IV.
MAVOVO JA HANS.
Maaliskuun alussa saavuimme onnellisesti Durban'iin ja majoituimme Berean rannalla olevaan talooni, jossa olin luullut Veli Johanneksen meitä odottavan. Mutta Veli Johannesta ei näkynyt. Vanha, ontuva griqualainen Jack, joka piti huolta talostani ja ennen oli ollut yksi metsästäjiäni, sanoi Dogeetah'in, joksi hän häntä kutsui, heti minun lähtöni jälkeen ottaneen metallilaatikkonsa ja haavinsa ja vaeltaneen sisämaahan, hän ei tiennyt minne, jättämättä, kuten hän vakuutti, minkäänlaista sanaa tai kirjettä jälkeensä. Laatikot, jotka olivat olleet täynnä perhosia ja kuivattuja kasveja, olivat niinikään kadonneet, mutta sain tietää, että ne hän oli lähettänyt johonkin Amerikan satamaan purjealuksella, joka oli matkalla Yhdysvaltoihin ja sattui poikkeamaan Durban'iin ottamaan ruokaa ja vettä. Mihin mies itse oli joutunut, siitä en päässyt selville. Hänet oli nähty Maritzburgissa ja myöhemmin muutamain tuttujen kafferien mukaan Zulu-maan rajaseuduilla, missä hän, mikäli ymmärsin, oli hävinnyt kuin ilmaan.
Tämä oli lievästi sanoen hämmästyttävää ja herätti kysymyksen, mitä nyt oli tehtävä. Veli Johanneksen piti olla oppaamme. Hän yksin tunsi mazitu-kansan, hän yksin oli käynyt salaperäisen Pongo-maan rajoilla, ja vaikka olinkin tottunut Afrikan-kulkija, olin tuskin halukas yrittämään päästä tuohon maahan ilman hänen apuaan.
Kun kaksi viikkoa oli kulunut eikä vieläkään näkynyt hänestä merkkiäkään, Stephen ja minä pidimme juhlallisen neuvottelun. Minä osoitin hänelle aseman vaikeudet ja vaarat ja ehdotin, että näissä olosuhteissa ehkä tekisimme viisaimmin jättäessämme hurjan orkideajahdin ja lähtisimme sen sijaan johonkin Zulu-maan osaan ampumaan elefantteja, joita tässä maassa siihen aikaan oli hyvin runsaasti.
Hän oli myöntyväinen, sillä elefantin kaatamisen toiveet viehättivät häntä.
"Ja kuitenkin", minä sanoin hetken mietittyäni, "on omituinen sattuma, mutta muutettuani suunnitelmiani viimeisessä hetkessä muusta syystä kuin pakosta en milloinkaan muista tehneeni onnistunutta retkeä."
"Ehdotan, että heitämme arpaa", sanoi Somers; "on olemassa sattuman määräämä sallimus. No niin, päät kultaiselle kukalle ja hännät elefantille."
Hän pyörähytti puolen-kruunun rahan ilmaan. Se putosi ja vieri suuren keltapuisen arkun alle, joka oli täynnä minun kokoamiani merkillisyyksiä ja jota siirtämään tarvittiin koko yhteiset voimamme, vedimme sen syrjään jonkun verran kiihtyneinä, sillä sattumasta riippui todella paljon, minä sytytin tulitikun ja valaisin nurkkaa. Siellä tomussa oli raha.
"Mikä siinä on?" kysyin Somers'ilta, joka oli vatsallaan arkulla.
"Orkidea — pää, tarkoitan", hän vastasi. "No niin, asia on päätetty eikä meidän tarvitse enää olla huolissamme."
Seuraavat kaksi viikkoa olivat minulle kiireinen aika. Lahdella sattui olemaan noin sadan tonnin vetoinen kuunari. Sen omisti portugalilainen Delgado-niminen kauppias, joka myi tavaroitaan Itä-Afrikan eri satamissa ja Madagaskarilla. Hän oli roiston näköinen mies, jonka epäilin olevan tekemisissä siihen aikaan niin lukuisien ja mahtavien orjakauppiaiden kanssa, ehkäpä kuuluvankin heihin. Mutta kun hän oli aikeissa purjehtia Kilwaan, josta meidän oli lähdettävä sisämaahan, päätin käyttää häntä kuljettamaan meidät ja tavaramme sinne. Asiaa ei ollut helppo saada päätetyksi kahdesta syystä. Ensinnäkin hän ei näyttänyt suovan, että rupeaisimme metsästämään Kilwan takalistoilla, missä hän vakuutti olevan aivan tyhjää riistasta ja toiseksi hän sanoi haluavansa purjehtia heti. Kuitenkin voitin hänen esteensä keinolla, jota hän ei voinut vastustaa — nimittäin rahalla, ja lopulta sovimme, että hän lykkäisi matkansa kaksi viikkoa eteenpäin.
