X.
TUOMIO.
Me tuijotimme Bausiin, ja Bausi tuijotti meihin.
"Olen Musta elefantti Bausi", hän huudahti viimein tuskastuneena kiinteään äänettömyyteemme, "ja minä toitotan, toitotan, toitotan!" (Nähtävästi tuo oli vanha, pyhä puheenkaava, joll mazitu-kuninkaan oli tapa avata keskustelu muukalaisten kanssa.)
Sopivan väliajan jälkeen minä vastasin kylmällä äänellä:
"Me olemme valkeat jalopeurat Macumazana ja Wazela, ja me kiljumme, kiljumme, kiljumme!"
"Ja minä osaan polkea", sanoi Bausi.
"Ja me osaamme purra", minä sanoin ylväästi, vaikka en vähääkään tiennyt mitenkä olisimme purreet tai tehneet muutakaan vaikuttavaa ainoana aseenamme Englannin lippu.
"Mitä tuo on?" Bausi kysyi lippua osoittaen.
"Se on se joka varjostaa koko maailmaa", vastasin ylpeästi ja näin, että vastaukseni vaikutti, vaikkakaan hän ei kokonaan sitä ymmärtänyt, sillä hän käski erästä sotilasta pitämään hänen päänsä päällä palmunlehtivarjostinta, jottei lippumme varjostaisi häntä. "Entä tuo", hän taasen kysyi, osoittaen peililaatikkoa, "joka ei elä ja kuitenkin ääntelee?"
"Se laulaa kansamme sotalaulua", sanoin. "Me lähetimme sen sinulle lahjaksi ja sinä palautit sen. Minkävuoksi et ota vastaan lahjojamme, oi Bausi?"
Silloin valtias äkkiä raivostui.
"Mitä varten tulette tänne, valkoiset miehet", hän kysyi, "kutsumattomina ja vastoin maani lakeja, jonne ainoastaan yksi valkoihoinen on tervetullut, veljeni Dogeetah, joka paransi veitsellä sairauteni? Tiedän ketä te olette. Olette ihmiskauppiaita. Tulette tänne ryöstämään kansaani ja myymään sen orjuuteen. Teillä oli maani rajoilla paljon orjia mukananne, mutta ne te lähetitte pois. Teidän on kuoltava, teidän on kuoltava, teidän, jotka nimitätte itseänne jalopeuroiksi, ja värjätty rääsynne, jonka sanotte varjostavan maailmaa, mätänee teidän luittenne kanssa. Mitä tulee laatikkoon, joka laulaa sotalaulua, sen minä muserran; se ei ole lumoava minua, niinkuin taikakilpenne lumosi suuren tietäjäni Imbozwin, polttaen hänen tukkansa."
Sitten hän hyppäsi pystyyn lihavuuteensa nähden ihmeteltävän reippaasti, tyrkkäsi Hansin päästä pelilaatikon, niin että se putosi maahan, surisi vähän aikaa ja sitten vaikeni.
"Se on oikein", kirkui Imbozwi. "Tallaa heidän taikuutensa, oi Elefantti. Surmaa heidät, oi Musta kuningas; polta heidät, niinkuin he polttivat tukkani."
Nyt tunsin, että asia oli vakava, sillä Bausi silmäili jo ympärilleen kuin antaakseen sotilailleen murhakäskyn. Sanoin epätoivoissani:
"Oi kuningas, sinä mainitsit muuatta valkoista miestä, tietäjäin tietäjää, jonka nimi on Dogeetah ja joka paransi veitsellä sairautesi, ja nimitit häntä veljeksesi. Hyvä, hän on meidänkin veljemme, ja hänen kutsustaan tulimme sinua tervehtimään, sillä hänkin saapuu piakkoin tänne kohtaamaan meitä."
"Jos Dogeetah on ystävänne, silloin olette minunkin ystäviäni", Bausi vastasi, "sillä tässä massa hän hallitsee aivan niinkuin minäkin, sillä hänen verensä virtaa suonissani, samoinkuin minun vereni hänen suonissaan. Mutta te valehtelette. Dogeetah ei ole orjakauppiasten veli, hänen sydämensä on hyvä ja teidän paha. Sanotte, että hän tulee tänne teitä tapaamaan. Koska hän tulee? Sanokaa, ja jos se tapahtuu pian, niin minä pidätän käteni ja odotan hänen lausuntoaan teistä, ennenkuin pistän teidät kuoliaiksi, sillä jos hän puhuu teistä hyvää, niin teidän ei tarvitse kuolla."
Nyt minä epäröin, niinkuin oli luonnollistakin, siliä katsottuna Bausin kannalta, joka piti meitä orjakauppiaina, hän ei ollut vihainen syyttä. Etsiessäni aivoistani vastausta, jonka kuningas voisi hyväksyä ja joka ei paljastaisi meitä, näin hämmästyksekseni Mavovon astuvan kuninkaan eteen.
