sitten kuului tavallisesti hänen miehensä kauhistunut "Hys, hys, sinähän käyttäydyt aivan loukkaavasti, rakkaani!"
Oi, minkätähden muistankaan tuon kaiken niin monen vuoden päästä, vaikka ihmisten nimetkin olen unohtanut? Se on varmaan noita pikkuseikkoja, jotka helposti jäävät mieleen. Ascensionin saari, jonnekka poikkesimme, on samoin jäänyt mieleeni valkovaahtoisine, pitkine, keinuvine maininkeineen, paljaine, vihreän peittämine vuorenhuippuineen ja lammikoissa rypevine merikilpikonnineen. Kilpikonnaraukat! Me otimme kaksi mukaamme ja minun oli tapana katsella niitä keulakannella, jossa ne makasivat selällään, heikosti eviään liikutellen. Toinen niistä kuoli, ja minä sain teurastajan pelastamaan itselleni kuoren. Myöhemmin annoin sen somasti kiilloitettuna ja verhottuna häälahjaksi mr. ja mrs. Scroope'lle. Tarkoitin sen käsityökoriksi ja tulin kovin hämilleni, kun joku typerä nainen sanoi häissä sulhasen ja morsiamen kuullen, että se oli sievin kehto, minkä hän ikinä oli nähnyt. Tyhmyydessäni koetin tietysti selittää, mistä seurasi yleinen nauru.
Mutta minkävuoksi kirjoitan tällaisista turhanpäiväisistä asioista, joilla ei ole kertomukseni kanssa mitään tekemistä?
Mainitsin jo, että olin rohjennut lähettää miss Margaret Manners'ille kirjeen Charles Scroope'sta, jossa sivumennen mainitsin, että jos sankarini sattuisi jäämään eloon, toisin hänet luultavasti seuraavalla laivalla kotiin. No niin, saavuimme Plymouthiin kahdeksan aikaan aamulla, lauhkeana marraskuun päivänä, ja pian sen jälkeen saapui hinaaja noutamaan matkustajia ja postia sekä osan lastia. Minä, joka nousen aikaisin aamulla, näin sen tulevan ja huomasin kannella komean, turkiksiin verhotun naisen ja hänen rinnallaan hyvin sievän, vaaleatukkaisen nuoren neidin, jolla oli yllä siro sarkapuku. Samassa joku tarjoilija toi sanan, että minua haluttiin puhutella salongissa. Menin sinne ja tapasin nuo molemmat seisomassa käsi kädessä.
"Olette varmaan mr. Allan Quatermain", sanoi komea nainen. "Missä on mr. Scroope, jonka, mikäli ymmärsin oikein, olette tuonut kotiin? Sanokaa heti."
Jokin hänen olennossaan ja kiihkeä puhuttelutapa saivat minut niin hämilleni, että saatoin vain vastata hiljaa:
"Alhaalla, rouva, alhaalla."
"Kas niin, rakkaani", sanoi komea nainen toverilleen, "kehoitin sinua odottamaan pahinta. Ole luja; älä laita kohtausta kaikkien näiden ihmisten edessä. Kohtalon tiet ovat vanhurskaat ja tutkimattomat. Oma oikullisuutesi oli siihen syypää. Sinun ei olisi pitänyt lähettää miesraukkaa noihin pakanamaihin."
Sitten hän kääntyi puoleeni ja lisäsi terävästi: "Toivottavasti hän on balsamoitu; hautaisimme hänet mielellämme Essex'iin."
"Balsamoituko!" minä läähätin. "Balsamoitu! Mieshän on kylvyssään, tai oli ainakin muutama minuutti sitten."
Seuraavassa hetkessä nuori sievä nainen, jolle toinen oli puhunut, puhkesi itkuun, nojaten päänsä olkapäähäni.
"Margaret!" hänen seuralaisensa huudahti (hän oli jonkunlainen ankara täti), "kielsinhän sinua laittamasta julkista kohtausta.' Mr. Quatermain, koska kerran mr. Scroope on elossa, tahtoisitteko pyytää, että hän olisi hyvä ja tulisi tänne."