Sitten ryhdyin kokoomaan miehiämme, joita päätin tarvittavan vähintään kaksikymmentä. Olin jo lähettänyt sanansaattajia kokoomaan Durban'iin Zulu-maasta ja Natal'in ylängöltä erinäisiä metsästäjiä, jotka olivat seuranneet minua muillakin retkilläni. Ennen pitkää heitä saapuikin noin kaksitoista. Minulla on aina ollut se onni, että olen ollut mitä parhaissa väleissä kafferieni kanssa, ja he olivat aina kysymättä valmiit seuraamaan minua minne ikinä meninkin.
Mies, jonka olin valinnut alikapteenikseni, oli zulu nimeltä Mavovo. Hän oli lyhyt, suunnattoman leveärintainen mies, yli keski-iän. Hänen voimansa oli kuuluisa; sanottiinpa, että hän saattoi sarvista kaataa härän, ja itse olen nähnyt hänen pitelevän maassa haavoittuneen puhvelin päätä, kunnes ehdin tulla ampumaan.
Kun tutustuin Mavovoon, hän oli taikuri ja vähäinen päällikkö Zulu-maassa. Kuten minäkin hän oli taistellut ruhtinas Umbelazi'n puolesta suuressa Tugelan taistelussa, mitä rikosta Cetewayo ei koskaan antanut hänelle anteeksi. Noin vuotta myöhemmin hän sai varoituksen, että häntä epäiltiin noituudesta ja aiottiin tappaa. Hän pakeni kahden vaimonsa ja lapsensa kanssa. Murhamiehet saavuttivat heidät, ennenkuin he ehtivät Natal'in rajalle, ja lävistivät vanhemman vaimon ja toisen vaimon lapsen. Heitä oli neljä miestä, mutta näystä raivostuneena Mavovo kääntyi ja surmasi heidät kaikki. Senjälkeen hän melkein kappaleiksi hakattuna ryömi jäljelle jääneen vaimonsa kanssa joelle ja sen yli Natal'iin. Vähän myöhemmin toinenkin vaimo kuoli, kuten kerrottiin, surusta lapsensa menettämisen vuoksi. Mavovo ei ottanut enää uutta vaimoa, ehkä syystä että hän oli nyt varaton mies, sen jälkeen kuin Cetewayo oli anastanut koko hänen karjansa; sitäpaitsi hänellä oli rumentava keihään haava — oikea sierain oli hakattu pois. Pian toisen vaimonsa kuoleman jälkeen hän etsi käsiinsä minut, kertoi olevansa viralta pantu kyläpäällikkö ja pyysi päästä palvelukseeni metsästäjänä. Minä otinkin hänet enkä ole sitä askelta koskaan katunut, sillä vaikka hän olikin äreäluontoinen ja harjoitti väliin kaameita taikatemppuja, hän oli mitä uskollisin palvelija ja urhoollinen kuin jalopeura, tai ennemminkin puhveli, sillä jalopeura ei aina ole urhoollinen.
Toinen mies, jota en lähettänyt hakemaan, vaan joka tuli itsestään, oli vanha hottentotti nimeltä Hans, jonka kanssa olen enemmän tai vähemmän ollut tekemisissä koko ikäni. Ollessani lapsi hän oli isäni palvelijana Kapmaassa ja varhaisimmissa sodissa sotatoverini. Hän sai myöskin jakaa kanssani muutamia hyvin hirveitä seikkailuja, joista olen kertonut ensimmäisen vaimoni Marie Marais'in tarinassa. Hänen kanssaan me muun muassa olimme ainoat henkilöt, jotka pelastuimme Retiefin ja hänen kumppaniensa verilöylystä Zulu-kuninkaan Dingaan'in käsistä. Seuraavissa taisteluissa, niiden joukossa myöskin Verivirran taistelussa, hän seisoi rinnallani ja sai lopuksi suuren osan anastettua karjaa. Senjälkeen hän vetäytyi hiljaisuuteen ja perusti kauppapuodin alkuasukkaita varten Pinetown-nimiseen paikkaan noin viidentoista mailin päähän Durban'ista. Täällä epäilen hänen joutuneen huonoille teille ja alkaneen juoda enemmän tai vähemmän; niinikään pelata uhkapeliä. Joka tapauksessa hän menetti suurimman osan omaisuuttaan tai ainakin niin paljon, ettei enää tiennyt mihin ryhtyä. Niin tapahtui eräänä iltana, kun menin ulos talostani, jossa olin ollut laskelmia tekemässä, että näin parvekkeella kokoonkyyristyneenä ja sarvipiippua poltellen vanhan, keltakasvoisen ja valkotukkaisen miehen.
"Hyvää päivää, baas", hän sanoi, "tässä olen minä, Hans."
