XI
DOGEETAH SAAPUU.
Sinä iltana auringonlasku oli kuin aamurusko, harvinaisen kaunis, vaikka samoinkuin teen makua en muistanut sitäkään ennenkuin vähän myöhemmin. Oli tulossa ukkosilma, joka Afrikassa aina luo ihania ilmiöitä taivaalle.
Aurinko aleni suurena punaisena silmänä, jonka yli laskeutui äkkiä pilvien musta silmäluomi purppuralle hehkuvine ripsineen.
"Tämä on nyt viimeistä, mitä sinusta näen, vanha ystäväni", ajattelin mielessäni.
Hehku alkoi tummua. Kuningas katsahti ympärilleen ja ylös taivaalle ikäänkuin sadetta peläten, kuiskasi sitten jotain Babemballe, joka nyökkäsi ja asteli minun paaluani kohti.
"Valkoinen herra", hän sanoi, "Elefantti haluaa tietää, oletteko valmiit, sillä nyt tulee huono valaistus ampumiselle?"
"Emme", minä vastasin päättäväisesti, "emme ennenkuin puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, niinkuin oli sovittu."
Babemba meni kuninkaan luo ja palasi takaisin.
"Valkoinen herra, kuningas sanoo, että sopimus on sopimus ja että hän pitää sanansa. Mutta sitten ette saa moittia häntä, jos ampuminen onnistuu huonosti, sillä luonnollisesti hän ei voinut tietää, että tänä iltana tulisi tällainen synkkä ilma, joka tähän vuoden aikaan ei ole tavallista."
Ilma pimeni pimenemistään, kunnes vihdoin olimme kuin Lontoon sumussa. Taajat ihmisjoukot näyttivät valleilta, ja jousimiehet, jotka valmistelujaan tehdessään liehuivat sinne tänne, olisivat voineet olla haadeksen varjoja. Kerran tai pari salama leimahti ja sitä seurasi jonkun ajan kuluttua kaukainen ukkosenjyrähdys. Ilmakin kävi hyvin painostavaksi. Vallitsi ääretön hiljaisuus. Ei yksikään koko suuresta kansanjoukosta puhunut eikä liikahtanut; yksinpä Sammykin oli lakannut ulisemasta, luultavasti siitä syystä, että hän oli uupunut ja pyörtymäisillään kuten kuolemaantuomittu usein ennen hirttämistä. Hetki oli mitä juhlallisin. Luonto tuntui kuin asettuvan juhlamieleen ja valmistavan meille mahtavaa vaippaa.
Lopulta kuulin kuinka jousia jännitettiin ja Imbozwin kimakan äänen:
"Odottakaa vähän, pilvi hajoaa. Sen takana on valoa, ja on hauskempaa, jos he näkevät nuolien tulevan."
Pilvi alkoi todellakin hitaasti häipyä, ja sen alta virtasi vihreää valoa kuin kissan silmissä.
"Joko me ammumme, Imbozwi?" kysyi jousimiesten kapteenin ääni.
"Ei vielä, ei vielä. Ei ennenkuin kansa voi nähdä heidän kuolemansa."
Pilven reuna kohosi taaskin; vihreä valo muuttui tulipunaiseksi laskevan auringon hehkusta ja heijastui takaisin maahan tiheästä, tummasta pilvestä. Koko seutu oli kuin syttynyt liekkeihin, mutta taivas päämme päällä oli tumma kuin painomuste. Jälleen salama leimahti, niin että näimme tuhatlukuisen odottavan joukon kasvot ja tuijottavat silmät, vieläpä ohiliiteleväin suurten yölepakkojen valkoiset hampaatkin. Leimahdus näytti polttavan pois pilven viimeisetkin jätteet, valo vahveni vahvenemistaan ja kävi hetki hetkeltä punaisemmaksi.