"Kuka sinä olet, ihminen?" Bausi kiljui.
"Olen soturi, oi kuningas, kuten naarmuni osoittavat", ja hän osoitti haavoja rinnassaan ja nenässään. "Olen sen kansan päämiehiä, josta sinun kansasi on saanut alkunsa, ja nimeni on Mavovo, Mavovo, joka olen valmis taistelemaan sinun tai kenen muun kanssa tahansa, jonka mainitset, ja tappamaan hänet tai sinut, jos niin haluat. Onko täällä joku, joka haluaa saada surmansa?"
Ei kukaan vastannut, sillä tuo leveärintainen zulu oli kauhistuttavan näköinen.
"Olen myöskin tietäjä", Mavovo jatkoi, "yksi suurimpia tietäjiä, jotka osaavat avata 'Etäisyyden portit' ja lukea, mitä on kätkettynä tulevaisuuden kohtuun. Sentähden tahdon vastata kysymyksiin, jotka teit herralleni Macumazanalle, tuolle suurelle ja viisaalle valkoiselle miehelle, jota palvelen siitä syystä, että olemme sotineet yhdessä monessa taistelussa. Niin, minä olen hänen suunsa, minä vastaan. Valkoinen mies Dogeetah, joka on veriveljesi ja jonka sana on mazitu-kansan keskuudessa kuin sinun sanasi, saapuu tänne auringonlaskun aikaan toisena päivänä tästä lukien. Olen puhunut."
Bausi katsahti minuun kysyvästi.
"Niin", minä huudahdin, sillä tunsin, että minun piti sanoa jotakin, mitä tahansa, vain sanoakseni, "Dogeetah saapuu tänne toisena päivänä tästä lukien viimeistään puolen tunnin kuluttua auringonlaskun jälkeen."
En tiedä, mikä minut pakotti lisäämään tuon ylimääräisen puoli tuntia, joka tässä tapauksessa pelasti kaikkein meidän henkemme.
Nyt Bausi neuvotteli hetken inhoittavan Imbozwin ja vanhan, toissilmäisen kenraali Babemban kanssa, ja me odotimme tietäen, että kohtalomme riippui neuvottelun tuloksesta. Vihdoin hän puhui.
"Valkoiset miehet", hän sanoi, "Imbozwi, täkäläisten tietäjien päämies, jonka tukan poltitte pahalla taiallanne, sanoo, että olisi parasta surmata teidät heti, koska sydämenne ovat pahat ja te suunnittelette onnettomuutta kansalleni. Niin minäkin ajattelen. Mutta kenraalini Babemba, jolle olen suutuksissani siitä, ettei hän totellut määräystäni ja surmannut teitä maani rajoilla, jossa hän tapasi teidät orjakaravaaneinenne, hän ajattelee toisin. Hän rukoilee minua hillitsemään kättäni, ensiksikin siitä syystä, että olette lumonneet hänet kiintymään itseenne, ja toiseksi siitä syystä, että te mahdollisesti satutte puhumaan totta — mitä me emme usko — siinä nimittäin, että olette tulleet tänne Dogeetah-veljeni kutsusta ja hän, Dogeetah, surisi, jos hän saapuessaan tapaisi teidät kuolleina eikä kykenisi enää herättämään teitä henkiin jälleen. Näin ollen, koska ei ole suurta väliä sillä, kuoletteko nyt tai myöhemmin, minun määräykseni on, että teitä pidetään vankeina aina auringonlaskuun saakka toisen päivän iltana tästä lukien ja sidotaan sitten paaluihin kauppatorille, jossa saatte odottaa pimeyden lähestymistä, jolloin sanotte Dogeetah'in olevan täällä. Jos hän saapuu ja omistaa teidät veljikseen, silloin kaikki on hyvin; ellei hän saavu tahi tunnusta teitä omikseen — niin vielä parempi, sillä silloin teidät ammutaan kuoliaiksi nuolilla varoittavana esimerkkinä kaikille ihmisvarkaille, jotka aikovat Mazitu-maan rajojen yli."
Kuuntelin kauhistuneena tuota hirveää tuomiota, sitten sanoin hengähtäen:
"Me emme ole ihmisvarkaita, oi kuningas, olemme ihmisten vapauttajia, kuten oman kansasi miehet Tom ja Jerry voivat kertoa."
"Keitä Tom ja Jerry ovat?" hän kysyi välinpitämättömänä. "Tai olkoon, ei sillä ole väliä, sillä epäilemättä he ovat valehtelijoita niinkuin te kaikki muutkin. Olen puhunut. Viekää heidät pois, ruokkikaa hyvin ja säilyttäkää turvassa aina auringonlaskun edelliseen tuntiin saakka toisena päivänä tästä lukien."