"Niinpä näen", minä vastasin hyvin kylmästi. "Ja mitä teet täällä,
Hans? Kuinka sinulle jää aikaa juopottelultasi ja peluultasi
Pinetown'issa tulla tänne minua tervehtimään, kun en ole nähnyt sinua
kolmeen vuoteen?"
"Baas, peluu on lopussa, sillä minulla ei ole enää, mitä panna peliin, Ja juopottelu saa myöskin jäädä, sillä yksikin pullollinen Cape Smoke'a tekee minut aivan pahoinvoivaksi seuraavaksi aamuksi. Siksi nautin nyt ainoastaan vettä ja sitäkin mahdollisimman vähän, ja vähän tupakkaa maun peitoksi."
"Hauska kuulla, Hans. Jos isäni, Saarnaaja, joka sinut kastoi, nyt olisi elossa, hänellä olisi paljon sanottavaa sinun käytöksestäsi eikä minulla ole epäilystäkään, ettei hän sitä tee heti, kun olet mennyt kuoppaan (s.o. hautaan). Sillä siellä kuopassa hän odottaa sinua, Hans."
"Tiedän, tiedän, baas. Olen ajatellut sitä, ja se surettaa minua. Arvoisa isänne, Saarnaaja, on varmaan hyvin vihainen minulle, kun tapaan hänet tulisessa paikassa, missä hän meitä odottaa. Mutta toivon tekeväni sovinnon hänen kanssaan tekemällä hyvää teidän palveluksessanne, baas. Olen kuullut, että baas aikoo lähteä metsästysretkelle. Tulin tänne liittyäkseni teidän seuraanne, baas."
"Vai minun seuraani! Sinähän olet vanha, et ansaitse viittä shillinkiä kuussa paitsi ruokaasi. Olet kurttuinen vanha viinaleili, joka ei pidä edes vettä."
Hans irvisti koko rumalla naamallaan. "Oi, baas! Olen kyllä vanha, mutta samalla viisas. Kaikkina näin vuosina olen kerännyt viisautta. Olen aivan yhtä täynnä sitä kuin mehiläisen pesä on täynnä hunajaa, kun kesä on mennyt. Ja, baas, voin paikata leilissä olevat raot."
"Hans, ei se hyödytä, en halua sinua. Aion mennä suureen vaaraan.
Minulla täytyy olla ympärilläni sellaisia, joihin voin luottaa."
"Hyvä, baas, ja kuka on luotettavampi kuin Hans? Kuka teitä varoitti quabien hyökkäyksestä Maraisfontein'issä ja siten pelasti —"
"Hys!" minä sanoin.
"Ymmärrän. En mainitse nimeä. Se on niin pyhä, ettei sitä saa mainita. Se on hänen nimensä, joka seisoo valkoisten enkelien kanssa Jumalan edessä; onneton juomari Hans ei saa sitä mainita. Ja kuka seisoi teidän rinnallanne siinä suuressa taistelussa? Oi, minä aivan nuorennun, kun ajattelen sitä, kuinka katto paloi; kuinka ovi kaatui, kuinka kohtasimme keihäillä varustetut quabit; kuinka te ojensitte pistoolin tuon Pyhän päätä kohti, jonka nimeä ei sovi mainita, tuon Suuren, joka tiesi miten kuolla. Oi, baas, meidän elämämme ovat punoutuneet yhteen niinkuin kiertokasvi puuhun, ja minne te menette, sinne minunkin on teitä seurattava. Älkää lähettäkö minua pois! En halua palkkaa, ainoastaan palan ruokaa, kourallisen tupakkaa ja teidän kasvojenne valoa sekä silloin tällöin sanan niistä muistoista, jotka kuuluvat meille yhteisesti. Olen vielä aivan vahva. Osaan ampua hyvästi — hyvästi. Baas, kuka neuvoi teitä tähtäämään korppikotkain pyrstöihin Verilöylyvuorella tuolla kaukana Zulu-maassa ja sillä tavalla pelasti koko buuri-kansan ja hänetkin, jonka nimeä ei saa mainita? Baas, ettehän lähetä minua pois?"
"En", minä vastasin, "saat tulla. Mutta sinun on vannottava isäni, Saarnaajan, hengen kautta olla koskematta mihinkään juomiin sillä matkalla."
"Minä vannon hänen henkensä ja tuon Pyhän kuolleen hengen kautta", ja hän heittäytyi polvilleen, tarttui käteeni ja suuteli sitä. Sitten hän nousi ja sanoi käytännöllisellä äänellä: "Jos baas voi antaa minulle kaksi huopapeitettä, niin olen kiitollinen, ja viisi shillinkiä tupakan ja uuden veitsen ostoon. Missä baas'in pyssyt ovat? Minun pitää rasvata ne. Minä pyydän, että baas ottaisi mukaansa sen pienen rihlapyssyn, jonka nimi on Intombi (Neito), sen saman, jolla ammuitte korppikotkia Verilöylyvuorella ja joka tappoi hanhet Hanhikuilulla, jolloin minä latasin ja te saitte suuren voiton buurista, jota Dingaan nimitti Kaksikasvoiseksi."
