XIX.
OIKEA PYHÄ KUKKA.
Kun jälleen heräsin, huomasin nukkuneeni viisi- tai kuusitoista tuntia, sillä uuden päivän aurinko oli jo korkealla taivalla. Makasin oksista tehdyn suojuksen alla saman kukkulan juurella, jolle pystyttämämme lippu oli johtanut meidät takaisin yli Kiruan järven. Lähelläni istui Hans suunnattoman suuren liemivadin kimpussa; liemen hän oli keittänyt lähellä olevassa tulessa. Hänen vieressään näin ilokseni Mavovonkin pää sidottuna, vaikka muuten ei sanottavasti vahingoittuneena. Kivi, joka heikkoluisemman valkoihoisen luultavasti olisi surmannut, ei ollut tehnyt muuta kuin iskenyt hänet tainnoksiin ja tehnyt haavan päänahkaan; sen voimaa oli sitäpaitsi luultavasti vähentänyt kuminen päärengas, jota hän, niinkuin useimmat määrättyyn ikään tai arvoon päässeet zulut, käytti hiuksiinsa kiedottuna.
Kaksi telttaa, jotka olimme tuoneet mukanamme järvelle asti, oli pystytetty aivan lähelle, ja ne tekivät auringonpaisteessa oikein soman ja rauhallisen vaikutuksen.
Hans, joka salavihkaa piti minua silmällä, lennätti minulle heti suuren tuopillisen kuumaa kahvia, jonka Sammy oli valmistanut heräämiseni varalta; sillä he tiesivät, että uneni johtui tai oli johtunut luonnon vaatimuksista. Join kahvin viimeiseen pisaraan asti enkä ole koko elämässäni mistään nauttinut enemmän. Sitten kävin käsiksi paistettuihin lihapalasiin ja kysyin häneltä, mitä oli tapahtunut.
"Ei muuta, baas", hän vastasi, "kuin että me, joiden pitäisi maata kuolleina, olemme elossa. Äiti ja missie nukkuvat tuolla teltassa, tai ainakin äiti, sillä missie auttaa isäänsä ja hoitaa baas Stephen'iä, joka on saanut pahan haavan. Pongot ovat tipo tiessään eivätkä luultavasti palaa, sillä he saivat tarpeekseen valkoisten miesten pyssyistä. Mazitut ovat haudanneet niin paljon kuolleitaan kuin ovat löytäneet ja lähettäneet haavoittuneet, joita oli vain kuusi, paareilla Bezan kaupunkiin. Siinä kaikki, baas."
Sitten peseytyessäni — en ole koskaan ollut niin pesun tarpeessa — ja vetäessäni ylleni alusvaatteitani, joissa olin uinut sinä yönä kuin ammuin Motombon ja jotka Hans oli kiertänyt ja kuivannut auringossa, kysyin tuolta kunnon mieheltä, kuinka hän jaksoi seikkailujensa jälkeen.
"Oh, oikein hyvin, baas", hän vastasi, "nyt kun vatsani on täynnä, lukuunottamatta sitä, että käteni ja ranteeni ovat haavoilla paviaanina ryömimisestä ja etten saa nenästäni tuota jumalan nahkan hajua. Oi, ette tiedä, mitä se oli; jos olisin ollut valkoihoinen, se olisi tappanut minut. Mutta, baas, teitte ehkä lopultakin viisaasti ottaessanne vanhan juomari-Hansin mukaanne matkalle, sillä olinhan älykäs, kun muistin tuon pikku pyssyn, vai mitä? Ja kun keksin, että te voisitte uimalla päästä tuon Krokodiilijärven yli, vaikka sen tosin opin hämähäkistä ja perhosesta, jotka kunnianarvoisa isänne lähetti meille merkiksi. Ja nyt olemme päässeet onnellisesti takaisin, lukuunottamatta Jerryä, josta muuten ei ole suurta vahinkoa, sillä hänen laisiaan on mazitujen joukossa monta, ja lukuunottamatta haavaa baas Stephen'in olkapäässä ja tuota suurta kukkaa, joka oli hänestä viinaakin parempi."