No niin, minä toin hänet paikalle, parta puoleksi ajeltuna, ja asian lopun voi kuvitella. On suurenmoista olla sankari, suurella S:llä kirjoitettuna. Siitä pitäen se (minun ansiostani) oli Charles Scroopen osa elämässä. Hänellä on nyt lastenlapsia, ja he kaikki pitävät häntä sankarina. Eikä hän vastusta heitä. Minä tein matkan morsiamen kotiin Essex'iin, joka oli suurenmoinen maatila kauniine, vanhoine rakennuksineen. Tuloiltanani sinne oli kokoontunut 24-henkinen päivällisseura, ja minä sain pitää puheen Charles Scroope'sta ja leopardista. Luulen, että se oli hyvä puhe. Joka tapauksessa kaikki hurrasivat, myöskin palvelijat, jotka olivat keräytyneet ison hallin perälle. Muistan kertomusta täydentääkseni lisänneeni siihen vielä pari muuta leopardia, emän ja kaksi puolikasvuista poikasta, sekä haavoittuneen puhvelin ja kertoneeni kuinka mr. Scroope lopetti ne kaikki yhden toisensa jälkeen metsästyspuukolla. Oli huvittavaa seurata hänen ilmeitään kertomuksen kehittyessä. Onneksi hän istui vieressäni, joten voin potkaista häntä pöydän alitse. Kaikki oli hyvin hauskaa ja hyvin onnellista, sillä nuo kaksi rakastivat todella toinen toistaan. Jumalan kiitos, että minun, tai oikeammin Veli Johanneksen, onnistui saattaa heidät jälleen yhteen.
Tällä matkallani Essex'iin minä, sivumennen sanoen, kohtasin ensi kerran lordi Ragnairin ja kauniin miss Holmes'in, joitten kanssa myöhemmin olin joutuva hyvin omituisiin seikkailuihin.
* * * * *
Tämän välinäytöksen jälkeen ryhdyin tehtävääni. Joku mainitsi minulle, että kaupungissa oli kauppahuone, joka myi huutokaupalla orkideoja, nämä kukat alkoivat nimittäin sinä aikana tulla muotiin rikasten puutarhaviljelijäin keskuudessa. Tämä, arvelin, mahtoi olla paikka, jossa minun sopi näyttää aarteeni. Epäilemättä toiminimi May & Primrose — se oli liikkeen maailmankuulu nimi — kykenisi saattamaan minut kosketuksiin varakkaiden orkideanviljelijäin kanssa, jotka eivät arkailisi pannessaan liikkeelle pari tuhatta toivossa, että saisivat osan kukkaan, joka Veli Johanneksen lausuman mukaan oli suuren kultamäärän arvoinen. Joka tapauksessa aioin yrittää.
Eräänä perjantaina puoli yhden aikaan etsin siis herrojen May & Primrose'n liikkeen, kantaen mukanani kultaista Cypripediumia, joka nyt oli litteässä metallirasiassa.
Olin sattunut valitsemaan onnettoman päivän ja hetken, sillä saapuessani toimistoon ja kysyessäni mr. May'tä minulle ilmoitettiin hänen olevan maanarviointimatkalla.
"Sitten haluaisin puhutella mr. Primrose'a", sanoin.
"Mr. Primrose on huoneella tekemässä kauppoja", vastasi virkailija, jolla näytti olevan hyvin kiire.
"Missä huone sitten on?" kysyin.
"Ovesta mennessä käännytään vasemmalle, sitten taas vasemmalle — siellä kellon alla", sanoi virkailija ja sulki luukun.
Olin niin harmistunut hänen tylyydestään, että olin vähällä jättää koko yrityksen. Mutta kun paremmin asiaa ajattelin, noudatin hänen antamiaan ohjeita ja parin minuutin kuluttua löysin itseni kapeasta käytävästä, joka vei avaraan huoneeseen. Sellaiselle, joka ei ollut samantapaista ennen nähnyt, se tarjosi omituisen näyn. Ensimmäinen, mihin kiinnitin huomiota, oli seinälle naulattu julistus, jossa kiellettiin kävijöitä polttamasta piippua. Ajattelin mielessäni, että orkideat varmaan olivat ihmeellisiä kukkia, jos ne voivat erottaa sikarin savun piipun savusta, ja astuin huoneeseen. Vasemmalla puolellani oli pitkä pöytä täynnä ruukkuja, joissa kasvoi ihania kukkia, jollaisia en ikinä ollut nähnyt; ne olivat kaikki orkideoja. Pitkin sitä ja vastakkaista seinää oli toisia pöytiä, joille oli tiukkaan sullottu kuivia juuria, varmaankin orkideain. Minun kokemattomaan silmääni koko paljous ei näyttänyt viiden shillingin arvoiselta, sillä juuret näyttivät kuihtuneilta.
