IX.
KUNINGAS BAUSI.
Puolen päivän aikaan me läksimme Bezan kaupunkia kohti, missä kuningas Bausi asui ja jonne meidän piti ehtiä seuraavana iltana. Muutamia tunteja rykmentti marssi edessämme tai oikeammin ympärillämme, mutta kun valitimme Babemballe melusta ja tomusta, heti hän aivan liikuttavan luottavaisena lähetti sen edemmä. Sitä ennen hän kuitenkin pyysi meitä vannomaan "äitimme kautta", mikä oli monille Afrikan heimoille pyhin vala, ettemme koettaisi karata. Tunnustan, että epäröin antaessani vastausta, sillä en ollut kovin rakastunut noihin mazitu-miehiin ja pelkäsin, ettei meillä olisi suuria mahdollisuuksia heidän maassaan, varsinkin kun olin Jerryn kautta saanut kuulla, että voitettu Imbozwi oli lähtenyt sotilasten joukosta jollekin omalle asialleen. Jos olisi ollut vallassani, olisin mieluummin koettanut livahtaa takaisin pensaikkoon ja rajan toiselle puolen sekä metsästää siellä muutamia kuukausia kuivan vuodenajan kestäessä ja ponnistellessani etelään päin. Se oli zulu-metsästäjäinkin ja Hansin toivomus, puhumattakaan Sammysta. Mutta kun mainitsin siitä Stephen'ille, hän rukoili minua hylkäämään koko ajatuksen.
"Katsos, Quatermain", hän sanoi, "minä olen lähtenyt tähän jumalanhylkäämään maahan saadakseni tuon suuren Cypripediumin, ja sen tahdon saada tahi kuolla. Mutta", hän lisäsi, katsellen meidän kalpeita kasvojamme, "minulla ei ole oikeutta leikitellä teidän hengillänne, niin että jos pidätte yritystä liian vaarallisena, minä jatkan matkaa yksin tämän vanhan Babemban seurassa. Vaikka kaiken muunkin jättäisimme huomioonottamatta, minun mielestäni yhden meistä on joka tapauksessa mentävä Bausin kylään saakka siltä varalta, että tuo herrasmies, jota nimität Veli Johannekseksi, tulisi sinne. Lyhyesti sanoen olen tehnyt päätökseni, joten puhuminen ei enää auta."
Minä sytytin piippuni ja katselin hetkisen tuota itsepäistä nuorta miestä sekä ajattelin asiaa joka näkökannalta. Lopulta tulin siihen päätökseen, että hän oli oikeassa ja minä väärässä. Oli totta, että lahjomalla Babemban tai jollain muulla tavoin olisimme kyllä päässeet vielä kauniisti peräytymään ja välttäneet monta vaaraa. Toiselta puolen emme olleet tulleet tähän kaukaiseen paikkaan peräytyäksemme. Edelleen, kuka oli kustantanut matkamme tänne? Stephen Somers, joka tahtoi jatkaa matkaa. Vihdoin, puhumattakaan siitä mahdollisuudesta, että löytäisimme Veli Johanneksen, jota kohtaan en tosin enää tuntenut mitään velvoituksia, sen jälkeen kuin hän Durban'issa oli jättänyt meidät pulaan, en pitänyt siitä ajatuksesta, että joku olisi vienyt minusta voiton. Olimme lähteneet liikkeelle matkustaaksemme salaperäisen villikansan maahan, joka palveli jumalanaan apinaa ja kukkaa, ja yhtä hyvin voimme siis jatkaakin matkaa kunnes olosuhteet kävisivät ylivoimaisiksi. Vaaroja on sitäpaitsi kaikkialla; joka kääntyy takaisin vaaran pelossa, ei milloinkaan elämässä tule menestymään.
"Mavovo", sanoin nyt, osoittaen Stephen'iin piipullani, "inkoosi Wazela ei halua paeta. Hän tahtoo jatkaa matkaa pongo-kansan maahan, jos suinkin vain sinne pääsemme. Ja sinun tulee muistaa, Mavovo, että hän on maksanut kaikki; olemme hänen palkkalaisiaan. Sitäpaitsi hän sanoo, että jos me pakenemme, hän aikoo jatkaa yksin eteenpäin näiden mazitujen seurassa. Mutta jos joku metsästäjistäsi haluaa livahtaa tiehensä, silloin hän ei valitse keinoja, enkä minäkään. Mitä sanot siihen?"
