XIII.
RICAN KAUPUNKI.
Itse asiassa emme kuitenkaan lähteneet Bezan kaupungista ennenkuin vuorokautta myöhemmin kuin oli päätetty, sillä vanha Babemba, jonka piti johtaa retkeä, tarvitsi aikaa viisisatahenkisen miehistömme kokoamiseen ja ruokavaroilla varustamiseen.
Tässä sopii mainita, että majoihin palatessamme tapasimme molemmat mazitu-kantajamme Tomin ja Jerryn väsyneen näköisinä, mutta syömässä hyvällä ruokahalulla. Kävi selville, että tietäjävainaja Imbozwi, joka syystä tai toisesta ei ollut uskaltanut heitä surmata, oli heidän suosiollista todistustaan peläten lähetyttänyt heidät johonkin kaukaiseen maanääreen, missä heitä oli pidetty vankeina. Kun sitten uutiset Imbozwin ja hänen palvelijainsa kukistuksesta ja kuolemasta olivat saapuneet, he olivat päässeet heti vapaalle jalalle ja palanneet meidän luoksemme Bezaan.
Omille palvelijoillemme meidän tietysti piti selittää aikeemme. He käsittivät heti yrityksen luonteen ja pudistivat päitään ja saatuaan vielä kuulla, että olimme luvanneet luopua pyssyistämme, he jäivät sanattomiksi hämmästyksestä.
"Kransiek! Kransiek!" mikä merkitsee "päästä vialla" tai "hullu", huudahti Hans toisille ja näpsäytti merkitsevästi otsaansa. "Tuon on Dogeetah pannut heidän päähänsä, hänhän itsekin elää haavilla pyydystämistään hyönteisistä eikä kanna pyssyä, jolla voisi ampua riistaa. Niin, niin se on varmasti."
Metsästäjät nyökkäsivät hyväksyvästi, ja Sammy kohotti kuin rukoillen kätensä taivasta kohti. Mavovo vain näytti välinpitämättömältä. Sitten seurasi kysymys, kuka halusi seurata meitä.
"Mitä minuun tulee, se on jo päätetty", sanoi Mavovo. "Minä seuraan isääni Macumazahn'ia, sillä ilman pyssyäkin olen vahva ja voin taistella yhtä hyvin kuin varustetut esi-isäni keihäillään."
"Ja minä myöskin seuraan baas Quatermain'ia", mutisi Hans, "sillä ilman pyssyäkin olen älykäs, niinkuin esiäitini olivat ennen minua."
"Paitsi silloin kun nautit lääkettä, Pilkkukäärme, ja vaivut unien hämärään", pilkkasi joku zuluista. "Otatko mukaasi tuon hienon vuoteen, jonka kuningas sinulle lähetti?"
"Ei, sinä narrin penikka!" Hans vastasi. "Lainaan sen sinulle, joka et ymmärrä, että nukkuessanikin minussa on enemmän viisautta kuin sinussa valveilla ollessasi."
Sitten oli päätettävä, kuka tulisi kolmanneksi. Kun ei kumpikaan Veli Johanneksen palvelijoista, jotka olivat seuranneet häntä hänen kiertomatkoillaan, ollut sopiva — toinen oli nimittäin sairas ja toinen pelkuri — niin Stephen ehdotti Sammya etupäässä senvuoksi, että hän osasi keittää.
"Ei, mr. Somers, ei", Sammy sanoi vakavana. "Siihen minä panen lujan vastalauseeni. Vaatia keittotaitoista tulemaan sellaiseen maahan, jossa hänet itsensä keitetään, on samaa kuin keittää lapsi äitinsä maidossa."
Jätimme hänet siis rauhaan ja kiinnitimme lyhyen neuvottelun jälkeen huomiomme Jerryyn, hentoon mutta urheaan mieheen, joka oli halukaskin seuraamaan meitä. Lopun siitä päivästä käytimme valmisteluihin, jotka tosin olivat yksinkertaisia, mutta vaativat kuitenkin hyvän joukon ajatusta. Olisin halunnut Hansin avukseni, mutta suureksi harmikseni en löytänyt häntä. Kun hän lopultakin ilmestyi, kysyin, missä hän oli ollut. Hän vastasi käyneensä metsässä veistämässä itselleen sauvan, sillä hän oli ymmärtänyt, että meillä oli pitkä matka käveltävänä. Hän näyttikin minulle sauvan, ja se oli pitkä ja paksu tanko lujaa ja kaunista bamburuokoa, jota kasvaa Mazitu-maassa.
"Mihin aiot käyttää tätä kömpelöä seivästä?" minä sanoin. "Meillähän on runsaasti sauvoja."
"Uusi matka, uusi sauva, baas! Tämä puulaji on sitäpaitsi täynnä ilmaa ja voi auttaa minua pysymään pinnalla, jos meidät heitetään veteen."
