III.
SIR ALEXANDER JA STEPHEN.
Juuri samalla hetkellä näin vierelläni seisomassa hennonnäköisen, komean miehen, jolla oli neliskulmainen parta ja kauniit vaikka vähän pahantuuliset kasvot. Hän katseli ympärilleen kuin ainakin se, joka on joutunut tuntemattomaan paikkaan.
"Ehkä voitte sanoa minulle, sir", hän kääntyi puoleeni, "onko tässä huoneessa eräs herrasmies, jonka mini on mr. Somers? Olen hyvin lyhytnäköinen ja täällä on paljon väkeä."
"On kyllä", vastasin, "hän osti juuri ihanan orkidean, jonka nimi on
'Odontogiossum Pavo'. Siitä juuri kaikki puhelevat."
"Niinkö? Ostiko hän todella? Ja voitteko sanoa, paljonko hän siitä maksoi?"
"Suunnattoman summan", vastasin. "Luulin sen olevan kaksituhatta kolmesataa shillinkiä, mutta se kuulukin olevan 2,300 puntaa."
Kaunis, vanhahko herrasmies kävi aivan punaiseksi kasvoiltaan, niin punaiseksi, että luulin hänen saavan kohtauksen. Hetken aikaa hän hengitti raskaasti.
"Kilpailija", ajattelin itsekseni, ja jatkoin kertomusta, sillä mieleeni välähti, että se saattaisi olla hänelle mielenkiintoinen.
"Nuori mies oli, nähkääs, kutsuttu isänsä puheille. Kuulin hänen antavan puutarhurilleen, jonka nimi on Woodden, määräyksen ostaa kasvi mihin hintaan tahansa."
"Mihin hintaan tahansa! Todellakin. Hyvin mielenkiintoista; jatkakaa, sir."
"No niin, puutarhuri osti sen, hirveän kilpailun jälkeen, siinä kaikki. Katsokaa, tuolla hän käärii sitä paperiin. Tarkoittiko hänen isäntänsä, että hänen piti mennä niin pitkälle kuin hän meni, sitä suuresti epäilen. Mutta tuolla hän tuleekin. Jos tunnette hänet —"
Nuori mr. Somers asteli hieman kalpeana ja hajamielisenä minua kohti nähtävästi aikoen puhua kanssani; hänellä oli kädet taskussa ja suussa sytyttämätön sikari. Hänen katseensa sattui vanhaan herraan, ja hänet nähdessään hänen huulensa suippenivat kuin vihellykseen ja sikari putosi suusta.
"Halloo, isä!" hän virkkoi iloisella äänellään. "Sain sanasi ja kävin etsimässä sinua, mutta enpä ikinä uskonut löytäväni sinua täältä. Orkideat eivät ole sinun kauppatavaraasi, vai mitä?"
"Vai et uskonut!" vastasi isä ääni salpautuen. "Ei, enpä tarvitse paljoakaan — tuota haisevaa roskaa", ja hän heilautti sateenvarjoaan kauniita kukkia kohti. "Mutta sinä sitävastoin kyllä, Stephen. Tämä herrasmies tässä kertoo sinun juuri ostaneen hyvin hienon lajin."
"Minun täytyy puolustautua", keskeytin puheen ja käännyin mr. Somers'in puoleen. "Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta, että tämä — komea herra", tässä poika hieman hymyili, "oli teidän läheinen omaisenne."
"Oi, älkää toki, mr. Quatermain. Miksi te ette saisi puhua asiasta, josta tullaan lukemaan joka lehdestä. Niin, isä, olen ostanut erittäin hienon lajin, hienoimman mitä tunnetaan, tai oikeammin Woodden teki sen puolestani sillä aikaa kuin minä olin etsimässä sinua, mikä on tietysti sama asia."
"Vai niin, Stephen, ja mitä maksoit kukasta? Kuulin mainittavan summan, mutta luulen siinä tapahtuneen erehdyksen."
"En tiedä, mitä olet kuullut, isä, mutta se kuuluu huudetun 2,300 puntaan. Se on tosin paljoa enemmän kuin mitä voin saada käsiini ja aioin tulla pyytämään sinua lainaamaan minulle rahat, ellei oman niin perheen luoton vuoksi. Mutta voimme puhua siitä myöhemmin."
"Niin, Stephen, voimme puhua asiasta myöhemmin. Tai oikeastaan, kun nyt on enimmän aikaa, voimme puhua siitä heti. Tule toimistooni. Ja, sir", (sen hän sanoi minulle), "koska näytte tuntevan yksityiskohtia, pyytäisin teitä tulemaan mukaan; ja myöskin teitä, Pölkkypää" (tämä sanottiin Woodden'ille, joka juuri silloin lähestyi kukkineen).