"Sanon, että vaikka Wazela on nuori, hän on päällikkö, jolla on suuri sydän, ja että minne hän menee, sinne minäkin menen, niinkuin toivon muidenkin joukostamme tekevän. Minä en pidä tuosta mazitu-kansasta, sillä jos heidän isänsä ovatkin olleet zuluja, äidit ovat olleet alhaista kansaa. He ovat sekarotuisia, ja pongoista taas en ole kuullut muuta kuin pahaa. Mutta hyvä härkä ei milloinkaan käänny valjaissaan yhden mutakuopan takia. Menkäämme eteenpäin, sillä vaikka vajoisimmekin suohon, mitä, sillä olisi väliä? Sitäpaitsi Käärmeeni sanoo minulle, että me emme vajoa, emme ainakaan kaikki."
Päätimme siis, ettemme koettaisikaan peräytyä. Sammy tosin olisi halunnut, mutta kun tosi tuli eteen ja hänelle tarjottiin toinen jäljellä olevista aaseista ja niin paljon ruokaa ja ampumavaroja kuin hän voi mukanaan kuljettaa, silloin hän muutti mielensä.
"Pidän parempana, mr. Quatermain", hän sanoi, "kohdata loppuni jalosyntyisten, ylevien sielujen seurassa kuin tuntemattomissa olosuhteissa seurata yksinäistä polkua kohti välttämättömyyttä."
"Viisaasti ajateltu, Sammy", minä vastasin; "ja odottaessasi tuota välttämättömyyttä ole hyvä ja mene keittämään päivällistä."
Jätettyämme epäilyksemme me jatkoimme matkaa verraten mukavasti, sillä paenneitten kantajain sijasta meillä oli nyt uusia huolehtimassa ruoastamme. Babemba kulki kanssamme ainoastaan yhden päivystäjän seuraamana, ja häneltä saimme paljon tietoja. Saimme kuulla, että mazitu-kansa oli suuri kansa, joka voi saada kokoon viisi- tai seitsemäntuhatta keihäsmiestä. Heidän perimätietonsa kertoi, että he olivat tulleet etelästä ja olivat samaa heimoa kuin zulut, joista he olivat kuulleet huhuja. Monet heidän tavoistaan, puhumattakaan kielestä, olivat hyvin samallaisia kuin Zulu-maassa. Sotilasjärjestö ei kuitenkaan ollut niin täydellinen, ja muutenkin he tekivät minuun alemman heimon vaikutuksen. Eräässä seikassa kuitenkin, nimittäin talojen rakentamisessa, he näyttivät edistyneemmiltä, sillä monissa kylissä, joiden läpi kuljimme, huomasimme talot paremmiksi. Ovetkin olivat kafferien mehiläisen reikäin sijasta niin korkeat, että niistä voi astua sisään suorana.
Eräässä tällaisessa talossa nukuimme kerran matkamme varrella ja muuten meillä olisi ollut hyvin mukavaa, elleivät lukemattomat kirput ajan pitkään olisi ajaneet meitä pihalle. Muuten mazitut olivat hyvin zulujen kaltaisia He asuivat kylissä ja harjoittivat karjanhoitoa; heitä hallitsivat päämiehet ylipäällikön eli kuninkaan johdolla; he olivat taikauskoisia ja uhrasivat esi-isäinsä hengille sekä uskoivat jonkinlaiseen hämärästi tunnettuun ja mahtavaan jumalaan, joka johti maailman tapahtumia ja ilmaisi tahtonsa tietäjien välityksellä. Lopuksi he olivat ja ovat luultavasti vieläkin soturikansa, joka rakasti taistelua ja teki kaikenlaisilla tekosyillä ryöstöretkiä naapuriheimojen keskuuteen, surmaten miehet ja anastaen vaimot ja karjan. Omat hyveensäkin heillä oli, he olivat nimittäin luonnostaan ystävällisiä ja vieraanvaraisia, joskin vihollisia kohtaan kovin julmia. Sitäpaitsi he inhosivat orjakauppaa ja sen harjoittajia, sillä heidän sanojensa mukaan oli parempi tappaa mies kun riistää häneltä vapaus. Ihmissyöntiäkin, joka on niin yleinen noissa Afrikan pimeissä osissa, he vihasivat ja tunsivat etupäässä juuri sentakia suurta vastenmielisyyttä pongo-kansaa kohtaan, jota pidettiin ihmissyöjärotuna.
Matkamme toisen päivän iltana, kuljettuamme läpi kauniin ja viljavan ylänkömaan, joka oli vesirikasta ja vapaata viidakoista muualla paitsi laaksoissa, me saavuimme Bezaan. Kaupunki sijaitsi avaralla tasangolla, jota ympäröivät matalat vuoret ja vyöhyke viljeltyä maata kauniine maissi- ja muine vainioineen, jotka olivat kypsät leikattaviksi. Jollain tavoin se oli varustettukin, s.o. koko kaupunkia ympäröi korkea, ylitsepääsemätön hirsiaita, jota vahvistivat molemmin puolin istutetut okaiset päärynäpuut ja kaktukset.