Imbozwi päästi käärmemäisen vihellyksen. Kuulin jousta jännitettävän, ja melkein samassa kumahti nuoli juuri pääni päälle paaluun. Nostamalla päätäni saatoin aivan koskettaa sitä. Suljin silmäni ja aloin nähdä kaikenlaisia hullutuksia, jotka vuosi vuodelta olen kaikki unohtanut. Aivoissani humisi sekavasti. Läpi äärettömän hiljaisuuden olin kuulevinani eläimen raskasta juoksua. Se oli kuin hätyytetty härkä. Joku päästi hämmästyneen huudahduksen, joka saattoi minut avaamaan jälleen silmäni. Ensimmäinen, mitä näin, oli joukko villejä jousimiehiä jousipyssyt koholla — ensimmäinen nuoli oli nähtävästi ollut vain koelaukaus. Seuraava näky, joka tuossa kaameassa valaistuksessa vaikutti aivan ylimaailmalliselta, oli torin eteläportilta johtavaa avonaista kujaa pitkin nopeasti eteenpäin laahustava valkoinen härkä ja sen selässä istumassa uljas olento.
Olin luonnollisesti varma, että näin unta, sillä olento oli aivan Veli Johanneksen näköinen. Siinä oli hänen pitkä, lumivalkoinen partansa. Tuossa perhoshaavi, jonka varrella hän näytti kiirehtivän härkää. Mutta hänen vyötäreillään oli kukkaseppeleitä ja samoin härän sarvissa, ja molemmin puolin sekä edessä ja takana juoksenteli nuoria tyttöjä samoin seppeleihin kiedottuina. Se oli tietysti näky eikä mitään muuta, ja minä suljin silmäni jälleen, odottaen kuolettavaa nuolta.
"Ampukaa!" rääkäisi Imbozwi.
"Ei, älkää ampuko", huusi Babemba. "Dogeetah on tullut!"
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana kuulin nuolien putoilevan maahan; senjälkeen kajahti tuhansista kurkuista kuin ulvonta:
"Dogeetah! Dogeetah on tullut pelastamaan valkoisia miehiä!"
Minun täytyy tunnustaa, että tämän jälkeen hermoni, jotka tavallisesti ovat aivan vahvat, tuntuivat siinä määrin rasittuneilta, että luultavasti vaivuin muutamaksi minuutiksi tajuttomaksi. Tämän tajuttomuuden aikana olin keskustelevinani Mavovon kanssa, mutta en ole varma, oliko se totta vai vain kuvittelua, sillä en ole koskaan muistanut kysyä sitä häneltä.
Hän sanoi minulle, tai luulin hänen sanovan:
"Ja nyt, isäni Macumazahn, mitä teillä on sanottavaa? Seisooko
Käärmeeni hännällään vai eikö? Vastatkaa, minä kuuntelen."
Tähän minä vastasin tai olin vastaavinani:
"Mavovo lapseni, näyttää todellakin siltä kuin Käärmeesi seisoisi hännällään. Mutta pidän tätä kaikkea kuitenkin vain kuvitteluna; minusta tuntuu, että elämme unimaassa, missä ei muu ole todellista kuin ne asiat, joita emme saata nähdä emmekä kuulla emmekä koskettaa; että ei ole olemassa minua eikä sinua eikä mitään Käärmettä, ei mitään muuta kuin se Voima, jossa liikumme, joka näyttää meille kuvia ja nauraa, kun pidämme niitä todellisuutena."
Siihen Mavovo sanoi, tai olin kuulevinani hänen sanovan:
"Te ainakin kosketatte totuutta, oi isäni Macumazana! Kaikki olevainen on varjoa, ja me olemme varjojen varjoja. Mutta mikä heittää varjon, oi isäni Macumazana? Minkävuoksi Dogeetah näyttää saapuvan, ratsastaen valkoisella härällä, ja minkävuoksi kaikki nuo tuhannet ihmiset uskovat, että minun Käärmeeni seisoo niin ihmeen tanakasti hännällään?"
"En totisesti tiedä", minä vastasin ja heräsin.
