VIII.
TAIKAPEILI.
Sinä yönä en nukkunut oikein hyvin, sillä nyt, kun vaara oli ohi, huomasin, että pitkä jännitys oli rasittanut hermojani. Kuului sitäpaitsi niin paljon ääniä. Kaatuneet kantajat esimerkiksi oli jätetty heidän tovereidensa huostaan, jotka käyttivät yksinkertaista menetelmää, nimittäin heittivät heidät pensaikkoon, jonne hyeenat keräytyivät ruumiiden ympärille. Edelleen nuo neljä haavoittunutta lähelläni valittivat kovin, tai elleivät valittaneet, mutisivat ääneen rukouksia omille jumalilleen. Olimme tehneet parhaamme noille onnettomille. Hyväsydäminen pelkuriraukka Sammy, joka jonakin elämänuransa kautena oli ollut sitojana muutamassa sairaalassa, oli hyvin huolellisesti puhdistanut heidän haavansa, jotka eivät olleet kuolettavia, ja nousi vähäväliä katsomaan heitä.
Mutta kaikkein enimmän minua häiritsi alhaalta leiristä kuuluva hälinä. Monet afrikkalaisista neekeriheimoista ovat todella puoliksi yöeläjiä tavoiltaan, luultavasti siitä syystä, että yö siellä on viileämpi kuin päivä, ja jokaisessa tärkeämmässä tilaisuudessa tuo taipumus tulee näkyviin.
Niinpä nytkin kaikki vapautetut orjat tuntuivat ulvovan minkä jaksoivat, säestäen ääniään rumpujen puutteessa lyömällä rämiseviä rautapatoja kivillä tai sauvoilla.
Tämän lisäksi he olivat sytyttäneet suuria tulia ja tekivät niiden ympärillä kaamean näköisiä liehuvia liikkeitä, niin että koko näytelmä muistutti keskiaikaista kuvaa helvetistä, jonka olin nähnyt jossakin vanhassa kirjassa.
Lopulta en enää voinut sitä kestää, vaan potkaisin Hansia, joka makasi jaloissani käppyrässä kuin koira, ja kysyin, mitä oli tekeillä. Hänen vastauksensa saattoi minut katumaan kysymystäni.
"Nuo orjat syövät ihmisiä, baas. Ajatelkaa, he syövät arabialaisten ruumiita, ja se maistuu heistä hyvin hyvältä", hän sanoi haukotellen ja nukkui uudelleen.
Minä en jatkanut keskustelua.
Kun lopultakin seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle, aurinko oli jo korkealla päämme päällä. Oli todellakin paljon tekemistä. Oli koottava kuolleiden arabialaisten pyssyt ja ampumavarat; heidän mukanaan tuomansa suuri norsunluuvarasto piti kaivaa maahan, sillä sen kuljettaminen oli mahdotonta, ja taakat oli jaettava tasan. [Suureksi surukseni emme tuota norsunluuta koskaan enää nähneet. — A.Q.] Sitäpaitsi piti valmistaa paareja haavoittuneille ja helppoa ei ollut myöskään saada orjia luopumaan irstailustaan, jonka laatua en tarkemmin tiedustellut. Pitäessäni tarkastusta huomasin, että suuri osa heistä oli yön kuluessa kadonnut, en tiedä minne. Yli kaksisataa käsittävä joukko oli kuitenkin jäänyt, huomattava määrä, josta osa oli vaimoja ja lapsia ja joiden ainoana ajatuksena näytti olevan seurata meitä, minne ikinä vaeltaisimmekin. Tuon sekalaisen saattueen seuraamina me siis vihdoin läksimme.
Seuraavan kuukauden seikkailujemme kuvaaminen kävisi liian pitkäksi ellei mahdottomaksikin, sillä totta puhuakseni ne ovat monien vuosien kuluessa jollain tavoin sekaantuneet muistissani. Pahin vaikeutemme oli tuon suuren joukon ruokkiminen, sillä emme mitenkään voineet tarkasti pitää silmällä riisi- ja jyvävarastoamme, joka pian oli syöty loppuun. Kaikeksi onneksi seutu, jonka kautta kuljimme, oli siihen aikaan vuodesta (oli näet kostean vuodenajan loppupuoli) täynnä riistaa, jota hiljalleen edetessämme voimme runsaasti ampua. Mutta tuo riistan ampuminen, niin huvittavaa kuin se saattoikin olla urheilijalle, kävi pian ikäväksi, kun se oli pakollista. Puhumattakaan ampumavarain tuhlauksesta se vaati yhtämittaista työtä.