"Mikä keksintö!" minä huudahdin ja heitin asian mielestäni. Seuraavana päivänä aamun koittaessa me läksimme Stephen ja minä ratsastaen aaseilla, jotka nyt olivat lihavat ja hyvissä voimissa, ja Veli Johannes valkealla härällään, joka oli mitä tottelevaisin eläin ja erittäin kiintynyt häneen. Kaikki metsästäjät seurasivat meitä täysissä aseissa aina Mazitu-maan rajalle asti, missä heidän piti odottaa paluutamme mazitu-rykmentin seurassa. Itse kuningaskin saattoi meitä kaupungin länsiportille ja otti sieltä kaikilta mutta etenkin Veli Johannekselta hellät jäähyväiset. Sen lisäksi hän vielä kutsutti luokseen Komban palvelijoineen ja vannoi uudelleen, että jos meille tapahtuisi jotain vahinkoa, hän ei lepäisi ennenkuin keksittyään keinon pongo-kansan perinpohjaiseen tuhoamiseen.
"Älä pelkää", Komba vastasi kylmästi, "pyhässä Rican kaupungissamme me emme sido viattomia vieraita paaluihin nuolilla ammuttaviksi."
Pureva vastaus, joka epäilemättä oli sukkela, kiihdytti Bausia, sillä hän ei suvainnut tähän asiaan viittailtavan.
"Jos valkoiset miehet ovat niin hyvässä turvassa, niin miksi et anna heidän ottaa pyssyjänsä mukaan?" hän kysyi jotenkin epäjohdonmukaisesti.
"Jos aikoisimme pahaa, kuningas, auttaisivatko heitä heidän pyssynsä, kun heitä on vain muutamia suuren joukon keskellä? Emmekö esimerkiksi voisi varastaa niitä, niinkuin sinä teit suunnitellessasi näiden valkoisten miesten murhaa? Pongo-maassa vallitsee sellainen laki, ettei tuollaisia taika-aseita saa tuoda sen rajojen sisälle."
"Minkävuoksi?" minä kysyin kääntääkseni keskustelun toiselle tolalle, sillä huomasin Bausin julmistuvan yhä enemmän ja pelkäsin selkkauksia.
"Senvuoksi, herrani Macumazahn, että kansastamme on lausuttu ennustus, että heti kun Pongo-maassa pyssynlaukaus pamahtaa, jumalamme hävittävät maan ja pappimme Motombo kuolee. Ennustus on hyvin vanha, mutta vasta äskettäin sen tarkoitus on opittu ymmärtämään, sillä se puhuu 'ontosta keihäästä, joka savuaa', ja sellainen ase oli meille ennen tuntematon."
"Todellako", minä sanoin ja mietin itsekseni, että me emme ainakaan olleet siinä asemassa, että olisimme voineet aiheuttaa ennustuksen täyttymisen, mikä, niinkuin Hans sanoi surullisesti päätään pudistaen, oli "sääli, kovin sääli".
Kolmen päivän marssi läpi maan, joka asteittain aleni korkealta ylätasangolta, jolla Bezan kaupunki sijaitsi, toi meidät Kirua-nimisen järven rantaan. Järveä itseään emme nähneet taajan kaislikon takia, jota kasvoi matalassa vedessä aina mailin laajuudelta ja jota vain siellä täällä halkoivat uomat, joita virtahevot olivat tehneet tullessaan mannermaalle ravintoa etsimään. Korkealta kukkulalta, joka oli aivan hautakummun näköinen ja mahdollisesti olikin hautakumpu, näkyi kuitenkin sininen vesi, ja hämärässä etäisyydessä saattoi kaukoputkella katsoen erottaa puita kasvavan vuorenhuipun. Kysyin Kombalta, mikä se oli, ja hän vastasi, että se oli Pomgo-maan jumalain koti.
"Minkä jumalain?" kysyin taas, mutta silloin hän vastasi kuin mikäkin musta Herodotos, että laki kielsi puhumasta siitä. Olen harvoin tavannut ihmistä, jolta olisi vaikeampi urkkia tietoja kuin tuolta kylmältä ja epä-afrikkalaiselta Kombalta.
Kummun huipulle me pystytimme Englannin lipun, jonka kiinnitimme pisimmän tangon huippuun, minkä löysimme. Komba kysyi epäluuloisesti, miksi niin teimme, ja minä, joka olin päättänyt näyttää tuolle epämiellyttävälle henkilölle, että muutkin osasivat olla yhtä vaiteliaita, vastasin, että se oli heimomme jumala, jonka asetimme siihen palveltavaksi, ja että kuka ikinä koetti loukata tai vahingoittaa sitä, saisi varmasti surmansa, niinkuin tietäjävelho Imbozwi ja hänen lapsensa jo olivat saaneet kokea. Kerrankin Kombaan näytti jokin tekevän vaikutuksen, vieläpä niinkin syvän, että hän ohi kulkiessaan kumarsi lipulle.
Luonnollisesti en ilmoittanut hänelle, että olimme pystyttäneet lipun merkiksi ja majakaksi siltä varalta, että olisimme pakotetut etsimään kiireessä ja ilman opasta paluutiemme Pongo-maasta. Tosiasia on, että tuo pikku varovaisuus, jonka alkujuurena omituista kyllä oli Stephen, koko matkueemme uhkarohkein jäsen, tuli pelastukseksemme, niinkuin myöhemmin aion kertoa. Yöksi asetimme leirimme kummun juurelle, mutta mazitu-sotilaat Babemban johdolla, joka ei suvainnut moskiittoja, leiriytyivät lähemmä järveä aivan vastapäätä leveää virtahepokanavaa, joka välkkyi kirkkaana vetenä kaislikon keskellä.
