VII.
ORJAIN RYNNÄKKÖ.
No niin, me teimme voitavamme saadaksemme kaikki valmiiksi. Vahvistettuamme orjantappura-aitaamme eli bomaa niin paljon kuin mahdollista ja sytytettyämme sen ulkopuolelle muutamia suuria tulia määräsin kullekin metsästäjälle paikkansa ja katsoin, että heidän pyssynsä olivat kunnossa ja että heillä oli runsaasti ampumavaroja. Sitten sain Stephen'in paneutumaan, levolle lupaamalla herättää hänet myöhemmin valvomaan. Sitä en kuitenkaan aikonut tehdä, sillä toivoin hänen aamulla nousevan reippaana ja vahvoin hermoin ensimmäiseen taisteluunsa.
Niin pian kuin näin hänen silmäinsä painuvan umpeen istuuduin laatikolle miettimään. Puhuakseni totta en ollut sisällisesti kovin rauhallinen. Ensinnäkään en tiennyt, miten kaksikymmentä kantajaamme käyttäytyisivät tulessa. He saattaisivat joutua pakokauhun valtaan ja hyökätä ulos, missä tapauksessa päätin päästää heidät oman onnensa nojaan, sillä pakokauhu on tarttuvaa laatua.
Pahempi asia oli meidän hyvin vaikea asemamme. Leirin ympärillä, oli paljon puita, joitten sekaan hyökkääjät saattoivat piilottautua. Mutta kaikkein enimmän, vielä enemmän kuin joen kaislaisia rantaäyräitä, jonne he voivat ryömiä piiloon kuuliltamme, minä pelkäsin takanamme olevaa kaltevaa maata, joka kasvoi tiheää ruohoa ja viidakkoa, ja kohosi vähitellen noin kahdensadan kyynärän päässä korkeaksi harjanteeksi. Jos nyt arabialaiset kiertäisivät tuon harjun taakse, he voisivat ampua suoraan aitaamme ja rikkoa sen. Jos tuulikin vielä olisi suosiollinen, he voisivat polttaa sen tai hyökätä kimppuumme savupilvien suojassa. Tosiasia on kuitenkin, ettei mikään näistä mahdollisuuksista tapahtunut seuraavasta syystä. Yöllisissä tai hyvin varhaisissa hyökkäyksissä mielestäni on kaikkein vaikein aika aina ollut tuntia ennen taivaan valkenemista. Säännöllisesti kaikki voitava on jo tehty, ja ihmisten täytyy istua toimettomina. Silloin ruumiilliset ja moraaliset voimatkin ovat alimmillaan niinkuin elohopea lämpömittarissa. Yö tekee kuolemaa, päivä ei vielä ole syntynyt. Koko luonnossa tuntuu tuon hetken vaikutus. Silloin tulevat pahat unet, silloin lapset heräävät itkemään, silloin heräävät muistot niistä, jotka olemme kadottaneet, silloin epäilevä sielu usein vaipuu tuntemattoman syvyyksiin. Ei ole ihme, että ajan pyörät liikkuivat hitaasti sinä yönä. Monesta merkistä huomasin, että aamu oli käsissä. Kantajat kääntelehtivät ja mutisivat unissaan, etäällä jalopeura lakkasi ulvomasta ja etsi pesäänsä, valpas kukko kiekui jossakin, ja aasimme nousivat ja alkoivat tempoa köysiään. Vielä oli kuitenkin aivan pimeä. Hans ryömi luokseni; näin hänen ryppyiset, keltaiset kasvonsa vahtitulen valossa.
"Tunnen aamun koittavan", hän sanoi ja katosi taas.
Sitten ilmestyi Mavovo, kuvastuen suunnattoman suurena pimeyttä vastaan.
"Valvoja yöllä, yö on kulunut", hän sanoi. "Jos viholliset ollenkaan tulevat, heidän pitäisi jo olla täällä."
Tervehtien hänkin siirtyi pimeyteen, ja samassa kuulin keihäitten kalinaa ja pyssynhanain jännittämistä.
Menin Stephen'in luo ja herätin hänet. Hän nousi haukotellen istumaan, mutisi jotakin kasvihuoneista, muisti sitten äkkiä ja sanoi:
"Tulevatko arabialaiset? Saamme siis vihdoinkin taistella. Hauskaa, ukkoseni, eikö ole?"
"Olet hauska vekkuli", minä sanoin epäjohdonmukaisesti ja menin raivoissani tieheni.