"Kyllä, Hans", minä sanoin, "tein viisaasti ottaessani sinut mukaan, ja älykäs sinä olet, sillä ilman sinua olisimme nyt keitettyinä ja syötyinä Pongo-maassa. Kiitän sinua avustasi, vanha ystävä. Muista ensi kerralla, Hans, paikata reiät taskuissasi. Neljä nallia ei ollut paljon, Hans."
"Ei, baas, mutta kylliksi; sillä ne olivat kaikki hyviä. Vaikka niitä olisi ollut neljäkymmentä, ette olisi voinut tehdä enempää. Oi, kunnianarvoisa isänne kyllä tiesi tämän kaiken" (isävainajani oli tullut Hansille jonkinlaiseksi suojeluspyhimykseksi) "eikä olisi vaatinut vanhaa hottentottia kantamaan enempää kuin oli tarpeen. Hän tiesi, ettette ampuisi harhaan, baas, ja että tapettavia oli vain yksi jumala, yksi paholainen ja yksi mies."
Minä naurahdin, sillä Hansin selitystapa oli todella omituinen, ja saatuani nutun ylleni menin Stephen'iä katsomaan. Teltan ovella tapasin Veli Johanneksen, jonka olkapäätä orkideapaarit olivat pahasti hanganneet ja käsiin noussut soutamisesta rakot, mutta joka muuten oli aivan hyvissä voimissa ja tietysti äärettömän onnellinen.
Hän kertoi puhdistaneensa ja ommelleensa kiinni Stephen'in haavan, mikä näytti tehneen sairaalle hyvää, vaikka keihäs oli pistänyt läpi olkapään, onneksi kuitenkaan katkaisematta valtimoa. Astuin sitten sisälle sairaan luokse ja tapasin hänet aika hilpeänä joskin heikkona väsymyksestä ja verenvuodosta. Miss Hope oli syöttämässä hänelle lihalientä puulusikalla. En viipynyt kauan etupäässä siitä syystä, että hän alkoi puhua kadotetusta orkideasta ja osoittaa kiihtymyksen merkkejä. Koetin rauhoittaa häntä niin hyvin kuin voin kertomalla hänelle pelastamastani siemenkodasta, mikä uutinen näytti ilahduttavan häntä.
"Kas niin!" hän sanoi. "Ajattele, että sinä, Allan, muistit tuon varokeinon, kun minä, orkideanviljelijä, unohdin sen kokonaan!"
"Poikaseni", minä vastasin, "olen elänyt kyllin kauan oppiakseni, ettei koskaan pidä jättää mitään taaksensa, mitä vain suinkin voi viedä mukanaan. Vaikka en olekaan orkideanviljelijä, muistui mieleeni, että kasveja voidaan kehittää muullakin tavoin kuin juuresta, joka tavallisesti ei mahdu taskuun."
Senjälkeen hän alkoi ladella minulle yksityiskohtaisia neuvoja siemenkodan säilyttämisestä täydellisesti kuivassa ja ilmaapitävässä metallirasiassa j.n.e., jolloin miss Hope kursailematta työnsi minut ulos teltasta.
Samana iltana pidimme neuvottelun, jossa päätimme lähteä paluumatkalle Bezan kaupunkia kohti heti, sillä paikka, jossa leirimme sijaitsi, oli hyvin kuumeinen, ja pongojen mahdollinen uusi hyökkäys teki olomme siellä vaaranalaiseksi.
