XII.
VELI JOHANNEKSEN TARINA.
Vaikka olin pannut myöhään maata, olin valveilla jo ennen auringonnousua pääasiallisesti siinä tarkoituksessa, että saisin keskustella kahden Veli Johanneksen kanssa, jonka tiesin nousevan varhain. En olekaan koskaan tavannut ketään, joka nukkuisi niin vähän kuin hän.
Niinkuin olin arvannut, hän oli jo liikkeellä majassaan; kynttilän valossa hän asetteli kukkia puristimeen.
"John", sanoin, "olen tuonut teille jotakin, minkä luullakseni olette kadottanut", ja ojensin hänelle sahviaanikantisen kirjan ja vesivärimaalauksen, jotka olin löytänyt hävitetystä lähetystalosta Kilwassa.
Hän katsahti ensin kuvaan ja sitten kirjaan; ainakin luulen hänen niin tehneen, sillä itse menin hetkiseksi ulos — auringonnousua katsomaan. Muutaman minuutin kuluttua hän kutsui minua ja, kun ovi oli sulkeutunut, sanoi epävarmalla äänellä:
"Kuinka saitte käsiinne nämä pyhäinjäännökset, Allan?"
Kerroin tarinan alusta loppuun. Hän kuunteli sanaakaan sanomatta ja lausui lopetettuani:
"Minäkin voin sanoa, minkä ehkä olette arvannutkin, että kuva on vaimoni kuva ja kirjakin kuuluu hänelle."
"Kuuluu!" minä huudahdin.
"Niin, Allan. Sanon kuuluu senvuoksi, että en usko hänen kuolleen. En voi selittää sitä enempää kuin eilen illalla sitä, kuinka tuo suuri zulu-raakalainen osasi ennustaa tuloni. Mutta joskus Tuntematon ilmaisee meille salaisuutensa, ja uskon hänen ilmaisseen tämän totuuden, että vaimoni yhä elää, vastauksena rukouksiini."
"Kahdenkymmenen vuoden kuluttua, John?"
"Niin, kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Minkävuoksi luulette", hän kysyi melkein hurjana, "minun vaellelleen kolmannen osan ihmisikää Afrikan raakalaisten parissa, tekeytyen hulluksi siitä syystä, että nämä villit kunnioittavat hullua ja antavat hänen kulkea vahingoittamatta häntä?"
"Luulin teidän kokoovan perhosia ja harvinaisia kasveja."
"Perhosia ja harvinaisia kasveja! Ne olivat tekosyynä. Olen etsinyt ja etsin vaimoani. Voitte pitää sitä hulluutena, varsinkin katsoen olosuhteisiin, joissa erosimme — hän odotti lasta, Allan — mutta minä en pidä sitä hulluutena. Uskon hänen piileksivän jonkin kaukaisen villikansan keskuudessa."
"Siinä tapauksessa saattaisi olla parempi, ettette häntä löytäisikään", minä vastasin muistaessani monen valkoihoisen naisen kohtaloa, jotka entisinä aikoina olivat pelastuneet haaksirikosta rannikolle ja joutuneet kafferien vaimoiksi.
"Ei, Allan. Siinä suhteessa en pelkää mitään. Jos Jumala on suojellut vaimoani, Hän on varjellut häntä myöskin kaikesta vahingosta. Ja nyt", hän jatkoi, "ymmärtänette, minkävuoksi haluan päästä Pongo-maahan — jossa palvellaan valkeaa jumalatarta!"
"Ymmärrän", minä sanoin ja jätin hänet yksin, siliä saatuani tietää kaikki pidin parempana olla jatkamatta tuskallista keskustelua. Minusta oli uskomatonta, että nainen yhä olisi elossa, ja pelkäsin vaikutusta, jonka tieto siitä Johannekseen tekisi. Kuinka paljon romantiikkaa onkaan tässä pienessä maailmassamme! Ajateltakoon Veli Johannesta (myöhemmin sain tietää, että hänen oikea nimensä oli Eversley) ja hänen elämäänsä. Ylevämielinen, sivistynyt mies, joka koettaa säilyttää uskonsa maailman pimeimmissä paikoissa ja vie nuoren vaimonsa mukanaan, mikä minun mielestäni ei ollut oikein tehty. Ei perimätieto eivätkä pyhät kirjoitukset kerro, että apostolit olisivat laahanneet vaimonsa ja perheensä mukanaan pakanamaihin saarnamatkoilleen, vaikka otaksuttavasti jotkut heistä olivat naineita. Mutta tämä on sivuasia.
Sitten tulee isku; lähetystalo ryöstetään, mies pelastuu kuin ihmeen avulla, ja nuori vaimoraukka viedään saaliiksi kurjalle orjakauppiaalle. Vihdoin viimein hänet muutaman jo kuoleman varjoissa vaeltavan villin epäluotettavain ilmoitusten mukaan on nähty jonkin muun tuntemattoman villikansan huostassa. Tämän kertomuksen kannustamana mies tekeytyy hulluksi luonnontieteilijäksi ja etsii kadonnutta kaksikymmentä vuotta, kestäen uskomattoman kovia kohtaloita, ja kuitenkin pyhän uskonsa kannattamana. Tarina oli mielestäni kaunis ja liikuttava. Mutta mainitsemistani syistä tunnustan, että toivoin naisen jo aikoja sitten palanneen Luojansa käsiin, sillä mihin tilaan olisikaan valkoihoinen nainen saattanut joutua oltuaan kaksi vuosikymmentä mustain raakalaisten vallassa!