Kysyin Kombalta, koska ja kuinka aioimme pyrkiä yli järven. Hän vastasi, että meidän oli lähdettävä seuraavana päivänä aamunkoitteessa, jolloin tuuli tähän vuodenaikaan tavallisesti puhalsi rannikolta, ja että suotuisan ilman vallitessa saatoimme päästä pongojen kaupunkiin Ricaan ennen yön tuloa. Kuinka tämä oli tapahtuva, sen hän oli valmis näyttämään minulle,jos viitsin tulla hänen mukaansa. Minä nyökkäsin ja hän vei minut neljän- tai viidensadan kyynärän päähän pitkin kaislikon reunaa etelään päin.
Tällä matkalla sattui kaksi odottamatonta tapausta. Ensinnäkin i suuri, musta sarvikuono, joka oli nukkumassa jonkin pensaan suojassa ja sai vainuunsa ihmisten lähestyvän, hyökkäsi niinkuin tavallista suoraan meitä kohti noin kuudenkymmenen kyynärän päästä. Minulla sattui olemaan mukanani suuri yksipiippuinen rihlapyssy, sillä emme olleet vielä luovuttaneet aseitamme. Sarvikuono läheni vinhaa vauhtia, ja Komba alkoi pötkiä pakoon, mikä ei ollutkaan ihme, sillä hänellä ei ollut muuta asetta kuin keihäs. Minä vedin pyssyni vireeseen ja odotin kohtaloani.
Noin viidentoista askeleen päässä sarvikuono kohotti päätään, johon sarvien takia olisi tietysti ollut hyödytöntä tähdätä, ja nyt laskin luodin suoraan kurkkuun. Se osui hyvin ja tunkeutui luullakseni sydämeen saakka. Joka tapauksessa se alkoi kieriskellä maassa kuin ammuttu kaniini, ojensi kerran vain jalkansa ja heitti henkensä miltei aivan edessäni.
Tämä vaikutti Kombaan. Hän kääntyi; hän tuijotti kuolleeseen sarvikuonoon ja sen kurkussa olevaan reikään; hän tuijotti minuun; hän tuijotti yhä savuavaan rihlapyssyyn.
"Suuri aavikon peto kuollut pamauksesta!" hän mutisi. "Tuollainen valkea apina (minä kiitin kohteliaisuudesta ja panin sen muistiin) tappanut sen taiallaan yhdessä hetkessä. Oi! Motombo oli viisas määrätessään —" siihen hän vaivoin pysähtyi.
"No, ystäväni, mikä hätänä?" minä kysyin. "Näet, ettei sinun olisi tarvinnut paeta. Jos olisit astunut selkäni taakse, olisit ollut yhtä hyvässä turvassa kuin nytkin — pakosi jälkeen."
"Niin on, herrani Macumazana, mutta tapahtuma on minulle outo. Anna anteeksi, jos en sitä ymmärrä."
"Oi! Tietysti annan sinulle anteeksi, herrani, tuleva kalubi. On selvää, että teillä Pongo-maassa on vielä paljon opittavaa."
"Niin kyllä, herrani Macumazana, ja samoin ehkä teilläkin", hän vastasi kuivasti, sillä hän oli jo toipunut järkytyksestä ja saanut takaisin purevan puhekykynsä.
Sitten annoin Mavovolle, joka salaperäisellä tavalla ilmestyi paikalle kuultuaan laukauksen — luultavasti hän oli kaiken varalta lähtenyt seuraamaan meitä — määräyksen hakea miehiä paloittelemaan sarvikuonoa, ja senjälkeen jatkoimme Komban kanssa matkaa.
Vähän kauempana aivan kaislikon päässä huomasin kivikovassa maassa kapean, pitkulaisen ojan ja siinä, puoleksi niukan heinikon peitossa, ruosteista metallia.
"Mikä tuo on?" kysyin ollen hämmästyvinäni, vaikka hyvin kyllä arvasin, mikä sen täytyi olla.
"Oi!" vastasi Komba, joka ei nähtävästi vielä ollut oikein tointunut, "siihen valkoinen herra Dogeetah, Bausin veriveli, oli pystyttänyt vaatetalonsa käydessään täällä noin vuosi sitten."
"Todellako!" minä huudahdin, "hän ei ole kertonut käyneensä täällä." (Se oli valhe, mutta minulla oli jotenkuten sellainen tunne, ettei ollut väärin valehdella Komballe.) "Mistä tiedät, että hän oli täällä?"
"Muuan kansamme miehistä, joka oli kalastamassa kaislikossa, näki hänet."
"Vai niin, se selittää asian, Komba. Mutta olipa se omituinen kalastuspaikka; niin kaukana kotoa; ja mitähän kaloja hän mahtoi pyydystää? Kun sattuu aikaa, Komba, niin saat selittää minulle, mitä eläimiä te pyydystätte tiheästä kaislikosta ja näin matalasta vedestä."