Olisin luonnollisesti saattanut kieltäytyä sillä tavalla annetusta kutsusta, mutta en kuitenkaan sitä tehnyt. Halusin nähdä asian loppuun ja sanoa sanan nuoren Somers'in puolustukseksi, jos sattui tilaisuutta. Lähdimme siis huoneesta niiden läsnäolijain naurun saattamina, jotka olivat kuulleet keskustelun. Kadulla seisoi loistava parivaljakko; puuteroitu lakeija avasi oven. Pilkallisella kumarruksella sir Alexander kehoitti minua astumaan vaunuihin, minkä teinkin, valiten yhden takaistuimista, syystä että sillä oli enemmän tilaa metallilaatikolleni. Sitten astui sisään mr. Stephen, sitten Woodden kolisteli vaunuihin, pidellen edessään kallisarvoista kukkaansa kuin virkasauvaa, ja kaikkein viimeksi, nähtyään meidät kaikki onnellisesti istumassa, sir Alexander itsekin astui sisälle.
"Minne, sir?" kysyi lakeija.
"Toimistoon", hän sähisi, ja samassa lähdettiin liikkeelle. Neljä pettynyttä sukulaista hautajaisvaunuissa eivät olisi voinee istua äänettömämpinä. Tunteemme näyttivät liian syviltä puhjetakseen sanoiksi. Ainoastaan sir Alexander teki huomautuksen ja sen minulle. Se kuului:
"Jos tahtoisitte nostaa tuon kirotun metallilaatikkonne painamasta kylkiluitani, olisin kiitollinen teille."
"Pyydän anteeksi", minä huudahtin ja koettaessani olla sovitteleva pudotin laatikon hänen varpailleen. En huoli toistaa hänen tekemäänsä huomautusta, mutta voin mainita, että hän oli julmistunut. Mutta hänen poikaansa tilanteen mahdottomuus äkkiä alkoi vaivata. Hän potki minua sääreen, tohtipa vielä iskeä silmääkin ja alkoi sitten silminnähtävästi paisua tukahdutetusta naurusta. Minä olin tuskassa ja pelossa, sillä jos hän olisi purskahtanut, silloin en tiedä, mitä olisi saattanut tapahtua. Onneksi ajoneuvot juuri silloin pysähtyivät komean toimiston oven eteen. Odottamatta lakeijaa mr. Stephen kömpi vaunuista ja katosi rakennuksen sisälle — arvattavasti nauramaan rauhassa. Sitten minä laskeuduin alas metallilaatikko kainalossa; sen jälkeen komennuksesta Woodden kukkineen; ja viimeisenä tuli sir Alexander.
"Jääkää tähän", hän sanoi ajajalle; "en viivy kauan. Tehkää hyvin ja seuratkaa minua, herra, ja te myöskin, puutarhuri."
Me astuimme hänen jäljestään ja saavuimme isoon, komeasti ja tukevasti sisustettuun huoneeseen. Voin sanoa selitykseksi, että sir Alexander Somers oli äärettömän rikas kultaharkkomeklari, mikä sitten meklari lieneekään. Mr. Stephen oli jo asettunut huoneeseen; hän istui sääriään heilutellen ikkunalaudalla.
"Nyt olemme yksin ja mukavasti", ulvoi sir Alexander pilkallisella ja julmalla äänellä.
"Sanoi käärmeenkesyttäjä kaniinille", minä lisäsin.
En aikonut sitä sanoa, mutta olin käynyt hermostuneeksi ja ajatus livahti huuliltani sanoina. Taas mr. Stephenin kasvot alkoivat paisua. Hän käänsi ne akkunaan kuin katsellakseen vastapäistä seinää, mutta minä näin hänen hartiainsa hytkyvän. Himmeä älyn välähdys syttyi Woodden'in kalpeaan silmään. Noin kolmea minuuttia myöhemmin hän oli ymmärtänyt pilan. Hän kulahdutti jotakin käärmeenkesyttäjistä ja kaniineista ja päästi lyhyen, äänekkään naurun.
Mitä tulee sir Alexanderiin, hän virkkoi vain:
"En käsittänyt oikein huomautustanne, sir, tahtoisitteko olla ystävällinen ja toistaa sen?"
Kun en näyttänyt halukkaalta seuraamaan kehoitusta, hän jatkoi:
"Ehkä siinä tapauksessa tahtoisitte toistaa, mitä kerroitte minulle myymälähuoneessa?"
"Minkävuoksi?" kysyin. "Puhuinhan aivan selvästi ja te näytitte ymmärtävän."
"Olette oikeassa", sir Alexander vastasi; "ajan hukkaaminen on tarpeetonta." Hän kierteli Woodden'in ympärillä, joka seisoi lähellä ovea, yhä pidellen edessään paperiin käärittyä kasvia. "No, Pölkkypää", hän kiljui, "sanokaa miksi ostitte tuon roskan?"