Aitauksen sisäpuolella kaupunki oli jaettu kortteleihin, kukin eri ammattikuntia varten. Niinpä yhtä osaa nimitettiin Rautasepän kortteliksi; toista Sotilaan kortteliksi; kolmatta Maanviljelijän kortteliksi; neljättä Nahkaräätälin kortteliksi j.n.e. Kuninkaan, hänen vaimojensa ja palvelijainsa asunnot olivat lähellä pohjoista porttia, ja niiden edustalla oli puoliympyrään rakennettujen majain reunustamana avara piha, johon tarpeen tullen voi ajaa karjan. Meidän siellä ollessamme sitä kuitenkin käytettiin markkinatorina ja harjoituskenttänä.
Astuimme kaupunkiin, jonka asukasluku lienee ollut hyvin suuri, eteläportista. Se oli luja hirsiportti, ja sen sisäpuolella oli metsäinen mäki, jonka läpi kulki tie. Juuri auringon laskiessa marssimme vierasmajoja kohti pitkin jotakin keskuskatua, jonka vierillä seisoi paikkakuntalaisia meitä töllistelemässä. Majamme olivat Sotilaan korttelissa lähellä kuninkaan taloa, ja niitä eristi ympäristöstä aitaus.
Ohikulkiessamme ei kukaan kansasta puhunut mitään, sillä kansa on luonnostaan kohteliasta; minusta näytti sitäpaitsi, että he katselivat minua kauhunsekaisella uteliaisuudella. He vain tuijottivat, silloin tällöin joku sotilas tervehti kohottamalla keihästään. Babemba, jonka kanssa olimme tulleet hyviksi ystäviksi, vei meidät majoihimme, jotka olivat hyvät ja siistit.
Siellä kaikki omaisuutemme, m.m. pyssyt, jotka olimme koonneet juuri ennen orjain pakoa, pantiin yhteen huoneeseen ja sen eteen mazitu-vahti. Aasit sidottiin aitaan vähän matkan päähän. Aitauksen ulkopuolella seisoi toinen asestettu mazitu-vahti.
"Olemmeko vankeina täällä?" kysyin Babembalta.
"Kuningas vartioi vieraitaan", hän vastasi arvoituksellisesti. "Onko valkeilla herroilla mitään asiaa kuninkaalle, jota tänä iltana menen puhuttelemaan?"
"On", minä vastasin. "Sano kuninkaalle, että olemme sen miehen veljiä, joka toista vuotta sitten leikkasi ajoksen kuninkaan ruumiista ja jota kohtaamaan olemme tänne tulleet. Tarkoitan pitkäpartaista valkoista herraa, jota teidän mustain keskuudessa kutsutaan nimellä Dogeetah."
Babemba hätkähti. "Tekö Dogeetah'in veljiä! Minkävuoksi ette sitten koskaan ennen ole maininneet hänen nimeään ettekä aikaa, jolloin hän tulee kohtaamaan teitä tänne? Tietäkää, että Dogeetah on meidän keskuudessamme suuri mies, sillä hän on ainoa mies, jonka kanssa kuningas on solminut veriveljeyden liiton. Mitä kuningas on, samaa on myöskin Dogeetah mazitu-kansan keskuudessa."
"Emme ole maininneet hänen nimeään senvuoksi, että emme heti halua puhua kaikesta, Babemba. Mitä siihen tulee, koska Dogeetah tulee meitä kohtaamaan, siitä en ole varma; olen varma vain siitä, että hän tulee."
"Niin, herrani Macumazahn, mutta koska, koska? Sen kuningas varmasti tahtoo tietää, ja se teidän on sanottava hänelle. Herra", hän lisäsi ääntään alentaen, "te olette suuressa vaarassa täällä, missä teillä on paljon vihollisia, sillä valkoihoisten ei ole lupa astua tähän maahan. Jos haluatte pelastaa henkenne, ottakaa varteen neuvoni ja valmistukaa huomenna sanomaan kuninkaalle, milloin Dogeetah, jota hän rakastaa, ilmestyy tänne puhumaan puolestanne, ja pitäkää huolta, että hän ilmestyy hyvin pian ja teidän mainitsemananne päivänä. Sillä muuten hän tullessaan, jos hän nimittäin tulee, saattaa löytää teidät puhumattomassa tilassa. Nyt minä, ystävänne, olen puhunut, ja loppu on teidän vallassanne."
Muuta sanomatta hän nousi, hiipi ulos majasta ja läpi aitauksen portin, missä vartija väistyi syrjään, antaen hänelle tietä. Samassa minäkin nousin tuoliltani ja hypin raivoissani ympäri huonetta.