Huoneen päässä oli koroke, jolla istui erittäin miellyttävän näköinen herra. Hän myi huutokaupalla sellaista vauhtia, että hänen vierellään istuvan virkailijan oli vaikea merkitä kirjoihin määrät ja summat. Hänen edessään oli hevosen korkuinen pöytä, jonka ympärillä ostajat istuivat. Pöydän pää oli tyhjä, ja siihen vahtimestarit asettivat näytteille kunkin erän ennen myyntiä. Korokkeen alapuolella oli toinen vielä pienempi pöytä, ja sillä noin kaksikymmentä kukkaruukkua, vielä kauniimpia kuin suurella pöydällä olevat. Yläpuolella oli ilmoitus, että ne myydään täsmälleen puoli yhdeltä. Ylt'ympäri huonetta seisoi pikku ryhmissä miehiä (läsnäolevat naiset istuivat Pöydän ääressä), joista useilla oli kaunis orkidea napinlävessä. Myöhemmin sain kuulla niiden olleen kauppiaita ja amatöörejä. Heillä oli kaikilla ystävälliset kasvot, ja minä tunsin mieltymystä heitä kohtaan.
Koko paikka oli hauska ja miellyttävä, varsinkin vastakohtana hirveälle lontoolaiselle ympäristölle. Tunkien pienen olentoni nurkkaan, jossa en ollut kenenkään tiellä, katselin menoa jonkun aikaa. Äkkiä miellyttävä ääni vierelläni kysyi, enkö halunnut katsoa luetteloa. Katsahdin puhujaan ja miellyin häneen siinä paikassa — niinkuin edellä olen selittänyt, kuulun niihin, joille ensimmäinen vaikutelma merkitsee paljon. Hän ei ollut kovin pitkä, mutta vanttera ja sulavaruumiinen. Ei hän ollut kovin kaunis, mutta ei niin rumakaan. Hän oli vain tavallinen vaaleaverinen nuori englantilainen, kahdenkymmenenneljän tai -viiden vuoden ikäinen, hänellä oli hilpeät siniset silmät ja harvinaisen hauska kasvojen ilme. Äkkiä tunsin, että hän oli miellyttävä ja ihmisystävällinen sielu. Hänellä oli yllään karkea, verraten kulunut puku ja napinlävessä orkidea, joka näytti olevan yleinen tunnusmerkki. Jollakin tavoin puku sopi hänen hyvin vereviin kasvoihinsa ja vaaleaan, aaltoilevaan tukkaansa, joka i oli kokonaan näkyvissä omistajan istuessa vaatehattunsa päällä.
"Ei, kiitos", vastasin, "en ole tullut tänne ostamaan. En tiedä mitään orkideoista", lisäsin kuin selitykseksi, "tunnen vain muutamia, joita olen tavannut Afrikassa ja tämän tässä", ja näpäytin kainalossani olevaa metallilaatikkoa.
"Todellako", hän sanoi. "Kuulisin mielelläni Afrikan orkideoista. Mitä teillä sitten on tuossa laatikossanne, koko kasviko vai kukkia?"
"Vain kukka. Eikä sekään ole minun. Eräs afrikkalainen ystäväni pyysi minua — tai olkoon, se on pitkä juttu, joka ei mahda teitä huvittaa."
"Enpä tiedä. Arvatenkin se on Cymbidium koosta päättäen."
Pudistin päätäni. "Ystäväni mainitsi toisen nimen. Hän nimitti sitä
Cypripediumiksi."
Nuori mies alkoi käydä uteliaaksi. "Yksikö Cypripedium koko tuossa isossa laatikossa? Sen täytyy olla suuri kukka."
"Niin on, ystäväni sanoi sitä suurimmaksi mitä milloinkaan on löydetty. Se on kaksikymmentäneljä tuumaa toisen siiven päästä toisen päähän, teriksi muistelen hänen niitä nimittäneen, ja takaosa läpimitaten noin jalan levyinen."
"Kaksikymmentäneljä tuumaa terälehtien väli ja selän läpileikkaus jalan levyinen!" sanoi nuori mies aivan ällistyneenä. "Ja Cypripedium! Te laskette varmaankin leikkiä, sir?"
"Sir", vastasin loukkautuneena, "sitä en tee. Teidän puheenne merkitsee samaa kuin sanoisitte minun puhuvan valhetta. Mutta luonnollisestihan kukka saattaa olla jotain muutakin lajia."
"Näyttäkää se minulle! Flora-jumalattaren nimessä, näyttäkää minulle!"
Aloin avata laatikkoa. Se olikin jo puoleksi auki, kun kaksi muuta herraa, jotka joko olivat kuulleet osan keskusteluamme tai huomanneet toverini kiihtyneet kasvot, tunkeutuivat luoksemme. Huomasin heilläkin orkideat napinlävessä.