Valmistimme siis seipäistä ja matosta paarit Stephen'iä varten, kaikeksi onneksi näet kantajia oli runsaasti, ja muut vähäiset valmistelumme olivat pian suoritetut. Mrs. Eversley ja Hope nousivat aasien selkään; Veli Johannes, jonka loukkautunut jalka alkoi taas käydä pahemmaksi, ratsasti valkoisella härällään; haavoittunutta sankaria Stephen'iä, kuten sanoin, kannettiin; minä astuin jalan, vertaillen vanhan Babemban kanssa huomioitamme pongoista, heidän käytöksestään, jolle minun on annettava täysi tunnustus, ja heidän tavoistaan, jotka, niinkuin sanottiin, olivat "suorastaan petomaiset".
Kuinka iloinen tuo vanha soturi olikaan kuullessaan taaskin pyhästä luolasta, Krokodiilijärvestä, sen takana olevasta metsästä ja metsän kauheasta jumalasta, mistä samoinkuin Motombon kuolemasta sain kertoa hänelle tarinani kolme kertaa. Kolmannen kerran jälkeen hän sanoi levollisesti:
"Herrani Macumazana, sinä olet suuri mies, ja olen iloinen, että olen elänyt vaikkakin vain oppiakseni tuntemaan sinut. Ei kukaan muu olisi tehnyt noita tekoja."
Olin tietysti iloinen kohteliaisuudesta, mutta tunsin velvoitusta tehostaa Hansin osaa yhteisessä työssämme.
"Niin, niin", hän vastasi, "Pilkkukäärme, Inhlatu, omistaa suunnittelemisen taidon, mutta sinä toimimisen lahjan, ja mitä hyötyä on kekseliäistä aivoista ilman voimakasta kättä? Nämä kaksi seikkaa eivät käy käsi kädessä, sillä vehkeilijä ei ole taistelija. Hänen luontonsa on erilainen. Jos käärmeellä olisi elefantin voima ja aivot ja puhvelin raivoisa rohkeus, niin pian ei maailmassa enää olisikaan muuta kuin yksi eläin jäljellä. Mutta kaiken Luoja on tämän tiennyt ja pitänyt nuo ominaisuudet erillään, herrani Macumazana."
Ajattelin ja ajattelen vieläkin, että hänen huomautuksessaan oli paljon viisautta, niin yksinkertaiselta kuin se näyttääkin. Noitten villien joukossa, joita me valkoihoiset halveksimme, on varmasti monta viisasta.
Marssittuamme noin tunnin leiriydyimme jälleen kuunnousuun asti, mikä tapahtui kello kymmenen, ja sitten jatkoimme taas aamuun saakka, sillä Stephen'in tähden mielestämme oli parempi kulkea yöllä viileässä.
Muistan vielä, kuinka maalauksellisen, jopa vaikuttavankin näyn tarjosi etumaisena kulkeva ratsasjoukkomme, jota edestä ja takaa ja kummaltakin sivulta suojasivat pitkillä keihäillä varustetut mazitu-joukot sen kulkiessa läpi äärettömän lakeuden lempeässä ja rauhaisassa kuutamossa.
On tarpeetonta kertoa loppumatkan yksityiskohtia, sillä mitään tärkeämpää tapahtumaa ei sattunut.
Stephen kesti vaivansa mainiosti, ja Veli Johannes, joka oli parhaita lääkäreitä, mitä koskaan olen tavannut, antoi hänestä hyviä lausuntoja, mutta minä panin merkille, ettei hän näyttänyt ensinkään vahvistuvan, vaikka söi runsaasti. Miss Hopekin, joka sai hoitaa häntä, kun hänen äidillään ei näyttänyt olevan siihen taipumuksia, sanoi hänen nukkuvan hyvin vähän, minkä muuten itsekin olin huomannut.