"Ymmärrätkö, mitä tuo hemmetin" (pelkään, että käytin vahvempaa sanaa) "vanha narri sanoi?" huudahdin Stephen'ille. "Hän sanoo, että! meidän on valmistuttava määräämään tarkalleen päivä, jona tuo toinen hemmetin vanha narri, Veli Johannes, ilmestyy Bezan kaupunkiin, ja ellemme sitä voi, hakataan päämme poikki, kuten luultavasti jo kaikki on järjestettykin."
"Hyvin tukalaa", Stephen vastasi. "Bezaan ei kulje pikajuna ja vaikka kulkisikin, emme voi olla varmat, että Veli Johannes matkustaisi sillä. Kai Veli Johannes on olemassa?" hän lisäsi miettiväisenä. "Minun mielestäni hänellä on paljon yhtäläisyyttä — mr. Harris'in kanssa."
"Oi, kyllä hän on olemassa, tai oli ainakin", minä selitin. "Minkä tähden tuo sekapäinen aasi ei voinut levollisesti odottaa meitä Durban'issa, sen sijaan että lähti Zulu-maan pohjoisosiin ajamaan perhosia ja taittamaan säärensä tai niskansa, jos nimittäin niin on käynyt?"
"Enpä totisesti tiedä. On vaikea ymmärtää omiakaan vaikuttimiaan, saati sitten Veli Johanneksen."
Sitten istuuduimme jälleen tuoleillemme ja tuijotimme toinen toiseemme.
Samassa Hans hiipi sisälle ja kyyristyi jalkoihimme. Hän olisi kyllä voinut kävelläkin sisälle, kun kerran oviaukko oli olemassa, mutta hän ryömi mieluummin nelin kontin, en tiedä miksi.
"Mikä hätänä, sinä ruma sammakko?" kysyin ilkeästi, sillä hän muistutti suuresti sammakkoa; leuan alla oleva nahkakin liikkui kuin sammakon.
"Baas on huolestunut", huomautti Hans.
"Luulenpa olevani", vastasin, "ja niin olet sinäkin sinä hetkenä, jolloin kiemurtelet mazitu-sotilaan keihään päässä."
"Heillä on leveät keihäät, jotka tekevät suuren reiän", huomautti Hans jälleen, mutta silloin minä nousin aikoen potkaista hänet ulos huoneesta, sillä hänen keksintönsä olivat epämiellyttäviä kuten tavallisestikin.
"Baas", hän jatkoi, "minä olen kuunnellut — tämän majan seinässä on erittäin hyvä kuuntelureikä, jos makaa seinää vasten ja on nukkuvinaan. Minä kuulin kaikki ja ymmärsin suurimman osan säitä, mitä puhuitte tuon toissilmäisen pakanan ja baas Stephen'in kanssa."
"No niin, sinä pieni käärme, ja entä sitten?"
"Sitä vain, baas, että ellemme halua kuolla tässä paikassa, mistä ei ole olemassa pelastumisen mahdollisuutta, on hyvin tarpeellista, että hankitte tarkasti tietoonne, minä päivänä ja hetkenä Dogeetah aikoo tulla."
"Kuule, sinä keltainen höpäkkö", minä huudahdin, "jos sinäkin alat tuota leikkiä, niin —" mutta samassa pysähdyin, kun huomasin, että olin antamaisillani kiivaudelleni vallan, ja ajattelin, että minun oli parempi kuunnella mitä Hansilla oli sanottavaa, ennenkuin annoin vihani purkautua.
"Baas, Mavovo on suuri tietäjä; sanotaan, että Mavovon Käärme on rehellisin ja mahtavin koko Zulu-maassa, lukuunottamatta hänen opettajaansa, vanhaa Zikalia yksin. Hän on sanonut sinulle, että Dogeetah makaa jossakin jalka vioittuneena, mutta tulee tänne meitä kohtaamaan; epäilemättä hän voi sanoa senkin, milloinka hän tulee. Minä kysyin häneltä, mutta ei hän pane Käärmettään toimimaan minun vuokseni. Senvuoksi teidän, baas, on kysyttävä, ehkä hän unohtaa, että nauroitte hänen taialleen ja että hän valalla lupasi olla näyttämättä sitä teille toiste."
"Sinä sokea", minä vastasin, "mistä tiedän, ettei Mavovon juttu ollut kokonaan hölynpölyä?"
Hans tuijotti minuun hämmästyneenä.