Ja kuitenkaan en Mavovosta ja hänen Käärmeestään tekemäini kokemusten jälkeen uskaltanut pitää mitään varmana. Kuka ja mikä minä olin muodostamaan tuollaisista asioista omaa mielipidettä, saati sitten heittämään sen muille vasten kasvoja? Kuinka ahtaat ovatkaan tiedon rajat, joille perustamme tuomiomme. Ehkäpä tuo meitä ympäröivä suuri sisäisen havainnon meri on turvallisempi purjehtijalle kuin nuo pienet yksilöllisen kokemuksen saaret, joille olemme tottuneet purtemme laskemaan.
Mutta minun asiani ei ollut arvostella toisten unelmia ja henkisiä mahdollisuuksia, vaan käytännöllisenä metsästäjänä ja kauppamiehenä viedä onnelliseen loppuun retkikunta, jonka johtamisesta olin saanut hyvän maksun, ja kaivaa juurineen maasta muuan harvinainen kukka, jonka huomattavan suuresta arvosta saisin osani, jos sen löytäisin. Olen aina ylpeillyt täydellisestä mielikuvituksettomuudestani ja kyvystäni ankaraan työhön ja kovaan elämään, joitten kanssa meillä yksinomaan onkin tekemistä. Tämä on totta; tai ainakin toivon niin. Sillä jos tahtoisin olla aivan rehellinen, mitä yksikään ihminen ei koskaan ole ollut lukuunottamatta erästä herrasmiestä nimeltä mr. Pepys, joka luullakseni eli Kaarle II:n hallituskaudella ja muistelmistaan päättäen, jotka luin myöhemmin, ei aikonut julkaista kirjoituksiaan — jos tahtoisin olla niin rehellinen, niin minun olisi lisättävä, että luonteessani on toinenkin puoli. Koetan sitä kuitenkin ankarasti tukahduttaa ainakin tällä hetkellä.
Meidän ollessamme aamiaisella Hans, joka yhä kärsi päänkivistyksen ja katumuksen tuottamia tuskia ja piileskeli veräjän ulkopuolella kaukana raivostuttavista arvosteluista, ryömi sisälle nolona kuin piesty koira ja ilmoitti, että Babemba oli tulossa useiden kuormia kantavain sotilasten seuraamana. Olin aikeissa astua häntä vastaan. Mutta samassa muistin, että maan hullunkurisen tavan mukaan — samanlaisen kuin se, jonka vaikutuksesta hyvän tuttavani sir Theophilus Shepstonen tunnustettiin omistavan suuren Chakan hengen ja tulleen siten zulu-hallitsijain vertaiseksi — Veli Johannes oli seurueemme todella huomattava henkilö. Väistyin siis syrjään ja pyysin häntä ystävällisesti ottamaan paikkani ja eläytymään siihen villielämän asemaan, johon Jumala oli nähnyt hyväksi kutsua hänet. Minun on lisättävä, että hän sopi asemaan erittäin hyvin, sillä hän oli luonnostaan ja ulkonäöltään arvokas vanhus. Hän nielaisi kiireesti kahvinsa ja asettui vähän matkan päähän meistä ja seisoi siinä kuin kuvapatsas. Babemba ryömi ovesta häntä kohti nelin kontin, ja muut alkuasukkaat samoin, vieläpä taakkoja kantavat sotilaatkin niin nöyrissä asennoissa kuin taakat sallivat.
"Oi kuningas Dogeetah", sanoi Babemba, "veljesi kuningas Bausi palauttaa valkoisten miesten, lastesi, pyssyt ja ampumatarpeet ja lähettää muutamia lahjoja."
"Iloitsen siitä, kenraali Babemba", sanoi Veli Johannes, "vaikka olisi ollut parempi, ettei hän olisi niitä riistänytkään. Pankaa ne maahan ja nouskaa jaloillenne. Minua ei miellytä nähdä ihmisten matelevan apinan tavoin vatsallaan."
Käskyä toteltiin, ja me tarkastimme pyssyt ja ampumavarat sekä revolverit ja muut esineet, mitkä meiltä oli otettu. Ei mitään ollut hävinnyt tai vahingoittunut; päinvastoin sinne oli lisäksi ilmestynyt neljä kaunista norsunhammasta, jotka oli tarkoitettu lahjaksi Stephenille ja minulle ja jotka minä liikemiehenä arvelematta otin vastaan; Mavovolle ja metsästäjille siellä oli muutamia vuotia ja mazitu-aseita ja Hansille todistuksena hänen kyvystään vetää unia jännittävissä olosuhteissa (tämän kuullessaan zulut ulvoivat, ja Hans hävisi kiroillen majain taakse) kaunis, maan tavan mukainen, norsunluujaloilla ja hienokudoksisilla ruohomatoilla varustettu vuode, ja Sammylle kaameaääninen soittopeli, jota seurasi kehoitus, että hän tulevaisuudessa käyttäisi sitä julkisilla paikoilla äänensä asemesta.
Voin lisätä, että Sammy ei ymmärtänyt pilaa enemmän kuin Hanskaan, mutta meistä muista mazitujen huumori oli erittäin onnistunut.
"Näitten mustain rintalasten, mr. Quatermain", Sammy sanoi, "on hyvä istua pilkkaajain istuimella. Mutta tällaisessa tapauksessa hiljaisista rukouksista olisi ollut hyvin vähän apua, kun taas olen varma, että äänekäs huutoni taivaisiin pelasti teidät kaikki pakanain nuolilta."