Zulu-metsästäjät alkoivat jo napista sitä vastaan, sillä kun Stephen ja minä voimme harvoin lähteä leiristä, kuorma jäi kokonaan heidän kannettavakseen. Lopulta keksin seuraavan keinon. Valitsin orjain joukosta kolme- tai neljäkymmentä sopivinta miestä, annoin heille kullekin ampumavaroja ja pyssyn arabialaisten jättämästä varastosta, ja sitten opetimme heitä parhaamme mukaan niiden käytössä. Senjälkeen sanoin, että heidän piti pitää huolta omastaan ja tovereittensa ruoasta. Tietysti sattui yhtä ja toista. Eräs joutui vahinkolaukauksen uhriksi ja kolme muuta sai surmansa naaraselefantin ja haavoittuneen puhvelin hampaissa. Mutta vähitellen he kuitenkin oppivat käsittelemään rihlapyssyjään kyllin hyvin voidakseen ylläpitää joukkomme. Sen lisäksi orjia päivä päivältä hävisi luultavasti hakemaan omia kotejaan, niin että meidän saapuessamme Mazitu-maan rajoille heitä ei enää ollut jäljellä enempää kuin viisikymmentä, niitten joukossa seitsemäntoista valittua, jotka olimme opettaneet ampumaan.
Siellä varsinaiset seikkailumme alkoivat.
Eräänä iltana, marssittuamme kolme päivää tiheässä viidakossa, jossa jalopeurat kaappasivat meiltä orjanaisen, tappoivat yhden aaseista ja raatelivat toista niin pahoin, että se piti ampua, tulimme lopulta laajan ruohoisen ylätasangon rajalle, joka laskujeni mukaan oli 1640 jalkaa merenpinnan yläpuolella.
"Mikä paikka tämä on?" minä kysyin mazitu-oppaitamme, jotka olimme saaneet Hassanilta.
"Meidän kansamme maa, päällikkö", he vastasivat, "jota rajoittaa toiselta puolen viidakko ja toiselta suuri järvi, missä pongo-velhot asuvat."
Katselin ympärilleni autiolle ylängölle, joka jo alkoi käydä ruskeaksi ja jolla ei näkynyt mitään muuta kuin etelässä yleisiä melkoisia vuohilaumoja. Näköala oli ikävä, sillä paitsi hienoa sadetta oli sumuista ja kylmä tuuli.
"Minä en näe ihmisiä enkä heidän kyliään", sanoin, "näen vain ruohikkoja ja villejä eläimiä."
"Ihmiset kyllä tulevat", he vastasivat hyvin levottomina. "Epäilemättä heidän vakoilijansa nytkin pitävät meitä silmällä pitkästä ruohikosta tai jostakin kuopasta."
"Mitä hemmettiä", minä sanoin, tai jotain sinnepäin, enkä ajatellut asiaa sen enempää. Sellaisissa olosuhteissa, joissa mitä tahansa saattaa tapahtua, jotka, mitä minuun tulee, ovat vallinneet miltei koko elämäni ajan, sellaisissa olosuhteissa oppii hiukan huolettomaksi tulevaisuuden suhteen. Itse puolestani olen ollutkin kauan aikaa jossain määrin fatalisti, s.o. minä uskon, että yksilö eli oikeammin se, mikä sitä elähdyttää, on saanut alkunsa kaiken elämän lähteestä kauan, ehkä satojatuhansia tai miljoonia vuosia sitten, ja kun sen matka on päättynyt, ehkä satojatuhansia tai miljoonia vuosia myöhemmin tai ehkä huomenna, silloin se palaa puhdistuneena mutta kuitenkin yhä vielä yksilönä saman Elämänlähteen luo. Uskon myös, että sen eri olotilat täällä tai muualla ovat ennakolta tunnetut ja määrätyt, vaikka hän jossain merkityksessä kyllä voikin muodostella niitä vapaan tahtonsa toiminnan kautta, mutta ei pidentää eikä lyhentää ainoatakaan niistä edes hetken vertaa. Sentähden minä puolestani olenkin aina toiminut Mestarimme kehoituksen mukaisesti huolehtimatta huomisesta päivästä.
Tässä tapauksessa kuitenkin, niinkuin monessa muussakin elämäni varrella, seuraava päivä itse vaati paljon ajatusta. Hans, joka ei koskaan näyttänyt nukkuvan enempää kuin koira, herätti minut ennen aamunkoittoa tekemällä tuon kaamean ilmoituksen, että hän kuuli ääniä, joitten luuli johtuvan satojen marssivain miesten askelista.
"Mistä?" minä kysyin, koettaen turhaan kuunnella — tähysteleminen ei hyödyttänyt mitään, sillä yö oli pikimusta.
Hän painoi korvansa maahan ja sanoi:
"Tuolta."
Minäkin painoin korvani maahan, mutta vaikka aistimeni ovat aivan terveet, en kuullut mitään.
Sitten kutsutin vartijat, mutta hekään eivät kuulleet mitään.
Senjälkeen hylkäsin koko ajatuksen ja panin jälleen maata.
Pian kuitenkin näyttäytyi, että Hans oli oikeassa; sellaisissa asioissa hän oli tavallisesti oikeassa, sillä hänen aistinsa olivat terävät kuin metsän eläimen. Aamun valjetessa minut herätettiin uudelleen ja tällä kertaa herättäjä oli Mavovo, joka ilmoitti, että olimme saarroksissa ja että saartajia oli rykmentti tai useampia. Minä nousin ja tähystelin sumun läpi. Toden totta näinkin etäisyydessä hämärin ja juhlallisin ääriviivoin asestettuja miehiä rivin toisensa takana ja valon hienosti kimmeltävän heidän keihäillään.