Woodden ei vastannut, ainoastaan liikahti vähän. Sir Alexander uudisti kysymyksensä. Tällä kertaa Woodden asetti kukan pöydälle ja vastasi:
"Jos puhutte minulle, sir, niin se ei ole minun nimeni, ja sitäpaitsi, jos nimitätte minua vielä sillä tavalla, niin puhkaisen päänne, vaikka olisitte kuka", ja hyvin harkitusti hän kääri ylös hihansa, paljastaen ruskeat käsivartensa, minkä nähdessäni minäkin olin tukahtua sisälliseen nauruun.
"Kuulkaa nyt, isä", sanoi mr. Stephen, astuen esille. "Mitä tämä kaikki hyödyttää? Asia on aivan selvä. Minä käskin Woodden'in ostaa kukan mihin hintaan tahansa. Sen lisäksi annoin hänelle kirjallisen valtuuden, joka vietiin huutokaupanpitäjälle. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Totta kyllä ei koskaan johtunut mieleeni, että hinta nousisi 2,300 puntaan — typerä 300 puntaa oli ajatukseni, mutta Woodden täytti vain saamansa käskyn, eikä häntä sentakia saa solvata."
"Siinä on herra, jota kelpaa palvella", huomautti Woodden.
"Hyvä on, nuori mies", vastasi sir Alexander, "olet ostanut tavaran.
Tahdotko nyt olla hyvä ja sanoa, miten ehdotat sen maksettavaksi?"
"Minä ehdotan, isä, että sinä maksat sen", vastasi mr. Stephen miellyttävästi. "Kaksituhatta kolmesataa puntaa tai kymmenen kertaa niin paljon ei tee sinua huomattavasti köyhemmäksi. Mutta jos, niinkuin on luultavaa, sinä katsot asiaa eri kannalta, silloin on ehdotukseni, että maksan sen itse. Kuten tiedät, tuli osalleni äitini testamentin mukaan määrätty rahasumma, jota sinä vain elinaikasi saat hallita. Aion nostaa summan tällä takuulla — tai muuten."
Jos sir Alexander oli ennestään vihainen, oli hän nyt kuin hullu härkä kiinalaisen sananparren mukaan. Hän raivosi ympäri huonetta; hän käytti sanoja, joiden ei pitäisi päästä yhdenkään kunniallisen kultakauppiaan huulilta, sanalla sanoen, hän teki kaikkea, mitä hänen asemassaan olevan henkilön ei olisi pitänyt tehdä. Raivottuaan väsyksiin asti hän syöksyi pöydän ääreen, repäisi maksumääräyslipun kirjastaan ja merkitsi siihen £ 2,300.—.—. maksettavaksi haltijalle, kuivasi sen imupaperilla, rypisti kokoon ja kirjaimellisesti heitti pojalleen vasten kasvoja.
"Sinä arvoton nulikka ja tyhjäntoimittaja!" hän jyrisi. "Minä panen sinut tänne toimistoon, jotta oppisit arvokkaita ja kunniallisia tapoja ja vähitellen pääsisit arvossapidettyyn asemaan. Mitä tapahtuu? Sinä et välitä vähääkään kultakaupasta, näytät jäävän koko asiasta aivan tietämättömäksi. Et myöskään hävitä rahojasi, tai oikeammin minun rahojani, millään hienon miehen tavalla, niinkuin esimerkiksi kilpa-ajoissa tai korttipelissä tai edes — no, olkoon sanomatta. Ei, sinä valitset kukat, mitättömät, kurjat kukat, joita lehmä syö ja liikeapulaiset kasvattavat takapihoilla."
"Vanha idyllimäinen maku: Aatamin otaksutaan asuneen puutarhassa", uskalsin pistää väliin.
"Tahtoisitkohan pyytää pörrötukkaista ystävääsi olemaan hiljaa", ärjyi sir Alexander. "Aioin juuri lisätä, vaikkakin oman nimeni vuoksi aion vastata veloistasi, että olen tällaisesta saanut kyllikseni. Teen sinut perinnöttömäksi, jos elän kello neljään, jolloin asianajajain toimistot suljetaan, sillä Jumalan kiitos en omista mitään perittyä, ja minä erotan sinut toiminimestä. Saat lähteä ansaitsemaan elatuksesi millä tavalla haluat, vaikka orkideanviljelyksellä, jos se sinua miellyttää." Hän pysähtyi vetämään henkeä.
"Siinäkö kaikki, isä?" kysyi mr. Stephen ottaessaan taskustaan sikaria.
"Ei vielä, sinä kylmäverinen kerjäläisnulikka. Twickenham'issä oleva talosi on minun. Saat olla hyvä ja muuttaa pois; aion ottaa sen haltuuni."