"Oi Dogeetah ja valkoiset herrat", sanoi Babemba, "kuningas pyytää teitä luokseen voidakseen pyytää anteeksi, mitä on tapahtunut, ja tällä kertaa on tarpeetonta ottaa aseita mukaanne, sillä täst'edes ei mazitu-kansan puolesta teille voi tapahtua mitään vahinkoa."
Läksimme siis liikkeelle vielä kerran ja veimme mukanamme hylätyt lahjat. Kulkumme kuninkaan kortteliin oli todellinen riemukulku. Kansa heittäytyi maahan, ja toiset taputtivat hitaasti käsiään meidän ohikulkiessamme, ja tytöt ja pikku pojat koristivat meidän kukilla, ikäänkuin olisimme olleet morsiuskansaa matkalla häihin. Tiemme kulki teloituspaikan ohi, missä patsaat, joitten näkeminen nostatti kylmät väreet selkääni, yhä seisoivat, vaikka haudat oli täytetty.
Meidän saapuessamme Bausi ja hänen neuvonantajansa nousivat ja kumarsivat meille, tekipä kuningas vielä enemmänkin, hän nimittäin astui eteenpäin, tarttui Veli Johanneksen käteen ja tahtoi välttämättä hieroa rumaa, mustaa nenäänsä arvokkaan vieraansa nenään. Huomasin, että tämä oli mazitu-kansan syleilytapa ja kunnianosoitus, jolle Veli Johannes ei ollenkaan näyttänyt antavan arvoa. Sitten seurasi pitkiä puheita ja niitten päälle runsas kulaus kotitekoista olutta. Bausi selitti, että tapahtunut paha oli kokonaan Imbozwi-vainajan ja hänen oppilastensa syytä, joittenka hirmuvallan alla maa jo kauan oli huokaillut, syystä että heidän oli uskottu puhuvan "ylhäisen taivaan äänellä".
Veli Johannes hyväksyi puolustuksen meidän nimissämme ja luki sitten luvun, tai oikeammin piti saarnan, joka kesti täsmälleen kaksikymmentäviisi minuuttia (siinä asiassa hän on hyvin pitkäveteinen) ja jossa hän osoitti taikauskon vaarallisuuden ja viittasi korkeampaan ja parempaan tiehen. Bausi vastasi haluavansa kuulla tuosta tiestä enemmän toisella kertaa, hän nimittäin otaksui, että me aioimme viettää elämämme loppuosan hänen seurassaan, joten tie oli helppo löytää — esimerkiksi ensi kevännä kylvön tehtyä, kun kansalla olisi enemmän joutilasta aikaa.
Senjälkeen me esitimme lahjamme, jotka tällä kertaa otettiin halukkaasti vastaan. Sitten minä ryhdyin puhumaan ja selitin Bausille, että emme suinkaan aikoneet viettää loppuikäämme Bezan kaupungissa vaan kiirehdimme heti jatkamaan matkaamme Pongo-maata kohti. Tämän kuullessaan kuningas ja hänen neuvonantajansa kävivät murheellisiksi.
"Kuulkaa, oi herrani Macumazana ja te kaikki muut", hän sanoi. "Nuo pongot ovat hirveitä noitia, suuri ja mahtava kansa, joka asuu yksin rämeiden keskellä eikä ole tekemisissä muiden kansain kanssa. Jos pongot saavat vangiksi mazitun taikka jonkun muun heimon jäsenen, he joko surmaavat hänet tai vievät orjana omaan maahansa tai uhraavat paholaisille, joita he palvelevat jumalina."
"Niin on", keskeytti Babemba, "sillä nuorena poikana olin itse pongojen vankina, ja minut tuomittiin uhrattavaksi Valkealle Paholaiselle. Pakomatkallani sieltä kadotin tämän toisen silmäni."
On tarpeetonta sanoa, että panin hänen sanansa muistiin, mutta tällä kertaa ei ollut tilaisuutta ajaa asiaa loppuun. "Jos Babemba kerran on käynyt Pongo-maassa", ajattelin itsekseni, "niin hän voi lähteä sinne uudelleen tai ainakin näyttää meille tien."
"Ja jos me saamme kiinni pongon", Bausi jatkoi, "mikä joskus tapahtuu heidän tullessaan orjajahdille, niin me surmaamme hänet. Niin kauan kuin mazitut ovat asuneet tällä paikalla, heidän ja pongojen välillä on vallinnut viha, ja minä kuolisin onnellisena, jos saisin hävitetyksi nuo paholaiset maailmasta."
"Siinä et onnistu, oi kuningas, niin kauan kuin Valkea paholainen elää", sanoi Babemba. "Etkö ole kuullut pongojen ennustusta, että niin kauan kuin Valkea paholainen elää ja Pyhä kukka kukkii, niin kauan heidän kansansa elää. Mutta kun Valkea paholainen kuolee ja Pyhä kukka lakkaa kukkimasta, silloin heidän vaimonsa käyvät hedelmättömiksi ja heidän loppunsa on käsissä."
"No niin, otaksuttavasti tuo Valkea paholainen jonakuna päivänä kuolee", minä sanoin.
"Ei, Macumazahn. Se ei kuole itsestään. Se ja sen jumalaton pappi ovat olleet siellä alusta ja pysyvät iankaikkisesti, ellei niitä tapeta. Mutta kuka on, joka voi tappaa Valkean paholaisen?"
Ajattelin itsekseni, etten minä ainakaan haluaisi koettaa, mutta taaskaan en jatkanut kysymystä.
"Veljeni Dogeetah ja herrat", huudahti Bausi, "te ette voi päästä noiden velhojen maahan muuten kuin suuren armeijan turvissa. Mutta kuinka minä voin antaa mukaanne armeijan, sillä mazitu-kansahan on maakansaa, eikä heillä ole ruuhia, joilla soutaa yli suuren järven, eikä puita niiden veistämiseksi?"