Komba lupasi tehdä sen mielellään — kun sattuisi aikaa. Sitten hän ikäänkuin enempää keskustelua välttääkseen riensi eteenpäin, työnsi kaislat syrjään ja näytti minulle suuren ruuhen, joka voi kantaa kolme-, neljäkymmentä miestä ja joka oli äärettömän suurella työllä kaiverrettu yhden ainoan suunnattoman suuren puun rungosta. Se erosi niiden veneiden enemmistöstä, joita minä henkilökohtaisesti olen nähnyt Afrikan järvissä ja joissa käytettävän, siinä, että siihen kuului masto, joka nyt kuitenkin oli irroitettu. Minä katsahdin siihen ja sanoin, että se oli erinomaisen hyvä venhe, mihin Komba vastasi Rican kaupungissa olevan satakunnan samanlaista, vaikka kaikki eivät yhtä suuria.
Astellessamme takaisin leiriin huokasin itsekseni. Pongo-heimo käsitti siis, jos venhettä kohti laskettiin keskimäärin kaksikymmentä, kaksituhatta soutukykyistä miestä, mikä arvio myöhemmin osoittautuikin aivan oikeaksi.
Seuraavana päivänä aamunkoitteessa pääsimme kaikki vaikeudet voitettuamme vihdoinkin lähtemään. Aluksi vanha Babemba tuli keskellä yötä telttaani, jossa nukuin, herätti minut ja piti pitkän puheen, rukoillen minua luopumaan matkasta. Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että pongoilla oli jotakin pahaa mielessä ja että koko puhe rauhasta oli vain ansa, jonka tarkoituksena oli houkutella meidät valkoihoiset maahan luultavasti uhrattaviksi sen jumalille uskonnollisessa tarkoituksessa.
Vastasin, että olin aivan yhtä mieltä hänen kanssaan, mutta etten voinut hylätä matkakumppaneitani, kun nämä ehdottomasti tahtoivat tehdä matkan. Kaikki mitä voin, oli pyytää häntä pitämään tarkkaa vartiota voidakseen auttaa, jos sattuisimme joutumaan hätään.
"Minä jään tänne odottamaan teitä, herrani Macumazana", hän vastasi, "mutta jos joudutte ansaan, voinko minä uida veden poikki kuin kala tai lentää ilman kautta kuin lintu vapauttamaan teitä?"
Hänen mentyään saapui eräs zulu-metsästäjistä nimeltä Ganza, jonkinlainen Mavovon johdon alainen luutnantti, laulamaan samaa laulua. Hän sanoi, ettei ollut oikein lähteä ilman pyssyjä kuolemaan paholaisten maahan ja jättää hänet ja hänen toverinsa harhailemaan yksin vieraassa maassa.
Vastasin, että olin aivan samaa mieltä, mutta että Dogeetah halusi välttämättä lähteä, joten minulla ei ollut valinnan mahdollisuutta.
"Siinä tapauksessa surmatkaamme Dogeetah tai ainakin sitokaamme hänet kiinni, jotta hän ei voisi saada aikaan vielä suurempaa onnettomuutta mielettömyydessään", ehdotti Ganza lempeästi, minkä johdosta minä ajoin hänet ulos teltasta.
Vihdoin Sammy saapui ja sanoi:
"Mr. Quatermain, ennenkuin syöksytte tuohon syvään hulluuden kaivoon, pyydän teitä ottamaan huomioon vastuunalaisuutenne Jumalaa ja ihmisiä ja ennen kaikkea meitä, talonväkeänne kohtaan, jotka nyt olemme kadonneita lampaita kaukana kodista, ja edelleen muistamaan, että jos jokin ikävyys kohtaa teitä, niin jäätte minulle velkaa kahden kuukauden palkan, mitä on mahdoton korvata."
Vedin esille metallilaatikosta pienen nahkakukkaron ja maksoin Sammylle hänen saatavansa ja kolmen kuukauden palkan eteenpäin.
Suureksi hämmästyksekseni hän ratkesi itkuun.
"Sir", hän sanoi, "en puhu tätä likaisesta omanvoitonpyynnistä. Tarkoitan vain sitä, että pelkään noiden pongojen surmaavan teidät, ja vaikka rakastan teitä, sir, olen liian raukkamainen lähteäkseni surmattavaksi teidän kanssanne, sillä Jumala on luonut minut sellaiseksi. Rukoilen teitä, älkää menkö, mr. Quatermain, sillä sanon vielä kerran, että rakastan teitä, sir."
"Sen uskon, poikaparka", minä vastasin, "ja pelkään itsekin, että minut surmataan; näytän urhoolliselta vain senvuoksi, että minun täytyy. Kuitenkin toivon, että suoriudumme hengissä. Siksi aikaa, Sammy, annan sinun haltuusi tämän rasian ja kaiken kullan, mitä se sisältää, luottaen sinuun, että teet voitavasi saattaaksesi sen takaisin Durban'iin siinä tapauksessa että meille tapahtuisi jotakin."
"Oi, mr. Quatermain", hän huudahti, "rehellinen osaan olla, etenkin kun tiedätte minun kerran olleen vankilassa — kavalluksesta — lieventäväin asianhaarain vallitessa, mr. Quatermain. Sen sanon, vaikka olenkin raukkamainen, että kuolen mieluummin kuin annan kenenkään koskea rasiaan."