"Mitä on tehtävä, Macumazahn?" kysyi Mavovo.
"Syötävä aamiainen, minä arvelen", vastasin. "Jos saamme surmamme, niin se voi yhtä hyvin tapahtua aamiaisen syötyä kuin sitä ennen", ja niin kutsuin luokseni vapisevan Sammyn ja käskin hänen keittää kahvia. Sitten herätin Stephen'in ja selitin hänelle tilanteen.
"Oivallista!" hän sanoi. "Ne ovat epäilemättä mazitu-kansaa, ja me olemme löytäneet heidät paljon helpommin kuin olimme luulleet Ihmisiä saa tavallisesti hakea niin hirveästi tässä hemmetin suuressa maassa."
"Tuo ei ole hullumpi katsantokanta", minä vastasin, "mutta tahdotko olla hyvä ja käydä ylt'ympäri leirissä sanomassa kaikille, ettei missään tapauksessa kukaan saa ampua ennen komentoa. Tahi odota, kokoa orjilta kaikki pyssyt, sillä taivas tietää, mitä he säikähdyksissään saattavat tehdä!"
Stephen nyökkäsi ja lähti liikkeelle kolmen neljän metsästäjän seuraamana. Hänen mentyään minä neuvoteltuani Mavovon kanssa tein muutamia vähäisiä järjestelyjä, joita ei ole tarvis kuvata. Niitten tarkoituksena oli tehdä henkemme piirittäjille niin kalliiksi kuin mahdollista, jos asiat menisivät niin pitkälle. Afrikkalaiseen viholliseen oli aina koetettava tehdä mahdollisimman syvä vaikutus, ellei muun niin vastaisten vaeltajain tähden.
Pian Stephen ja metsästäjät palasivat, tuoden pyssyt, ja ilmoittivat, että orjat olivat suuressa pelossa ja osoittivat halua lähteä pakoon.
"Antaa paeta", minä sanoin. "Ei heistä taistelussa olisi mitään hyötyä, saattaisivatpa vielä sotkeakin koko asian. Kutsu heti sisälle zulut, jotka ovat vahdissa."
Stephen nyökkäsi, ja muutamaa minuuttia myöhemmin — viidakon edessä riippuva sumuharso oli leirin itäpuolella vielä niin tiivis, etten voinut nähdä mitään — kuulin äänten hälinää ja senjälkeen hyppiviä askeleita. Orjat olivat joka mies paenneet, niiden joukossa kantajamme. Haavoittuneetkin he olivat vieneet mennessään. Juuri kun piiritysjoukko oli sulkemaisillaan kehänsä, he olivat hyökänneet ulos molempain päiden välitse ja hävinneet pensaikkoon, josta edellisenä iltana olimme tulleet. Senjälkeen olen monesti ihmetellyt, miten heille mahtoi käydä. Epäilemättä osa sai surmansa, ja loput ponnistelivat takaisin koteihinsa tai löysivät uusia koteja toisten heimojen keskuudessa. Pelastuneitten kokemukset mahtaisivat olla heille itselleen mielenkiintoisia, jos he vielä elävät. Voin hyvin kuvitella mielessäni, minkälaisia tarinoita heistä kerrotaan parin kolmen sukupolven aikana.
Ilman orjia ja Hassanilta saamiamme kantajia meitä oli enää vain seitsemäntoistamiehinen joukko, nimittäin yksitoista zulu-metsästäjää, Mavovo siihen luettuna, kaksi valkoihoista, Hans ja Sammy, ja molemmat mazitut, jotka olivat mieluummin jääneet meidän luoksemme, ja ympärillämme oli runsaslukuinen, hitaasti supistuva saartorengas villejä.
Päivän kirkastuessa — tänä pilvisenä aamuna se kävi hitaasti — ja sumun hälvetessä minä tarkastelin heitä ja olin ikäänkuin en erityisesti olisi kiinnittänyt heihin huomiota. He olivat pitkiä, tavallista zulua paljon pitempiä, ja rakenteeltaan hennompia ja vaaleaverisempiä. Kuten zuluilla heillä oli nahkainen kilpi ja hyvin leveäteräinen keihäs. Heittoaseet näyttivät puuttuvan, mutta sensijaan huomasin, että he olivat varustetut lyhyillä kaaripyssyillä ja nuoliviinellä, joita he kantoivat selässään. Upseereilla oli yllä lyhyt nahkanuttu ja miehistöllä samoin lyhyet nutut, jotka, kuten myöhemmin huomasin, olivat valmistetut puun sisäkuoresta.