Vastasimme, ettemme tienneet, mutta aioimme ajatella asiaa, sillä siinä tarkoituksessa olimme lähteneet omasta maastamme ja tahdoimme panna aikomuksemme täytäntöön.
Siihen audienssi loppui, ja me palasimme majoihimme, mutta Dogeetah jäi keskustelemaan veljensä Bausin kanssa tämän terveyttä koskevista kysymyksistä. Kulkiessani Babemban ohi kuiskasin hänelle, että halusin puhutella häntä kahden kesken, ja hän lupasi tulla luokseni samana iltana illallisen jälkeen. Iltapäivä kului levollisesti, sillä olimme pyytäneet, että kansa pysyttelisi kauempana leiristämme.
Hans, joka ei ollut tullut mukaamme, syystä että hän ujosteli vielä hiukan julkisissa paikoissa esiintymistä, oli meidän palatessamme rihlapyssyjä puhdistamassa, ja siitä minulle johtui jotakin mieleen. Otin kaksipiippuisen pyssyn, josta olen puhunut, kutsuin Mavovoa ja ojensin sen hänelle sanoen:
"Se on sinun, oi totinen profeetta."
"Niin, isäni", hän vastasi, "se on minun vähän aikaa, sitten ehkä jälleen teidän."
Sanat sattuivat minuun, mutta en tahtonut kysyä niiden merkitystä. Jostain syystä en enää halunnut kuulla Mavovon ennustuksia. Sitten söimme päivällisen ja lopun iltapäivää nukuimme, sillä kaipasimme kaikki, myöskin Veli Johannes, suuresti lepoa. Illalla Babemba saapui, ja me kolme valkoihoista otimme hänet vastaan yksin.
"Kerro meille pongo-kansasta ja tuosta Valkeasta paholaisesta, jota he palvelevat", minä sanoin.
"Macumazahn", hän vastasi, "viisikymmentä vuotta on kulunut siitä, kun olin tuossa maassa, ja mitä minulle siellä tapahtui, sen näen kuin sumun läpi. Kahdentoista vuotiaana poikasena menin onkimaan kaislikosta, ja pitkät, valkoisiin puetut miehet riistivät minut ruuheensa ja veivät vangiksi. He veivät minut kaupunkiin, jossa oli paljon samanlaisia miehiä, ja kohtelivat minua hyvin ja syöttivät makeata ruokaa, kunnes lihoin ja ihoni kävi kiiltäväksi. Eräänä iltana he sitten ottivat minut mukaansa, ja me marssimme koko yön ja tulimme aamupuolella yötä suuren luolan suulle. Luolassa istui hirmuinen vanha ukko, jonka ympärillä tanssi kaapuihin puettuja ihmisiä, suorittaen jumalanpalvelusta Valkealle paholaiselle.
"Ukko ilmoitti minulle, että minut aiottiin aamulla keittää ja syödä, jota varten minut oli lihotettu. Luolan suulla oli ruuhi ja sen takana vettä. Muitten nukkuessa ryömin ruuheen. Irroittaessani köyttä joku papeista heräsi ja syöksyi minua kohti. Mutta minä, joka nuoruudestani huolimatta olin urhoollinen ja voimakas, löin häntä airolla päähän, niin että hän putosi veteen. Päästyään pinnalle jälleen hän tarttui ruuhen reunaan, mutta minä löin häntä airolla sormille, kunnes hänen täytyi päästää irti. Sinä yönä oli kova tuuli, joka katkoi oksia toisella rannalla kasvavista puista. Se pyöritteli ruuhta sinne tänne, ja yksi oksista pisti minua silmään. Sillä hetkellä sitä tuskin tunsin, mutta myöhemmin silmä oli juossut kuiviin. Tahi en tiedä, vaikka siihen mahdollisesti olisi sattunut miekka tai puukko. Soudin kunnes menin tainnoksiin, ja tuuli puhalsi yhä. Viimeinen, mitä muistan, oli kahina, joka syntyi vihurin työntäessä ruuhta kaislikon läpi. Herätessäni löysin itseni läheltä rantaa, kahlasin mudan läpi maihin ja säikytin pakoon suuret krokodiilit. Mutta se tapahtui luultavasti muutamia päiviä myöhemmin, sillä minä olin nyt aivan laiha. Vaivuin rannikolle, ja sieltä muutamat kansamme miehet minut löysivät ja hoitivat minua, kunnes toivuin. Siinä kaikki."
"Ja aivan kylliksi", minä sanoin. "Nyt saat vastata. Kuinka kaukana oli kaupunki siitä paikasta, jossa sinut Mazitu-maassa vangittiin?"
"Kokonainen päivänmatka ruuhella, Macumazahn. Minut vangittiin varhain aamulla, ja illalla saavuimme satamaan, jossa oli paljon ruuhia, ehkä viisikymmentä, ja muutamat niistä kantoivat ehkä neljäkymmentä miestä."
"Ja kuinka kaukana kaupunki oli satamasta?"
"Aivan lähellä, Macumazahn."
Nyt Veli Johannes teki kysymyksen.
"Kuulitko mitään siitä maasta, joka oli luolan luona olevan veden toisella puolen?"
"Kyllä, Dogeetah. Kuulin silloin, tai jälkeenpäin — sillä aika ajoin on maahamme kulkenut huhuja tuosta pongo-kansasta — että se on saari, jolla kasvaa Pyhä kukka, josta tiedät, sillä viime kerralla täällä ollessasi olit saanut siitä yhden kukan. Sitten kuulin vielä, että Pyhää kukkaa hoiti papitar, jonka nimi oli Kukan äiti, ja hänen palvelijattarensa, jotka kaikki olivat neitseitä."