Antamatta meille enää tilaisuutta puhua Bausi nousi ja asteli imbozwin ja neuvonantajainsa seuraamana isoon majaansa. Senjälkeen meidätkin vietiin pois, tällä kertaa kaksinkertaisen vartiojoukon saattamina, jonka komentajaa en ennen ollut nähnyt. Kylän portilla pysähdyimme ja kysyimme aseitamme, jotka meiltä oli otettu. Vastausta emme saaneet; sotilaat vain laskivat kätensä meidän olkapäillemme ja työnsivät meitä eteenpäin.
"Tämäpä on soma juttu", kuiskasin Stephen'ille.
"Oi, ei se mitään", hän vastasi. "Meillähän on vielä paljon pyssyjä majassamme. Olen kuullut, että tämä mazitu-kansa pelkää kauheasti kuulia. Emme voi muuta kuin hyökätä ulos ja murtaa itsellemme tien heidän lävitseen, sillä kun alamme ampua, he tietysti juoksevat pakoon."
Minä katsahdin häneen, mutta en vastannut, sillä totta puhuakseni en ollut väittelytuulella.
Saavuimme majapaikkaamme, missä sotilaat jättivät meidät ja leiriytyivät ulkopuolelle. Täynnä sotasuunnitelmia Stephen riensi heti siihen huoneeseen, jonne oli pantu säilöön orjain pyssyt ja omat vara-aseemme sekä ampumatarpeet. Näin hänen palaavan aivan kalpeana ja kysyin, mitä oli tapahtunut.
"Tapahtunut!" hän vastasi äänellä, joka oli aivan täynnä kauhua. "Sitä, että nuo mazitut ovat varastaneet kaikki pyssymme ja ampumavaramme. Eivät ole jättäneet ruutia edes hemmetin vertaa."
"Hyvä on", vastasin laskien leikkiä, joka tällaisissa olosuhteissa on tavallista, "sensijaan pääsemme itse varmasti hemmettiin."
Asemamme oli todellakin kauhea. Lukija voi itse kuvitella sitä mielessään. Vähän yli kahden vuorokauden kuluttua joutuisimme nuolilla ammuttaviksi, ellei muuan oikullinen herrasmies, jonka uskoin varmasti kuolleeksi, ilmestyisi yht'äkkiä erääseen Keski-Afrikan etäisimpään ja vaikeapääsyisimpään paikkaan. Ainoa toivomme sen tapahtumisesta, jos sitä yleensä voi toivoksi nimittääkään, perustui sen lisäksi vain kafferi-tietäjän ennustukseen.
Siihen luottaminen oli joka suhteessa niin typerää, että hylkäsin koko ajatuksen ja aloin miettiä pakenemisen mahdollisuuksia. Mietittyäni tuntikausia en ollut keksinyt ainoatakaan keinoa. Eipä edes Hans kaikkine kokemuksineen ja lähes yli-inhimillisine taitoineen kyennyt ehdottamaan mitään. Olimme aseettomina keskellä tuhatlukuista villikansaa, joka Babembaa mahdollisesti lukuunottamatta piti meitä orjakauppiaina, jotka olivat tulleet maahan ryöstämään heidän vaimojaan ja lapsiaan. Ennakkoluuloinen kuningas Bausi oli kuuro meitä kohtaan. Tyhmyydessämme, jota nyt katkerasti kaduin, niinkuin kaduin koko retkeäkin tai ainakin sitä, että olimme lähteneet sille ilman Veli Johannesta, olimme sitäpaitsi hankkineet leppymättömäksi viholliseksemme heidän päätaikurinsa, joka noille kansoille on tavallisesti jonkunlainen Canterburyn arkkipiispa. Meillä ei ollut mitään toivoa, ellei tapahtuisi jokin ihme. Voimme ainoastaan rukoilla ja valmistautua kuolemaan.
Mavovo tosin pysyi hilpeänä. Hänen uskonsa "Käärmeeseen" oli todella liikuttava. Hän tarjoutui tekemään taikatemppunsa uudelleen meidän läsnäollessamme osoittaakseen, ettei mitään erehdystä ollut tapahtunut. Minä kieltäydyin, sillä en uskonut taikoihin, ja Stephenkin kieltäytyi, vaikkakin toisesta syystä, nimittäin siitä, että tulos mahdollisesti voisi olla erilainen, mikä hänestä olisi ollut masentavaa. Zulut horjuivat uskon ja epäuskon välillä niinkuin epäilevä ihminen, joka on ryhtynyt tutkimaan kristinuskon totuutta. Sammy sitävastoin ei horjunut, hän sananmukaisesti ulvoi ja valmisti ruoan niin huonosti, että minun piti kääntyä Hansin puoleen, pyytäen häntä keittämään, sillä niin huono kuin ruokahalumme olikin, meidän piti koettaa ylläpitää voimiamme syömällä.