Olin levoton tuon kokemattoman nuorukaisen tähden. Jos hänelle jotakin tapahtuisi, mitä sanoisin hänen isälleen? No niin, oli luultavaa, että siinä tapauksessa minullekin tapahtuisi jotakin. Mahdollisesti kuolisimme samalla hetkellä. Varmaa oli joka tapauksessa, etten aikonut elävänä jättäytyä noiden orjakauppias-paholaisten käsiin. Hassanin huomautus tulesta ja pää alaspäin hirttämisestä ja auringonpaisteesta oli kyllin elävänä jäänyt mieleeni.
Seuraavan viiden minuutin kuluessa kaikki nousivat, vaikka useimmat kantajat oli potkaisemalla herätettävä unestaan. Miesraukat olivat tottuneet kuoleman läheisyyteen eivätkä antaneet sen häiritä untaan. Huomasin heidän kumminkin mutisevan keskenään ja olevan hätäytyneinä.
"Jos he osoittavat kavalluksen merkkejä, heidät on surmattava", sanoin
Mavovolle, ja tämä nyökkäsi vakavaan, hiljaiseen tapaansa.
Ainoastaan pelastamamme orjavaimon lapsineen jätimme leirin nurkkaan makaamaan uupumuksen horroksissa. Mitä hänen häiritsemisensä olisi hyödyttänyt?
Sammy, joka näytti kauhean onnettomalta, toi kaksi tuopillista kahvia
Stephen'ille ja minulle.
"Tämä on kohtalokas hetki, herrat Quatermain ja Somers", hän sanoi kahvia tarjotessaan, ja minä näin hänen kätensä vapisevan ja hampaiden kalisevan. "Kylmä on ankara", hän jatkoi juhlallisella englanninkielellään kuin selittääkseen noita ruumiillisia pelon merkkejä, jotka näki minun huomanneen. "Mr. Quatermain, hyvä teidän on polkea maata ja vainuta taistelua kaukaa, kuten sanotaan Jobin kirjassa. Mutta minua ei ole kasvatettu siihen toimeen ja otan asian toisella tavalla. Toivoisin tosiaankin olevani Kapkaupungissa jälleen, vaikkapa vain vankilan valkoisten seinäin sisällä."
"Niin minäkin", minä mutisin, pitäen vaivoin oikean jalkani maassa.
Mutta Stephen vain nauroi ja kysyi:
"Mitäs sitten teet, Sammy, kun taistelu alkaa?"
"Mr. Somers", hän vastasi, "olen käyttänyt hyväkseni pari unetonta tuntia kaivamalla kolon tuon puunrungon taakse, jonka läpi en usko kuulain tunkeutuvan. Siellä minä rauhanmiehenä rukoilen menestyksemme puolesta."
"Ja jos arabialaiset tulevat sisään, Sammy?"
"Sitten, sir, minä taivaan avulla panen toivoni jalkaini nopeuteen."
Nyt en enää voinut kestää, oikea jalkani kohosi ja potkaisi Sammya juuri siihen paikkaan, mihin olin tähdännyt. Hän katosi, luoden taakseen moittivan katseen.
Juuri silloin syntyi kauhea hälinä orjakauppiasten leirissä, missä siihen saakka oli ollut hyvin hiljaista, ja samassa aamunkoiton ensimmäinen valo alkoi välkkyä pyssyjemme piipuilla.
"Katsokaa!" minä huudahdin, nielaisten kahvini lopun, "tuolla liikkuu jotakin."
Melu kävi äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi, kunnes se tuntui täyttävän taivaat kirouksilla ja kimeillä huudoilla. Niiden keskeltä erotin selvästi raivoisia hätähuutoja ja sitten kuului pyssyjen pamahduksia, tuskan huutoja ja juoksevain jalkain töminää. Nyt valo jo kävi kirkkaaksi, kuten tavallisesti tällä leveysasteella. Kolme minuuttia vielä, ja harmaan aamusumun läpi näimme tusinoittain mustia olentoja ponnistelevan ylös rinnettä meitä kohti. Muutamilla näytti olevan puupölkky selkään sidottuna, toiset ryömivät nelin kontin, toiset vetivät lapsia käsipuolesta, ja kaikki kirkuivat kaikkein kimeimmillä äänillään.
"Orjat hyökkäävät meitä vastaan", sanoi Stephen ja kohotti pyssyään.