"Kuka tuo papitar oli?"
"Sitä en tiedä, mutta olen kuullut, että hän oli yksi niitä, jotka syntyvät valkoisina, vaikka mustista vanhemmista, ja että kaikki naiset, jotka pongo-kansasta syntyvät valkeina tai joilla on punaiset silmät, taikka jotka ovat kuuroja tai mykkiä, otetaan erilleen ja kasvatetaan papittaren palvelijoiksi. Mutta tuo papitar on nyt varmasti kuollut, sillä minun poikana ollessani hän oli jo vanha, hyvin, hyvin vanha, ja pongot olivat hyvin huolissaan, kun ei ollut olemassa ketään valkoihoista, jota olisi voitu ehdottaa hänen seuraajakseen. Hän on varmastikin kuollut, sillä monta vuotta sitten Pongo-maassa oli suuri juhla, jossa syötiin paljon orjia sen johdosta että papit olivat löytäneet uuden, kauniin papittaren, jolla oli valkoinen iho ja keltainen tukka ja oikea kynsien muoto."
Nyt muistin, että tuon papittaren löytö, jota kutsuttiin "Kukan äidiksi" ja jolla piti olla erinäisiä määrättyjä ominaisuuksia, muistutti suuresti vanhan egyptiläisten Apis-härän löytöä, jolla myöskin piti olla määrättyjä pyhiä tuntomerkkejä, kuten Herodotos kertoo. Sillä kertaa en kuitenkaan sanonut siitä mitään, sillä samassa Veli Johannes kysyi terävästi:
"Ja onko tämäkin papitar kuollut?"
"Sitä en tiedä, Dogeetah, mutta en luule. Jos hän olisi kuollut olisimme luultavasti kuulleet huhuja juhlasta, jossa kuollut Äiti olisi syöty."
"Kuollut Äiti syöty!" minä huudahdin.
"Niin, Macumazahn. Pongo-maan laki on sellainen, että jostain uskonnollisesta syystä niiden, jotka ovat etuoikeutettuja tuohon pyhään ateriaan, on nautittava kuolleen Kukan äidin ruumista."
"Mutta Valkea paholainen ei kuole eikä joudu syötäväksi?" kysyin.
"Ei, niinkuin sanoin, hän ei kuole. Hän on se, joka saattaa toiset kuolemaan, minkä epäilemättä saatte nähdä, jos menette Pongo-maahan", Babemba lisäsi julmasti.
"Kautta kunniani", ajattelin itsekseni, kun Babemban kerrottua tietonsa kuulustelu loppui, "jos se olisi minun vallassani, niin jättäisin hornan valtaan koko Pongo-maan valkeine paholaisineen." Sitten muistin, miten Veli Johannes suhtautui asiaan, ja alistuin huoahtaen kohtalooni. Sattuikin niin, että se, tarkoitan kohtalo, oli tässä asiassa aivan puolueeton. Varhain seuraavana aamuna Babemba palasi.
"Herrat, herrat", hän sanoi, "on tapahtunut ihmeellinen asia! Illalla puhuimme pongoista ja kas, nyt on Pongo-maasta saapunut tänne lähetystö; se saapui auringonnousun aikaan."
"Missä tarkoituksessa?" kysyin.
"Ehdottamaan rauhaa oman kansansa ja mazitujen välille, He pyytävät Bausia lähettämään lähettiläitä heidän kaupunkiinsa järjestämään pysyväistä rauhaa. Ikäänkuin joku lähtisi!" hän lisäsi.
"Ehkäpä joku uskaltaisi", minä vastasin, sillä uusi ajatus johtui mieleeni, "mutta menkäämme Bausin luo."
Puolta tuntia myöhemmin istuimme kuninkaan pihassa, nimittäin Stephen ja minä, sillä Veli Johannes oli jo sisällä kuninkaallisessa majassa keskustelemassa Bausin kanssa. Matkalla olimme puhuneet muutaman sanan.
"Onko johtunut mieleenne, John", minä kysyin, "että jos todella aiotte pyrkiä Pongo-maahan, tässä saattaa olla tarjolla tilaisuus, jota te sanoisitte salliman määräämäksi. Mazitu-kansasta ei varmasti kukaan halua lähteä, sillä he pelkäävät saavansa itse pysyväisen rauhan — pongojen vatsassa. No niin, te olette Bausin veli ja voitte tarjoutua näyttelemään ylimääräisen lähettilään osaa, ja me voimme olla esikuntananne."
"Olen ajatellut sitä, Allan", hän sanoi pitkää partaansa sivellen.
Me istuuduimme muutamain pääneuvonantajain keskelle, ja samassa Bausi tuli majastaan Veli Johanneksen seuraamana, tervehti meitä ja käski kutsua sisälle pongo-lähetit. Nämä tuotiin heti; he olivat pitkiä, vaaleaverisiä miehiä säännöllisine seemiläisine piirteineen ja puettuina arabialaiseen tapaan valkeaan liinaan, kaulassa ja ranteissa kulta- ja kuparirenkaita.
Sanalla sanoen he olivat arvokkaan näköisiä henkilöitä, aivan erilaisia kuin tavalliset Keski-Afrikan alkuasukkaat, vaikka olennossa oli jotakin, joka vaikutti minuun jäähdyttävästi ja vieroittavasti. Lisään vielä, että heidän keihäänsä oli jätetty ulkopuolelle ja että he tervehtivät kuningasta asettamalla käsivartensa ristiin rinnalle ja tekemällä arvokkaan kumarruksen.