"Halloo, Somers!" sanoi toinen teeskennellyn miellyttävällä äänellä, "mitä teillä siellä on?"
"Mitä teidän ystävällänne on siellä?" kysyi toinen.
"Ei mitään", vastasi nuori mies, jota oli puhuteltu nimellä Somers, "ei kerrassaan mitään; se on — ainoastaan laatikollinen etelämaisia perhosia."
"Oi, perhosia", sanoi N:o 1 ja käyskenteli tiehensä. Mutta N:o 2, teräväkatseinen, haukansilmäinen henkilö, ei tyytynyt niin vähään. "Näyttäkää meille perhosenne", hän sanoi minulle.
"Ei niitä voi", huudahti nuori mies. "Ystäväni pelkää tomun vahingoittavan niiden värejä. Eikö niin, Brown?"
"Niin kylläkin, Somers", minä vastasin, tarttuen hänen vihjaukseensa ja sulkien metallilaatikon yhdellä napsauksella.
Silloin haukansilmäinen lähti tiehensä muristen, sillä puhe tomusta takertui hänen kurkkuunsa.
"Orkideain kokoilija!" kuiskasi nuori mies. "Kauheita ihmisiä, orkidea-hulluja, niin kateellisia. Sitäpaitsi hyvin rikkaita molemmat. Mr. Brown — toivottavasti se on nimenne, vaikka todennäköisyys on sitä vastaan."
"Niin kyllä", vastasin, "nimeni on Allan Quatermain."
"Oi, paljon parempi kuin Brown! No hyvä, mr. Allan Quatermain, täällä on yksityishuone, joka on vapaasti käytettävissäni. Olisitteko halukas tulemaan noine —", samassa haukansilmäinen herrasmies taasen maleksi ohi, "noine perhoslaatikkoinenne?"
"Mielelläni", vastasin ja seurasin häntä huutokauppahuoneen vasemmanpuolisesta ovesta pari askelta, jolloin tulimme pieneen, astiakaappia muistuttavaan huoneeseen, jonka seinät olivat täynnä hyllyjä ja niillä paksuja kirjoja.
Kumppanini sulki oven ja lukitsi sen.
"Nyt", hän virkkoi samanlaisella äänellä kuin kertomuksen roistomainen sankari kohdattuaan vihdoinkin kasvoista kasvoihin sievän sankarittarensa, "nyt olemme yksin. Mr. Quatermain, näyttäkääpä minulle — nuo perhoset."
Minä asetin laatikon honkapöydälle, joka oli kattoakkunan alla. Avasin sen; nostin pois vaunupeitteen, ja kahden lasikappaleen välissä kuljetuksesta aivan vahingoittumattomana, oli siinä kultainen kukkani vielä kuolemassaankin loistavana, ja sen rinnalla leveä, vihreä lehti.
Nuori mies, jota kutsuttiin Somers'iksi, tuijotti siihen niin kauan, että pelkäsin hänen silmäinsä aivan pullistuvan ulos päästä. Hän kääntyi poispäin, mutisi jotakin ja tuijotti taas.
"Oi taivas!" hän sanoi viimein. "Oi taivas, onko mahdollista, että tässä epätäydellisyyksien maassa kasvaa jotain tällaista? Ette suinkaan te ole löytänyt sitä, mr. Half — tarkoitan Quatermain?"
"Sir", vastasin, "jo toisen kerran teette vihjauksia. Jääkää hyvästi", ja minä ryhdyin sulkemaan laatikkoa.
"Älkää loukkautuko", hän huudahti. "Säälikää syntisraukan heikkoutta. Te ette ymmärrä. Oi jospa ymmärtäisitte, jospa vain koettaisitte ymmärtää!"
"En", minä vastasin, "en totisesti ymmärrä."
"No hyvä, sen kyllä opitte, kun alatte koota orkideoja. Minä en todellakaan muuten ole hullu muuta kuin ehkä tässä suhteessa, mr. Quatermain", sen hän lausui matalalla, värisevällä äänellä — "tämä ihmeellinen Cypripedium — on kultakaivoksen arvoinen."
"Kultakaivoksista tekemäini kokemusten nojalla", sanoin purevasti ja, saatan lisätä, profeetallisesti, "voin sen kyliä uskoa."
"Oi, tarkoitan kultakaivosta kuvaannollisessa merkityksessä, arkikielellä lausuttuna, en sellaista, jonka kullankaivajat tuntevat", hän vastasi. "Tahdon sillä sanoa, että kasvi on verrattoman arvokas. Missä itse kasvi on, mr. Quatermain?"