"Sen uskon, Sammy-poikaseni", minä sanoin. "Mutta niin hullusti kuin asiat näyttävät olevankin, uskon kuitenkin, ettei kenenkään meistä nyt vielä tarvitse kuolla."
* * * * *
Vihdoinkin aamu valkeni, ja me kuusi marssimme alas venheelle, joka oli tuotu kaislikon ympäri avonaiseen väylään. Täällä meidän piti antautua jonkinlaiseen tullitarkastukseen, jonka panivat toimeen Komba ja hänen toverinsa, jotka näyttivät hirveästi pelkäävän, että koettaisimme salaa viedä ampuma-aseita heidän maahansa.
"Tiedättehän, minkä näköisiä rihlapyssyt ovat", sanoin vihastuneena. "Näettekö sellaisia käsissämme? Annan sen lisäksi kunniasanani, ettei meillä ole mitään."
Komba kumarsi kohteliaasti, mutta arveli, että mahdollisesti — sattumalta — jokin "pieni pyssy", jolla hän tarkoitti pistoolia, oli jäänyt matkalaukkuihimme. Komba oli kovin epäluuloinen henkilö.
"Avaa kaikki kollit", sanoin Hansille, ja tämä totteli sellaisella innolla, että myönnän sen herättäneen minussa epäilyksiä.
Minä tunsin hänen salaperäisen ja kiemurtelevan luonteensa, joten tuo äkillinen avomielisyyden puuska tuntui aivan luonnottomalta. Ensimmäisenä hän avasi oman huopapeittomyttynsä, jonka sisässä oli sekalainen kokoelma mitä erilaisimpia tavaroita. Muistan niiden joukosta parin likaisia varahousuja, kolhitun metallimaljan, puulusikan, jollaisia kafferit käyttävät syödessään seoffiaan, pullon, joka sisälsi jotain epäilyttävää sekoitusta, kuivia juuria ja muita alkuasukasten lääkeaineita, vanhan minun lahjoittamani piipun ja, paras viimeiseksi, suunnattoman suuren tukun keltaisia tupakanlehtiä, samaa lajia, jota mazitut samoinkuin pongotkin jossain määrin viljelevät.
"Mitä maailmassa aiot tehdä noin paljolla tupakalla, Hans?" minä kysyin.
"Se on meille kolmelle mustalle, baas, piippuun tai nuuskaksi tai mälliksi. Ehkä siinä paikassa, minne olemme matkalla, saamme vähän ruokaa, ja sellaisessa tapauksessa tupakka on ravintoa, jolla voi elää päiväkausia. Yöllä se sitäpaitsi antaa unta."
"Hyvä on, riittää", minä sanoin, sillä pelkäsin Hansin sir Walter Raleigh'n tapaan alkavan pitää pitkää esitelmää tupakan hyvistä puolista.
"Ei ole ensinkään tarpeellista, että keltaihoinen mies kuljettaa noita lehtiä maahamme", keskeytti Komba, "siliä niitä siellä on runsaasti. Minkävuoksi lisätä kantamustaan tuollaisella?" ja hän ojensi kättään ikäänkuin tarttuakseen siihen ja tutkiakseen sitä tarkemmin..
Mutta samassa Mavovo kiinnitti huomiomme omaan myttyynsä, jonka hän juuri oli saanut auki, vartavastenko vai sattumalta, sitä en tiedä, ja Komba unohti tupakan ja kääntyi Mavovoon päin. Ihmeellisen nopeasti Hans kääri myttynsä jälleen kokoon. Vajaassa minuutissa sidenuorat olivat kiinni ja mytty Hansin selässä. Taaskin epäilykseni heräsi, mutta samassa Veli Johanneksen ja Komban välinen keskustelu edellisen hyönteishaavista, jota Komba epäili uudenlajiseksi pyssyksi tai ainakin joksikin vaaralliseksi taikakaluksi, veti huomioni puoleensa. Väittelyn loputtua syntyi uusi tavallisen puutarhalapion johdosta, jonka Stephen oli keksinyt ottaa mukaansa. Komba kysyi esineen tarkoitusta. Stephen vastasi Veli Johanneksen välityksellä, että sellaisella kaivettiin kukkia maasta.
"Kukkia!" sanoi Komba. "Yksi jumalistamme on kukka. Aikooko valkoinen herra kaivaa jumalamme maasta?"
Sitä juuri Stephen tietysti aikoi, mutta tuon tosiasian hän luonnollisesti salasi. Väittely kävi niin kiihkeäksi, että minun lopulta täytyi ilmoittaa, että jos meidän vähäistä omaisuuttamme kohdeltiin niin suurella epäluulolla, oli varmaan parasta jättää sikseen koko matka.
"Olemme antaneet kunniasanamme, ettei meillä ole ampuma-aseita", sanoin niin arvokkaasti kuin osasin, "ja sen pitäisi riittää sinulle, oi Komba."
Senjälkeen Komba neuvotteli tovereittensa kanssa ja myöntyi. Ilmeisesti hän välttämättä halusi meidät Pongo-maahan.