"Keitä olette", kysyi Bausi, "ja mitä haluatte?"
"Minä olen Komba", vastasi heidän puhemiehensä, aivan nuori, välkkyväsilmäinen mies, "jumalain valittu, josta jonakin tulevana, ehkä läheisenäkin päivänä tulee pongo-kansan kalubi, ja nämä ovat palvelijoitani. Olen tullut, tuoden ystävyyden lahjoja, jotka ovat ulkopuolella, pyhän Motombon, jumalain ylipapin —"
"Olen luullut, että kalubi on jumalainne ylipappi", keskeytti Bausi.
"Ei niin. Kalubi on Pongo-maan kuningas, niin kuin sinä olet Mazitu-maan kuningas. Motombo, jota harvoin nähdään, on henkien kuningas ja jumalten suu."
Bausi nyökkäsi afrikkalaiseen tapaan, s.o. nostamalla leukaansa eikä painamalla sitä alas, ja Komba jatkoi:
"Olen antautunut valtaasi, luottaen kunniantuntoosi. Voit tappaa minut, jos haluat, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, sillä on monta, jotka vain odottavat pääsevänsä kalubiksi minun sijastani."
"Olenko minä pongo, joka tahtoisin tappaa lähettiläitä ja syödä heidät?" kysyi Bausi terävästi, ja minä huomasin pongo-lähettilästen hiukan hätkähtävän.
"Kuningas, sinä erehdyt. Pongot syövät vain niitä, jotka Valkea jumala on valinnut. Se on uskonnollinen meno. Minkävuoksi he, joilla on runsaasti karjaa, haluaisivat syödä ihmisiä?"
"Sitä en tiedä", murisi Bausi, "mutta täällä on eräs, joka tietäisi kertoa erilaisen tarinan", ja hän katsahti Babembaan, joka kääntelehti levottomana.
Kombakin katsahti häneen julmilla silmillään.
"Ei ole luultavaa", hän sanoi, "että kukaan haluaisi syödä noin vanhan ja luisevan ukon, mutta se sikseen. Kiitän sinua, kuningas, turvallisuuden lupauksesta. Olen tullut pyytämään sinua, että lähettäisit lähettiläitä neuvottelemaan kalubin ja Motombon kanssa pysyväisen rauhan perustamisesta kansaimme välille."
"Miksi kalubi ja Motombo eivät tule tänne neuvottelemaan?" kysyi Bausi.
"Koska laki kieltää heitä lähtemästä maasta, oi kuningas. Senvuoksi he lähettivät minut, joka olen tuleva kalubi. Kuule siis. Kautta sukupolvien on sota vallinnut välillämme. Se alkoi niin kauan sitten, että vain Motombo tietää sen alkamisesta, jonka jumalat ovat hänelle ilmaisseet. Pongo-kansa omisti muinoin koko tämän maan, vain heidän pyhät paikkansa olivat veden tuolla puolen. Sitten esi-isäsi tulivat ja hyökkäsivät heidän kimppuunsa, surmaten monta vieden toisia orjiksi ja ottaen heidän naisensa vaimoikseen. Nyt sanovat Motombo ja kalubi, tulkoon sodan sijalle rauha; sinne, miss on vain kuivaa hiekkaa, kasvakoot laiho ja kukat; pimeys, jossa ihmiset eksyvät tieltä ja menehtyvät, muuttukoon iloiseksi valoksi, jossa voimme istua päivänpaisteessa, pidellen toinen toistamme kädestä."
"Kuule, kuule!" minä mutisin aivan liikutettuna hänen kaunopuheisuudestaan. Mutta Bausi ei ollut vähääkään liikutettu; päinvastoin hän näytti katsovan tuota runollista ehdotusta mitä mustimmalla epäluulolla.
"Lakatkaa surmaamasta kansaamme ja pyydystämästä heitä uhriksi Valkealle paholaisellenne, niin vuoden tai parin kuluttua voimme kuunnella sanojasi, jotka ovat hunajalla voidellut", hän sanoi. "Nykyisten olosuhteiden vallitessa pidämme niitä vain kärpäspyydyksenä. Mutta jos neuvonantajaimme joukossa on joku, joka on halukas käymään Motombon ja kalubin luona ja kuulemaan, mitä heillä on ehdotettavana, ja ottamaan omalle vastuulleen kaiken, mitä hänelle siellä voi tapahtua, niin minä en pane vastaan. Ja nyt, neuvonantajani, puhukaa, ei yht'aikaa vaan yksi kerrallaan, ja olkaa nopeat, sillä joka ensimmäisenä puhuu, hän saa tämän kunnian."
En luule koskaan kuulleeni syvempää hiljaisuutta kuin se, joka seurasi tätä kehoitusta. Kukin induna katsoi naapuriinsa, mutta ei kukaan sanonut ainoatakaan sanaa.
"Mitä!" huudahti Bausi ja oli hämmästyvinään. "Eikö kukaan puhu? No niin, no niin, te olette lainoppineita ja rauhan miehiä. Mitä suuri kenraalimme Babemba sanoo?"
"Sanon, oi kuningas, että kävin kerran nuorena ollessani Pongo-maassa, minut raahattiin sinne pääni hiuksista, ja toisen silmäni jätin sinne, ja omin jaloin en sinne halua enää palata."
"Näyttää siltä, oi Komba, että kun kukaan kansani miehistä ei halua toimia lähettiläänä, niin Motombon ja kalubin on tultava itsensä riittävän henkivartijaväen turvissa, jos mielivät keskustella keskinäisestä rauhasta."