"Hyvä on", minä sanoin. "Tästä saat nuo viisi shillinkiä, kyllä saat huopapeitteet ja uuden pyssyn ja kaikki, mitä tarvitset. Pyssyt löydät pienestä takahuoneesta, ja siellä ovat myöskin toisen baas'in, minun toverini, pyssyt, joka myöskin on sinun herrasi. Mene katsomaan niitä."
* * * * *
Ennen pitkää kaikki oli valmiina, pyssy-, ammus-, lääke-, lahja- ja eväslaatikot olivat Maria-laivalla; samoin kaksi aasia, jotka olin ostanut siinä toivossa, että saisimme niistä hyötyä joko ratsastus- tai vetojuhtina. Huomautettakoon, että aasit ja ihmiset ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat vastustuskykyisiä tsetsekärpäsen pistoksen myrkyllistä vaikutusta vastaan, lukuunottamatta tietysti villieläimiä. Oli tullut viimeinen yömme Durban'issa, ihana kuutamoyö maaliskuun lopulla; portugalilainen Delgado oli nimittäin ilmoittanut aikovansa matkustaa seuraavan päivän iltapuolella. Stephen Somers ja minä istuimme parvekkeella poltellen ja jutellen.
"On omituista", minä virkoin, "että Veli Johannes ei ole palannut. Tiedän varmasti, että hän oli hyvin halukas lähtemään retkelle, ei ainoastaan orkidean vaan myöskin jonkun muun syyn vuoksi, josta hän ei halunnut puhua. Vanha mies on varmaan kuollut."
"Hyvin luultavaa", Stephen vastasi (olimme nyt tulleet hyviksi ystäviksi, ja minä kutsuin häntä nimeltä), "yksin villien keskellä ihminen saattaa helposti joutua onnettomuuteen ja hävitä tietymättömiin. Kuule! Mitä tuo on?" ja hän osoitti muutamia varjossa talon lähellä olevia gardenia-pensaita, joitten takaa kuului liikuntaa.
"Varmaankin koira tai mahdollisesti Hans. Hän ryömii minne milloinkin saadakseen olla lähelläni. Hans, Sinäkö siellä olet?"
Mies nousi pystyyn gardenia-pensaikosta.
"Minä olen, baas."
"Mitä teet siellä, Hans?"
"Teen samaa mitä koirat, baas — vartioin herraani."
"Hyvä on", vastasin. Samassa jotain välähti mieleeni. "Hans, oletteko kuullut valkeasta baas'ista, siitä, jolla on pitkä parta ja jota kafferit kutsuvat nimellä Dogeetah?"
"Olen kuullut ja kerran näinkin hänet muutama kuukausi sitten, kun hän kulki Pinetown'in kautta. Eräs hänen mukanaan oleva kafferi sanoi minulle, että hän aikoi Drakensbergin toiselle puolen pyydystämään eläimiä, jotka matelevat ja lentävät, hän on näet aivan huilu, baas."
"No, missä hän nyt on, Hans? Hänen pitäisi olla täällä lähteäkseen matkaamme."
"Olenko minä henki, joka tiedän sanoa baas'ille, minne jokin valkeaihoinen on vaeltanut? Mutta malttakaas! Mavovo ehkä tietää. Hän on suuri tietäjä, hän näkee pitkän matkan päähän ja nytkin, tänä iltana hänen ennustaja-käärmeensä on mennyt häneen ja hän katsoo tulevaisuuteen, tuolla talon takana. Näin, kuinka hän teki ympyrän."
Käänsin Stephen'ille, mitä Hans oli sanonut, sillä hän oli puhunut hollannin kieltä, ja kysyin sitten, halusiko hän nähdä kafferien taikatemppuja.
"Tietysti", hän vastasi, "mutta sehän on vain hölynpölyä."
"Niin, on, tai niin ainakin useimmat väittävät", vastasin vältellen.
"Mutta joskus nuo inyangat puhuvat ihmeellisiä asioita."