Siinä oli epäilemättä Veli Johannes kukkaköynnöksineen — huomasin inholla, että kukat olivat orkideoja — köynnöksineen, jotka bakkanaaliseen tapaan riippuivat alas hänen vasenta silmäänsä varjostavalta kuhmuiselta aurinkokypäriltä. Hän oli kauheassa raivossa ja herjasi Bausia, joka sananmukaisesti ryömi hänen edessään, ja minä olin myöskin kauheassa raivossa ja herjasin häntä. Mitä itse sanoin, en muista, mutta hän, valkea parta suuttumuksesta koholla ja uhaten Bausia hyönteisverkkonsa varrella sanoi:
"Sinä koira! Sinä raakalainen, jonka pelastin hukkumasta ja jota olen kutsunut veljekseni! Mitä olit tekemässä näille valkoisille miehille, jotka ovat oikeita veljiäni, ja heidän seuralaisilleen? Olitko aikomuksessa surmata heidät? Oi, jos niin on, silloin minä unohdan valani, unohdan sen siteen, joka liittää meidät toisiimme ja —"
"Älä toki, älä", sanoi Bausi. "Kaikki on kauheaa erehdystä; minä en ansaitse ollenkaan nuhteita. Syyllinen on tuo taikuri Imbozwi, jota minun tällaisissa asioissa on maan vanhan lain mukaan toteltava. Hän kysyi neuvoa Hengeltään ja sanoi, että sinä olit kuollut ja että nämä valkoiset herrat olivat kaikkein suurimpia roistoja, mustasydämisiä orjakauppiaita, jotka olivat tulleet tänne vakoilemaan mazitu-kansaa ja tuhoamaan sitä taikatempuilla ja kuulilla."
"Silloin hän valehteli", jyrisi Veli Johannes, "ja valehteli tietoisesti."
"Niin, niin, on ilmeistä, että hän valehteli", Bausi vastasi. "Tuokaa tänne hänet ja ne, jotka häntä palvelevat."
Auringonlaskun viimeisen hehkun mukana ukkospilvetkin olivat hajonneet ja taivaalla paistoi kirkas kuu, jonka valossa sotilaat alkoivat etsiä Imbozwia ja hänen liittolaisiaan. Viimemainittuja he saivat käsiinsä kahdeksan tai kymmenen, kaikki roistonnäköisiä, kamalasti maalattuja ja koristeltuja kuin päämiehensäkin, mutta Imbozwia itseään he eivät löytäneet.
Aloin jo arvella, että hän oli hämmingissä päässyt pujahtamaan pakoon, kun samassa kuulin rivin toisesta päästä — me olimme yhä pääluihimme sidottuina — Sammyn tosin käheän mutta kuitenkin iloisen äänen huutavan:
"Mr. Quatermain, oikeuden nimessä pyydän teitä saattamaan hänen majesteettinsa tietoon, että tuo petollinen noita, jota hän etsii, itkee ja murisee nyt sen haudan pohjalla, joka oli kaivettu sulkemaan syliinsä minun kuolleet jäännökseni."
Minä ilmoitin sen hänen majesteetilleen, ja heti Babemban ja hänen sotilastensa voimakkaat kädet tempaisivat Imbozwin ylös haudasta ja laahasivat vihastuneen Bausin eteen.
"Päästäkää vapaiksi valkoiset herrat ja heidän seurueensa", Bausi sanoi, "ja tuokaa heidät tänne."
Meidän siteemme irroitettiin, ja sitten menimme kuninkaan ja Veli Johanneksen luo, missä Imbozwi palvelijoineen makasi maassa yhtenä läjänä heidän edessään.
"Kuka tämä on?" sanoi Bausi hänelle, osoittaen Veli Johannesta. "Eikö se ole hän, jonka vannoit olevan kuolleen?"
Imbozwin mielestä kysymys ei näyttänyt vaativan vastausta, ja senvuoksi
Bausi jatkoi:
"Kuinka lauloitkaan äsken korvaamme — eikö se ollut niin, että olit valmis ammuttavaksi nuolilla näiden valkoisten herrain sijasta, jos Dogeetah tulisi?"
Taaskaan Imbozwi ei vastannut, vaikka Babemba koetti voimakkaalla potkulla kiinnittää hänen huomiotaan kuninkaan kysymykseen. Silloin Bausi huusi:
"Oma suusi on sinut tuominnut, sinä valehtelit ja sinulle tapahtuu, mitä olet itsellesi säätänyt", ja sitten hän lisäsi melkein Elijan sanoilla, kun tämä oli kukistanut Baalin papit: "Viekää pois nämä väärät profeetat. Älkää antako yhdenkään paeta. Eikö niin, oi kansa?"
"Niin, niin", ulvoi kansajoukko raivoissaan, "viekää heidät pois."
"Kansan suosikilta hän ei näytä, tuo Imbozwi", huomautti Stephen minulle miettiväisellä äänellä. "No niin, oman keittonsa hän saa nyt juoda ja kuumana saakin."