"Hyvin epämääräisellä paikalla Itä-Afrikan eteläosassa", vastasin. "En voi rajoittaa sen paikkaa tarkemmin kuin kolmeensataan mailiin."
"Se on epämääräistä, mr. Quatermain. Minulla ei ole oikeutta sitä tiedustella, sillä ymmärrän, että ette tiedä minusta mitään, mutta vakuutan teille, että olen kunniallinen, ja, lyhyesti sanoen, tahtoisitteko kertoa minulle, mitä tiedätte tästä kukasta?"
"Enpä luule voivani", vastasin hiukan epäröiden. Sitten, luotuani häneen toisen silmäyksen, kerroin tarinan ääriviivat, mainiten kaikki nimet ja tarkat paikat, ja selitin olevani etsimässä henkilöä, joka varustaisi rahalla retkikunnan tuohon kaukaiseen ja romanttiseen maahan, jossa harvinaisen Cypripediumimme luultiin kasvavan.
Juuri kun olin lopettanut kertomukseni ja ennenkuin kuulijani vielä ehti tehdä ainoatakaan huomautusta, kuului kova naputus ovelle.
"Mr. Stephen", sanoi ääni, "oletteko siellä, mr. Stephen?"
"Kautta Jupiterin, se on Briggs", huudahti nuori mies. "Briggs on isäni taloudenhoitaja. Sulkekaa laatikko, mr. Quatermain. Käykää sisälle, Briggs", hän jatkoi, hitaasti kiertäen auki lukon. "Mistä on kysymys?"
"Paljostakin", vastasi laiha, kiihtynyt mies, työntyen sisään avatusta ovesta, "isänne, tarkoitan sir Alexander, on odottamatta tullut toimistoon ja oli kovin suutuksissaan, kun ei löytänyt teitä sieltä, sir. Saatuaan kuulla, että olitte lähtenyt orkideamyymälään, hän julmistui, sir, julmistui, ja lähetti minut hakemaan teitä."
"Vai niin?" vastasi mr. Somers kevyellä ja järkkymättömällä äänellä. "No, sanokaa sitten sir Alexanderille, että tulen heti. Menkää vain takaisin, Briggs, ja sanokaa hänelle, että tulen heti."
Briggs lähti vastahakoisesti.
"Minun täytyy jättää teidät, mr. Quatermain", sanoi mr. Somers sulkiessaan ovea hänen lähdettyään, "mutta lupaatteko olla näyttämättä kukkaa kellekään ennen minun paluutani? Puolen tunnin kuluttua olen täällä taas."
"Kyllä, mr. Somers. Odotan teitä puoli tuntia myymälähuoneessa ja lupaan, ettei kukaan saa nähdä kukkaa ennen paluutanne."
"Kiitos. Olette hyvä ihminen, ja minä lupaan, ettette menetä mitään ystävällisyydellänne, mikäli vain se on voimissani."
Menimme yhdessä myymälähuoneeseen, jossa jokin ajatus äkkiä johtui mr.
Somers'in mieleen.
"Kautta Jupiterin!" hän sanoi, "olin vähällä unohtaa Odontoglossumin.
Missä Woodden? Aha, tulkaapa tänne, Woodden, tahdon puhua kanssanne."
Woodden'iksi puhuteltu totteli. Hän oli noin viidenkymmenen iässä oleva mies, epämääräistä väriä, sillä hänen silmänsä olivat hyvin vaalean siniset tai harmaat ja tukka hiekan ruskea; muuten hän oli sitkeän näköinen ja vahvarakenteinen, suurissa käsissä näkyi työn jälkiä, kämmenet olivat kovettuneet ja kynnet lyhyiksi kuluneet. Hän oli puettu kiiltävän mustaan pukuun, jollaista työtätekevä luokka käyttää hautajaisissa. Päätin heti mielessäni, että hän oli Puutarhuri.
"Woodden", virkkoi mr. Somers, "tällä herralla on maailman ihanin orkidea. Pitäkää silmällä, ettei kukaan ryövää häntä. Tässä huoneessa on sellaisia, mr. Quatermain, jotka tahtoisivat murhata teidät ja heittää ruumiinne Thames'iin tuon kukan takia", hän lisäsi synkästi.
Kuullessaan tämän ilmoituksen Woodden liikautti vähän jalkojaan ikäänkuin olisi tuntenut maanjäristyksenedellisiä liikkeitä. Se oli hänen tapansa, milloin jokin hämmästytti häntä. Sitten hän kiinnitti minuun kalpeat silmänsä, jotka sanoivat selvästi, että ulkomuotoni ihmetytti häntä, vetäisi hiekanvärisen suortuvan peukalon ja etusormen välitse ja sanoi:
"Palvelijanne, sir, ja missähän tuo orkidea on?"