"Mavovon juttuko hölynpölyä! Mavovon Käärmekö valehtelija! Oi, baas, se johtuu siitä, että olette liian kristitty. Minäkin olen kyllä isänne, Saarnaajan, ansiosta kristitty, mutta en niin suuressa määrässä, etten osaisi erottaa hyvää taikaa huonosta. Mavovon Käärme valehtelija — ja sen sanotte sen jälkeen kuin olemme jo haudanneet hänet, joka oli ensimmäinen metsästäjistä, jonka höyhenet mainitsivat hänelle Durban'issa!" ja hän koetti tukahduttaa sisällistä naurua sekä lisäsi: "No niin, baas, siinä se on. Teidän on joko kiltisti kysyttävä Mavovolta, tai muuten saamme kaikki surmamme. Minä en siitä paljoakaan välitä, sillä aloittaisin mielelläni vähän nuorempana jossakin muualla, mutta ajatelkaapa, minkä melun Sammy tulee päästämään!" ja hän kääntyi ja ryömi ulos ovesta, niinkuin oli ryöminyt sisäänkin.
"Olemmepa somassa asemassa", minä ähkyin Stephen'ille Hansin poistuttua. "Minun, valkoihoisen miehen, joka lukuunottamatta muutamia satunnaisia tositapauksia tiedän, että kaikki kafferien taikatemput ovat pötyä, minun on pyydettävä pakananoitaa sanomaan sellaista, mitä hän ei voi tietää. Tarkoitan tietysti, ellemme me sivistyneet olekin kokonaan tarttuneet tikun väärään päähän. Se on nöyryyttävää; se ei ole kristillistä, ja menen hirteen, jos sen teen!"
"Minäpä luulen, että sinä menet — hirteen tarkoitan — joko teet sen tai et", Stephen vastasi suloisesti hymyillen. "Mutta kuulepa, ukkoseni, mistä tiedät, että se on kaikki pötyä? Meille kerrotaan monista ihmeistä, jotka eivät ole pötyä, ja jos ihmeitä on tapahtunut, miksei niitä voi tapahtua nyt? Mutta, olkoon, tiedän kyllä, mitä tarkoitat, eikä maksa vaivaa puhua siitä enempää. Ja jos sinä olet ylpeä, niin minä en ole. Koetan pehmittää Mavovon kivisen sydämen — tiedäthän, että olemme hyvin hyvissä väleissä — ja saada hänet avaamaan salaisen viisautensa kirjan", ja niin sanoen hän meni.
Muutamaa minuuttia myöhemmin minut kutsuttiin ulos ottamaan vastaan lampaanlihaa, maitoa, kotiolutta, sekä vähän viljaa ja vihreä rehua aaseille, minkä kaiken Bausi oli lähettänyt syötäväksemme. Sivumennen mainiten me Mazitu-maassa ollessamme elimme kuin taistelukukot. Siellä ei tunnettukaan sitä puutetta, joka on tai oli niin yleinen Itä-Afrikassa, missä matkustaja usein ei saa ruokaa ei hyvällä eikä pahalla — tavallisesti siitä yksinkertaisesta syystä, ettei mitään ole olemassa.
Kun tämä asia oli saatu selväksi minun lähetettyäni kiitoksemme kuninkaalle ja ilmoitettuani, että halusimme huomenna tulla häntä puhuttelemaan ja tuoda muutamia lahjoja, minä menin etsimään Sammya antaakseni hänelle määräyksen teurastaa ja keittää lammas. Jonkun aikaa etsittyäni löysin tai oikeammin kuulin hänen äänensä ruokoaitauksen takaa, joka erotti kaksi majaa toisistaan. Hän toimi tulkkina Stephen Somers'in ja Mavovon välillä.