"Älä ammu", minä huusin. "Luulen, että he ovat karanneet ja etsivät turvaa meidän luotamme."
Minä olin oikeassa. Nuo onnettomat olivat käyttäneet hyväkseen veitsiä, jotka miehemme olivat heille salaa vieneet. Katkottuaan yön kuluessa kahleensa he nyt juoksivat englantilaisten ja heidän lippunsa turviin. Eteenpäin syöksyi tuo hurja joukko, monella vielä orjanies niskassa, sillä heillä ei ollut ollut aikaa eikä tilaisuutta irroittaa niitä kaikkia, ja arabialaiset ajoivat heitä ampuen takaa. Tilanne oli selvästi hyvin vakava, sillä jos orjat pääsisivät tunkeutumaan leiriimme, silloin me joutuisimme sekasortoon ja uhriksi heidän takaa-ajajainsa kuulille.
"Hans", minä huusin, "ota mukaasi eiliset miehet ja koeta saattaa nuo orjat takapuolellemme. Nopeaan! Hyvin nopeaan, ennenkuin jäämme heidän jalkoihinsa."
Hans lähti, ja samassa jo näinkin noiden kolmen juoksevan lähestyvää laumaa kohti, Hans heiluttaen kädessään paitaa tai jotain muuta valkeaa vaatetta kiinnittääkseen pakenevain huomiota. Samassa ensimmäinen heistä jo pysähtyikin ja huusi: "Armoa, englantilaiset! Pelastakaa meidät!" sillä hän oli huomannut pyssymme.
Se oli todella onnellinen sattuma, sillä muuten Hans tovereineen ei olisi ikinä saanut heitä pysähdytetyksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin valkean paidan kääntyvän vasemmalle ohi aitamme eli boman kohti leirin takana olevaa viidakkoa ja korkeaa heinikkoa. Sitä seurasi ponnistellen ja ryömien orjalauma kuin lampaat kellokastaan. Heille Hansin paita oli kuin "Navarran valkea kypäri".
Se pelko siis oli ohi. Arabialaisten kuulat olivat kaataneet muutamia, toiset olivat tallautuneet jäljessä tulevain jalkoihin tai vaipuneet maahan heikkoudesta, ja eloonjääneitä takaa-ajajat yhä ampuivat. Eräs vaimo, joka oli kaatunut raskaan, kurkkuun sidotun ikeen painon alla, ryömi nelinkontin eteenpäin. Joku arabialainen ampui häntä, mutta kuula osui maahan hänen vatsansa alle vahingoittamatta häntä, sillä hän ponnisteli entistä nopeammin eteenpäin. Olin varma, että hän ampuisi uudelleen, ja pidin häntä silmällä. Samassa näinkin, sillä valo oli nyt kirkas, pitkän, valkopukuisen miehen astuvan esille banaanipuun takaa noin sadanviidenkymmenen kyynärän päässä ja tähtäävän huolellisesti vaimoa kohti. Mutta minä tähtäsin myös ja — no niin, tuollaisessa tarkka-ammunnassa en ole huono, jos vain koetan. Arabialaisen pyssy ei lauennut enää. Hän hyppäsi vain noin kahden jalan korkeuteen ilmaan ja kaatui samassa taapäin, sillä kuula oli lävistänyt pään, johon tuota henkilöä olin tähdännytkin.
Metsästäjät päästivät matalan "ou" äänen, joka merkitsi hyväksymistä, ja Stephen huudahti innostuneena:
"Mikä taivaallinen laukaus!"
"No ei juuri huonokaan, mutta minun ei olisi pitänyt ampua", vastasin, "sillä he eivät vielä ole tehneet rynnäkköä. Se on jonkunlainen sodanjulistus, ja", vastasin, kun näin Stephen'in aurinkokypärin lentävän maahan, "siinä on vastaus. Alas kaikki, ja ampukaa ampumarei'istä."
Silloin taistelu alkoi. Ellei oteta huomioon sen loistavaa loppunäytöstä, se ei ollut oikea taistelukaan verrattuna pariin myöhempään, joita tällä retkellä taistelimme. Mutta toisaalta se oli meille hyvinkin vaikea. Aluksi arabialaiset tekivät hyökkäyksen, huutaen avukseen Allahin nimeä. Mutta niin hurjanrohkeita kuin he olivatkin, uutta yritystä he eivät tehneet. Joko hyvällä onnellaan tai hyvällä taidollaan Stephen kaatoi kaksipiippuisella rihlapyssyllään kaksi heistä, ja minäkin ammuin tyhjiin isokaliiberisen, takaaladattavan pyssyni — ensimmäisen mitä olen omistanut — enkä suinkaan ilman seurauksia, ja metsästäjätkin osuivat moniaan kerran.