"Omasta mielestäni, isä, olen oikeutettu viikon irtisanomisaikaan, niinkuin kuka vuokraaja tahansa", virkkoi mr. Stephen ja sytytti sikarinsa. "Ja jos sinä vastaat kieltävästi, täytynee minun pyytää sinua antamaan häätömääräys. Ymmärrät kai, että minun täytyy järjestellä asioitani, ennenkuin voin niin äkkiä astua ulos elämään."
"Suu kiinni, sinä — sinä — kurkkukasvi!" raivosi hurjistunut kaupparuhtinas. Samassa hän joutui innostuksen valtaan. "Etkö ajattelekin enemmän rumaa kukkaa kuin vanhaa isääsi? Joka tapauksessa aion tehdä lopun tuosta", ja hän huitaisi pöydällä olevaa kukkaa, ilmeisesti aikoen vahingoittaa sitä.
Mutta sen huomasi valpas Woodden. Kuin väijyvä peto hän pujahti suurena ja leveänä sir Alexanderin ja hänen vihansa esineen väliin.
"Koskekaapa 'O'Paving'iin', niin isken teidät maahan", hän huusi venyttäen.
Sir Alexander katsahti 'O'Paving'iin', sitten Woodden'in lampaanreiden levyiseen nyrkkiin ja — muutti mielensä.
"Kirottu 'O'Paving'", hän sanoi, "ja joka-ikinen, joka on sen kanssa tekemisissä", ja syöksyi samassa ulos huoneesta, paukauttaen oven jäljestään kiinni.
"No niin, nyt se on ohi", virkahti mr. Stephen, leyhytellen itseään nenäliinalla. "Hermostuttava kohtaus, vai mitä, mr. Quatermain — mutta olen nähnyt sen ennenkin, niin sanoakseni. Ja mitä sanoisitte nyt aamiaispäivällisistä? Pym on aivan likellä, ja siellä saa hyvin hyviä ostereja. Mutta ehkä on parasta ajaa pankin ohi ja nostaa nämä rahat. Kun isäni on vihainen, hän saattaa tehdä mitä vain. Hän voi vaikka peruuttaa maksumääräyksen. Woodden, lähtekää te Twickenham'iin 'O'Pavo'n' kanssa. Pitäkää sitä lämpimänä, sillä se on hyvin arka kylmälle. Pankaa se lämpöhuoneeseen täksi yöksi ja antakaa sille vähän, hyvin vähän haaleaa vettä, mutta varokaa koskemasta kukkaan. Ottakaa nelipyöräiset rattaat, ne kulkevat hitaasti mutta varmasti, ja muistakaa pitää ikkunat auki ja olla tupakoimatta. Tulen kotiin päivälliseksi."
Woodden pyyhkäisi otsasuortuvaansa, otti ruukun vasempaan käteensä ja lähti oikea nyrkki pystyssä — luultavasti siltä varalta että sir Alexander odottaisi häntä nurkan takana.
Senjälkeen mekin läksimme ja pysähdyttyämme hetkiseksi pankkiin nostamaan rahoja, jotka, kuten huomasin, summasta välittämättä maksettiin ilman muuta, söimme ostereja eräässä ravintolassa, joka oli niin täynnä, että emme voineet keskustella.
"Mr. Quatermain", sanoi toverini, "on harmillista, ettemme voi puhella täällä, vielä vähemmin katsella orkideaanne, jota haluaisin perinpohjin tutkia. Ainakin viikon ajan minulla on vielä katto pääni päällä ja, lyhyesti sanoen, tahtoisitteko tulla vieraakseni päiväksi tai pariksi? Minä en tiedä mitään teistä, ja te tiedätte minusta ainoastaan, että olen nuorukainen, jonka isäni on tehnyt perinnöttömäksi, syystä että en ole osannut olla hänelle mieliksi. Saattaa kuitenkin olla mahdollista, että voisimme viettää yhdessä muutamia hauskoja hetkiä, puhellen kukista ja muusta senkaltaisesta; tarkoitan, ellette ole lupautunut mihinkään muuhun."
"En ole lupautunut", vastasin. "Olen vain Etelä-Afrikasta tullut muukalainen ja asun hotellissa. Jos annatte minulle sen verran aikaa, että voin noutaa tavarani, tulen mielelläni yöksi luoksenne."
Mr. Somers'in pienellä koiravaljakolla, joka odotti kaupungin tallissa, saavuimme Twickenham'iin noin puoli tuntia ennen auringonlaskua. Talo, jonka nimi oli Verbena Lodge, oli pieni, neliskulmainen punatiilirakennus, peräisin varhaisemmalta Yrjön-aikakaudelta, mutta puutarhat, jotka peittivät yli neljäkymmentä aaria tiIan pinta-alaa, olivat hyvin kauniit tai olivat ainakin olleet sitä kesällä. Kasvihuoneissa emme käyneet, sillä oli liian myöhäistä nähdä kukkia. Juuri meidän tullessamme Wooddenkin saapui nelipyöräisillä rattaillaan ja lähti isäntänsä kanssa katsomaan paikkaa "O'Pavo'lIe".