"Tämä zulu vakuuttaa, mr. Somers", hän sanoi, "että hän ymmärtää hyvin kaikki, mitä olette hänelle selittänyt, ja että on luultavaa, että tuo Bausi raakalainen surmaa meidät kaikki, ellemme voi sanoa hänelle, milloin tuo valkoinen mies Dogeetah, jota hän rakastaa, palaa takaisin. Hän sanoo myöskin uskovansa, että hän taitojensa avulla voisi saada selville, milloin se tapahtuu — jos se yleensä tapahtuu — (mikä tietystikin, sanon sen vain teille, mr. Somers, on tuon tietämättömän pakanan hävytön valhe). Hän ei kuitenkaan sano välittävänsä kuparirovonkaan vertaa — hänen oikea sanansa, mr. Somers, on maissijyvä — omastaan tai kenenkään muunkaan elämästä, minkä hyvin uskon todeksi, päättäen kaikesta, mitä olen kuullut hänen menettelytavoistaan. Hän sanoo raa'alla kielellään, ettei ole olemassa mitään eroa Mazitu-maan hyeenan tai jonkun muun maan hyeenan vatsan välillä ja että Mazitu-maan multa on yhtä tervetullut hänen luilleen kuin mikä muu maa tahansa, sillä maa on muka pahempi kuin kaikki hyeenat, ja hän on tehnyt sen huomion, että ennemmin tai myöhemmin se nielee ikiajoiksi kaikki, mitä se joskus on päällään kantanut. Teidän tulee antaa minulle anteeksi, että toistan hänen tyhjänpäiväiset ja lapselliset lorunsa, mr. Somers, mutta te pyysitte minua kääntämään tuon raakalaisen sanat täsmällisesti. Senlisäksi, mr. Somers, tuo häikäilemätön henkilö ilmoittaa, lyhyesti sanoen, että jokin hänelle tuntematon voima — hän nimittää sitä 'Voimaksi, joka antaa auringon paistaa ja koristaa yön vaipan tähdillä (pyydän anteeksi, että toistan hänen typerät sanansa) — että tuo voima on antanut hänen syntyä tähän maailmaan ja on jonakin määrättynä hetkenä taas kutsuva hänet takaisin tummaan, iäiseen kohtuunsa tuudittaakseen hänet uneen tai herättääkseen eloon jälleen tuntemattoman tahtonsa mukaisesti — käännän sananmukaisesti, mr. Somers, vaikka en tiedä, mitä tuo kaikki merkitseekään — ja ettei hän välitä vähääkään siitä, milloin tämä tapahtuu. Hän sanoo kuitenkin, että vaikka hän on käynyt vanhaksi ja kokenut paljon suruja — ymmärrän hänen tarkoittavan tällä erästä neekerivaimoaan, jolta joku toinen villi-ihminen löi pään poikki, ja erästä lastaan, johon hän näyttää olleen hyvin kiintynyt — te kuitenkin olette nuori, ja teillä on monta päivää edessänne, ja hän toivoo ja iloitsee teidän puolestanne. Sentähden hän ilolla tekisi kaiken voitavansa pelastaakseen henkenne, sillä vaikka olettekin valkoihoinen ja hän musta, hän on kuitenkin kiintynyt teihin ja pitää teitä aivan kuin lapsenaan. Vieläpä hän lisää, että jos se on tarpeellista, hän ilolla antaa henkensäkin teidän edestänne ja että hänen sydäntänsä viiltää ollessaan pakotettu kieltämään teiltä jotakin. Kuitenkin hänen täytyy evätä tämä pyyntönne, että hän kysyisi tuolta oliolta, jota hän kutsuu Käärmeekseen — mitä hän sillä tarkoittaa, mr. Somers, sitä en tiedä — milloinka tuo valkoihoinen mies nimeltä Dogeetah saapuu tälle paikkakunnalle. Ja syy on lupaus, jonka hän antoi mr. Quatermain'ille, kun tämä nauroi hänen taikuudelleen, ettei hän koskaan enää tekisi taikoja hänelle eikä kellekään teistä ja että hän ennemmin kuolisi kuin rikkoisi lupauksensa. Siinä kaikki, mr. Somers, ja kuten luulen, teidänkin mielestänne tarpeeksi."
"Ymmärrän", vastasi Stephen. "Sano päämies Mavovolle" (huomasin hänen korostavan sanaa päämies), "että ymmärrän täydellisesti ja että kiitän häntä perinpohjaisesta selityksestä. Kysy häneltä sitten, kun asia kuitenkin on niin tärkeä, eikö ole mitään keinoa päästä tästä pulasta."
Sammy käänsi sanat zulunkielelle, jota hän puhui täydellisesti, kuten huomasin, ilman selityksiä tai lisäyksiä.
"Vain yksi keino", Mavovo vastasi nuuskaamisensa välillä. "Keinä on se, että Macumazahn itse pyytää sitä minulta. Macumazahn on vanha päällikköni ja ystäväni, ja hänen tähtensä tahdon unohtaa senkin, minkä muiden suhteen aina muistaisin. Jos hän ilman piikkaa pyytää minua harjoittamaan taitoani kaikkien meidän hyväksemme, niin koetan sen tehdä, vaikkakin tiedän hyvin, että hän luulee tuhkan hajoavan vain tuulen vaikutuksesta, joka puhaltaa sen ilmaan ja antaa sen jälleen pudota takaisin ilman tarkoitusta tai merkitystä, unohtaen, niinkuin viisaat valkoiset miehet unohtavat, että tuhkaa hajoittava tuuli on sama kuin se, joka huokuu sieraimissamme ja että me olemme sen edessä samaa kuin tuhka."
Minä, kuuntelija, mietin hetken tai pari. Tuon villin soturin Mavovon sanat, nekin, joista olin kuullut vain tuon mahdottoman Sammyn typeräin huomautusten tärvelemän käännöksen, liikuttivat mielikuvitustani. Mikä minä olin arvostelemaan häntä ja hänen tuntemattomia lahjojaan? Mikä minä olin pilkkaamaan häntä ja pilkallani osoittamaan, että pidin häntä petturina?