"Olen sanonut, että se on mahdotonta, oi kuningas."
"Siinä tapauksessa kaikki on lopussa, oi Komba. Lepää, syö ruokaamme ja palaa omaan maahasi."
Silloin Veli Johannes nousi ja sanoi:
"Olemme veri-veljiä, Bausi, ja senvuoksi minä voin puhua puolestasi. Jos sinä ja neuvonantajasi suostutte ja näillä pongoilla ei ole mitään sitä vastaan, niin minä ystävineni en pelkää lähteä Motombon ja kalubin luo neuvottelemaan heidän kanssaan rauhasta kansasi nimessä, sillä me haluamme tutustua uusiin maihin ja uusiin ihmisrotuihin. Sano, Komba, tahdotko hyväksyä meidät lähettiläiksi, jos kuningas sen sallii?"
"On kuninkaan oma asia nimittää lähettiläänsä", vastasi Komba. "Mutta kalubi on kyllä kuullut valkeain herrain olosta Mazitu-maassa ja pyytää kauttani sanoa, että jos teitä huvittaa seurata lähetystöä ja tulla hänen luokseen, hän lausuu teidät tervetulleiksi. Mutta kun asia esitettiin Motombolle, niin oraakkeli puhui näin:
"'Antakaa valkoisten miesten tulla, jos he haluavat tulla, tai antakaa heidän olla tulematta. Mutta jos he tulevat, älkää antako heidän tuoda mukanaan ainoatakaan rautaputkea, ei suurta eikä pientä, jollaisista maa on kuullut ja jotka syöksevät savua ja pamahtavat ja kuolettavat kaukaa. He eivät tarvitse niitä tappaakseen riistaa, sillä lihaa annetaan heille yllin kyllin; sitäpaitsi he Pongo-maassa ovat turvassa, elleivät loukkaa jumalaa.'"
Nämä sanat Komba lausui hyvin hitaasti ja suurella painolla, terävät silmät kiinnitettyinä minuun, kuin koettaen lukea salaiset ajatukseni. Kun kuulin sanat, rohkeuteni petti täydellisesti. Ymmärsin, että kalubi kutsui meitä Pongo-maahan, jotta tappaisimme tuon suuren Valkean paholaisen, joka uhkasi hänen henkeään ja oli minun käsitykseni mukaan suunnattoman suuri apina. Mutta kuinka saatoimme astua sitä enemmän kuin muutakaan petoa vastaan ilman ampuma-aseita? Tein minuutissa päätökseni.
"Oi Komba", sanoin, "pyssy on isäni, äitini, vaimoni ja kaikki, mikä minulle on läheistä. En liikahda täältä ilman sitä."
"Silloin, valkea herra", vastasi Komba, "teet hyvin, jos jäät tähän maahan perheesi keskuuteen, sillä jos koetat tuoda sen mukanasi Pongo-maahan, saat surmasi samassa kuin jalkasi rannalle astut."
En ehtinyt löytää vastausta, ennenkuin Veli Johannes sanoi:
"On luonnollista, että suuri metsästäjä Macumazana ei haluaisi luopua siitä, mikä hänelle on kuin sauva ontuvalle. Mutta minun laitani on toinen. En ole vuosikausiin käyttänyt pyssyä enkä tapa mitään Jumalan luomaa lukuunottamatta muutamia koreasiipisiä hyönteisiä. Olen valmis tulemaan maahasi aseenani vain tuo", ja hän osoitti takanaan aitausta vasten seisovaa hyönteishaavia.
"Hyvä, olet tervetullut", sanoi Komba, ja minä olin näkevinäni hänen silmäsään ilkeän ilonloisteen. Seurasi väliaika, jonka kuluessa minä selitin Stephen'ille yrityksen mielettömyyden. Mutta silloin tuon nuoren miehen härkämäinen itsepäisyys taaskin kauhukseni tuli näkyviin.
"Ymmärrät tietysti, Quatermain", hän sanoi, "ettemme voi antaa tuon ukkelin lähteä yksin, tai minä en ainakaan voi. Sinun asiasi on toinen, kun sinulla on poika, joka on sinusta riippuvainen. Mutta ottamatta lukuun sitä tosiasiaa, että aion saada —" hän oli juuri lisäämäisillään "orkidean", kun minä työkkäsin häntä. Se oli tietysti naurettavaa, mutta minut valtasi levottomuus ja pelko, että Komba jollain salaperäisellä tavalla ymmärtäisi, mitä hän oli sanomassa. "Mikä nyt? Ah! Kyllä käsitän, mutta tuo lurjus ei ymmärrä englantia. Niin, lukuunottamatta kaikkea muuta syynä ei ole riistanhalu, ja sinä olet tietysti oikeassa. Mutta jos mr. Veli Johannes lähtee, niin minä lähden mukaan, ja vaikka hän ei menisikään, minä menen yksin."
"Sinä käsittämätön aasinpenikka", minä mutisin vähän syrjässä.
"Mitä tuo nuori valkoinen herra sanoo haluavansa meidän maastamme?" kysyi kylmästi Komba, joka pirullisella tarkkuudella oli lukenut Stephen'in ajatukset hänen kasvoistaan.
"Hän sanoo olevansa vaaraton vaeltaja, joka tahtoisi katsella seutuja maassanne ja tutkia, onko teillä siellä kultaa", minä vastasin.