Sitten seurasi päivällinen, hyvin hauska ateria. Isäntäni oli sinä päivänä työnnetty ulos maailmaan, mutta tämän seikan hän ei sallinut vaikuttaa iloisuuteensa vähääkään. Nähtävästi hän oli päättänyt nauttia hyvyyksistään niin kauan kuin niitä riitti, sillä hänen samppanjansa ja portviininsä olivat erinomaisia.
"Nähkääs, mr. Quatermain", hän sanoi, "on vain hyvä, että saimme ryöpyn, sillä se on kuohunut jo pitkän aikaa. Arvoisa isäni on ansainnut niin paljon rahaa, että hän tahtoisi minunkin ryhtyvän samaan puuhaan. Mutta minä en ymmärrä sen tarpeellisuutta. Pidän kukista, etenkin orkideoista, ja vihaan kultakauppaa. Minun mielestäni ainoa säädyllinen paikka Lontoossa on myymälähuone, jossa tapasimme toisemme, ja Kukkaviljelystarha."
"Niin", vastasin hyvin epäröiden, "mutta asia näyttää hiukan vakavalta. Isänne korosti hyvin aikomuksiaan, ja kuinka aiotte tällaisen elämän jälkeen", osoitin kaunista hopeakalustoa ja portviiniä, "tulla toimeen kovassa maailmassa?"
"Älkää luulko, että välitän siitä vähääkään, muutos saattaisi olla hauskakin. Vaikkakaan isäni ei muuttaisi mieltään, minkä hän kylläkin voi tehdä, sillä pohjaltaan hän pitää minusta, koska olen rakkaan äitini kaltainen, eivät asiat olisi kovin huonosti. Minulla on vähän rahaa äitini perintönä, £ 6,000 tai 7,000, ja sitten myyn 'Odontoglossum Pavon' sir Joshua Tredgold'ille siitä hinnasta, minkä hän antaa — hän on juuri se pitkäpartainen herra, jonka kerroitte kilpailleen Woodden'in kanssa yli kahteentuhanteen puntaan — tai ellei hän enää halua, jollekulle muulle. Kirjoitan asiasta tänä iltana. Sanottavia velkoja minulla ei liene, sillä isäukko on antanut minulle vuosittain £ 3,000, tai se on oikeastaan osuuteni liikevoitosta ja palkka työstäni kultavälitysliikkeessä, ja paitsi kukkia minulla ei ole muita kalliita mielitekoja. Siis menneisyys hemmettiin, ja tämä tulevaisuudelle ja mitä se mukanaan tuonee", ja hän tyhjensi portviinilasinsa ja nauroi hilpeätä nauruaan.
Hän oli todella erittäin miellyttävä nuori mies, tosin hiukan liian huoleton, mutta huolettomuus ja nuoruus sopivat yhteen kuin paloviina ja soota.
Vastasin maljaan ja join pohjaan viinini, sillä otan mielelläni hyvän viinilasin, milloin satun saamaan, niinkuin tekisi kuka tahansa, joka on kuukausimääriä saanut vain pilautunutta vettä, vaikka myönnänkin sen sopivan minulle paremmin kuin portviini.
"No, mr. Quatermain", hän jatkoi, "jos olette valmis, niin sytyttäkää piippunne, ja menkäämme toiseen huoneeseen tutkimaan Cypripediumianne. En saa unta yöllä, ellen vielä kerran saa sitä nähdä. Odottakaa kuitenkin hetkinen, jotta saamme käsiimme tuon vanhan aasin, Woodden'in, ennenkuin hän menee sisään."
"Woodden", virkkoi isäntä, kun puutarhuri saapui, "tämä herrasmies, mr. Quatermain, näyttää teille orkidean, joka on kymmentä kertaa kauniimpi kuin 'O'Pavo'."
"Pyydän anteeksi, sir", vastasi Woodden, "mutta jos mr. Quatermain sanoo niin, hän valehtelee. Sitä ei ole luonnossa; sellaista kukkaa ei kasva missään."
Avasin laatikon ja paljastin kultaisen Cypripediumin. Woodden tuijotti siihen ja liikahti. Sitten hän tuijotti taas ja koetteli päätään ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että se oli hänen hartioillaan. Sitten hän hengähti syvään.
"No niin, jos tuo kukka ei ole tehty, niin se on mestarikukka! Jos saisin nähdä tuon kasvin kukkivan, kuolisin onnellisena."