Senjälkeen arabialaiset etsivät suojaa puiden takaa ja, kuten olin pelännyt, joen äyräiden kaislikosta. Sieltä käsin he tekivät meille paljon kiusaa, sillä joukossa oli hyviäkin pyssymiehiä. Ellemme kaiken varalta olisi lujittaneet orjantappura-aitaamme paksulla multa- ja turvevallilla, meille olisikin käynyt huonosti. Yksi metsästäjistä oli jo saanut surmansa, kuula oli lentänyt ampumareiästä suoraan kurkkuun, juuri kun hän oli laukaisemaisillaan, ja onnettomat kantajamme, jotka olivat vähän ylempänä, olivat kärsineet enemmänkin vahinkoa, sillä kaksi heistä makasi jo maassa ja haavoittuneita oli neljä. Senjälkeen komensin eloonjääneet pitkälleen maahan aivan aidan taakse sillä tavoin, että me voimme ampua heidän ylitseen.
Pian kävi ilmi, että arabialaisia oli enemmän kuin olimme luulleet, sillä noin viisikymmentä ampui eri suunnilta. Sitäpaitsi he vähitellen etenivät, ilmeisesti aikoen kiertää meidät ja pyrkiä takanamme olevalle harjanteelle. Muutamia me tietysti pysähdytimme heidän juostessaan puun takaa toisen taakse, mutta tämä oli yhtä vaikeaa, kuin tiheässä metsässä juoksentelevain kaniinien ampuminen, ja ollakseni rehellinen minun on sanottava, että olin ainoa, joka sain osumaan, sillä nopea silmäni ja pitkä harjaannus auttoivat.
Noin tunnin kuluessa asemamme oli käynyt todella vakavaksi, ja meidän täytyi välttämättä ruveta miettimään, mitä oli tehtävä. Minä osoitin, että vähäisen joukkomme hyökkäys noita hajaantuneita pyssymiehiä vastaan, jotka vähitellen saartoivat meidät, olisi ollut enemmän kuin hyödytön, ja toiselta puolen asemamme puolustaminen iltaan asti näytti toivottomalta. Jos arabialaiset vain pääsisivät taaksemme, he saattaisivat ampua meitä ylhäältä käsin. Viimeisen puolentunnin ajan olimmekin käyttäneet kaikki voimamme estämään heitä kiertämästä bomaa, mikä toisella puolen virtaavan joen ja toisella puolen olevan aukean maa-alan vuoksi kaikeksi onneksi kävi heille hyvin vaikeaksi suorittaa ilman liian suurta tappiota.
"Luulen, ettemme voi tehdä muuta", minä sanoin lopulta, kun arabialaisten ammunta hetkeksi taukosi joko heidän neuvotellessaan tai odottaessaan uusia ampumavaroja, "kuin jättää leirin ja kaikki ja hyökätä mäenharjalle. Nuo miehet ovat varmaankin kaikki jo väsyksissä, ja kun me olemme hyviä juoksijoita, voimme siten pelastaa henkemme."
"Mutta kuinka käy haavoittuneiden", kysyi Stephen, "ja orjavaimon ja hänen lapsensa?"
"En tiedä", minä vastasin ja silmäni painuivat alas.
Luonnollisesti tiesin sen vallan hyvin, mutta nyt heräsi kärjistyneessä muodossa vanha kysymys: pitikö meidän tuhota itsemme muutamain henkilöiden vuoksi, joita kohtaan meillä ei ollut suurta mielenkiintoa ja joita emme heidän luokseen jäämälläkään voineet pelastaa? Jos jäisimme paikalle, loppumme näytti olevan hyvin varma, kun taas pakenemalla oli hyvin mahdollista pelastautua. Mutta silloin meidän olisi jätettävä turvattomiksi muutamia haavoittuneita kantajia ja nääntyneinä korjaamamme vaimo ja lapsi, jotka kaikki varmasti saisivat surmansa, paitsi mahdollisesti nainen lapsineen.