"Todellakin. Hän voi tutkia seutuja, ja kultaa meillä on", hän kosketti rannerenkaitaan, "ja sitä hän saa mukaansa niin paljon kuin jaksaa kantaa. Mutta mahdollisesti, valkoiset herrat, te haluatte puhua asiasta yksin. Sallitko meidän poistua hetkeksi, oi kuningas?"
Viittä minuuttia myöhemmin me istuimme kuninkaan "suuressa salissa" itsensä Bausin ja Babemban kanssa. Siellä pidettiin ankaraa neuvottelua. Bausi rukoili Veli Johannesta luopumaan matkasta, ja samoin minä. Babemba sanoi yritystä mielettömyydeksi, sillä hän vainusi muka taikavoimaa ja kuolemaa ilmassa, hän, joka tunsi pongot.
Veli Johannes vastasi herttaisesti, että hän aikoi varmasti käyttää hyväkseen tätä taivaan suomaa tilaisuutta saadakseen nähdä yhden niitä harvoja jäljellä olevia seutuja tässä osassa Afrikkaa, jonka läpi hän ei vielä ollut vaeltanut. Stephen haukotteli ja leyhytteli itseään nenäliinalla, sillä majassa oli kuuma, ja huomautti, että kun hän kerran oli tullut näin kauas muutaman harvinaisen kukan takia, hän ei aikonut palata tyhjin käsin.
"Minä arvaan, Dogeetah", Bausi virkkoi viimein, "että sinulla on tähän matkaan jokin syy, jota salaat minulta. Mutta minulla on aikomus pitää sinut väkisin täällä."
"Jos niin teet, se rikkoo veljeytemme", vastasi Veli Johannes. "Älä koeta saada tietää, mitä sinulta salaan, vaan odota, kunnes tulevaisuus sen näyttää."
Bausi voihkaisi ja myöntyi. Babemba sanoi, että Dogeetah ja Wazela olivat lumotut ja että vain minä, Macumazahn, olin säilyttänyt järkeni.
"Se on siis päätetty", Stephen huudahti, "John ja minä matkustamme lähettiläinä Pongo-maahan, ja sinä, Quatermain, jäät tänne pitämään silmällä metsästäjiä ja varastoja."
"Nuori mies", minä vastasin, "tahdotko loukata minua? Vaikka isäsi jätti sinut minun turviini! Jos te molemmat lähdette, minäkin tulen mukaan, vaikka sitten saisimme matkustaa ilkosen alasti. Mutta salli minun sanoa kerta kaikkiaan niin suurella painolla kuin voin, että pidän teitä molempia sekapäisinä järkijättöinä ja että elleivät pongot syö teitä, se on enemmän kuin olette ansainneet. Ajatella, että minun ikäiseni mies raahataan villien ihmissyöjien joukkoon ilman ainoatakaan pistoolia, taistelemaan paljain käsin tuntematonta petoa vastaan! No niin, kuolla voimme vain kerran — tarkoitan nykyisten tietojemme mukaan."
"Kuinka totta", huomautti Stephen; "kuinka omituisen ja syvämielisen totta!"
Oi, olisin voinut läimäyttää häntä korvalle. Menimme jälleen pihalle, minne Komba ja hänen palvelijansa olivat kokoontuneet. Tällä kertaa he tulivat kantaen lahjoja, taikka ne kannettiin heidän puolestaan paikalle. Lahjain joukosta muistan kaksi kaunista norsun hammasta, joista aloin epäillä, ettei maa mahdollisesti ollutkaan kokonaan veden ympäröimä, sillä norsut tuskin eläisivät saarella; rasiallisen kultahiekkaa ja kuparirenkaita, jotka osoittivat, että maa oli kivennäisrikas; valkeata kotikutoista, hienoa; liinaa ja muutamia todella kauniisti koristettuja tuoppeja, joista näin, että kansalla oli taiteellista makua. Mistä tuo taiteellisuus oli kotoisin, sitä en ymmärrä, enemmän kuin koko rodun alkuperääkään. Varmaa selitystä en ainakaan tiedä, sillä päteviä todisteita en ole löytänyt. Tuskin he tietävät itsekään.
Taas istunto avattiin. Bausi ilmoitti, että me kolme valkoihoista kukin yhden palvelijan seuraamana (sen minä olin määrännyt) aioimme lähteä lähettiläinä Pongo-maahan, ottamatta mukaamme ampuma-aseita, neuvottelemaan siellä molempain kansain välisestä rauhasta ja erittäinkin keskinäisestä kaupasta ja avioliittosuhteista. Kahden jälkimmäisen pykälän lisäämistä Komba vaatimalla vaati; silloin en vielä ymmärtänyt niiksi. Hän, Komba, takasi meille Motombon ja kalubin, maansa henkisen ja ajallisen hallitsijan, nimessä turvallisuutta sillä ehdolla, että emme koettaisi loukata emmekä vahingoittaa jumalia; sopimuksesta ei päässyt mihinkään, vaikka teki mieleni sitä kiertää. Vannoen hän vielä vakuutti saattavansa meidät vahingoittumattomina takaisin Mazitu-maahan kuuden päivän kuluttua sen rannoilta lähdettyämme.
Bausi hyväksyi tämän ja lupasi lähettää viisisataa asestettua miestä saattamaan meitä sille paikalle, missä meidän oli astuttava aluksiin, ja ottamaan meitä vastaan palatessamme; lisäksi hän uhkasi, että jos meille jokin vahinko tapahtuisi, hän ryhtyisi sotaan pongo-kansaa vastaan aina siihen saakka, kunnes hän keksisi keinon sen tuhoamiseksi.
Sitten päätettiin, että lähtisimme matkaan seuraavana aamuna, ja sen jälkeen hajaannuimme.