"Woodden, olkaapa vaiti ja istuutukaa", huudahti hänen isäntänsä. "Niin, siihen missä voitte katsella kukkaa. Nyt, mr. Quatermain, tahtoisitteko kertoa meille tarinan orkideasta alusta loppuun. Tietysti mainitsematta paikkaa, jos niin haluatte, siliä ei ole kaunista kysellä salaisuuksia. Woodden on luotettava ja osaa pitää suunsa kiinni, ja samoin minä."
Huomautin olevani vakuutettu heidän vaitiolostaan, ja senjälkeen puhuin puoli tuntia melkein keskeytymättä, salaamatta mitään ja selittäen, että hain innokkaasti sellaista henkilöä, joka kustantaisi retkikunnan etsimään tätä harvinaista kasvia, joka luullakseni oli ainoa laatuansa koko maailmassa.
"Kuinka paljon se maksaa?" mr. Somers kysyi.
"Minä arvioin sen noin 2,000 puntaan", vastasin. "Meillä täytyy, nähkääs, olla paljon miehiä, pyssyjä ja ruokavaroja, sitäpaitsi kauppatavaraa ja lahjoja."
"Minusta se on vähän. Mutta, mr. Quatermain, jos otaksutaan, että retki onnistuu ja kasvi löydetään, mitä sitten?"
"Sitten ehdotan, että Veli Johannes, joka on keksinyt sen ja josta kerroin, saa kolmannen osan sen myyntihinnasta, minä retkikunnan johtajana samoin kolmannen osan ja se, joka hankkii tarpeelliset rahat, jäljellä olevan kolmasosan."
"Hyvä! Se on päätetty."
"Mikä on päätetty?" kysyin.
"No se, että toimitamme jaon teidän ehdottamassanne suhteessa, mutta vain sillä ehdolla, että minä saan osani luonnossa — tarkoitan kasvia, ja että loput siitä saan ensimmäisenä ostaa sovitusta hinnasta."
"Mutta, mr. Somers, toivotteko siis saavanne hankituksi nuo 2,000 puntaa ja aiotteko todella ottaa mieskohtaisesti osaa retkeen?"
"Tietysti aion. Luulin teidän ymmärtäneen. Tarkoitan, siinä tapauksessa, että huolitte minut. Vanha mielipuoli ystävänne, te ja minä aiomme yhdessä etsiä ja löytää kultaisen kukan. Se on siis päätetty."
Seuraavana päivänä päätös vahvistettiin kirjallisesti, kahtena kappaleena kirjoitetulla, kummankin allekirjoittamalla sopimuksella.
Ennenkuin kaikki lopullisesti saatiin järjestykseen, vaadin kuitenkin, että mr. Somers'in piti puhutella viimeistä kumppaniani Charles Scroope'a kahden kesken, jotta viimemainittu voisi antaa hänelle täydellisen ja yksityiskohtaisen kuvauksen minusta. Nähtävästi keskustelun tulos oli tyydyttävä, niin ainakin päätin siitä hyvin sydämellisestä ja kunnioittavasta käytöksestä, jolla nuori Somers kohteli minua senjälkeen. Pidin myöskin velvollisuutenani selittää hänelle hyvin selvästi ja Scroope'n ollessa todistajana aikomamme yrityksen suuret vaarat. Sanoin hänelle suoraan, että hänen piti olla valmis kuolemaan nälkään tai kuumeeseen, petojen tai villi-ihmisten käsiin, kun taas menestys oli hyvin epätietoinen ja luultavasti saavuttamaton.
"Tekin antaudutte samoihin vaaroihin", hän sanoi.
"Niin kyllä", vastasin, "mutta ne kuuluvat siihen kovaan elinkeinoon, jota harjoitan metsästäjänä ja tutkimusretkeilijänä. Sitäpaitsi nuoruuteni on ohi, ja olen läpikäynyt kokemuksia ja tappioita, joista te ette tiedä mitään ja jotka saattavat minut panemaan hyvin vähän arvoa elämälle. En pidä paljon väliä, kuolenko vai saanko elää vielä muutamia vuosia. Sen lisäksi seikkailun kiihoitus on käynyt minulle jonkinlaiseksi välttämättömyydeksi. En usko, että voisin kauan elää Englannissa. Olen sitäpaitsi fatalisti. Uskon, että kun aikani tulee, minun on lähdettävä, ja että tuo hetki on ennakolta määrätty ja etten millään teollani kykene sitä kiirehtimään tai viivyttämään hetkeäkään. Teidän olosuhteenne ovat erilaiset. Olette kovin nuori. Jos jäätte tänne ja lähestytte isäänne oikeassa hengessä, hän epäilemättä unohtaa kaikki kovat sanat, jotka hän äskettäin teille lausui ja joihin todella annoittekin hänelle jonkun verran aihetta. Kannattaako hylätä sellaiset mahdollisuudet ja antautua sellaisiin vaaroihin yhden harvinaisen kukan löytämisen toivossa? Sanon tämän omaksi tappiokseni, sillä mahtanee käydä vaikeaksi löytää toista henkilöä, joka olisi halukas antamaan £ 2,000 tällaiseen tarkoitukseen, mutta sittenkin vaadin teitä punnitsemaan sanojani."