Kun nämä ajatukset olivat lentäneet aivojeni läpi, muistin erään juopon ranskalaisen nimeltä Leblanc, jonka olin tuntenut nuoruudessani ja joka oli ollut tai ainakin vakuutti olleensa Napoleonin ystävä, kertoneen minulle, että suuren valloittajan oli kerran sotaretkellä Pyhässä maassa pitänyt peräytyä. Kun hän ei voinut kuljettaa haavoittuneita mukanaan, hän jätti ne erääseen luostariin Karmelin vuorelle ja antoi kullekin myrkkyannoksen käteen. Nähtävästi he eivät ottaneet myrkkyä, sillä Leblanc'in kertomuksen mukaan, joka sanoi olleensa läsnä (vaikka ei haavoittuneena), turkkilaiset tulivat ja lävistivät heidät. Siten Napoleon pelasti oman ja armeijansa hengen haavoitettujen kustannuksella. Mutta, arvelin, hän ei ollutkaan mikään loistava kristityn esikuva, ja minulla ei ollut aikaa alkaa etsiä myrkkyä. Muutamin sanoin selitin aseman Mavovolle, paitsi kertomusta Napoleonista, ja kysyin hänen neuvoaan.
"Meidän on paettava", hän vastasi. "Vaikka en pidä pakenemisesta, elämä on kalliimpi kuin varastot, ja joka elää, hän voi kerran vielä maksaa velkansakin."
"Mutta haavoittuneet, Mavovo; emme voi viedä heitä mukanamme."
"Menen katsomaan heitä, Macumazahn; se on sodan kohtalo. Taikka jos he pitävät parempana, niin voimme jättää heidät — arabialaisten hoidettaviksi", mikä tietysti oli sama asia kuin kertomus Napoleonista ja myrkystä.
Myönnän, että olin juuri suostumaisillani, sillä en olisi suonut, että me Stephen'in kanssa, että ainakaan Stephen olisi joutunut mihinkään hämäräperäisiin tekemisiin kurjain orjakauppiasten kanssa, kun äkkiä jotakin tapahtui.
Muistettakoon, että Hans oli kohta aamunkoiton jälkeen, käyttäen paitaa lippuna, johtanut paenneet orjat leirin sivu takana olevalle mäelle. Sinne he olivat kadonneet, ja siitä hetkestä emme olleet nähneet heistä jälkeäkään. Nyt hän äkkiä tuli näkyviin, yhä heiluttaen paitaa. Hänen jäljessään syöksyi esille suuri lauma alastomia miehiä, ehkä noin kaksisataa luvultaan, käsissään seipäitä, kiviä ja puiden oksia. Kun he olivat päässeet melkein boman lähelle, mistä me hämmästyneinä katselimme heitä, he jakautuivat kahteen ryhmään,, puolet vasemmalle puolellemme nähtävästi mazitun johdolla, joka oli Hansin mukana käynyt orjaleirissä, ja toiset puolet oikealle, seuraten vanhaa hottentottia itseään. Minä tuijotin Mavovoon, sillä olin liian hämmästynyt voidakseni puhua.
"Oi", Mavovo sanoi, "teidän Pilkkukäärmeenne" (hän tarkoitti Hansia) "on suuri omalla tavallaan, tai ainakin hän on kyennyt herättämään rohkeutta orjainkin sydämissä. Ettekö ymmärrä, isäni, että he hyökkäävät arabialaisia vastaan, niin, ja repivät heidät kappaleiksi niinkuin villikoira puhvelin vasikan?"