Minä osoitin metallilaatikkoa.
"Siellä se on", jatkoi mr. Somers, "ja sitä teidän tulee vartioida. Mr. Quatermain, jos joku yrittää ryövätä teitä, huutakaa Woodden'ia, ja hän iskee hänet maahan. Hän on nimittäin puutarhurini ja täydellisesti luotettava, varsinkin kun on kysymyksessä jonkun maahan iskeminen."
"Kyllä, varmasti isken hänet maahan", vastasi Woodden, puristaen suurta nyrkkiään ja katsellen ympärilleen epäluuloisin silmin.
"Kuulkaapa nyt, Woodden. Oletteko katsonut Odontoglossum Pavo'a ja mitä arvelette siitä?" ja hän osoitti kasvia, joka seisoi keskellä pienellä pöydällä olevaa ryhmää huutokaupanpitäjän pöydän alapuolella. Sen latvassa oli terttu mitä sievimpiä valkeita kukkia. Ylimmässä terälehdessä (jos se on terä) ja samoin kunkin pyöreähkön kukan huulella oli pilkku ei laikka, joka oli kuin riikinkukon pyrstösulkain taivaankaarenvärinen silmä, mistä kukka arvattavasti olikin saanut nimensä "Pavo" eli riikinkukko.
"Kyllä, herra, ja minusta se on kaunein mitä eläissäni olen nähnyt. Ei ole Englannissa toista 'glossumia, joka vetäisi vertoja tuolle 'glossum Paving'ille", hän lisäsi vakaumuksella ja sanottuaan sanan liikahti taas vähän. "Mutta monet haluavat saada sen. Näin heidän haistelevan kukan ympärillä kuin, kuin — mäyräkoirat rotan kololla. Ja" (riemuitsevalla äänellä) "he eivät tee sitä tyhjän tähden."
"Aivan niin, Woodden, teillä on terävä äly. Mutta nähkääs, meidän on saatava tuo 'Pavo' maksoi mitä maksoi. Nyt isäukko on lähettänyt hakemaan minua. Tulen heti takaisin, mutta voi sattua este. Jos niin on, niin te saatte tarjota puolestani, sillä en uskalla luottaa noihin asiamiehiin. Tästä saatte valtakirjan", ja hän kirjoitti kortille: 'Puutarhurini Woodden saa määräyksen huutaa puolestani. — S.S.' "Nyt, Woodden", hän jatkoi annettuaan kortin palvelijalle, joka vei sen huutokaupanpitäjälle, "älkää ruvetko narriksi ja päästäkö 'Pavoa' käsistänne."
Seuraavassa hetkessä hän oli mennyt.
"Mitä herra sanoi, sir?" kysyi Woodden minulta. "Ettäkö minun on hankittava tuo 'Paving' maksoi mitä maksoi?"
"Niin", vastasin, "niin hän sanoi. Arvaan, että se maksaa paljon — monta puntaa."
"Mahdollisesti, sir, en voi sanoa. Kaikki mitä tiedän on, että minun on ostettava se, kuten voitte olla todistajani. Herrani — hän ei nureksi rahojen vuoksi. Mitä hän haluaa, sen hän hankkii, tarkoitan, ainakin horkideoja."
"Kaiketi tekin pidätte orkideoista, mr. Woodden?"
"Pidänkö, sir? Minä rakastan niitä!" (Taas hän liikahti.) "En rakasta mitään muuta niin paljon; en edes vanhaa vaimoani" (sitten innostuneena) "enkä edes herraakaan, vaikka Jumala tietää, että rakastan häntä paljon! Mutta pyydän anteeksi, sir" (hän vetäisi taas otsasuortuvaansa), "ettekö tahtoisi pidellä metallilaatikkoanne vähän tiukemmin? Minun on pidettävä silmällä sekä sitä että O'Paving'ia, ja huomasin juuri tuon korkeahattuisen miehen katsovan siihen epäluuloisesti."
Senjälkeen erosimme. Minä vetäydyin nurkkaani, kun taas Woodden asettui pöydän ääreen, toinen silmä kiinnitettynä kukkaan, jota hän kutsui nimellä "O'Paving", ja toinen minun metallilaatikkooni. Totisesti kummallinen otus, ajattelin mielessäni: positiivi — vanha vaimo; komparatiivi — hänen herransa; superlatiivi — orkideanviljelys. Siinä hänen rakkautensa asteet. Mutta lyön vetoa, että hän muuten oli rehellinen, kunnollinen ja hyvä mies.