"Mikä, mr. Quatermain", Sammy kysyi kyyneltensä lomassa, "olla sellainen ravinnonkäyttötapa, joka säilyttäisi elimistömme aina vastaanottokykyisenä?"
Ensimmäinen yö kului jotenkuten, ja samoin seuraava päiväkin ja sitä seuraava yö, jonka jälkeen valkeni viimeinen aamumme. Minä nousin hyvin varhain ja katselin auringon nousua. En luullakseni ole koskaan ennen huomannut, kuinka ihana auringonnousu on, en ainakaan niin selvästi kuin sinä aamuna, jolloin otin siltä ikuisia jäähyväisiä. Vaikka saattoihan kuoleman pimeyden takana tosin olla kauniimpiakin auringonnousuja! Sitten menin majaamme, ja kun Stephen, jolla näytti olevan sarvikuonon hermot, nukkui sikeätä unta kuin kilpikonna talvella, luin vakavasti rukouksiani, kaduin syntejäni, joita näytti olevan niin paljon, että lopulta jätin epätoivoisen yrityksen sikseen ja koetin sitten kuluttaa aikaani lukemalla Vanhaa Testamenttia, johon olen aina ollut kovasti kiintynyt.
Lukiessani erästä sivua, jolla kerrottiin, kuinka profeetta Samuel, jonka sijasta ehdottomasti luin "Imbozwi", hakkasi kappaleiksi Agag'in, sen jälkeen kuin Bausi — tarkoitan Saul — oli armahtanut häntä ja säästänyt hänen henkensä, en tuntenut itseäni juuri lohdutetuksi, Epäilemättä nämä ihmiset uskoivat minun Agag'in tavoin riistävän miekallani vaimoilta heidän lapsensa eivätkä siis voineet muuta kuin tuon onnettoman kuninkaan esimerkkiä seuraten ryhtyä "hienotunteisesti" tuomioon.
Stephen'in yhä nukkuessa — en ymmärtänyt kuinka hän voi nukkua — ryhdyin sitten laskemaan retkemme tähänastisia kuluja. Se oli maksanut jo £ 1,423. Ajatella, että olimme uhranneet £ 1,423 joutuaksemme paaluun sidottaviksi ja nuolilla ammuttaviksi! Yhden harvinaisen orkidean vuoksi! "Oi", arvelin mielessäni, "jos jonkun ihmeen kautta pelastuisin tai jos tulevassa elämässäni joutuisin sellaiseen maahan, jossa nuo harvinaiset kasvit kukkivat, en ikinä edes katsoisikaan niihin." Todellisuudessa en sitä ole tehnytkään.
Ennen pitkää Stephenkin heräsi ja söi vahvan aamiaisen, niinkuin sanomalehdissä kerrotaan rikoksellisten tekevän ennen teloitusta.
"Mitä sureminen hyödyttää?" hän sanoi. "Muuten en surisi ollenkaan paitsi vanhan isäraukkani vuoksi. Jonakin päivänä olisimme kuitenkin tulleet tähän asemaan, ja mitä pikemmin se on ohi, sitä pikemmin saamme nukkua, kuten laulussa lauletaan. Kun ajattelee asiaa, niin unella on äärettömän suuria etuja, sillä ainoastaan unessa olemme täydellisesti onnellisia. Sitä ennen olisin kuitenkin mielelläni nähnyt tuon Cypripeudimin."
"Kirottu Cypripedium!" minä huudahdin ja kolistelin ulos huoneesta sanomaan Sammylle, että ellei hän lakkaisi ulvomasta, iskisin häneltä pään puhki.
"Aika loikkaus! Kuka olisi uskonut tuota Quatermain'ista!" kuulin
Stephen'in mutisevan piippuansa sytytellen.
Aamu valkeni "kuin voideltu salama", kuten Sammy huomautti. Kello tuli kolme, ja Mavovo ja hänen seurueensa uhrasivat vohlan esi-isäinsä hengille, mikä, kuten Sammy taaskin huomautti, oli "kauhea pakanallinen meno, joka oli luonnostaan sopiva pahentamaan asiaamme Ylhäisten Voimain edessä."
Sen tehtyä ilmestyi Babemba luoksemme suureksi ilokseni. Hän näytti niin iloiselta, että päätin heti hänen tuovan mitä parhaita uutisia tullessaan. Ehkä kuningas oli armahtanut meidät, tai ehkä — suloinen ajatus — Veli Johannes oli saapunut jo ennen aikaansa.