Se oli totta: se oli hottentotin viimeinen suunnitelma. Ja se onnistui. Ylhäältä mäenrinteeltä hän oli pitänyt silmällä taistelun kehitystä ja nähnyt, miten se oli päättyvä. Sitten hän mukanaan olevan tulkin välityksellä piti orjille puheen, selittäen heille, että me, heidän valkoiset ystävänsä, olimme kukistumaisillamme ja että heidän piti joko taistella puolestaan tai palata ikeen alle. Heidän joukossaan oli sellaisia, jotka omissa heimoissaan olivat olleet sotureina, ja näitten avulla hän vaikutti muihin. He tarttuivat ikeisiin, joista heidät oli vapautettu, kivilohkareihin, kaikkeen, mikä käteen sattui, ja merkin saatuaan lähtivät liikkeelle, jättäen vain vaimot ja lapset paikoilleen. Nähdessään heidän tulevan hajaantuneet arabialaiset suuntasivat tulensa heitä kohti, surmasivat muutamia, mutta samalla paljastivat omat piilopaikkansa. Niitä kohti orjat nyt hyökkäsivät. He kävivät arabialaisiin käsiksi; he raatelivat heitä, he murskasivat heidän aivonsa, kunnes viiden minuutin kuluttua kaksi kolmattaosaa heistä makasi kuolleina; ja loput, joita me puolestamme verotimme pyssyillämme heidän juostessaan esille piiloistaan, olivat täydessä paossa. Kosto oli hirveä. En ole koskaan ollut hurjemman näytelmän todistajana kuin tämä, jonka panivat toimeen nuo hurjistuneet miehet, kostaen kiduttajilleen kärsimänsä vääryydet. Muistan, kuinka useimpien arabialaisten maatessa kuolleina ja muutamain harvain päästyä pakoon orjat löysivät yhden, luulen sen olleen joukon johtajan, joka oli piiloutunut virran rannalle heittämiin kuivuneisiin kaisloihin. Jollain tavoin he onnistuivat sytyttämään kaislat; arvelen Hansin, joka varovaisesti jäi taemma heti taistelun alkaessa, tulleen taas esille ja antaneen heille tulitikun. Ennen pitkää arabialaisroisto tulikin esille. Silloin he kävivät häneen käsiksi, niinkuin muurahaiset tekevät kaalimadolle, ja huolimatta hänen armonhuudoistaan repivät hänet kappaleiksi, kirjaimellisesti kappaleiksi. He olivat mitä olivat, eikä heitä voinut moittia. Jos olisimme nähneet vanhempamme ammuttavan, pienokaisemme lävistettävän kuoliaiksi, kotimme hävitettävän ja vaimomme ja lapsemme vietävän pois ies niskassa orjuuteen myytäviksi, emmekö olisi tehneet samoin? Minä luulen, että olisimme, vaikka emme olekaan tietämättömiä villejä.
Siten nuo, joita olimme koettaneet pelastaa, olivat pelastaneet meidän henkemme, ja niin oli kerrankin oikeutta tehty noissakin Afrikan pimeissä osissa, sillä sinä aikana ne todella olivat pimeitä. Ilman Hansia, joka onnistui herättämään rohkeutta noitten poljettujen mustain sydämissä, me epäilemättä ennen iltaa olisimme maanneet kuolleina, sillä en usko, että peräytymisyritys olisi onnistunut. Ja vaikka olisikin, kuinka meidän olisi käynyt tuossa erämaassa vihollisten ympäröiminä, hallussamme vain se pieni määrä ampumatarpeita, jonka voimme mukanamme kuljettaa?
"Ah, baas", sanoi hottentotti hiukkasta myöhemmin, katsoen kieroon helmimäisillä silmillään, "teitte joka tapauksessa hyvin kuullessanne pyyntöäni ja ottaessanne minut mukaan. Vanha Hans on juomari, niin kyllä, tai ennen ainakin oli, ja vanha Hans pelaa, niin, ja ehkä vanha Hans joutuu helvettiin. Mutta kuitenkin vanha Hans osaa ajatella, niinkuin hän kerran ajatteli ennen Maraisfontainin hyökkäystä, niinkuin hän kerran ajatteli Verilöylyvuorella Dingaan'in kylässä, ja niinkuin hän kerran ajatteli tuolla pensaikossa. Oi, hän tiesi, miten se oli päättyvä. Hän näki kuinka nuo arabialaiset koirat hakkasivat puuta tehdäkseen sillan syvän virran yli ja kiertääkseen ylängölle taaksenne, mistä he olisivat voineet ampua teidät kaikki viidessä minuutissa. Ja nyt, baas, vatsani tuntuu niin omituiselta. Tuolla mäenrinteellä en saanut aamiaista, ja auringonpaiste oli hyvin kuuma. Arvelen, että viinaryyppy — oi, tiedän kyllä, että lupasin olla juomatta, mutta jos te annatte sen, niin synti on teidän eikä minun."
No niin, vaikka se oli periaatteitani vastaan, annoin hänelle ryypyn, ja hyvän annoinkin, ja hän joi sen aivan pohjaan, ja minä suljin pullon. Sitten puristin ukon kättä ja kiitin, mikä näytti kovin huvittavan häntä, sillä hän mutisi jotain sinnepäin, ettei se ollut mitään, Sillä jos olisin kuollut, hänkin muka olisi kuollut, ja siksi hän muka oli ajatellut itseään eikä minua. Samalla vieri kaksi suurta kyyneltä alas pitkin lyhyttä nenää, mutta ne saattoivat johtua myöskin viinasta.