Sitten ryömimme Hans'in johdolla talon taakse, missä oli viiden jalan korkuinen kiviaita. Tämän aidan takana, avonaisella paikalla kafferieni majain keskellä oli muurahaiskeon kokoinen lava, jolla kafferit keittivät ruokansa. Lavalla, suoraan meihin päin kääntyneenä istui Mavovo ja piirissä hänen ympärillään kaikki metsästäjät, joiden oli määrä lähteä mukaamme, sekä ontuva Jack ja molemmat palveluspojat. Mavovon edessä paloi useita pieniä tulia. Laskin ne ja sain neljätoista, mikä arvioni mukaan oli täsmälleen metsästäjäin ja meidän yhteinen lukumme. Yksi metsästäjistä oli lisäämässä tuliin pieniä tikkuja ja kuivaa ruohoa, jotta ne palaisivat kirkkaasti. Muut istuivat ympärillä aivan hiljaa haltioituneen tarkkaavaisina. Mavovo itse näytti olevan kuin unessa. Hän istui kyykkyasennossa, suuri pää melkein painuneena polville. Hänen vyötäreillään oli käärmeennahka ja kaulalla koristus, joka näytti ihmishampaista tehdyltä. Hänen oikealla puolellaan oli pino korppikotkan siipisulkia ja vasemmalla pieni läjä hopearahaa — arvattavasti metsästäjäin taikomisesta suorittamia maksuja.
Kun olimme jonkun aikaa katselleet häntä piilostamme aidan takaa, hän näytti heräävän unestaan. Ensin hän mutisi; sitten hän katsahti kuuhun ja näytti lausuvan rukouksen, jonka sanoja en kuullut. Senjälkeen hän pudisti itseään kolme kertaa kouristuksentapaisesti ja huudahti kirkkaalla äänellä:
"Käärmeeni on tullut. Se on minussa. Nyt minä kuulen, nyt minä näen."
Kolme tulta, ne, jotka olivat aivan hänen edessään, olivat muita suuremmat. Hän otti sulkatukun, valitsi huolellisesti yhden, piti sitä taivasta vasten ja kuljetti sitten keskimmäisen tulen läpi, lausuen sitä tehdessään alkuasukkaiden minulle antaman nimen Macumazana. Otettuaan sulan tulesta hän tutki huolellisesti sen kärventyneitä reunoja, mikä toimitus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni, sillä tiesin hyvin, että hän tiedusteli "hengeltään" minun kohtaloani retkellä. Mitä se vastasi, en tiedä, sillä hän pani sulan pois ja otti toisen, jolle hän teki samat temput. Nimi, jonka hän tällä kertaa lausui, oli Mwamwazela, joka lyhennettynä kuului Wazela ja oli kafferinkielinen nimi, jonka alkuasukkaat olivat antaneet Stephen Somers'ille. Se merkitsee Hymy ja oli epäilemättä valittu hänen iloisten, hymyileväin kasvojensa perusteella.
Kuljetettuaan sulkaa oikeanpuoleisen tulen läpi hän tutki sitä ja pani pois.
Samaan tapaan toimitus jatkui. Toisen toisensa jälkeen hän mainitsi metsästäjäin nimet, alkaen kapteenina omastaan; sitten hän kuljetti kunkin sulan hänen oman kohtalontulensa läpi, tutki sitä tarkkaan ja pani pois. Senjälkeen hän jälleen näytti vaipuvan uneen muutamaksi minuutiksi, heräsi sitten, aivan niinkuin herätään luonnollisesta unesta, haukotteli ja venytteli.
"Puhu", sanoi kuulijakunta suuren pelon vallassa. "Oletko nähnyt? Kuulitko? Mitä käärmeesi sanoi minusta? Ja minusta? Ja minusta? Ja minusta?"
"Olen kuullut ja olen nähnyt", hän vastasi. "Käärmeeni sanoo, että tämä matka on hyvin vaarallinen. Niistä, jotka matkalle lähtevät, kuusi kuolee kuulaan, miekkaan tai tautiin ja muut haavoittuvat."
"Oh!" sanoi yksi, "mutta kuka kuolee ja kuka pelastuu. Eikö käärmeesi sano sitä, oi tietäjä?"
"Kyllä, tietysti käärmeeni sen sanoo. Mutta käärmeeni käskee minun myöskin pitää suuni kiinni siitä asiasta, jottei joku meistä kävisi pelkuriksi. Hän sanoo edelleen, että ensimmäinen, joka kyselee lisää, on oleva yksi niitä, joitten on kuoltava. Kyseletkö nyt? Tai sinä? Tai sinä? Kysykää jos tahdotte."
Kumma kyllä kukaan ei seurannut kehoitusta. En koskaan oli nähnyt miesjoukkoa, joka olisi ollut niin välinpitämätön tulevaisuuden suhteen, ainakin näöstä päättäen. Itsekukin näytti päättäneen, että mitä häneen tulee, tulevaisuus sai jäädä omaan varaansa.
"Käärmeeni sanoi minulle muutakin", Mavovo jatkoi, "hän sanoi, että jos joukossamme on joku shakaali, joka luulee kuuluvansa noiden kuuden kuolemaan määrätyn joukkoon ja uneksii voivansa välttää kohtaloansa pakenemalla, niin siitä ei ole hyötyä. Sillä silloin käärmeeni on osoittava hänet minulle ja näyttävä, mitä hänelle oli tehtävä."