Mutta ei sinnepäinkään! Hänellä ei ollut muuta sanottavaa kuin että hän oli lähettänyt tiedustelijoita pitkin rannikolle vievää tietä ja ettei sadan mailin laajuudella näkynyt jälkeäkään Veli Johanneksesta. Kun Musta elefantti senvuoksi oli Imbozwin kiihoituksesta käynyt yhä raivoisammaksi, näytti hyvin luultavalta, että illan juhlamenot pantaisiin toimeen. Kun sen lisäksi hänen velvollisuuteensa kuului valvoa paalujen pystyttämistä, joihin meidät piti sidottaman, ja hautojen kaivamista niitten juurelle, niin hän oli tullut laskemaan meidät uudelleen ollakseen varma, ettei luvun suhteen ollut tapahtunut erehdystä. Jos tahdoimme joitakin esineitä mukaamme hautaan, meidän piti vain nimittää ne hänelle, ja hän pitäisi niistä varmasti huolen. Kuolema olisi nopea ja tuskaton, hän lisäsi, sillä hän oli valinnut Bezan kaupungin parhaat jousimiehet, jotka harvoin ampuivat harhaan ja useimmat olisivat osuneet vaikka puhvelihärän töyhtöön.
Sitten hän lörpötteli vähän muista asioista, kysyen muun muassa, mistä hän löytäisi taikakilven, jonka olin antanut hänelle ja jota hän aikoi aina pitää kunniakkaana muistona j.n.e., nuuskasi Mavovon kanssa ja lähti, luvaten varmasti palata oikeaan aikaan.
Kello oli nyt neljä, ja kun Sammy oli aivan kykenemätön, niin Stephen laittoi itselleen teetä. Tee oli hyvin hyvää, varsinkin kun meillä oli maitoa sekaan, vaikka en muistanut ennenkuin myöhemmin, mille se maistui.
Luovuttuani kaikesta toivosta menin yksin sisälle valmistuakseni ottamaan vastaan loppuni kuin mies, ja istuessani siellä hiljaisuudessa ja puolipimeässä henkeni tyyntyi. Minkävuoksi olisinkaan pitänyt kiinni elämästä? Kuten lukija, joka on seurannut seikkailujani, tietää, oli maassa, jonne olin matkalla, muutamia henkilöitä, joita kovin mielelläni halusin jälleen tavata, ennen kaikkea isäni ja äitini ja kaksi jaloa naista, jotka olivat minulle vieläkin enemmän. Poikani tosin jäisi jäljelle (hän oli silloin vielä elossa), mutta tiesin hänen saavan ystäviä, ja kun siihen aikaan en ollut kovin huonoissa varoissakaan, olin voinut varata hänelle kunnollisen toimeentulon. Oli ehkä parempikin, että menin, sillä jatkuva elämä olisi vain tuonut uusia suruja ja eronhetkiä.
Miten minulle kävisi, en tietystikään voinut sanoa, mutta tiesin, niinkuin tiedän nytkin, ettei tuleva olotilani olisi ollut elämän sammumista eikä myöskään unta, josta Stephen oli puhunut. Ehkä tulisin siihen paikkaan, jossa vihdoinkin pilvet hajoavat ja me näemme selvästi, paikkaan, josta näkisin menneisyyden ja tulevaisuuden maisemat niinkuin taivaalla liitelevä kotka eikä minun tarvitsisi enää ponnistella tiheissä viidakoissa villipetojen ja käärmeiden ahdistamana, taivaan rajuilmain ja salamien pelättämänä, tietämättä, minne polkuni suuntaisin. Ehkä siinä paikassa ei enää olisi sitä, mitä Paavali nimittää lihan laiksi, joka sotii hengen lakia vastaan ja tekee minut synnin orjaksi. Ehkä siellä tuo Voima, joka tietää, mitä tekoa me olemme, antaisi anteeksi menneisyyteni ja minä tulisin siksi, mitä aina olen kaivannut — hyväksi sanan täydellisessä merkityksessä — ja löytäisin uusia avoimia palveluksen polkuja. Nämä ajatukset poimin sinä aikana taskukirjaani tekemistäni merkinnöistä.
Näin minä mietiskelin ja kirjoitin pari jäähyväisriviä siinä mielettömässä toivossa, että ne jotenkuten joutuisivat niiden henkilöitten käsiin, joille ne olin osoittanut. (Kirjeet ovat vielä tallella ja tekevät nykyaikana omituisen vaikutuksen.) Sen tehtyäni koetin vaikuttaa ajatuksillani Veli Johannekseen, jos hän vielä eli, kuten edellisinäkin päivinä olin tehnyt, ja saattaa hänen tietoonsa tukalan tilamme sekä nuhdella häntä siitä, että hän epäterveen huolettomuutensa ja uskollisuudenpuutteensa kautta oli saattanut meidät tähän tilaan.
Kesken kaiken Babemba saapui sotilaineen noutamaan meitä teloituspaikalle. Hans tuli ilmoittamaan minulle hänen saapumisestaan. Hottentottiraukka pudisti kättäni ja pyyhki silmiään repaleiseen hihaansa.