He etenivät mitä täydellisimmässä hiljaisuudessa ja hyvin hitaasti. Ei kukaan sanonut sanaakaan, ja jos määräyksiä annettiin, se tehtiin varmaankin merkkikielellä. Ampuma-aseita en nähnyt kenelläkään. "Nyt", sanoin Stephen'ille, "jos ampuisimme kuoliaiksi muutamia noista miehistä, he saattaisivat säikähtää ja paeta. Tai ehkä eivät; tai jos pakenisivatkin, he voisivat tulla takaisin."
"Miten tahansa kävisikin", hän huomautti viisaasti, "me emme varmastikaan olisi tervetulleita heidän maahansa jälkeenpäin, ja minä arvelen, että on viisainta olla tekemättä mitään, kunnes on pakko."
Minä nyökkäsin, sillä oli selvää, ettemme voineet taistella satoja miehiä vastaan, ja käskin Sammya, joka oli aivan harmaana pelosta, tuomaan meille aamiaisemme. Ei ihmekään, että miesparka pelkäsi, sillä me olimme suuressa vaarassa. Noilla mazituilla oli paha maine, ja jos he olisivat päättäneet hyökätä, me olisimme muutamassa minuutissa olleet kuoleman omat.
Kahvi ja vähän pukinlihaa oli pantu pienelle leiripöydälle sateen varalta pystyttämämme teltan eteen, ja me ryhdyimme syömään. Zulu-metsästäjätkin söivät edellisenä yönä keittämäänsä lihakeittoa, kullakin ladattu pyssy polvillaan. Menettelymme näytti suuresti hämmästyttävän piirittäjiä. He etenivät aivan lähellemme, aina noin neljänkymmenen kyynärän päähän meistä ja pysähtyivät siihen kuolleena piirinä, tuijottaen meihin suurin, pyörein silmin. Se oli kaikki kuin unta; en ikinä unohda sitä.
Kaikki meissä näytti hämmästyttävän heitä, meidän välinpitämättömyytemme, Stephen'in ja minun ihonväri (Veli Johannes oli siihen saakka ollut ainoa valkoihoinen, jonka he olivat nähneet), meidän telttamme ja kaksi jäljelläolevaa aasiamme. Kun nämä alkoivat kiljua, he osoittivat pelon merkkejä, vieläpä peräytyivätkin pari askelta. Lopulta tilanne alkoi rasittaa hermojani, varsinkin kun näin, että muutamat heistä alkoivat hypistellä kaaripyssyjään ja että heidän päällikkönsä, pitkä silmäpuoli ukko, oli aikeissa ryhtyä johonkin. Kutsuin luokseni toisen mazitu-oppaistamme, joille olimme antaneen nimet Tom ja Jerry, vaikka olen unohtanut siitä mainita, ja annoin hänelle käteen tuopillisen kahvia.
"Vie tämä päällikölle, Jerry, ja sano terveiseni ja kysy, tahtooko hän tulla juomaan kanssamme", minä sanoin.
Jerry, joka oli urhea mies, totteli. Hän astui kapteenin eteen, piti höyryävää kahvia hänen nenänsä alla. Nähtävästi hän tiesi miehen nimen, sillä kuulin hänen sanovan:
"Oi Babemba, valkoiset herrat Macumazana ja Wazela kysyvät: tahdotko jakaa heidän pyhän juomansa heidän kanssaan."
Ymmärsin sanat täydellisesti, sillä tuon kansan kieli oli niin zulu-murteen tapaista, että se ei tuottanut minulle minkäänlaista vaikeutta.
"Heidän pyhää juomaansa!" huudahti vanha mies, hätkähtäen. "Mies, se on kuumaa punavettä. Tahtovatko nuo valkoiset velhot myrkyttää minut mwavilla?"
Tässä minun on selitettävä, että mwavi eli mkasa, miksi sitä joskus kutsutaan, on erään mimosalajin sisäkuoresta tai joskus strychnoskasvin juuresta puristettua nestettä, jota tietäjävelhot antavat rikoksesta syytetylle henkilölle. Jos se tekee heidät sairaiksi, heidät julistetaan syyttömiksi. Jos he saavat kouristuksia tai vaipuvat horroksiin, he ovat ilmeisesti syyllisiä ja kuolevat joko myrkyn vaikutuksesta tai myöhemmin muusta syystä.
"Ei tämä ole mwavia, oi Babemba", sanoi Jerry. "Se on jumalallista nestettä, jonka voimalla valkoiset miehet ampuvat tarkasti ihmeellisillä pyssyillään, jotka kaatavat ihmisen tuhannen askeleen päästä. Katso, minä nautin siitä vähän", ja niin hän tekikin, vaikka se lienee polttanut hänen kieltään.
Tämä rohkaisi vanhaa Babembaa ja hän haisteli kahvia, jonka tuoksu miellytti häntä. Sitten hän kutsui luokseen miehen, jonka arvelen omituisesta puvusta päättäen olleen tietäjän, antoi hänelle vähän juomasta ja odotti seurauksia, jotka näyttäytyivät siten, että tietäjä tahtoi tyhjentää koko tuopin. Babemba sieppasi sen vihastuneena hänen kädestään ja joi itse, ja kun olin pannut tuopin puolilleen sokeria, maistui seos hänestä hyvältä.