Nyt kaikki läsnäolevat yhteen ääneen vakuuttivat, että pakeneminen Macumazanan, heidän herransa, luota oli viimeinen ajatus, mikä saattoi heidän mieleensä johtua. Uskon noiden urhoollisten miesten puhuneen totta. Epäilemättä he uskoivat Mavovon taikuuteen rotunsa tavan mukaan. Hänen lupaamansa kuolema oli kuitenkin jonkun matkan päässä, ja jokainen toivoi olevansa yksi kuudesta pelastuvista. Sitäpaitsi sen ajan zulu oli liian tottunut kuoleman ajatukseen pelätäkseen liikaa sen kauhuja.
Yksi yritti kuitenkin tehdä ehdotuksen, johon Mavovo suhtautui pelkällä ylenkatseella, nimittäin että hän palauttaisi taikomisesta maksetut shillingit niitten lähimmille perillisille, jotka sattuisivat kuolemaan. Minkävuoksi, hän kysyi, näitten pitäisi maksaa shillinkiä siitä, että heille sanotaan, että heidän on kuoltava. Se tuntui hänestä järjettömältä.
Zulu-kaffereilla on varmasti omituiset mielipiteet.
"Hans", minä kuiskasin, "onko sinunkin tulesi noitten muitten joukossa?"
"Ei ole, baas", hän suhisi vastaan korvaani. "Pitääkö baas minua hulluna? Jos minun on kuoltava, minun on kuoltava; jos saan elää, niin saan elää. Miksi siis maksaisin shillingin saadakseni tietää, minkä aika tuo esille? Sitäpaitsi Mavovo tuolla ottaa shillingin ja säikyttää jokaisen, mutta ei sano kellekään mitään. Minusta se on petosta. Mutta, baas, ettekö te ja baas Wazela ensinkään pelkää? Te ette maksanut shillinkiä, ja senvuoksi Mavovo, vaikka hän epäilemättä onkin suuri Inyanga, ei osaa oikein ennustaa teistä, sillä hänen käärmeensä ei työskentele palkatta."
Johtopäätös näyttää melkoisen mahdottomalta. Mutta tämä käsitystapa lienee yleinen, sillä asiaa ajatellessani muistan nyt, ettei kukaan mustalainenkaan tahdo ennustaa "oikeata kohtaloa", ellei ensin saa kourallista hopeaa.
"Kuulepa, Quatermain", sanoi Stephen ilman aikojaan, "kun ystävämme
Mavovo näkyy tietävän niin paljon, niin kysy häneltä, mitä Veli
Johannekselle on tapahtunut, kuten Hans ehdotti. Kerro minulle
myöhemmin, mitä hän sanoo, sillä minä tahdon mennä katsomaan jotakin."
Pistäydyin siis sisälle muurissa olevasta pienestä veräjästä niin luonnollisesti, kuin en olisi nähnyt mitään, ja olin hämmästyvinäni nähdessäni pienet tulet.
"Mitä, Mavovo", minä sanoin, "oletko tekemässä tietäjäntemppuja?
Arvelin sen tuottaneen sinulle kyllin harmia Zulu-maassa."
"Niin kyllä, baba", vastasi Mavovo, jolla oli tapana nimittää minua isäksi, vaikka oli minua vanhempi. "Se maksoi minulle päällikönarvoni, karjani, kaksi vaimoani ja poikani. Se teki minusta kulkurin, joka on iloinen saadessaan seurata muuatta Macumazahn'ia vieraisiin maihin, joissa minulle voi tapahtua monenlaista, niin", hän lisäsi merkitsevästi, "vieläpä viimeinen kaikista tapahtumista. Mutta lahja on lahja, ja sitä on käytettävä. Teillä, baba, on ampumisen lahja, ja lakkaatteko ampumasta? Teillä on vaelluksen lahja, ja voitteko lakata vaeltamasta?"