Astuin sisälle aitauksen aukosta ja seisahduin hänen eteensä.
"Mavovo", minä sanoin, "olen kuullut sanasi. Olen pahoillani, että nauroin sinulle Durban'issa. En ymmärrä sinun taikojasi. Se on minulle vierasta ja saattaa olla totta ja saattaa olla petosta. Olisin sinulle kuitenkin kiitollinen, jos koettaisit käyttää voimaasi ottamaan selvää siitä, tuleeko Dogeetah, ja jos tulee, milloin. Nyt tee miten haluat; olen puhunut."
"Ja minä olen kuullut, Macumazahn, isäni. Tänä iltana kutsun esille
Käärmeeni. Vastaako se, tai mitä se vastaa, sitä en tiedä."
No niin, hän kutsui Käärmeensä esille asiaankuuluvilla kaameilla menoilla, ja Stephen, joka oli läsnä minun kieltäydyttyäni, ilmoitti, että tuon salaperäisen matelijan antamien tietojen mukaan Dogeetah eli Veli Johannes tulisi Bezan kaupunkiin täsmälleen auringonlaskun aikaan kolmantena päivänä tästä lukien. Kun hän siis meidän almanakkamme mukaan oli tehnyt taikansa perjantaina, niin saimme toivoa näkevämme hänet — toivoa on juuri oikea sana kuvaamaan minun sieluntilaani sen asian suhteen — maanantai-iltana illallisen aikaan.
"Hyvä on", sanoin lyhyesti. "Ole hyvä, äläkä puhu enää tuosta, jumalattomasta moskasta, sillä tahdon panna maata."
Varhain seuraavana aamuna me avasimme laatikkomme ja valikoimme sievän kokoelman lahjoja kuningas Bausille, toivoen niillä pehmittävämme hänen kuninkaallisen sydämensä. Se sisälsi pakan kalikookangasta, erinäisiä veitsiä, soittopelilaatikon, halvan amerikkalaisen revolverin ja nipun hammaspuikkoja sekä muutamia nauloja mitä parhaita ja muodikkaimpia naisten helmiä. Tämän todella ylevän lahjan me lähetimme kuninkaalle mazitu-palvelijaimme Tomin ja Jerryn mukana, jotka marssitettiin matkaan useamman vartijan saattamina. Olin lähettänyt heidät siinä toivossa, että he puhuisivat maanmiehilleen ja kertoisivat heille, kuinka hyviä ihmisiä me olimme. Kehoitinkin heitä niin tekemään.
Kuvitelkaa senvuoksi kauhuamme, kun noin tuntia myöhemmin, juuri kun olimme siistimässä itseämme aamiaisen jälkeen, veräjästä ilmestyi Tomin ja Jerryn sijasta, jotka olivat kadonneet, pitkä rivi mazitu-sotilaita, kukin kantaen yhtä lahjakappaletta. Viimeisellä oli pörröisen päänsä päällä hammaspuikkonippu kuin mikäkin risukimppu. Yhden kerrallaan he laskivat ne suurimman majan parvekkeen lehmuslattialle. Senjälkeen heidän johtajansa lausui juhlallisesti:
"Suuri musta Bausi ei tarvitse valkoisten miesten lahjoja."
"Vai niin", minä vastasin, sillä olin aivan raivoissani. "Silloin niitä ei hänelle toista kertaa tarjota."
Miehet menivät enempää puhumatta tiehensä, ja heti ilmestyi Babemba noin viisikymmenmiehisen sotiiaskomppanian seuraamana.
"Kuningas haluaa tavata teitä, valkeat herrat", hän sanoi väkinäisen iloisella äänellä, "ja minä tulin noutamaan teitä hänen luokseen."
"Minkävuoksi hän ei ota vastaan lahjojamme?" kysyin osoittaen kasaa.
"Oi, se johtuu siitä, että Imbozwi on kertonut taikakilvestä. Hän ei sano haluavansa sellaisia lahjoja, jotka polttavat hänen hiuksensa. Mutta tulkaa, tulkaa. Hän selittää sen kyllä itse. Jos Elefantti saa odottaa, niin hän käy vihaiseksi ja alkaa toitottaa."
"Vai niin hän tekee?" minä sanoin. "Ja kuinka monen meistä on tultava?"
"Kaikkien, kaikkien, valkea herra. Hän haluaa nähdä jokaikisen."
"Minua luultavasti ei", sanoi Sammy, joka seisoi aivan lähellä. "Minun täytyy jäädä ruokaa valmistamaan."
"Sinut myöskin", vastasi Babemba. "Kuningas haluaa nähdä pyhän juoman valmistajan."