Vihdoinkin pääsimme lähtemään. Me kolme valkoihoista palvelijoinemme istuuduimme ruuhen perään varatuille ruohopatjoille. Komba asettui keulaan ja hänen miehensä tarttuivat leveihin airoihin, soutivat ja sauvoivat venhettä eteenpäin pitkin virtahepojen pitkään ja sotkuiseen kaislikkoon tekemää väylää, jonka molemmin puolin pyrähteli lentoon sorsia ja muita lintuja, niin että tuntui kuin ukkonen olisi jyrissyt. Soudettuamme noin neljännestunnin pääsimme tuosta kaislasotkuisesta matalikosta syvälle ja aukealle järvelle. Kaislikon päässä pystytettiin mastoksi seiväs ja sitten nostettiin yhteenkudotuista matoista tehty nelikulmainen purje. Purjeen täytti maalta käsin puhaltava aamutuuli, ja samassa aloimme kiitää eteenpäin noin kahdeksan mailin nopeudella tunnissa. Ranta takanamme peittyi hämärään, mutta vielä kauan aikaa saatoin sumun yläpuolella erottaa kummulle pystyttämämme lipun. Vähitellen se pieneni, kävi yhdeksi ainoaksi pisteeksi ja katosi. Sen pienetessä rohkeutenikin väheni, ja kun se oli kokonaan hävinnyt näkyvistäni, tunsin itseni todellakin masentuneeksi.
Taaskin olet hullun asialla, Allan-poikani, sanoin itselleni.
Montakohan samanlaista lienet vielä määrätty suorittamaan?
Eivät muutkaan näyttäneet olevan kovin hilpeällä mielellä. Veli Johannes tuijotti taivaanrannalle liikutellen huuliaan kuin rukouksessa, vieläpä Stephenkin näytti aika ajoin masentuneelta. Jerry oli vaipunut uneen, niinkuin alkuasukas tavallisesti tekee, kun on kuuma eikä mitään tekemistä. Mavovo näytti hyvin miettiväiseltä. Ihmettelin mielessäni, oliko hän taaskin kysynyt neuvoa Käärmeeltään, mutta en kysynyt mitään. Sen jälkeen kuin ihmeellisellä tavalla olimme pelastuneet teloituksesta kaaripyssyllä ja nuolilla, olin jotenkuten alkanut pelätä tuota kaameata matelijaa. Seuraavalla kerralla se saattaisi ennustaa välittömän tuomiomme, ja jos se sen tekisi, silloin uskoisin siihen varmasti.
Mitä Hansiin tulee, hän näytti olevan hyvin hämmennyksissään' ja etsi kovasti jotakin vanhan korderoiliivinsä taskuista, joka muodostaan päättäen oli luultavasti vuosia sitten koristanut jonkin englantilaisen metsänvartijan ruumista.
"Kolme", kuulin hänen mutisevan. "Kautta iso-isäni isän hengen! Vain kolme jäljellä."
"Kolme mitä?" kysyin hollanninkielellä.
"Kolme taikavälinettä, baas, ja niitä piti olla kaksikymmentäneljä. Muut ovat tippuneet ulos reiästä, jonka itse pahahenki on tehnyt tähän lahoon kankaaseen. Nyt me emme kuole nälkään, eikä meitä ammuta eikä hukuteta, ei ainakaan minulle tapahdu mitään noista kolmesta. Mutta voimme saada loppumme kahdellakymmenellä yhdellä muulla tavalla, sillä niiltä varjelevat taikaesineet olen hukannut. Siis —"
"Äs, lopeta lorusi", minä sanoin ja vaivuin jälleen epämiellyttäväin ajatusteni syvyyksiin. Vähän myöhemmin nukuin. Kun heräsin jälleen, oli jo iltapäivä ja tuuli oli tyyntymässä. Kun olimme nauttineet vähän eväitämme, joita olimme ottaneet mukaan, tuuli tyyntyi kokonaan ja pongot tarttuivat airoihinsa.
Minun ehdotuksestani tarjouduimme auttamaan heitä, sillä minulle johtui mieleen, että voisimme siten samalla oppia käyttämään heidän airojaan. Saimme siis kuusi airoa, ja Komba, jonka nyt huomasin alkavan puhua jonkinlaisessa käskevässä äänilajissa, opetti meitä niiden käytössä. Aluksi se kävi hyvin huonosti, mutta kolmen tai neljän tunnin yhtämittainen harjoitus sai meidät jo koko lailla oppimaan taidon. Ennen matkamme loppua olin jo aivan varma, että kykenisimme käyttämään ruuhta, jos se sattumalta kävisi meille tarpeelliseksi.
Noin kolmen aikaan iltapäivällä saaren rannat, jota kohden matkasimme — oliko se todella saari, sitä en milloinkaan ole saanut selville — olivat jo selvästi näkyvissä, ja vuorenhuippu, joka oli muutamaa mailia kauempana sisämaassa, oli näkynyt jo tuntikausia. Kaukoputkellani olin itse asiassa nähnyt sen hahmon jo melkein matkamme alusta alkaen. Noin kello viiden tienoissa me laskimme sisälle syvään lahteen, jonka molemmin puolin kasvoi metsää ja siellä täällä näkyi viljeltyjä maatilkkuja ja pieniä kyliä tavallista afrikkalaista mallia. Viljelyksien lähellä olevien puiden pienestä koosta huomasin, että siellä aikaisemmin oli ollut paljon enemmän maata viljeltynä, luultavasti edellisen puoiivuosisadan aikana, ja kysyin Kombalta syytä viljellyn maan vähenemiseen.