"Se on totisesti pyhä juoma", hän virkkoi huuliaan maiskutellen. "Onko sinulla sitä vielä?"
"Valkoisilla miehillä on enemmän", Jerry sanoi. "He kutsuvat sinua aterioimaan kanssansa."
Babemba pisti sormensa tuoppiin, pyyhkien sillä pohjalla olevaa sokeria, nuoli sormensa ja mietti.
"Hyvin menee", minä kuiskasin Stephen'ille. "En usko, että hän tappaa meitä saatuaan kahvia, luulenpa hänen vielä tulevan aamiaisellekin."
"Se saattaa olla ansa", sanoi Babemba ja alkoi kielellään lipoa sokeria tuopin pohjalta.
"Ei", Jerry vastasi uskottavalla äänellä, "vaikkakin valkeat herrat voisivat helposti tappaa teidät kaikki, he eivät vahingoita niitä, jotka ovat tulleet osallisiksi heidän pyhästä juomastaan paitsi siinä tapauksessa, että joku yrittää vahingoittaa heitä."
"Etkö voi tuoda pyhää juomaa vielä vähän tänne?" Babemba kysyi, antaen kielellään viimeisen puhdistuksen tuopille.
"En", sanoi Jerry, "jos haluat saada sitä, sinun on mentävä sinne. Älä pelkää. Tahtoisinko minä, oman kansasi mies, pettää sinua?"
"Se on totta!" huudahti Babemba. "Puheestasi ja kasvoistasi päättäen olet mazitu. Kuinka olet joutunut — no niin, siitä voimme puhua myöhemmin. Minun on hyvin jano. Minä tulen. Sotilaat, istuutukaa ja olkaa varuillanne, ja jos minulle tapahtuu jotakin, kostakaa ja ilmoittakaa kuninkaalle."
Tämän kaiken kestäessä olin antanut Hansin ja Sammyn avata yhden laatikoista ja ottaa esille melkoisen suuren, puukehyksisen kuvastimen, jonka takana oli tuki, niin että se saattoi seista. Onneksi se oli ehyt; pakkauksemme olikin ollut niin huolellista, ettei yksikään kaukoputkistamme eikä muista särkyvistä esineistä ollut vahingoittunut. Puhdistin kuvastimen nopeasti ja asetin sen sitten melkein pystyyn pöydälle.
Vanha Babemba lähestyi hyvin epäluuloisena, mulkoillen ainoalla silmällään meitä ja kaikkea omaisuuttamme. Ollessaan jo aivan lähellä hän sattui vilkaisemaan kuvastimeen. Hän pysähtyi, hän tuijotti, hän peräytyi, mutta sitten uteliaisuus taas voitti, hän astui eteenpäin ja pysähtyi jälleen.
"Mikä on hätänä?" huusi järjestyksessä seuraava päällikkö.
"Se", hän vastasi, "että täällä on ihmeellinen taikaesine. Näen, kuinka itse kävelen itseäni vastaan. Siinä ei ole erehdystä, sillä toinen silmäni on mennyt toisen sisään."
"Astu eteenpäin, oi Babemba", huusi tietäjä, joka oli koettanut juoda kahvin loppuun, "ja katso mitä tapahtuu. Pidä keihäs valmiina ja jos haamusi koettaa vahingoittaa sinua, niin tapa se."
Rohkaistuneena Babemba kohotti keihästään, mutta laski sen heti kiireesti maahan.
"Se ei auta, hullu tietäjä", hän huusi takaisin. "Haamuni nostaa myöskin keihäänsä, ja sen lisäksi te kaikki, joitten pitäisi olla takanapäin, olette edessäni. Pyhä juoma on juovuttanut minut; olen lumottu. Pelastakaa minut!"
Nyt näin, että pila oli mennyt liian pitkälle, sillä sotilaat olivat hätäännyksissään alkaneet jännittää jousiaan. Kaikeksi onneksi aurinko juuri sillä hetkellä tuli pilvestä aivan meitä vastapäätä.
"Oi Babemba", minä sanoin juhlallisella äänellä, "se on totta, että tämä taikakilpi, jonka olemme tuoneet sinulle lahjaksi, loihtii esille toisen itsesi. Tästälähin vaivasi tulevat puolta pienemmiksi ja ilosi kaksinkertaiseksi, sillä katsoessasi tähän kilpeen et enää ole yksi vaan kaksi henkilöä. Sillä on toisiakin ominaisuuksia — katso", ja minä nostin kuvastinta ja käytin sitä heliograafina, suunnaten heijastuneen auringon silmästä silmään pitkin edessämme olevaa puoliympyrän muotoista miesriviä. Kautta kunniani, kuinka he juoksivat!
"Ihmeellistä!" huudahti vanha Babemba, "ja voinko minäkin oppia sitä tekemään, valkea herra?"