Hän otti vieressään olevasta läjästä kärventyneen höyhenen ja katseli sitä tarkkaavaisesti. "Ehkä teille, baba, on kerrottu — minulla on hyvin terävät korvat, ja olin juuri kuulevinani ilmassa jotain sellaista — että me onnettomat kafferi-inyangat emme osaa ennustaa mitään totta, ellei meille makseta, ja ehkä se tällä kertaa onkin totta. Ja kuitenkin inyangan käärme hypätessään nykyisyyttä peittävän pienen kallion yli näkee polun, joka kiemurtelee kauas kautta laaksojen, yli jokien, ylös vuorille, kunnes katoaa ylös taivaaseen. Siten olen tästä taikatulessa kärventyneestä höyhenestä näkevinäni jotain teidän tulevaisuudestanne, oi isäni Macumazahn. Tienne kulkee tyvin kauas", ja hän siveli sormellaan sulkaa. "Tässä on matka", ja hän nykäisi irti hiiltyneen liuskan, "tässä toinen ja toinen ja toinen", ja hän irroitti liuskan toisensa jälkeen. "Tässä on yksi, joka onnistuu erinomaisesti, se tekee teidät rikkaaksi; ja tässä on vielä yksi ihmeellinen matka, jolla näette ihmeitä ja kohtaatte tuntemattomia kansoja. Sitten" — ja hän puhalsi höyhentä niin voimakkaasti, että kaikki hiiltyneet säikeet (Veli Johannes sanoo, että lamina on oikea sana) irtautuivat — "sitten ei enää ole jäljellä muuta kuin seiväs, jollaisia muutamat kansastani pystyttävät haudoille, muiston paaluksi he sitä nimittävät. Oi isäni, te kuolette kaukaisessa maassa, mutta te jätätte jälkeenne suuren muiston, joka säilyy satoja vuosia, sillä näettehän, miten vahva on tämä säie, johon tuli ei ole ensinkään pystynyt. Näitten muiden laita on muutamain aivan toinen", hän lisäsi.
"Mutta minä pyydän, Mavovo", keskeytin hänet, "ole niin hyvä ja jätä minut taikojesi ulkopuolelle, sillä en ensinkään halua tietää, mitä minulle tulevaisuudessa tapahtuu. Tämä päivä riittää minulle tutkistelematta seuraavaa kuukautta ja seuraavaa vuotta. Meidän pyhässä kirjassamme on lause, joka kuuluu: Riittää kullekin päivälle murheensa."
"Aivan niin, oi Macumazana. Mutta myöskin se on hyvä lause, jota muutamat metsästäjistämme nyt ajattelevat. Ja kuitenkin he hetkistä sitten väkisin työnsivät minulle shilnnkinsä, jotta ennustaisin heidän tulevaisuudestaan. Ja tekin haluatte tietää jotakin. Ette tullut tänne tuosta portista puhumaan minulle pyhän kirjanne viisauksia. Mitä se on, Baba? Sanokaa pian, sillä käärmeeni alkaa käydä väsyneeksi. Hän haluaa mennä takaisin maanalaiseen luolaansa."
"No niin", minä vastasin hyvin häpeissäni, sillä Mavovolla oli kammottava taito nähdä ihmisten salaiset vaikuttimet, "tahtoisin tietää, jos voisit sanoa minulle, mitä et tietysti voi, mitä on tapahtunut sille pitkäpartaiselle valkoihoiselle miehelle, jota te mustat kutsutte nimellä Dogeetah. Hänen olisi pitänyt olla täällä ottaakseen osaa retkeemme; hänen piti oikeastaan olla oppaanamme, ja nyt en häntä löydä. Missä hän on, ja miksi hän ei ole täällä?"
"Onko teillä mukananne mitään, mikä kuului Dogeetah'ille, Macumazahn?"
"Ei", minä vastasin; "tai on", ja otin taskustani kynänpätkän, jonka Veli Johannes oli minulle antanut ja jota säästäväisyydestä olin tallettanut siitä saakka. Mavovo otti sen ja tarkasteli sitä huolellisesti aivan niinkuin oli tehnyt höyhenille, ja kokosi karkealla kädellä pienen läjän tuhkaa suurimman tulen ympäriltä, joka oli edustanut minua. Tuhkan hän paineli litteäksi. Senjälkeen hän piirsi siihen kynänpäällä kuvion, joka minusta näytti kömpelöltä miehen kuvalta, jollaisia lapset piirtelevät valkeille seinille. Lopetettuaan hän istuutui ja katseli kättensä työtä taiteilijan tyytyväisyydellä. Mereltä oli kohonnut tuulenhenki, jonka pyörre hajoitti tuhkan, pyyhkien pois kuvan muutamia ääriviivoja ja muutellen ja laajentaen toisia.
Hetken aikaa Mavovo istui silmät kiinni. Sitten hän avasi ne, tarkasteli tuhkaa ja kuvan jäännöksiä ja otti lähellä olevan huopapeitteen, peittäen sillä tuhkan ja oman päänsä. Samassa hän jälleen heitti sen pois ja osoitti kuvaa, joka nyt oli kokonaan muuttunut. Kuun valossa se oikeastaan oli enemmän maiseman kuin minkään muun näköinen.
"Kaikki on selvää, isäni", hän sanoi asiallisella äänellä. "Valkoinen vaeltaja Dogeetah ei ole kuollut. Hän on elossa, mutta sairaana. Hänen toisessa sääressään on jotakin, mikä estää häntä kävelemästä. Ehkä luu on katkennut tai joku peto purrut häntä. Hän makaa majassa, jollaisia kafferit rakentavat, mutta majan ympärillä on parveke niinkuin teillä, ja seinillä on piirustuksia. Maja on hyvin kaukana, en tiedä missä."