Kaupanteko laimeni. Erästä määrättyä lajia kuivattua orkideaa oli niin suuri määrä myytävänä, että ei löytynyt ostajia järjellisiin hintoihin, ja suuri osa oli ostettava sisään. Lopulta nerokas mr. Primrose kääntyi korokkeellaan yleisön puoleen.
"Hyvät herrat", hän lausui, "ymmärrän hyvin, että ette tänään ole tulleet tänne ostamaan vähäistä määrää Cattleya Mossiae'ta. Tulette ostamaan tai huutamaan tai näkemään kuinka myydään ihanin Odontoglossum, minkä on tässä maassa nähty kukkivan. Sen omistaa kuuluisa tuontiliike, jonka menestystä tämän jalokiven kuljetuksesta saan onnitella. Hyvät herrat, tämän ihmeellisen kukan pitäisi koristaa kuninkaallista kasvihuonetta. Ja kuitenkin se on tässä kenen tahansa saatavissa, joka haluaa maksaa siitä korkeimman summan, sillä minua on pyydetty ilmoittamaan, että se myydään ehdottomasti. Ja nyt luullakseni", hän lisäsi, luoden silmäyksen kokoutuneisiin, "useimmat suuret kokoilijamme ovat läsnä tässä huoneessa tänä päivänä. Se on totta, nuorta, vapaamielistä orkideanviljelijää mr Somers'ia en näe, mutta hän on jättänyt arvokkaan ylipuutarhurinsa mr. Woodden'in, sillä koko Englannissa ei ole etevämpää orkidean ymmärtäjää (taas Woodden liikahti kovasti), huutamaan puolestaan kuten toivon, samaa loistavaa kukka, josta olen puhunut. Koska kello on tasan puoli yksi, ryhdymme asiaan. Smith, viekää Odontoglossum nähtäväksi, jotta kaikki voivat tarkastaa sen ihanuutta ja varokaa pudottamasta sitä. Hyvät herrat, minun täytyy pyytää teitä olemaan koskettamatta siihen tai tahraamatta sen puhtautta tulipakansavulla. Kahdeksan täydellistä avonaista kukkaa, hyvät herrat ja neljä — ei, viisi nuppua. Voimakas ja täydellisesti terve kasvi, kuusi lehtipeittoista sipulia ja kolme lehdetöntä. Kaksi jako-osaa, jotka minulle on näytetty, voi irroittaa oikeaan aikaan. Mitä tarjotaan Odontoglossum Pavo'sta? Olen utelias näkemään, kuka saa kunnian omistaa tämän täydellisen, verrattoman luonnontuotteen. Kiitos, sir — kolmesataa. Neljä. Viisi. Kuusi. Seitsemän (kolmelta suunnalta.) Kahdeksan. Yhdeksän. Kymmenen. Hyvät herrat, vähän nopeammin! Kiitos, sir — viisitoista. Kuusitoista. Se oli teitä vastaan, mr. Woodden. Ah, kiitos, seitsemäntoista."
"O. Pavon" hurjassa ajossa tuli pysähdys, jonka käytin hyväkseni muuttamalla seitsemäntoista sataa shillinkiä punniksi.
Kautta kunniani, ajattelin itsekseni, kyllä 85 puntaa on hyvä hinta yhdestä kasvista, vaikka se olisikin harvinainen. Woodden pitää vimmatusti kiinni saamistaan määräyksistä.
Mr. Primrose'n vaativa ääni keskeytti mietintäni.
"Hyvät herrat, hyvät herrat", hän sanoi, "ette suinkaan anna tuon mitättömän olennon viedä nenänne edestä kukkamaailman ihmeellisintä tuotetta, josta sanon toistamiseen, että se on ainoa laatuansa. Eteenpäin, eteenpäin! No, jos minun täytyy, niin täytyy, vaikka tällaisen onnettomuuden jälkeen en ensi yönä saa unta. Yksi", ja vasara iski ensimmäisen kerran. "Ajatelkaa, hyvät herrat, asemaani, ajatelkaa, mitä korkeat omistajat, jotka tavallisesta hienotunteisuudestaan ovat jääneet pois tilaisuudesta, tulevat minulle sanomaan, kun olen pakotettu ilmoittamaan heille surullisen totuuden. Kaksi", ja vasara iski toisen kerran. "Smith, pitäkää kädessänne kukkaa. Näyttäkää sitä yleisölle. Antakaa heidän nähdä, mitä he ovat kadottamaisillaan."