Nuori Somers katsoi minuun hetkisen, puhkesi sitten sydämelliseen nauruun ja huudahti: "Mitä muuta lienettekään, mr. Allan Quatermain, joka tapauksessa olette hieno mies. Ei ainoakaan kultakauppias koko kaupungissa olisi niin kauniisti puhunut omaa etuaan vastaan."
"Kiitos", minä vastasin.
"Sitäpaitsi", hän jatkoi, "minäkin olen kyllästynyt Englantiin ja haluan nähdä maailmaa. En etsi ainoastaan kultaista Cypripediumia, vaikka senkin kyllä mielelläni haluaisin. Se on vain vertauskuva. Etsin seikkailua ja romantiikkaa. Kuten te minäkin olen fatalisti. Jumala on valinnut oman aikansa lähettäessään meidät tänne, ja minä luotan siihen, että hän valitsee oman aikansa myöskin kutsuessaan meidät jälleen pois. Vaarat jätän siis Hänen käteensä."
"Niin, mr. Somers", minä vastasin hyvin juhlallisesti. "Seikkailuja ja romantiikkaa saatatte kyllä löytää, niitä on runsaasti Afrikassa, Tahi löydätte nimettömän haudan jossain kuumeisessa rämeseudussa, Mutta olette itse valinnut ja rohkeutenne miellyttää minua."
Kuitenkin olin niin vähän tyytyväinen tähän asiaan, että noin viikkoa ennen lähtöämme rohkaisin pitkän harkinnan jälkeen mieleni ja kirjoitin sir Alexander Somers'ille kirjeen, jossa selitin koko jutun niin selvästi kuin osasin salaamatta edes yrityksemme vaarallista luonnetta. Lopuksi kysyin, pitikö hän viisaana sallia ainoan poikansa lähteä sellaiselle retkelle vain vähäisen erimielisyyden vuoksi.
Kun ei kirjeeseen tullut vastausta, jatkoin matkavarustuksia. Rahaa oli runsaasti, sillä "O'Pavo'n" jälleenmyynti sir Joshua Tredgold'ille oli onnistunut tyydyttävästi vaikkakin pienellä tappiolla, ja niin saatoin iloisin mielin käyttää varoja kaikkeen tarpeelliseen, Ei milloinkaan ennen minulla ole ollut sellaisia varustuksia kuin ne, jotka lähetettiin edeltämme laivaan.
Vihdoin lähtöpäivä tuli. Seisoimme Paddington'in asemasillalla, odottaen Dartmouth'in junan lähtöä, siihen aikaan nimittäin Afrikan laivat lähtivät tästä satamasta. Minuuttia tai paria ennen junan lähtöä, juuri ollessamme astumassa vaunuun, huomasin tutun näköiset kasvot, joidenka omistaja nähtävästi etsi jotakuta tungoksesta.
"Mr. Briggs", sanoin hänen ohikulkiessaan, "etsittekö mr. Somers'ia?
Hän on tuolla sisällä."
Kirjuri hyppäsi vaununosastoon ja ojensi mr. Somers'ille kirjeen. Sitten hän taas sukelsi esiin ja odotti. Somers luki kirjeen ja repäisi irti puhtaan arkinpuoliskon, jolle hän kiireesti kirjoitti muutaman sanan. Hän antoi sen minulle, jotta ojentaisin sen Briggs'il!e, enkä voinut olla katsomatta, mitä siihen oli kirjoitettu. Sanat kuuluivat: "Liian myöhäistä nyt. Jumala siunatkoon Sinua, rakas isäni. Toivon, että tapaamme toisemme taas. Ellemme, niin koeta ajatella ystävällisesti paljon vaivaa tuottanutta ja typerää poikaasi, Stephen." Hetken kuluttua juna oli lähtenyt.
"Sivumennen sanoen", hän virkkoi, kun puhalsimme asemalta, "sain terveisiä isältäni, joka lähettää tämän teille."
Avasin kirjekuoren, jolle osoite oli kirjoitettu rohkealla, pyöreällä käsialalla, joka mielestäni oli kuvaavaa kirjoittajalle, ja luin seuraavaa:
"K. Herra!