No niin, me olimme voittajat ja iloitsimme, kuten voi kuvitellakin, sillä tiesimme, että ne muutamat orjakauppiaat, jotka olivat pelastuneet, eivät enää tekisi hyökkäystä. Ensimmäinen ajatuksemme kohdistui ruokaan, sillä nyt oli jo aika kulunut yli puolen päivän, ja me olimme aivan näännyksissä. Mutta päivällinen edellytti keittäjää ja silloin Sammy muistui mieleeni. Stephen, joka oli sellaisessa riemussa, että hän pikemmin tanssi kuin käveli, läpiammuttu kypäri hullunkurisesti takaraivolla, lähti häntä etsimään ja alkoi pian hätääntyneellä äänellä huutaa nimeäni. Minä menin leirin taakse ja löysin Sammyn kokoonkyyristyneenä pienestä kuopasta, joka oli kaiverrettu yksinäiseen orapihlajapuuhun. Kaiken todennäköisyyden mukaan se oli Sammy. Me tartuimme häneen, ja ylös hän tuli, ontuen tajuttomana, mutta yhä pidellen kädessään suurta, paksua, puukantista raamattua. Huomasimme, että aivan keskellä raamattua ota kuulan reikä tai oikeastaan kuula, joka oli lävistänyt lujan kannen ja tunkeutunut takana olevaan paperiin. Muistan sen päässeen aina Samuelin ensimmäiseen kirjaan saakka.
Mitä Sammyyn itseensä tulee, hän näytti olevan aivan vahingoittumaton, ja kun olimme kaataneet vähän vettä hänen niskaansa — hän ei ollut milloinkaan pitänyt vedestä — hän virkosi pian. Siiloin saimme tietää, mitä oli tapahtunut.
"Hyvät herrat", hän sanoi, "minä istuin turvapaikassani, sillä olen, kuten jo sanoin, rauhanmies, iloiten uskonnon lohdutuksista" — hädän hetkellä hän aina oli hyvin hurskas. "Vähitellen ammunta heikkeni, ja minä uskalsin vilkaista ulos, ajatellen, että sumu ehkä oli hälvennyt pitäen sattumain varalta kirjaa kasvojeni edessä. Senjälkeen en muista enää muuta."
"Et", sanoi Stephen, "sillä kuula osui raamattuun ja raamattu sattui päähäsi ja löi sinut yksinkertaisesti tiedottomaksi."
"Oi!" sanoi Sammy. "Kuinka totta onkaan, mitä minulle on opetettu, että Kirja on oleva suojeleva kilpi vanhurskaille. Nyt ymmärrän, mikä saattoi minut ottamaan mukaani paksun, vanhan, äitivainajani entisen raamatun eikä sitä ohutta, jonka sain pyhäkoulunopettajaltani ja jonka läpi vihollisen kuula varmaan olisi mennyt."
Sitten hän lähti keittämään päivällistä.
Pelastus oli todella ihmeellinen, vaikka on tietysti eri kysymys, oliko se suoranainen palkka hänen hurskaudestaan.
Niin pian kuin olimme syöneet me ryhdyimme tarkastamaan asemaa, jonka vaikein kysymys oli se, ettemme tienneet, mitä meidän piti tehdä orjille. Siellä he istuivat ryhmissä aitauksen ulkopuolella, ja moni osoitti vielä äskeisen taistelun jälkiä ja katseli tyhmistyneenä meihin. Sitten äkkiä, aivan yhteen ääneen, he alkoivat valittaen pyytää ruokaa.
"Kuinka me voimme ruokkia useampia satoja henkiä?" kysyi Stephen.
"Orjakauppiastenkin olisi jotenkin pitänyt se tehdä", minä vastasin.
"Menkäämme tarkastamaan heidän leirinsä."
Niin me menimmekin koko nälkäisen hoidokkijoukkomme seuraamina ja löysimme iloksemme paljon muun lisäksi suuren varaston riisiä, jauhoja ja muuta viljaa, josta osa oli jauhettu jauhoksi. Jaoimme kullekin runsaasti viljaa ja suoloja, ja pian ruokapadat olivat täydessä porinassa. Kautta kunniani, kyllä nuo kurjat olennot söivät, emmekä me, vaikka varovaisuus olikin tarpeen, hennoneet rajoittaa tätä ensimmäistä runsasta ateriaa, joka tuli heidän huulilleen viikkokausia kestäneen nälkäkuurin jälkeen. Kun he lopulta olivat tyydytetyt, me pidimme heille puheen, kiittäen heitä heidän urhoollisuudestaan, sanoen, että he olivat vapaat, ja kysyen, mitä he aikoivat tehdä.