"Voit kyllä", minä vastasin, "tule ja koeta. Pidä sitä nyt noin, kunnes minä luen loitsun", ja minä mutisin jotakin hölynpölyä ja suuntasin sen sitten erääseen mazituista, jotka jälleen kokoontuivat. "Kas noin! Katso! Katso! Olet osunut heitä silmiin. Olet loitsutaidon mestari. He pakenevat, he pakenevat!" ja totisesti he pakenivatkin. "Onko siellä joukossa joku, josta et pidä?"
"Montakin", Babemba vastasi painokkaasti, "etenkin tuo velhotietäjä, joka joi pyhän juoman melkein loppuun."
"Hyvä on; vähitellen minä näytän sinulle, kuinka voit polttaa häneen reiän tällä taikakeinolla. Ei, ei nyt, ei nyt. Hetkiseksi tämä aurinkopeli kuolee. Katso", ja minä pistin kuvastimen pöydän alle ja vedin taas esille takapuoli ylöspäin käännettynä. "Nyt et näe mitään, vai näetkö?"
"En muuta kuin puuta", vastasi Babemba, tuijottaen honkalautaan, joka sitä reunusti.
Sitten peitin sen pöytäliinalla ja muuttaakseni puheenaihetta tarjosin hänelle toisen tuopillisen "pyhää juomaa" ja tuolin, jolla istua. Vanha mies nousi hyvin varovasti istumaan kokoonkäännettävälle tuolille, asetti ison keihäänsä rautaisen kärjen polviensa väliin maahan ja tarttui tuoppiin. Tai oikeammin hän tarttui kyllä tuoppiin mutta ei oikeaan. Hänen olemuksensa oli niin hullunkurinen, että kevytmielinen Stephen, joka unohtaen tilanteen vaarallisuuden oli jo parin minuutin ajan taistellut sisällistä naurua vastaan, paiskasi kahvituoppinsa pöydälle ja vetäytyi telttaan, missä kuulin hänen tukahduttavan sopimatonta iloisuuttaan. Tämän kahvin Sammy hetken hämmennyksessä antoi vanhalle Babemballe. Samassa Stephen tuli takaisin ja tarttui hämmennystään peittääkseen Babemballe tarkoitettuun tuoppiin ja tyhjensi sen tai ainakin suurimmaksi osaksi. Silloin Sammy huomasi hänen erehdyksensä ja sanoi:
"Mr. Somers, olen pahoillani, mutta tässä on tapahtunut erehdys. Te juotte siitä tuopista, jonka tuo haiseva pakana juuri nuoli puhtaaksi."
Vaikutus oli kauhea ja äkillinen, sillä samassa Stephen tuli kuin sairaaksi.
"Minkätähden valkoinen herra tekee noin?" kysyi Babemba. "Nyt näen, että te varmasti petätte minua, ja se ei ole mitään muuta kuin mwavia, jota te annatte minulle juotavaksi, samaa ainetta, joka viattomille aiheuttaa oksennusta, mutta niille, jotka aikovat pahaa, kuoleman."
"Lopeta tuo hulluttelu, sinä tyhmeliini", minä mutisin ja potkaisin Stepheniä sääreen, "taikka muuten saat aikaan sen, että päämme pannaan poikki." Sain itseni vaivoin hillityksi ja sanoin sitten:
"Oi, ei suinkaan, kenraali. Tämä valkoinen herra on pyhän juoman pappi ja — tämä mitä näette, on uskonnollinen meno."
"No niin", sanoi Babemba; "sitten toivon, ettei tuo meno ole tarttuvaa laatua."
"Ei ole", minä vastasin, tarjoten hänelle korppua. "Ja nyt, kenraali Babemba, sano minulle, miksi tulet meitä vastaan viidensadan asestetun miehen kanssa?"
"Tappaakseni teidät, valkeat herrat — oh, kuinka kuumaa tämä pyhä juoma on, mutta kuitenkin miellyttävää. Tehän sanoitte, ettei se tartu? Sillä minä tunnen —"
"Syö leivosta", minä vastasin. "Ja minkävuoksi haluat tappaa meidät? Ole hyvä ja sano minulle heti totuus, muuten luen sen taikakilvestä, joka kuvastaa niin hyvin sisä- kuin ulkopuolenkin", ja minä kohotin vaatetta ja tuijotin lasiin.
"Jos osaat lukea ajatukseni, valkea herra, miksi vaivaat minua kysymällä?" kysyi Babemba johdonmukaisesti suu täynnä korppua. "Mutta jottei tuo kirkas kapina valehtelisi, sanon ne sinulle itse. Bausi, kansamme kuningas, lähetti minut tappamaan teidät, sillä hän on kuullut huhuja, että te olette suuria orjakauppiaita, jotka tulette pyssyillänne varustettuina vangitsemaan mazitu-kansaa ja kuljettamaan. heidät mukananne Mustan Veden rantaan myytäviksi ja lähetettäviksi sen toiselle puolelle suurissa, Itsestään liikkuvissa venheissä. Arabialaiset lähettiläät olivat antaneet hänelle tämän varoituksen. Tiedämme sen sitäpaitsi itsekin todeksi, sillä viime yönä teidän luonanne oli suuri joukko orjia, jotka keihäämme nähdessään pakenivat tuskin tunti sitten."