"Kuka nyt on väärä tietäjä?" pilkkasi Mavovo Stephen'in sanoja seuraavan hiljaisuuden kuluessa. "Kuka saa nyt nauttia nuolenpäistä, sinä valkoisten pilkkujen piirustaja?" ja hän osoitti läiskää, jonka Imbozwi oli niin riemuiten maalannut hänen rinnalleen jousimiesten nuolille maaliksi.
Pieni kyttyräselkäinen roisto huomasi nyt kaiken menetetyksi ja tarttui äkillisellä liikkeellä sääreeni, alkaen rukoilla armoa. Hän rukoili niin liikkuttavasti, että minä, joka olin jo lauhtunut ihmeellisen pelastuksemme tuottamasta ilosta, tunsin sydämeni heltyvän. Käännyin kuninkaan puoleen, pyytäen häntä säästämään onnettoman hengen, mutta näin heti, ettei siitä ollut paljon toivoa, sillä Bausi vihasi ja pelkäsi häntä ja oli iloinen päästessään hänestä. Mutta Imbozwi itse suhtautui liikkeeseeni eri tavalla, sillä villien keskuudessa selän kääntäminen merkitsee pyynnön hylkäämistä. Raivosta ja epätoivosta hänen mustan sydämensä sappi kuohui yli laitojensa. Hän hyppäsi jaloilleen, veti taikakalujensa joukosta pitkän, käyrän puukon ja kävi kimppuuni kuin metsäkissa huutaen:
"Joka tapauksessa sinä tulet mukaan, valkoinen koira!"
Onneksi Mavovo piti häntä silmällä, sillä zulujen keskuudessa sanoo sananlasku, että "noita on noidan tuho". Yhdellä hyppäyksellä hän tarttui häneen. Juuri kun veitsi minua kosketti — se ennätti jo raapaista ihoani, vaikka ei verille asti, kaikeksi onneksi, sillä luultavasti se oli myrkytetty — juuri samassa hetkessä hän rautaisella kourallaan tarttui imbozwin käsivarteen ja heitti miehen maahan kuin lapsen.
Silloin kaikki tietysti oli lopussa.
"Tulkaa pois", minä sanoin Stephen'ille ja Veli Johannekselle; "tämä paikka ei ole meitä varten."
Läksimme siis pois ja pääsimme majoihimme häiritsemättä ja kenenkään huomaamatta, sillä Bezan kaupungin asukasten huomio oli kiinnitetty muualle. Takaamme torilta kuului niin hirveä melu, että syöksyimme huoneeseen ja suljimme oven päästäksemme kuulemasta tai hiljentääksemme ääniä. Majassa oli pimeä, ja siitä olin todella kiitollinen, sillä pimeys tuntui tyynnyttävän hermojani. Kiitollinen olin siitä varsinkin kun Veli Johannes sanoi:
"Ystäväni Allan Quatermain ja te, nuori herra, jonka nimeä en tiedä, nyt sanon teille, mitä luullakseni en ole ennen maininnut, nimittäin että olen, paitsi lääkäri, Amerikan episkopaalisen kirkon pappi. No niin, ja pappina kysyn, sallitteko minun kiittää Jumalaa ihmeellisestä pelastumisestanne julmasta kuolemasta?"
"Kaikin mokomin", minä mutisin meidän molempain puolesta, ja Veli Johannes lausui erittäin vakavan ja kauniin rukouksen. Olipa hän siihen aikaan vähän sekapäinen tai ei, joka tapauksessa hän oli kyvykäs ja kelpo mies.
Myöhemmin, kun kimakat huudot olivat vaimenneet sekavaan monien äänten huminaan, me istuuduimme majan ulkopuolelle räystään alle, missä esitin Stephen Somers'in Veli Johannekselle.
"Ja nyt", minä sanoin, "mistä te oikeastaan tulette noin kukkiin kiedottuna kuin roomalainen pappi uhrijuhlana ja ratsastaen härällä kuin nainen, joka kuvaa Eurooppaa? Ja mitä maailmassa te tarkoititte tekemällä meille sellaisen kepposen tuolla Durban'issa jättämättä edes minkäänlaista sanaa jälkeenne, vaikka olitte luvannut opastaa meidät tähän helvetin koloon?"