"Oi, baas, tämä on viimeinen matkamme", hän sanoi, "ja teidät surmataan, baas, ja se on kaikki minun syytäni, baas, sillä minun velvollisuutenihan olisi ollut keksiä pelastus. Mutta sitä en voi, pääni on käynyt niin tyhmäksi. Jos edes saisin käsiini Imbozwin, niin en pitäisi väliä, ja sen kyllä teenkin, sen teen, vaikka minun olisi haamuna palattava sitä tekemään. Tiedättehän, baas, Saarnaaja, teidän isänne sanoi meille, että me emme sammu niinkuin tuli, vaan palamme ikuisesti jossain muualla —"
"Niin toivon", minä ajattelin itsekin.
"— ja se palaminen on helppoa, eikä tarvitse maksaa mitään puista. Toivon siis, että me aina palamme yhdessä, baas. Ja kunnes se aika on käsissä, baas, annan teille jotakin", ja hän veti taskustaan esille inhoittavan näköisen, hevoslääkettä muistuttavaa nestettä sisältävän pullon. "Kun nielette tämän, ette tunne enää mitään; se on hyvin hyvää lääkettä, jota isoisäni isoisä on saanut heimonsa tietäjältä. Te vaivutte uneen suloisesti kuin olisitte juovuksissa ja heräätte jälleen tuohon ihanaan tuleen, joka palaa ilman puita eikä koskaan sammu iankaikkisesta iankaikkiseen, amen."
"Ei, Hans", minä sanoin, "kuolen mieluummin silmät auki."
"Niin minäkin tekisin, baas, jos näkisin, että siitä olisi jotain hyötyä, mutta sitä en tee, sillä en voi enää uskoa tuon mustan höperön Mavovon Käärmeeseen. Jos se olisi ollut hyvä käärme, niin se olisi neuvonut häntä pysyttelemään kaukana Bezan kaupungista, ja senvuoksi minä nielaisen toisen näistä ja annan toisen baas Stephen'ille", ja hän työnsi inhoittavan sekasotkun suuhunsa ja nieli sen suurella vaivalla niinkuin kalkkunanpoika jauhopallon, joka on sen kurkkuun liian suuri.
Minä kuulin Stephen'in huutelevan nimeäni ja jätin Hansin syytämään suustaan monipuolisia ja monikielisiä kirouksia Imbozwia vastaan, jonka lukuun hän täydellä syyllä pani koko tuskamme.
"Tämä ystävämme tässä sanoo, että on aika lähteä", Stephen sanoi kovasti vapisten, sillä tilanne alkoi lopulta vaikuttaa häneenkin, ja osoittaen vanhaa Babembaa, joka seisoi siinä iloisesti hymyillen, kuin noutaisi hän meitä häihin.
"Niin, valkoinen herra", sanoi Babemba, "on jo aika ja minä olen pitänyt kiirettä, jotta teidän ei tarvitsisi odottaa. Siitä tulee suurenmoinen näytös, sillä Musta elefantti itse aikoo kunnioittaa teitä läsnäolollaan ja samoin koko Bezan kaupunki, vieläpä kansaa monen mailin alueelta."
"Suu kiinni, vanha hullu", minä vastasin, "ja lakkaa irvistelemästä. Jos olisit ollut mies etkä petollinen ystävä, olisit voinut pelastaa meidät tästä, sillä sinä tiedät varsin hyvin, ettemme ole ihmiskauppiaita, vaan päinvastoin sellaisten vihollisia."
"Oi, valkeat herrat", sanoi Babemba muuttuneella äänellä, "uskokaa minua, että hymyilen vain pitääkseni teitä onnellisina loppuun asti. Huuleni hymyilevät, mutta sisällisesti minä itken. Tiedän, että olette hyviä, ja olen sanonut sen Bausille, mutta hän ei usko minua, sillä hän luulee teidän lahjoneen minut. Mitä minä voin tuota mustasydämistä Imbozwia, taikurien päämiestä, vastaan, joka vihaa teitä siitä syystä, että luulee teitä itseänsä etevämmiksi, ja joka yötä ja päivää puhuu kuninkaan korvaan, että ellei hän tapa teitä, niin koko kansamme joutuu surmattavaksi tai myydään orjiksi, sillä te olette muka vain vakoojia, joita suuri armeija seuraa. Vasta viime yönä Imbozwi ennusti ja luki tämän ja paljon muuta lumotusta vedestä, uskotellen kuninkaalle, että hän näki kaiken kuin kuvassa, vaikka minä, joka kurkistin hänen olkapäänsä yli, en nähnyt mitään muuta kuin Imbozwin veteen heijastuvat rumat kasvot. Hän sanoi henkensä ilmoittavan, että Dogeetah, kuninkaan veli, oli kuollut eikä siis voinut enää palata Bezan kaupunkiin. Olen tehnyt parhaani. Pidä sydämesi puhtaana minua kohtaan, oi Macumazana, äläkä vihaa minua, sillä sanon, että olen tehnyt parhaani, ja jos milloin saan käsiini Imbozwin, niin kostan hänelle, eikä hänen kuolemansa ole oleva nopea niinkuin teidän. Mutta sitä tilaisuutta en luultavasti saa, sillä ennemmin hän myrkyttää minut."