No niin, ei löytynyt pakotietä, ja niin marssimme matkaan, tarpeetonta sanoa, hyvin asestettuina, ja jouduimme heti sotilasten piirittämiksi. Tehdäkseni kulkueemme tavallisuudesta poikkeavaksi annoin Hansin astua etumaisena kantaen päänsä päällä hylättyä soittopelilaatikkoa, josta tulvi liikuttavana sävel: "Koti, armas koti." Sitten seurasi Stephen, kantaen tangossa Englannin lippua, sitten minä metsästäjäin keskellä ja jäljessäni Babemba, sitten vastahakoinen Sammy, ja kaikkein viimeisinä mazitujen taluttamina molemmat aasit, näytti nimittäin siltä kuin kuningas olisi antanut niidenkin tuomisesta erityisen määräyksen.
Se oli todellakin hämmästyttävä joukkue, joka missä muussa olosuhteissa tahansa olisi saanut minut nauramaan. Eikä vaikutusta puuttunutkaan, siliä yksinpä vaitelias mazitu-kansakin, jonka lävitse tiemme kulki, näytti jonkunlaisia innostuksen merkkejä. "Koti, armas koti" oli heistä varmaan taivaallinen, vaikka enimmän heidän huomiotaan ehkä kuitenkin kiinnittivät aasimme, etenkin siiloin, kun ne kiljuivat.
"Missä Tom ja Jerry ovat?" kysyin Babembalta.
"En tiedä", hän vastasi; "luultavasti he ovat saaneet luvan käydä tervehtimässä ystäviään."
"Imbozwi näyttää ahdistelevan meitä", ajattelin mielessäni enkä puhunut enempää.
Samassa saavuimme kuninkaallisen aitauksen portille. Siinä sotilaat suureksi harmikseni riisuivat meidät väkisin aseista, ottivat rihlapyssymme, revolverimme, vieläpä puukkommekin. Turhaan koetin vastustaa sanoen, ettemme olleet tottuneet luopumaan näistä aseista. Vastaus kuului, ettei lain mukaan kukaan saanut astua kuninkaan eteen asestettuna, ei edes tanssipalikalla. Mavovo ja zulut osoittivat vastustelun merkkejä, ja luulin jo syntyvän kahakan, joka tietysti olisi päättynyt meidän surmaamiseemme, sillä vaikkakin mazitut suuresti pelkäsivät pyssyjä, mitä me olisimme voineet satoja miehiä vastaan? Annoin Mavovolle käskyn alistua, mutta hän oli vähällä olla tottelematta. Yht'äkkiä johtui mieleeni onnellinen ajatus, ja muistutin hänelle, että hänen Käärmeensä ennustuksen mukaan Dogeetah oli saapuva ja kaikki siis kääntyvä hyväksi. Silloin hän myöntyi ilkeämielisen kohteliaasti, ja pian näimme kallisarvoiset pyssymme vietävän pois, minne, sitä emme tienneet.
Sitten mazitu-sotilaat asettivat keihäänsä ja kaaripyssynsä kylän portille, ja me astuimme eteenpäin mukanamme vain lippu ja pelilaatikko, joka nyt soitti laulua "Britannia, aaltojen valtias".
Kuljimme pihan yli muutamia leveälehtisiä puita kohti, jotka kasvoivat suuren alkuasukasmallisen talon edessä. Lähellä talon ovea istui tuolilla lihava, keski-ikäinen ja vihaisennäköinen mies, jonka ainoana pukuna oli kupeilla riippuva kissannahkaverho ja ketju suuria sinisiä helmiä kaulassa.
"Kuningas Bausi", Babemba kuiskasi.
Kuninkaan vierellä kyyrötti pieni kyttyräselkäinen olento, jonka helposti tunsin Imbozwiksi, vaikkakin hän oli maalannut kärventyneen päänahkansa valkoiseksi ja koristanut sen vaaleanpunaisilla pilkuilla, kun taas tylppää nenää kaunisti purppuranpunainen läiskä — arvatenkin hänen juhla-asunsa. Ympärillä ja takana oli useita vaiteliaita neuvonantajia. Saatuaan jonkunlaisen merkin tai astuttuaan määrätylle paikalle kaikki sotilaat, myöskin vanha Babemba, heittäytyivät polvilleen ja ryömivät nelin kontin. He vaativat meitäkin tekemään samoin, mutta siihen minä vedin rajan, sillä arvelin, että jos ryömisimme kerran, saisimme ryömiä aina.
Komentoni mukaan astuimme siis pystysuorina mutta hitain askelin keskellä noita ryömiviä olentoja ja saavuimme ennen pitkää kunnioitettavan Bausin, "kauniin mustan", mazitu-kuninkaan, eteen.