Veli Johannes siveli pitkää partaansa ja loi minuun moittivan katseen.
"Luulen, Allan", hän sanoi amerikkalaiseen tapaansa, "että on tapahtunut jokin erehdys. Vastatakseni kysymyksenne jälkimmäiseen osaan en jättänyt teitä ilman sanaa; jätin tuolle rammalle griqualaiselle puutarhurillenne Jack'ille kirjeen, joka hänen piti antaa teille heti palattuanne."
"Siinä tapauksessa tuo tyhmeliini oli joko hukannut sen tai valehteli, niinkuin griquain tapa on, taikka unohti sen kokonaan."
"Se on luultavaa. Minun olisi pitänyt ajatella sitä, Allan, mutta niin en tehnyt. No hyvä, siinä kirjeessäni sanoin, että aioin yhtyä teihin täällä, missä minun olisi pitänyt olla teitä odottamassa jo kuusi viikkoa sitten. Lähetin sitäpaitsi Bausille sanan, ilmoittaen hänelle tulostanne siltä varalta, että myöhästyisin, mutta luultavasti sananviejälle on matkalla jotakin tapahtunut."
"Miksi ette odottanut meitä ja matkustanut yhtä matkaa kuten järkevä mies?"
"Koska kysytte minulta suoraan, Allan, niin sanon sen teille, vaikka asia on sellainen, että en mielelläni puhu siitä. Tiesin, että aioitte matkustaa Kilwan kautta; sehän oli ainoa mahdollinen tie niin suuren joukon ja paljojen tavarain kanssa, ja minä en halunnut mennä Kilwaan." Hän pysähtyi ja jatkoi sitten: "Kauan sitten, tarkkaan sanoen lähes kaksikymmentäkolme vuotta sitten, minä asetuin nuoren vaimoni kanssa lähetyssaarnaajana asumaan Kilwaan. Rakensin sinne lähetysaseman ja kirkon, ja me olimme onnellisia ja työmme kantoi siunausta. Sitten eräänä onnettomana päivänä sinne saapui laivoillaan Swaheli ja muita arabialaisia perustamaan orjakauppa-asemaa. Minä panin vastaan ja seuraus oli, että he hyökkäsivät kimppuumme, surmasivat suurimman osan väestäni ja raahasivat orjuuteen loput. Hyökkäyksessä sain miekan iskun päähäni — katsokaa, tässä on arpi", ja hän veti syrjään valkeat hiuksensa ja näytti meille pitkän naarmun, joka näkyi selvään kuutamossa.
"Isku löi minut tajuttomaksi illalla, juuri auringonlaskun aikaan. Kun virkosin, oli kirkas päivä, ja kaikki olivat poissa lukuunottamatta erästä vanhaa naista, joka hoiteli minua. Hän oli puolihulluna surusta, sillä häneltä oli surmattu mies ja kaksi poikaa, ja kolmas täysikasvuinen poika, yksi tytär ja pieni poika oli viety pois. Kysyin häneltä, missä nuori vaimoni oli. Hän vastasi, että vaimonikin oli viety pois vain kahdeksan tai kymmenen tuntia aikasemmin, sillä arabialaiset olivat nähneet laivatulia mereltä ja pelänneet siellä tulevan englantilaisen sotalaivan, jonka tiettiin risteilevän rannikolla. Tulet nähdessään he olivat kiireesti paenneet sisämaahan, jättäneet minut makaamaan, koska luulivat minua kuolleeksi, mutta surmanneet haavoittuneet ennen lähtöään. Vaimovanhus oli pelastunut kätkeytymällä kallioiden väliin rannalle ja arabialaisten lähdettyä ryöminyt takaisin talon luo ja tavannut minut vielä elossa.
"Kysyin häneltä, minne vaimoni oli viety. Hän ei itse sanonut tietävänsä, mutta eräs miehistämme oli sanonut hänelle kuulleensa arabialaisten puhuvan, että he aikovat johonkin paikkaan noin sadan mailin päähän yhtyäkseen siellä johtajaansa, sekarotuiseen roistoon nimeltä Hassan-ben-Mohammed, jolle he aikoivat viedä vaimoni lahjaksi.