Ymmärrän vaikutteenne, jotka saivat Teidät kirjoittamaan minulle ja kiitän Teitä sydämellisesti kirjeestänne, joka todistaa, että olette arvostelukykyinen ja kunniantuntoinen mies. Kuten otaksutte, retki, jolle poikani on lähtenyt, ei mielestäni ole järkevä. Olette huomannut erotuksen hänen ja minun välillä, sillä ne astuivat vastakkain Teidän läsnäollessanne. Itse asiassa tunnen olevani Teille anteeksipyynnön velkaa siitä, että sekoitin Teidät ikävään perheriitaan. Kirjeenne sain vasta tänään, sillä se oli lähetetty minulle toimistosta käsin maatilalleni. Olisin heti tullut kaupunkiin, mutta olen pahaksi onneksi saanut leinikohtauksen, joka tekee minulle mahdottomaksi liikkumisen. Senvuoksi en voi muuta kuin kirjoittaa pojalleni toivoen, että kirje, jonka lähetän erikoisen sanansaattajan mukana, saapuu hänelle ajoissa ja muuttaa hänen päätöksensä matkan suhteen. Samalla saatan lisätä, että vaikka olen eronnut ja eroan hänestä monessa kohdin, kuitenkin olen syvästi kiintynyt poikaani ja toivon vakavasti hänen menestystään. Ilmoitusta hänelle tapahtuneesta vahingosta en jaksaisi ajatellakaan.
Käsitän, että muutos hänen suunnitelmissaan tällä yhdennellätoista hetkellä saattaisi Teidät vakavaan asemaan ja tukaluuksiin. Pyydän ilmoittaa Teille nimenomaan, että siinä tapauksessa hyvitän Teille kaikki ja poistan tileistäni nuo £ 2,000, jotka kuulen hänen luvanneen yhteiseen yritykseenne. Voi kuitenkin tapahtua, että poikani, jolla on verissä omaa itsepäisyyttäni, kieltäytyy muuttamasta mieltään. Siinä tapauksessa voin vain Korkeimman Voiman suojassa uskoa hänet Teidän huolenpitoonne ja pyytää Teitä holhoamaan häntä kuin omaa lastanne. Minä voin pyytää, ja enempää Te ette voi tehdä. Pyytäkää häntä kirjoittamaan minulle, kun tilaisuutta tarjoutuu, ja ehkä Tekin kirjoitatte; sanokaa hänelle myöskin, että vaikka vihaankin hänen kukkainsa näkemistä, jotka hän jätti taloonsa Twickenham'iin, koetan pitää niistä huolta.
Nöyrä palvelijanne
Alexander Somers."
Kirje liikutti minua syvästi, vieläpä teki minut hyvin levottomaksi. Sanaakaan sanomatta ojensin sen toverilleni, joka luki sen läpi huolellisesti.
"Hauska, että hän kirjoittaa tuolla tavoin orkideoista", hän virkahti. "Isällä on hyvä sydän, vaikka hän tottuneena kaiken ikänsä saamaan tahtonsa täytetyksi antaa kiivautensa voittaa."
"No, mitä aiotte tehdä?" kysyin.
"Tietysti jatkaa matkaa. Olen laskenut käteni auraan enkä aio katsoa taakseni. Jos sen tekisin, olisin lurjus ja sitäpaitsi, mitä ikinä hän sanookin, silti hän ei ajattelisi minusta parempaa. Älkää siis koettako vaikuttaa minuun, se ei hyödyttäisi mitään."
Hetkistä myöhemmin nuori Somers näytti verraten masentuneelta, mikä hänelle oli todella harvinainen mielentila. Ainakaan hän ei puhunut mitään, katseli vain vaunun akkunasta talvista maisemaa. Vähitellen hän kuitenkin tointui ja oli Dartmouth'iin saapuessamme hilpeä kuin ennenkin, vaikka minä puolestani en voinut ottaa osaa hänen iloisuuteensa.
Ennen laivan lähtöä kirjoitin sir Alexanderille ja kerroin hänelle tarkkaan asiain tilan, ja saman lienee tehnyt hänen poikansakin, vaikka ei näyttänyt kirjettä.
Durbanissa, juuri ollessamme lähdössä sisämaahan, sain kirjeeseeni vastauksen, joka oli lähetetty heti seuraavalla laivalla. Siinä hän sanoi täydellisesti ymmärtävänsä aseman ja lupasi, mitä ikinä saattaisikin tapahtua, olla syyttämättä minua, jota hän aina vakuutti ajattelevansa ystävällisin tuntein. Hän kehoitti minua vaikeuksien tai rahanpuutteen sattuessa nostamaan tarvittavan määrän hänen tililtään, siliä hän oli antanut siitä ilmoituksen Afrikan Pankille.
Edelleen hän lisäsi, että hänen poikansa oli joka tapauksessa osoittanut tarmoa, josta hän kunnioitti häntä.
Ja nyt saan pitkäksi aikaa ottaa jäähyväiset sir Alexanderilta ja kaikelta, mikä on tekemisissä Englannin kanssa.