"Siinäkö kaikki?" minä kysyin, kun hän pysähtyi.
"Ei, ei vielä. Dogeetah parantuu. Hän yhtyy meihin siinä maassa, jonne olemme matkalla, suuren hädän hetkenä. Siinä kaikki, ja palkka on puoli kruunua."
"Tarkoitat kai shillinkiä", minä ehdotin.
"Ei, isäni Macumazahn. Shillinki riittää yksinkertaisista taikatempuista, kuten esim. kohtalon ennustamisesta tavallisille mustaihoisille, mutta puoli kruunua hyvin vaikeasta taikomisesta, joka koskee valkoihoisia ja jota ainoastaan suuret tietäjät, sellaiset kuin minä, Mavovo, osaavat tehdä."
Annoin hänelle puoli kruunua ja sanoin: "Katsopas, Mavovo ystäväni, minä luotan sinuun soturina ja metsämiehenä, mutta taikomistasi pidän puijauksena. Olen siitä niin vakuutettu, että jos Dogeetah löytyy suuren hädän hetkenä siitä maasta, jonne aiomme mennä, niin lupaan lahjoittaa sinulle kaksipiippuisen rihlapyssyni, jota olet niin ihaillut."
Mavovon rumia kasvoja kirkasti harvinainen hymy. "Sitten antakaa se minulle nyt, baba", hän sanoi, "sillä olen sen jo ansainnut. Käärmeeni ei voi valehdella — varsinkaan kun palkka on puoli kruunua."
Pudistin päätäni ja kielsin kohteliaasti mutta lujasti.
"Ah", sanoi Mavovo, "te valkoihoiset olette hyvin viisaita ja luulette tietävänne kaikki. Mutta niin ei ole, sillä oppiessanne niin paljon uutta olette unohtaneet vielä enemmän vanhaa. Kun se käärme, joka on teissä, Macumazahn, asui minunlaisessani mustassa pakanassa tuhannen tuhatta vuotta sitten, olisitte osannut tehdä ja teitte, mitä minä nyt. Mutta nyt voitte vain tehdä pilkkaa ja sanoa: 'Mavovo, tuo urhoollinen soturi, suuri metsästäjä, rehellinen mies, tulee valehtelijaksi puhaltaessaan palaneeseen höyheneen tai lukiessaan, mitä tuuli kirjoittaa lumottuun tuhkaan."
"En sano, että olet valehtelija, Mavovo, vaan sanon, että annat omien kuvittelujesi pettää itsesi. Ei ole mahdollista, että toinen tietää sellaista, mikä on salattu toiselta."
"Olisiko, todella niin, oi Macumazana, Yön vartija? Annanko minä Mavovo, Zikalin oppilas, uranuurtaja, suurin tietäjistä, omain kuvittelujeni pettää itseni? Ja eikö ihmisellä ole muita silmiä kuin ne, jotka hänellä on päässään, niin ettei hän saata nähdä sellaista, mikä on kätketty muilta? No hyvä, te sanotte niin, ja me mustat tiedämme kaikki, että olette hyvin viisas, ja kuinka sitten minä, zulu-raukka, kykenisin näkemään, mitä te ette näe? Mutta jos huomisaamuna teille lähetetään sana laivalta, jolla aiomme purjehtia, ja teitä kutsutaan tulemaan nopeasti, syystä että siellä on hätä, silloin muistakaa omia sanojanne ja minun sanojani ja päättäkää, taitaako toinen nähdä sellaista, mikä on toiselta kätketty tulevaisuuden pimeyteen. Oi, rihlapyssynne on nyt jo minun, vaikka ette annakaan sitä minulle nyt, kun pidätte minua petkuttajana. No niin, isäni Macumazahn, koska pidätte minua petkuttajana, niin en koskaan enää puhalla höyheneen enkä lue tuulen kirjoitusta tuhkasta teille enkä kenellekään, joka syö teidän leipäänne."
Sitten hän nousi, tervehti minua nostamalla oikean kätensä, kokosi rahaläjänsä ja lääkelaukkunsa ja asteli kohti hiljaista majaansa.
Kiertäessämme taloa kohtasimme vanhan ontuvan taloudenhoitajani
Jack'in.
"Inkoosi", hän sanoi, "valkoinen päällikkö Wazela pyysi minua sanomaan, että hän ja keittäjä Sam ovat menneet nukkumaan laivalle pitääkseen silmällä tavaroita. Sam tuli juuri ja vei hänet mukanaan; hän lupaa sanoa syyn huomenna."
Minä nyökkäsin ja jatkoin matkaa, ihmetellen mielessäni, mikä oli saattanut Stephen'in äkkiä päättämään viettää yönsä Marialla.