"Tuon lurjuksen me tunsimme, sillä arabialaisten astuttua maihin Kilwassa mutta ennen keskinäisen vihollisuutemme alkua hän oli sairastanut rokkoa, ja vaimoni oli ollut avullisena hoitamassa häntä. Ilman vaimoani hän olisikin kuollut. Vaikka olikin joukon johtaja, hän ei ollut osallisena hyökkäyksessä, sillä hänellä oli tehtävää sisämaassa jossakin orjatieasiassa.
"Kuultuani nuo kauheat uutiset vaivuin järkytyksestä tai verenvuodon aiheuttamasta heikkoudesta uudelleen tainnoksiin, josta heräsin vasta kahta päivää myöhemmin hollantilaisella kauppa-aluksella, joka oli matkalla Zanzibariin. Tämän laivan tulet arabialaiset olivat nähneet ja pelänneet sitä englantilaiseksi sotalaivaksi. Se oli pistäytynyt Kilwassa vettä noutamassa, ja merimiehet, jotka tapasivat minut talon parvekkeella vielä hengissä, olivat sydämensä hyvyydessä kantaneet minut laivalle. Vanhaa vaimoa he eivät olleet nähneet, tämä oli heidän lähestyessään varmaankin piiloutunut.
"Zanzibarissa minut jätettiin melkein kuolemaisillani erään lähetyspappimme hoitoon, jonka luona sairastin hyvin huonona kauan aikaa. Kului kuusi kuukautta, ennenkuin toivuin entiselleni. Muutamat sanovat, etten ole koskaan parantunut entiselleni; ehkä tekin, Allan, olette yksi niitä.
"Vihdoin haava päässäni meni umpeen, sen jälkeen kuin eräs taitava englantilainen laivastolääkäri oli ottanut pois muutamia luusiruja, ja sitten voimanikin alkoivat palata. Olin ja olen vieläkin Amerikan kansalainen, mutta siihen aikaan meillä ei ollut siellä konsulia, enkä tiedä onko nytkään, ja luonnollisesti ei myöskään sotalaivoja. Englantilaiset panivat toimeen tiedusteluja puolestani niin paljon kuin voivat, mutta saivat selville vähän tai ei mitään, sillä koko Kilwan seutu oli arabialaisten orjakauppiaitten hallussa, joidenka roistomainen päämies nimitti itseään Zanzibarin sulttaaniksi."
Kertoja pysähtyi jälleen kuin surullisten muistelmain vallassa.
"Ettekö koskaan enää ole kuullut vaimostanne?" kysyi Stephen.
"Kyllä, mr. Somers; kuulin Zanzibarissa eräältä orjalta, jonka lähetyksemme oli ostanut ja vapauttanut, että hän oli nähnyt valkoihoisen naisen, joka kuvauksen mukaan saattoi olla vaimoni, elossa ja nähtävästi terveenä jossakin paikassa, jota en mitenkään voinut tuntea. Hän tiesi vain sen, että jonkin mustan heimon lähettiläät — heimon nimeä hän ei tiennyt — olivat luultavasti löytäneet hänet harhailemasta viidakossa. Hän oli huomannut, että mustat kohtelivat naista mitä suurimmalla kunnioituksella, vaikka eivät ymmärtäneetkään hänen puhettaan. Seuraavana päivänä hän ollessaan etsimässä kuutta kadonnutta vuohta oli joutunut arabialaisten vangiksi, jotka, kuten hän myöhemmin oli saanut tietää, olivat samaa valkoihoista naista takaa-ajamassa. Kertomuksensa jälkeisenä päivänä mies sairastui keuhkokuumeeseen ja heikontuneena kärsimyksistään orjuudessa kuoli pian. Nyt ymmärtänette, minkävuoksi minun ei erikoisesti tehnyt mieleni käydä Kilwassa."
"Kyllä", minä sanoin, "sen ymmärrämme ja paljon muutakin, mistä saamme puhua myöhemmin. Mutta, muuttaaksemme puheenaihetta, mistä te nyt olette tulossa ja kuinka satuitte saapumaan juuri näin kreivin aikaan?"