"Toivoisin itse saavani hänet käsiini", minä mutisin, sillä niinkään vakavana hetkenä en voinut tuntea kristillisiä tunteita Imbozwia kohtaan.
Näin kuitenkin, että vanha Babemba oli rehellinen, ja pudistin hänen kättään sekä annoin hänelle kirjoittamani kirjeet, pyytäen, että hän koettaisi saada ne rannikolle. Sitten lähdimme viimeiselle matkallemme.
Zulu-metsästäjät istuivat jo maassa aitauksen ulkopuolella lörpötellen ja nuuskaten. En ollut selvillä, riippuiko tuo levollisuus todellakin uskosta Mavovon Käärmeeseen vai rodun luontaisesta rohkeudesta ja uhmasta. Minut nähdessään he hyppäsivät jaloilleen, kohottivat oikean kätensä ja päästivät kovaäänisen ja sydämellisen tervehdyksen: "Inkoosi! Baba! Inkoosi! Macumazana!" Senjälkeen Mavovo antoi merkin, ja he virittivät zulunkielisen sotalaulun ja lauloivat sitä koko matkan paaluille asti. Sammykin viritti laulun, mutta aivan toisenlaisen.
"Ole hiljaa", minä sanoin. "Etkö osaa kuolla kuin mies."
"En, en todellakaan", hän vastasi ja ulvoi edelleen ja huusi armoa noin kahdellakymmenellä eri kielellä.
Stephen ja minä astuimme ensimmäisinä, Stephen'illä yhä kädessään lippu, jota ei kukaan yrittänyt häneltä riistää. Mazitut varmaankin arvelivat sitä hänen suojelusesineekseen. Emme puhuneet paljoa, kerran hän vain virkkoi:
"No niin, orkidea-rakkaus on saattanut monen miehen pahaan loppuun. Mahtaneenkohan isäukko säilyttää kokoelmani tai myydä sen." Senjälkeen hän vaikeni, ja kun en tiennyt enkä pitänyt väliä, miten hänen kokoelmilleen kävisi, minäkään en vastannut.
Meidän ei tarvinnut kulkea kauas; minä puolestani olisin mieluummin valinnut pitemmän matkan. Vartijat kuljettivat meitä jonkinlaista sivutietä, ja yht'äkkiä ilmestyimme toiseen päähän toria, jolla huomasimme tunkeilevan tuhansittain kansaa kokoontuneena teloitustamme katsomaan. Huomasin, että heidät oli järjestetty säännöllisiin ryhmiin ja välille jätetty leveä tie, joka kulki torin eteläiselle portille, luultavasti suuren joukon liikkumisen helpottamiseksi.
Kansajoukko otti meidät vastaan kunnioittavasti vaieten, vaikkakin Sammyn ulina nauratti muutamia, kun taas zulujen sotalaulu näytti herättävän heissä ihmettelyä tai ihailuakin. Torin päähän, lähelle kuninkaan pihaa, oli pystytetty viidelletoista kummulle yhtä monta ylvästä paalua. Kummut, jotka muodosti niiden juurelle kaivetuista viidestätoista syvästä haudasta nostettu multa, olivat sellaisessa asennossa, että kaikki saattoivat nähdä näytöksen. Paaluja oli oikeastaan seitsemäntoista, rivin päissä oli nimittäin kaksi muita suurempaa aaseja varten, jotka nähtävästi myöskin piti ammuttaman. Suuri määrä sotilaita oli pitämässä tyhjänä paalujen edessä olevaa aukeaa. Tälle aukealle olivat kokoutuneet Bausi, hänen neuvonantajansa, muutamia hänen päävaimojaan, Imbozwi maalattuna tavallistakin kauheammaksi ja noin viisi- tai kuusikymmentä valittua jousimiestä jännitettyine jousineen ja runsaine nuolivarastoineen, joittenka osaa näytännössä meidän ei ollut vaikea arvata.
"Kuningas Bausi", minä sanoin kulkiessani valtiaan ohi, "sinä olet murhamies, ja taivas on kostava sinulle rikoksesi. Jos vertamme vuodatat, kuolet itsekin pian ja tulet kohtaamaan meitä sinne, missä meillä on valta, ja sinun kansasi tuhotaan."