Minä tuijotin tiukasti kuvastimeen ja vastasin tyynesti:
"Tämä taikakilpi kertoo hiukan toisenlaista tarinaa. Se sanoo, että kuninkaasi Bausi, jolle sivumennen sanoen meillä on paljon lahjoja mukanamme, käski sinun tuoda meidät kunnialla hänen luokseen, jotta saisimme neuvotella hänen kanssaan tärkeistä asioista."
Laukaus onnistui. Babemba kävi hämilleen.
"Se on totta", hän änkytti, "että — tarkoitan, että kuningas jätti sen minun päätettäväkseni. Tahdon neuvotella velho-tietäjän kanssa."
"Jos hän jätti sen sinun päätettäväksesi, silloin asia on päätetty", minä sanoin, "sillä olet varmasti niin jalo ja ylevä, ettet ikinä koeta murhata niitä, joitten pyhästä juomasta juuri olet tullut osalliseksi. Jos niin tekisit", lisäsin kylmällä äänellä, "et itsekään saisi elää kauan. Yksi salainen sana vain, ja tuo juoma muuttuisi mitä pahimmaksi mwaviksi sisälläsi."
"Oi! Kyllä, valkea herra, se on päätetty", huudahti Babemba, "asia on päätetty. Älä vaivaa tuota salaista sanaa. Minä vien teidät kuninkaani luo, ja saatte puhua hänen kanssaan. Pääni ja isäni hengen kautta olette minun puolestani turvassa. Mutta jos sallitte, niin kutsun suuren tietäjän Imbozwin ja vahvistan päätöksen hänen läsnäollessaan ja näytän hänelle taikakilven."
Jerry sai tehtäväkseen lähteä noutamaan Imbozwia. Tämä saapuikin heti. Hän oli roistonnäköinen henkilö, jonka ikää oli vaikea arvata, kyttyräselkäinen, ryppyinen ja kierosilmäinen. Hänen pukunsa oli tavallinen tietäjänpuku, joka oli tehty käärmeennahasta ja kalansuomuista ja jota koristivat paviaanin hampaat ja pienet lääkepullot. Hänen suloaan lisäsi leveä, luultavasti punamullalla vedetty värijuova, joka kulki yli otsan ja nenän, huulien ja leuan ja loppui pennin kokoiseen punaiseen merkkiin juuri kaulan juuressa. Villainen tukka, johon oli punottu pieni musta kumirengas, oli voideltu talilla ja jauhotettu siniseksi. Se oli pystytetty sarven muotoon, joka noin viiden tuuman päässä pääkallosta kapeni teräväksi huipuksi. Kaiken kaikkiaan hän muistutti hyvin suuressa määrin paholaista, vieläpä pahantuulista paholaista, sillä hänen ensimmäiset sanansa sisälsivät moitteen siitä, ettemme olleet kutsuneet häntä Babemban kanssa nauttimaan pyhää juomaa.
Tarjouduimme valmistamaan hänelle uutta, mutta hän kieltäytyi, sanoen meidän tahtovan myrkyttää hänet.
Senjälkeen Babemba selitti hänelle asian, ilmeisesti hyvin hermostuneena, sillä hän näytti pelkäävän tuota vanhaa velhoa, joka kuunteli aivan hiljaa. Kun Babemba selitti, että olisi hullua ja epäoikeutettua pistää kuoliaiksi sellaisia taikureita kuin me ilman kuninkaan suoranaista käskyä, silloin Imbozwi vasta avasi suunsa, kysyen, minkävuoksi hän kutsui meitä taikureiksi.
Babemba kertoi tuosta ihmeellisestä loistavasta kilvestä, joka näytti kuvia.
"Pyh", sanoi Imbozwi, "eikö tyyni vesi ja kiilloitettu rautakin näytä kuvia!"
"Mutta tämä kilpi sytyttää tulen", sanoi Babemba. "Valkeat herrat sanovat, että se voi polttaa ihmisenkin."
"Sitten anna sen polttaa minut", vastasi Imbozwi sanomattoman halveksivalla äänellä, "niin kyllä uskon, että nämä valkeat miehet ansaitsevat jäädä eloon eivätkä ole tavallisia orjakauppiaita, joista olemme usein kuulleet."
"Polttakaa hänet, valkeat herrat, ja näyttäkää hänelle, että olen oikeassa", huudahti raivostunut Babemba, ja sitten nuo kaksi alkoivat riidellä. He olivat nähtävästi kilpailijoita eivätkä tällä kertaa jaksaneet hillitä itseään.