Tässä suhteessa heillä näytti olevan vain yksi ajatus. He sanoivat tahtovansa seurata suojelijoitansa, minne ikinä me menimmekin. Sitten seurasi pitkä indaba eli neuvottelu, josta en todellakaan ehdi tehdä selkoa. Sen tulos oli, että lupasimme jokaisen, joka halusi, seurata meitä, kunnes löytäisivät paikkoja, joita tunsivat, jolloin he olisivat vapaat lähtemään kukin koteihinsa. Sillävälin me jaoimme arabialaisten huopapeitteitä ja muita varastoja, kuten kauppatavaraa, m.m. helmiä, ja jätimme heidät sitten omiin hoteisiinsa asetettuamme vartijan valvomaan ruokavaroja. Minä puolestani toivoin hartaasti, että aamulla huomaisimme heidän menneen tiehensä.
Tämän jälkeen palasimme bomaamme päästäksemme juuri näkemään surullista toimitusta, päähän ammutun metsästäjämme hautaamista. Hänen toverinsa olivat kaivaneet syvän kuopan aitauksen ulkopuolelle muutaman kyynärän päähän siitä paikasta, johon hän oli kaatunut. Siihen he asettivat hänet istuvaan asentoon, kasvot Zulu-maahan päin, ja hänen viereensä kaksi kurpitsankuorivatia, jotka kuuluivat hänelle, toisen täynnä vettä, toisen täynnä jyviä. Vielä he antoivat hänelle huopapeiton ja hänen kaksi keihästään repien peiton ja katkaisten keihästen terät "tappaakseen" ne, kuten he sanoivat. Senjälkeen he levollisesti peittivät hänet mullalla ja peittivät haudan pinnan suurilla kivillä, jotteivät hyeenat saisi kaivetuksi häntä ylös.
Kun tämä oli tehty, he astuivat yksi kerrallaan haudan ohi, pysähtyen sanomaan hänelle jäähyväisiä mainiten hänen nimensä. Mavovo, joka tuli viimeisenä, piti pienen puheen, toivottaen vainajalle onnellista matkaa haamujen maahan (hamba kachle, kuten hän sanoi), mikä epäilemättä tulisikin hänen osakseen, joka oli kuollut miehekkään kuoleman. Hän pyysi vielä, että kuollut palatessaan henkenä toisi meille onnea eikä onnettomuutta, muuten hän, Mavovo, tultuaan hänkin vuorostaan hengeksi, ottaisi hänet tilille siitä. Lopuksi hän huomautti, että samoinkuin hänen Käärmeensä oli ennustanut tämän tapahtuman jo Durban'issa, mikä nyt jo mahtoikin olla tiettyä vainajallekin, samoin tämäkään ei enää voinut valittaa, että oli maksanut hänelle shillinkinsä tyhjästä.
"Niin", huudahti yksi metsästäjistä, äänessä pelon sävy, "mutta
Käärmeesi mainitsi sinulle kuusi meistä, oi tietäjä!"
"Niin kyllä", Mavovo vastasi ja veti nuuskaa ehyeen sieraimeensa, "ja tämä veljemme oli ensimmäinen niistä kuudesta. Älkää pelätkö, muut viisi seuraavat häntä varmasti aikanaan, sillä Käärmeeni puhuu totta. Mutta jos jollakulla on kiire", ja hän vilkaisi ympäri pientä piiriä, "hän jääköön puhumaan kahden kanssani. Ehkä voisin järjestää niin, että hänen mat—" tähän hän pysähtyi, sillä kaikki olivat menneet.
"Olen iloinen, etten maksanut Mavovolle shillinkiä ennustuksesta", sanoi Stephen palattuamme bomaan, "mutta minkävuoksi he hautasivat hänen mukanaan astiat ja keihäät?"
"Jotta henki matkallaan voisi niitä käyttää", minä vastasin. "Tietämättään nämä zulut uskovat, niinkuin muukin maailma, että ihmisen elämä jatkuu jossakin kuoleman jälkeen."