"Olin matkalla tänne erästä tietä pitkin, jonka näytän teille kartastani", hän vastasi, "mutta satutin jalkani" (Stephen ja minä katsahdimme toisiimme) "ja sain maata kuusi viikkoa eräässä kafferimajassa. Parannuttuani, kun en voinut kävellä oikein hyvin, ratsastin opettamillani härillä. Tämä valkoinen, jonka näitte, on niistä viimeinen; muut ovat kuolleet tsetse-kärpäsen puremiin. Selittämätön pelko pakotti minut kiirehtimään eteenpäin niin nopeasti kuin pääsin; viimeisten kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa olen tuskin pysähtynyt syömään tai nukkumaankaan. Saapuessani tänä aamuna Mazitu-maahan tapasin kylät tyhjinä lukuunottamatta muutamia naisia ja tyttösiä, jotka tunsivat minut ja kietoivat nämä kukkaseppeleet ympärilleni. He kertoivat kaikkien miesten menneen Bezan kaupunkiin johonkin suureen juhlaan, mutta mikä juhla se oli, sitä he joko eivät tienneet tai eivät tahtoneet ilmaista. Minä kiirehdin siis kulkuani ja saavuin ajoissa — Jumalan kiitos ajoissa! Tarina on pitkä; yksityiskohdat kerron myöhemmin. Nyt olemme kaikki liian väsyksissä. Mitä melua tuo on?"
Minä kuuntelin ja kuulin zulu-metsästäjäin laulavan voittolauluaan palatessaan torilta raakaa näytelmää katsomasta. Pian he jo saapuivatkin, etunenässä Sammy aivan toisenlaisena kuin se Sammy, joka itkien lähti teloituspaikalle paria tuntia sitten. Nyt hän oli iloisista iloisin ja kantoi kaulallaan muutamia taikakoruja, jotka tunsin Imbozwin henkilökohtaiseksi omaisuudeksi.
"Hyve on voittanut ja vanhurskaus on täytetty, Mr. Quatermain. Nämä ovat sotasaalista", hän sanoi ja osoitti kuolleen tietäjä-velhon' koristeita.
"Ulos, sinä pikku rakki! Emme halua tietää mitään", minä sanoin. "Mene keittämään illallista." Sammy lähti olematta vähääkään hämillään.
Metsästäjät kantoivat välillään jotakin, joka näytti Hansin ruumiilta. Ensiksi minä säikähdin, luullen häntä kuolleeksi, mutta tutkimus osoitti, että hän oli vaipunut vain tajuttomuuden tilaan, jollaisen aiheuttaa laudanum. Veli Johannes määräsi, että hänet piti kääriä huopapeitteeseen ja laskea pitkäkseen tulen lähelle, ja me teimme niin.
Samassa Mavovo lähestyi ja kyyristyi maahan eteemme.
"Isäni Macumazahn", hän sanoi levollisesti, "mitä teillä on minulle sanottavaa?"
"Kiitoksen sanoja, Mavovo. Ellet olisi ollut niin nopea, niin Imbozwi olisi lopettanut minut. Veitsi kosketti vain ihoani, mutta ei tehnyt haavaa, Dogeetah on nimittäin tarkastanut sen."
Mavovo heilautti kättään kuin työntääkseen syrjään tuon pikku seikan ja kysyi, katsoen minua suoraan silmiin:
"Mitä muita sanoja, Macumazahn? Tarkoitan Käärmeeseeni nähden."
"Että sinä olit oikeassa ja minä väärässä", vastasin häpeissäni. "On tapahtunut, niinkuin sinä ennustit, kuinka ja miksi, sitä en ymmärrä."
"Niin, isäni, siitä syystä, että te valkoiset miehet olette niin turhamaisia" ("pöyhkeileviä" oli hänen sanansa), "että luulette omistavanne kaiken viisauden. Nyt olette nähneet, että niin ei ole. Minä olen tyytyväinen. Väärät tietäjät ovat kaikki kuolleet, isäni, ja minä luulen, että Imbozwi —"
Minä kohotin kättäni, sillä en halunnut kuulla yksityiskohtia. Mavovo nousi ja meni hymyillen asioilleen.
"Mitä hän tarkoittaa Käärmeellään?" Veli Johannes tiedusteli uteliaana.
Kerroin hänelle asian niin lyhyesti kuin osasin ja kysyin, voiko hän selittää sen. Hän pudisteli päätään.