Smith kohotti kukkaa, johon jokainen tuijotti. Pieni norsunluinen vasara heilui mr. Primrose'n pään päällä. Se oli jo putoamassa, kun tyyni, pitkäpartainen mies, joka siihen asti ei ollut ottanut osaa huutamiseen, nosti päätään ja sanoi hiljaa — "Kahdeksantoista sataa."
"Oi", huudahti mr. Primrose, "sitä jo arvelinkin. Olin vakuutettu, ettei Englannin suurinten kokoelmain omistaja sallisi tämän aarteen liukua käsistään ilman taistelua. Teitä vastaan, mr. Woodden."
"Yhdeksäntoista, sir", sanoi Woodden kivenkovalla äänellä.
"Kaksituhatta", kajahdutti pitkäpartainen herra.
"Kaksikymmentäyksi sataa", sanoi Woodden.
"Oikein, mr. Woodden", huusi mr. Primrose. "Totisesti edustatte isäntäänne arvokkaasti. Olen varma, ettette pysähdy muutamain kurjain puntien vuoksi."
"En, mikäli ymmärrän", pääsi Woodden'ilta. "Olen saanut määräykseni ja toimin niiden mukaan."
"Kaksikymmentäkäksi sataa", virkkoi pitkäparta.
"Kaksikymmentäkolme", äännähti Woodden.
"Tuhat tulimmaista!" huusi pitkäparta ja syöksyi ulos.
"'Odontoglossum Pavo' menee kahdestakymmenestäkolmesta sadasta, vain kahdestakymmennestäkolmesta sadasta", huusi huutokaupanpitäjä. "Eikö lisätä kahteenkymmeneenkolmeen sataan? Mitä? Eikö? Silloin minun on tehtävä velvollisuuteni. Yksi. Kaksi. Viimeisen kerran — eikö lisätä? Kolme. Myyty mr. Woodden'ille, joka huusi isäntänsä mr. Somers'in puolesta."
Vasara putosi terävästi iskien, ja samassa silmänräpäyksessä nuori ystäväni syöksyi huoneeseen.
"No, Woodden", hän virkkoi, "onko 'Pavo' jo ollut myytävänä?"
"Se on ollut myytävänä ja myyty, sir. Minä sen ostin."
"Ostitteko hemmetissä? Mikä oli hinta?" Woodden raapaisi päätään.
"En tiedä oikein, sir, en ole milloinkaan ollut hyvä laskennossa, sillä en ole saanut paljoa kirjaoppia, mutta se on kaksikymmentäkolme jotakin."
"Kaksikymmentäkolme puntaako? Ei, kyllä sen on täytynyt olla enemmän. Jumaliste! Sen täytyy olla 230. On se kaunis summa, mutta kaiketi kukka on sen arvoinen."
Samassa hetkessä mr. Primrose, joka kumartuneena pöytänsä yli innokkaassa keskustelussa muutamain kiihoittuneiden orkideahullujen kanssa, nosti päätään.
"Ah, siinähän olettekin, mr. Somers", hän virkkoi. "Koko yleisön nimessä sallikaa minun onnitella itseänne saatuanne omaksenne verrattoman Odontogiossum Pavo'n, jonka mielestäni joka suhteessa vaatimaton hinta oli 2,300 puntaa."
Todellakin tuo nuori mies osasi hyvin ottaa sen vastaan. Hän vavahti vähäisen ja kävi hiukan kalpeaksi, siinä kaikki. Woodden heilahteli edestakaisin kuin kaatuva puu. Minä metallilaatikkoineni vetäydyin nurkkaani. Niin, olin siksi hämmästynyt, että jalkani eivät tuntuneet kantavan. Ihmiset alkoivat puhella, mutta keskustelun huminan yli kuulin nuoren Somers'in matalan äänen:
"Woodden, te olette syntynyt hulluksi", ja vastauksen: "Sitä äitinikin aina sanoi, herra, ja hän kai sen tiesi, jos kuka. Mutta mitä väärää olen nyt tehnyt? Tottelin saamaani määräystä ja ostin 'O'Pavingin'."
"Niin. Älkää olko pahoillanne, miesrukka, oma syyni se on eikä teidän. Itse olen hulluksi syntynyt. Mutta voi taivas! Kuinka suoriudun tästä?" Sitten hän sai takaisin mielenmalttinsa, asteli korokkeen luo ja sanoi pari sanaa huutokaupanpitäjälle. Mr. Primrose nyökkäsi, ja minä kuulin hänen vastaavan:
"Oi, kyllä se käy, älkää olko millännekään. Emme voi vaatia, että tämäntapainen asia suoritetaan ihan hetkessä. Kuukausi tästä päivästä on sopiva."
Sitten hän jatkoi myyntiä.