Hän vastasi minulle arvoituksellisella lauseella, joka vaikutti niin syvästi, että huomaan merkinneeni sen sanasta sanaan muistikirjaani.
"Kun ihminen kuolee, niin toukokin kuolee. Ihminen on touko, ja touko on ihminen."
Tämän merkinnän alle näen kirjoittaneeni: "Vertaa lauseeseen 'Leipä on elämän sauva'."
Sen enempää en saanut hänestä irti. Nähtävästi hän kuitenkin viittasi kansan vähenemiseen, josta asianhaarasta hän ei halunnut pitemmältä keskustella.
Muutaman mailin kuljettuamme lahti alkoi kaveta jyrkästi, ja sen pohjukassa siihen laski kapea joki. Molemmin puolin jokea, jonka yli oli rakennettu useita karkeatekoisia siltoja, sijaitsi Rican kaupunki. Sen muodosti joukko suuria palmunlehtikattoisia majoja, jotka näyttivät valkeasta savesta rakennetuilta, mutta olivatkin, kuten myöhemmin huomasimme, järven pohjamutaa, johon oli sekoitettu olkia tai ruohoa.
Me saavuimme jonkinlaiseen lastauspaikkaan, jonka reunoja suojelivat vedeltä pienet mutaan vajotetut puupaalut, joihin samalla oli kiinnitetty koko ruuhilaivasto, ja nousimme maihin juuri auringon laskiessa. Tulomme oli epäilemättä huomattu, sillä meidän lähestyessämme satamaa rannalta kuului torven toitotus, ja senjälkeen rantaan ilmestyi luultavasti majoistaan suuri joukko miehiä auttamaan ruuhen kiinnittämisessä. Panin merkille, että kaikki muistuttivat Kombaa vartaloltaan ja piirteiltään; he olivat niin toinen toisensa näköisiä, että lukuunottamatta ikäeroa oli vaikea erottaa heitä. He olivat ehkä kaikki saman suvun jäseniä; niin itse asiassa olikin asianlaita, ja se johtui kautta sukupolvien jatketusta ristinaimisesta.
Noitten pitkien, kylmäin, teräväpiirteisten, valkopukuisten miesten olennossa oli jotakin, joka vaikutti minuun jäätävästi, jotakin luonnotonta ja miltei epäinhimillistä. Tavallisesta afrikkalaisesta hilpeydestä ei näkynyt jälkeäkään. Ei yksikään huudellut, ei yksikään nauranut tai lörpötellyt. Ei kukaan tunkeutunut lähellemme tai yritellyt hypistellä meitä tai vaatteitamme. Ei kukaan näyttänyt pelkäävän eikä edes hämmästyvän. Lukuunottamatta paria kolmea sanaa he olivat vaiti, tarkastelivat vain meitä jäätävällä, luotaantyöntävällä tavallaan, ikäänkuin kolmen valkoisen miehen saapuminen maahan, jonne yksikään valkoihoinen ei ennen ollut jalkaansa astunut, olisi ollut jokapäiväinen tapahtuma.
Ei meidän henkilökohtainen ulkonäkömmekään näyttänyt vaikuttavan heihin, sillä he hymyilivät hienosti Veli Johanneksen pitkälle parralle ja minun sänkimäiselle tukalleni, osoitellen niitä toinen toiselleen hoikilla sormillaan tai keihästensä kahvoilla. Panin merkille, että he eivät siihen tarkoitukseen koskaan käyttäneet keihäänsä lapaa, ehkä siitä syystä, että pelkäsivät meidän pitävän sitä vihamielisenä tai sotaliikkeenä. Tuntuu nöyryyttävältä sanoa, että koko seurueestamme ainoa, joka näytti herättävän heidän ihmettelyään ja mielenkiintoaan, oli Hans. Oli luonnollista, että hänen hyvin rumat ja ryppyiset kasvonsa vaikuttivat heihin jossain määrin, ehkä siitä syystä, etteivät he ennen olleet nähneet mitään vähääkään samankaltaista, tai ehkä eräästä toisesta syystä, jonka lukija ajan pitkään arvaa.
Kuulin joka tapauksessa erään heistä Hansia osoittaen kysyvän Kombalta, oliko tuo apina-ihminen meidän jumalamme vai vain päällikkömme. Kohteliaisuus näytti huvittavan Hansia, jota ei vielä milloinkaan ollut pidetty ei jumalana eikä päällikkönä. Mutta me muut emme tunteneet itseämme imarrelluiksi; Mavovo oli aivan vihoissaan ja sanoi Hansille suoraan, että jos hän vielä kuulisi sellaista puhetta, hän löisi häntä koko kansan nähden, osoittaakseen, ettei Hans ollut jumala eikä päällikkö.