"Omituisin esimerkki alkuasukasviisaudesta, mitä milloinkaan olen kuullut", hän vastasi, "ja erittäin käyttökelpoinen. Selittääkö! Ei ole olemassa muuta selitystä kuin tuo vanha, joka sanoo, että taivaan ja maan välillä on enemmän j.n.e. ja että Jumala antaa eri ihmisille erilaisia lahjoja."
Senjälkeen söimme illallisemme; luulenpa sen olleen riemullisimpia aterioita, mitä milloinkaan olen nauttinut. On ihmeellistä, kuinka hyvälle ruoka maistuu sen jälkeen kuin ei ole enää luullut saavansa nauttia yhtä suupalaakaan. Sitten muut panivat maata, mutta minä jäin vielä, ainoana toverinani yhä tiedottomana makaava Hans, tupakoimaan hetkiseksi tulen ääreen, sillä tällä ylänkömaalla ilma oli kolea. Minusta tuntui, etten vielä voinut nukkua, ellei muusta syystä niin kaupungista kuuluvan melun vuoksi, missä mazitu-kansa juhli hirveiden velhojensa teloitusta ja Veli Johanneksen paluuta.
Yht'äkkiä Hans heräsi, kohosi istualleen ja tuijotti minuun kirkkaan liekin läpi, jota olin juuri kohentanut lisäämällä tuleen kuivia puita.
"Baas", hän sanoi ontolla äänellä, "siinä olette te ja tässä minä, ja tuossa tuli, joka ei koskaan sammu, hyvin hyvä tuli. Mutta, baas, minkävuoksi me emme ole sen sisäpuolella, niinkuin isänne, Saarnaaja, lupasi, vaan täällä ulkona kylmässä?"
"Senvuoksi, että olet vielä maailmassa, sinä vanha hupakko, etkä siellä, missä ansaitsisit olla", vastasin. "Senvuoksi, että Mavovon Käärmeellä oli sittenkin totta puhuva kieli ja Dogeetah saapui, niinkuin se oli ennustanut. Senvuoksi, että olemme kaikki elossa ja terveinä ja että paaluissa riippuvat kuolleina Imbozwi ja hänen joukkueensa. Senvuoksi, Hans, niinkuin itsekin olisit nähnyt, jos olisit pysytellyt valveilla, sen sijaan että nautit saastaisia lääkkeitä kuin arka nainen, senvuoksi, että pelkäsit kuolemaa, jonka sinun ikäisellesi miehelle olisi pitänyt olla tervetullut."
"Oi, baas", keskeytti Hans, "älkää sanoko, että asiat ovat niin ja että todella elämme vielä siinä maailmassa, jota kunnianarvoisa isänne nimitti kyynelten maljaksi. Älkää sanoko, baas, että olin raukkamainen ja nielin tuon kurjan aineen — jos tietäisitte, baas, mistä se oli tehty, niin ymmärtäisitte — vain pahan päänkivistyksen vuoksi. Älkää sanoko, että Dogeetah saapui silloin, kun silmäni eivät voineet häntä nähdä tai, mikä vielä pahempi, kuinka Imbozwi ja hänen lapsensa sidottiin paaluihin juuri silloin, kun minä en kyennyt auttamaan heitä tämän kyynelten pullon pohjalta siihen tuleen, joka palaa iankaikkisesta iankaikkiseen. Oi, se on liikaa, baas, ja minä vannon, että vaikka kuinka monta kertaa kuolisin, tästä puoleen teen sen aina avoimin silmin", ja hän piteli käsillään kipeää päätään ja heilutteli itseään edestakaisin katkeran surun vallassa.
Hans'illa olikin syytä olla surullinen, kun ei ollut nähnyt tapahtumain loppua. Metsästäjät keksivät hänelle uuden, hirveän pitkän nimen, joka merkitsi "pieni keltainen hiiri, joka nauttii unesta sillä aikaa kuin mustat rotat syövät vihollisensa". Yksinpä Sammykin teki hänestä pilkkaa, näytellen saaliitaan, jotka hän vakuutti omin voimin riistäneensä mahtavalta tietäjämestarilta Imbozwilta, minkä hän todella oli tehnytkin — samaisen lmbozwin riippuessa kuolleena paalussa.
Tämä oli kaikki hyvin huvittavaa, kunnes asiat menivät niin pitkälle, että pelkäsin Hansin tappavan Sammyn ja olin pakotettu lopettamaan leikin.