Sanani näyttivät säikähdyttävän miestä, sillä hän vastasi:
"En ole murhamies. Surmaan teidät senvuoksi, että olette ihmisryöväreitä. Minä sitäpaitsi en ole langettanut tuomiotanne. Sen on tehnyt Imbozwi, tietäjäin päämies, joka on kertonut minulle teistä ja jonka Henki sanoo, että teidän on kuoltava, ellei veljeni Dogeetah ilmesty teitä pelastamaan. Jos Dogeetah saapuu, mitä hän ei voi, koska on kuollut, puhumaan puolestanne, silloin tiedän, että Imbozwi on roisto ja valehtelija, ja niinkuin teidän olisi pitänyt kuolla, niin hänen on kuoltava."
"Niin, niin", kirkui Imbozwi. "Jos Dogeetah saapuu, niinkuin tuo väärä noita ennustaa", ja hän osoitti Mavovoa, "silloin olen valmis kuolemaan sijastanne, te valkoiset orjakauppiaat. Niin, niin, silloin saatte ampua nuolilla minut."
"Kuningas, ota vaari noista sanoista, ja kansa, ottakaa vaari noista sanoista, jotta ne täytettäisiin, jos Dogeetah saapuu", sanoi Mavovo kovalla, syvällä äänellä.
"Minä otan niistä vaarin", vastasi Bausi, "ja vannon äitini hengen kautta, että koko kansan avulla ne täytetään — jos Dogeetah tulee."
"Hyvä", huudahti Mavovo ja asteli kohti paalua, joka oli osoitettu hänelle.
Mennessään hän kuiskasi Imbozwin korvaan jotakin, mikä näytti pelättävän tuota saatanan lasta, sillä huomasin hänen hätkähtävän ja vapisevan. Samassa hän kuitenkin tointui ja oli seuraavassa hetkessä jo valvomassa niiden työtä, joiden piti köyttää meidät paaluihin.
Köyttäminen toimitettiin yksinkertaisesti ja lujasti sitomalla meidät ranteista ruohoköydellä paaluihin, joihin kuhunkin oli kiinnitetty kaksi esiinpistävää puupalikkaa, jotka sattuivat kainaloihimme ja estivät meidät liikkumasta. Stephen'ille ja minulle annettiin kunniapaikat keskellä, ja Stephen'in pyynnöstä kiinnitettiin lippu hänen paalunsa päähän. Mavovo oli oikealla puolellani, ja muut zulut oli asetettu molemmille puolin. Hans ja Sammy saivat äärimmäiset paalut (lukuunottamatta niitä, joihin onnettomat juhtamme oli sidottu). Huomasin, että Hans oli jo hyvin uninen ja että paalun sitomisen jälkeen hänen päänsä pian painui rinnalle. Lääke oli nähtävästi vaikuttanut, ja minä melkein kaduin, etten ollut siitä huolinut, kun kerran oli tilaisuus.
Kun kaikki seisoimme paaluissamme, Imbozwi tuli pitämään tarkastusta. Samalla hän piirsi valkealla liidulla pyöreän merkin kunkin rintaan jonkinlaiseksi maaliksi, johon jousimiehet saivat tähdätä.
"Ähä, valkoinen mies", hän sanoi liidutessaan metsästysnuttuani, "nyt et enää polta taikakilvelläsi kenenkään tukkaa. Et koskaan enää, sillä pian minä tallaan jaloillani multaa sinun peitoksesi tuohon kuoppaan, ja tavarasi kuuluvat minulle."
Minä en vastannut, sillä kun aikani oli niin lyhyt, minun ei mielestäni kannattanut puhua tuon inhoittavan otuksen kanssa. Hän siirtyi siis Stephen'in eteen ja alkoi liiduta häntä. Mutta Stephen, jossa asusti vielä luonnollinen ihminen, huudahti:
"Pois saastainen kätesi!" ja nosti vapaaksi jätetyn säärensä ja antoi maalatulle tietäjävelholle niin hirveän potkun vatsaan, että tämä putosi päistikkaa takanaan olevaan kuoppaan.
"Au! Hyvin tehty, Wazela", sanoivat zulut, "toivottavasti tapoitte hänet!"
"Toivottavasti", sanoi Stephen, ja kansajoukko katsoi hengästyneenä, kuinka heidän päätietäjäänsä, jota he nähtävästi suuresti pelkäsivät, kohdeltiin noin pahoin. Babemba vain irvisti, ja kuningas Bausikin näytti huvitetulta.
Mutta Imbozwista ei niin helpolla päästy, sillä samassa hän jo apuriensa, pienempäin velhojen, tukemana kömpi ylös haudasta kiroillen ja savisena, sillä haudan pohja oli märkä. Senjälkeen en kiinnittänyt enää huomiota häneen enkä muuhunkaan. Kun minulla oli vain puoli tuntia jäljellä, on selvää, että käytin tuon ajan toisella tavoin.