"Odota kunnes itse väitän jotakin olevani, sinä zulu-Iahtari, ennenkuin uhkaat kohdella minua niin!" Hans huudahti vimmoissaan. Sitten hän lisäsi, hihittäen omituista hottentottimaista nauruaan: "Mutta se on totta, ennenkuin kaikki liha on syöty (s.o. ennenkuin kaikki selviää) saat pitää minua kumpanakin" — synkkä ennustus, jota silloin emme ymmärtäneet.
Kun olimme nousseet maihin ja koonneet tavaramme, Komba käski meidän seurata itseään ja johti meidät pitkin leveää tietä, joka oli hyvin siisti ja molemmin puolin suurten majain reunustama, joista olen puhunut. Kukin maja seisoi keskellä omaa aidattua puutarhaansa, mitä Afrikassa olen harvoin nähnyt. Tämän järjestyksen tulos oli se, että vaikka kaupungin asukasluku tosiasiallisesti oli verraten pieni, sen hallussa oleva maa-ala oli hyvin laaja. Kaupunkia itseään ei sivumennen sanoen ympäröinyt muuri eikä muu varustus, mikä osoitti, että,sen asukkaat eivät pelänneet hyökkäystä. Järven vesi oli heidän turvansa.
Tämän omituisen paikan päätunnusmerkkejä oli sitäpaitsi hiljaisuus, joka siellä vallitsi. Ilmeisesti he eivät pitäneet koiria, sillä haukuntaa ei kuulunut, eikä siipikarjaa, sillä en koskaan kuullut kukon laulua Pongo-maassa. Nautakarjaa ja lampaita heillä oli runsaasti, mutta kun he eivät pelänneet vihollista, ne kävivät laitumella kaupungin ulkopuolella, josta maito ja liha kuljetettiin kaupunkiin tarvittaessa. Suuri joukko kansaa oli kokoontunut meitä katselemaan, ei laumana vaan pieninä tuttavallisina ryhminä kukin puutarhansa portille.
Ryhmä käsitti tavallisesti miehen ja yhden tai useampia vaimoja, sirovartaloisia, kauniita naisia. Toisilla oli mukanaan lapsia, mutta vain hyvin vähän; suurin määrä, minkä näin yhdellä perheellä, oli kolme, ja monella perheellä ei näyttänyt olevan ainoatakaan. Sekä vaimot että lapset olivat samoin kuin miehetkin puetut sieviin, pitkiin, valkoisiin vaatteihin, mikä omituisuus myöskin todisti, että tuo alkuasukasheimo ei kuulunut tavallisiin Afrikan villeihin.
Oi, vielä niin monen vuoden kuluttua näen Rican kaupungin selvästi edessäni, näen leveän, lakaistun ja koristetun kadun, näen ruskeakattoiset, valkoseinäiset majat viljavain puutarhainsa keskellä, pitkät, vaiteliaat asukkaat, keittotulien suorana viivana tyyneen ilmaan nousevan savun, sirot palmut ja muut etelän puut ja kaukana kadun pohjoispäässä näen häämöttävän pyöreän tornimaisen vuoren, jonka nimi on Jumalan koti. Usein tämä näky palaa mieleeni unessa, tai kun valvoessani jokin voimakas tuoksu muistuttaa minua noista suurista torvimaisista kukista, joita oli aivan tuhlaillen siroteltu leveälehtisiin pensaihin miltei joka pihalle.
Marssimme yhä eteenpäin, kunnes saavuimme korkean pensasaidan eteen, joka oli kokonaan loistavain, tulipunaisten kukkien peitossa. Päivän viimeinen kultainen hehku oli juuri häipymäisillään taivaalta, ja pimeys alkoi langeta yli maan. Komba työnsi veräjän auki, paljastaen näyn, jota yksikään meistä ei luultavasti unohda. Aitaus käsitti noin neljäkymmentä aaria maata, ja sen toisessa päässä oli kaksi suurta majaa puutarhainsa keskellä kuten tavallista.
Näiden edessä tuskin viidentoista askeleen päässä veräjästä oli toinen kokonaan erimallinen rakennus. Se oli noin viidenkymmenen jalan pituinen ja kolmenkymmenen levyinen, ja sen muodosti vain veistettyjen paalujen kannattama katto. Paalujen välit oli peitetty ruohomatoilla tai luukuilla, joista suurin osa oli kiinni, mutta neljä aivan veräjän vastapäistä auki. Katoksen sisällä neljä- tai viisikymmentä miestä, yllä valkoiset hameet ja omituiset kaavut, lauloi kaameaa, surumielistä laulua kokoontuneina kolmelle puolen suunnattoman suurta tulta, joka paloi maahan kaivetussa syvennyksessä. Neljännellä, veräjän vastapäisellä sivulla seisoi yksi mies yksin, kädet ojennettuina ja selkä meihin päin.
Yhtäkkiä hän kuuli askeleemme ja kääntyi, hypähtäen syrjään, niin että valo lankesi suoraan meihin. Suuren tulen valossa näimme nyt, että sen yläpuolella riippui pientä sänkyä muistuttava rautaristikko ja sillä jotain kaameaa. Stephen, joka kulki hiukan edellä, tuijotti ja huudahti sitten kauhistuneella äänellä:
"Hyvä Jumala, se on nainen!"
Seuraavassa sekunnissa luukut laskeutuivat kiinni, joten emme enää nähneet muuta, ja laulu lakkasi.