Aurinko paistoi nyt hyvin kuumasti, joten voimme hyvin antaa mr. Imbozwille taikatemppujemme esimakua, minkä arvelin olevan hänelle tarpeellista. En ollut aivan varma, heijastaisiko tavallinen kuvastin kyllin paljon kuumuutta, ja otin senvuoksi taskustani hyvin voimakkaan polttolasin, jota joskus olin käyttänyt sytyttäjänä säästääkseni tulitikkuja, ja pitäen kuvastinta toisessa kädessäni ja polttolasia toisessa etsin kokeelle sopivan asennon. Babemba ja tietäjävelho olivat niin kiivaassa sanasodassa, ettei kumpikaan näyttänyt huomaavan, mitä oli tekeillä. Asetin polttopisteen oikeaan ja suuntasin yhtyneet säteet suoraan Imbozwin rasvattuun tukan huippuun, aikoen hänen huomaamattaan polttaa siihen reiän. Mutta sattumalta tuo tukkalaite olikin pantu kokoon jostakin hyvin helposti syttyvästä aineesta, luultavasti kaislasta tai kamferttipuusta. Joka tapauksessa se kolmekymmentä sekuntia myöhemmin leimusi kirkkaassa tulessa kuin tuohus.
"Ou!" sanoivat kafferit, jotka sen huomasivat. "Kautta tätini hengen!" huudahti Stephen. "Näetkö, näetkö!" hihkui Babemba ihastuneena. "Nyt näet, sinä täyteen puhallettu rakko, että maailmassa on suurempiakin tietäjiä kuin sinä!"
"Mitä on tapahtunut, sinä koiranpenikka, kun pilkkaat minua?" kirkui hurjistunut Imbozwi, joka yksin ei ollut huomannut mitään tavatonta.
Mutta samassa hänessä heräsi epäilys, hän pisti käden tukkaansa, mutta vetäisi sen heti pois ulvahtaen. Sitten hän hyppäsi ilmaan ja alkoi tanssia, mikä tietysti vain kiihdytti tulta, joka nyt oli päässyt sytyttämään talin ja kumin. Zulut riemuitsivat; Babemba taputti käsiään; Stephen purskahti tyhmään naurunpuuskaan. Minä puolestani säikähdin. Lähelläni oli suuri puuvati, jollaisia kafferit valmistavat ja josta kahvipannu oli täytetty, onneksi vielä puolillaan vettä. Tartuin siihen ja juoksin häntä kohti.
"Auta minua, valkea herra!" hän ulvoi. "Sinä olet maailman suurin; tietäjä ja minä olen orjasi."
Tässä keskeytin puhetulvan kaatamalla vadin ylösalaisin hänen palavaan päähänsä, joka katosi vatiin kuin kynttilä sammuttajan alle. Savua ja pahaa hajua tuprusi vadin alta, ja vesi kasteli yltyleensä Imbozwin, joka seisoi liikkumattomana. Kun olin varma, että tuli oli sammunut, nostin vadin neuvottoman noidan päästä, josta ylväs koristus nyt oli poissa. Pieniä palohaavoja lukuunottamatta hän ei ollut vahingoittunut, sillä olin toiminut oikeaan aikaan; hän oli ainoastaan tullut kaljupäiseksi, sillä hiiltyneet hiukset tippuivat koskettaessa juuriaan myöten päästä.
"Se on poissa", hän sanoi hämmästyneellä äänellä tunnustellessaan päänahkaansa.
"Niin", minä vastasin, "aivan poissa. Taikakilpi toimi hyvin, vai mitä?"
"Voitko panna sen takaisin, valkea herra?" hän kysyi.
"Se riippuu omasta käytöksestäsi", minä vastasin.
Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ja asteli sotilasten luo, jotka ottivat hänet nauruhuudoin vastaan. Imbozwi ei nähtävästi ollut suosittu henkilö, ja hänen avuttomuutensa ilahdutti heitä.
Babembakin riemuitsi. Hän ei osannut kyllin kiittää taikatemppuamme ja ryhtyi heti valmistuksiin kuljettaakseen meidät kuninkaansa luokse pääkaupunkiin, jonka nimi oli Beza, vakuuttaen, ettei meidän tarvinnut pelätä mitään vaaraa hänen eikä sotilasten puolelta. Ainoa, joka ei näyttänyt antavan arvoa taidollemme, olikin Imbozwi itse. Kun hän lähti, huomasin hänen silmässään katseen, joka puhui katkeraa vihaa, ja ajattelin jo mielessäni olleeni typerä käyttäessäni polttolasia, vaikkakaan en totisesti ollut aikonutkaan sytyttää hänen tukkaansa.
"Isäni", sanoi Mavovo minulle jälkeenpäin, "olisi ollut parempi antaa tuon käärmeen palaa kuoliaaksi, sillä siten olisitte tappanut hänen myrkkynsä. Olen itsekin jonkinlainen taikuri ja tiedän, ettei veljeskuntamme vihaa mitään muuta niin suuresti kuin naurun alaiseksi joutumista. Olette pilkannut häntä koko kansan edessä, ja sitä hän ei unohda, Macumazahn."