"Oi Allan", hän sanoi vähän ennen Bezan kaupunkiin saapumistamme, "Stephen poikanne on sairas" (hänellä oli tapana kutsua häntä minun pojakseni, en tiedä miksi). "Isä sanoo, että se on vain keihään haava, mutta minä sanon teille, että siinä on muutakin kuin keihään naava. Hän on sairas sisällisesti", ja kyyneleet, jotka täyttävät hänen harmaat silmänsä, osoittivat, että hän puhui mitä ajatteli. Sitäpaitsi hän olikin oikeassa, sillä seuraavana yönä kaupunkiin päästyämme Stephen sairastui johonkin vaikeaan afrikkalaiseen kuumetautiin, joka hänen heikossa tilassaan oli vähällä viedä häneltä hengen ja oli epäilemättä tarttunut tuosta epäterveellisestä Krokodiilijärvestä.
Vastaanottomme Bezassa oli erittäin suurenmoinen, sillä koko väestö tuli vanhan Bausin johdolla meitä vastaan äänekkäin tervetulohuudoin, mistä meidän kuitenkin Stephen'.n tähden piti kieltää heitä.
Menimme majoihimme kiitollisin sydämin. Onnemme olisi hetken aikaa ollut täydellinen, ellei olisi ollut pelkoa Stephen'in takia. Mutta sellaista on aina maailmassa; kuka on saanut nauttia mesimaljansa saamatta suuhunsa kärpästä tai torakkaa?
Kaiken kaikkiaan Stephen'in sairaus kesti noin kuukauden. Päiväkirjani mukaan, johon muun tekemisen puutteessa tein siihen aikaan säännöllisesti muistiinpanoja, luulimme kymmenentenä päivänä Bezaan saapumisemme jälkeen luulimme hänen varmasti kuolevan. Veli Johanneskin, joka hoiti häntä mitä suurimmalla huolella ja taidolla ja jolla oli käytettävänään runsaasti Durbanista tuomaamme kiniiniä ja muita lääkkeitä, menetti kaiken toivon. Yötä päivää miesraukka houraili ja aina tuosta onnettomasta orkideasta, jonka menettäminen näytti painavan hänen mieltään niinkuin koko säkillinen katumattomia rikoksia.
Olen totisesti sitä mieltä, että hän saa kiittää elämästään Hope'n keksintöä tai rohkeata päähänpistoa. Eräänä iltana, kun sairas taas oli hyvin huonona ja houraili taaskin raivoisasti kadottamastaan kasvista — satuin sillä kertaa saapuville yksin Hope'n kanssa — tyttö tarttui häntä käteen ja sanoi, osoittaen aivan tyhjää paikkaa lattialla:
"Katsokaa, oi Stephen, kukka on tuotu takaisin."
Sairas tuijotti ja tuijotti ja vastasi sitten suureksi hämmästyksekseni:
"Kautta Jupiterin, niinpä onkin? Mutta nuo roistot ovat katkaisseet kaikki kukat paitsi yhtä."
"Niin", tyttö vastasi, "mutta yksi on jäljellä, ja se on kaikista kaunein."
Senjälkeen sairas vaipui uneen ja nukkui levollisesti kaksitoista tuntia, nautti sitten vähän ruokaa ja nukkui taas, ja samalla kuume laski normaaliasteeseen tai hiukan alemma. Hänen herätessään olin taaskin sattumalta Hope'n kanssa läsnä. Tyttö seisoi sillä paikalla, missä oli uskotellut orkidean olevan. Sairas tuijotti lattiaan ja tuijotti häneen — minua ei hän nähnyt, sillä olin selkäpuolella — ja sanoi sitten heikolla äänellä:
"Ettekö sanonut, miss Hope, että orkidea oli siinä, missä nyt seisotte, ja että kaunein kukista oli jäljellä?"
Olin peloissani, mitä ihmettä hän osaisi vastata. Mutta Hope ei joutunut ymmälle.
"Oi Stephen", hän sanoi lempeällä äänellään ja puhuen niin luonnollisesti, että sanat eivät tuntuneet liian rohkeilta, "tässä se on, sillä enkö minä ole sen tytär?" — alkuasukkaat näet, kuten muistettanee, kutsuivat häntä "Kukan tyttäreksi". "Ja kaunein kukista on tässä myöskin, sillä minä olen se kukka, jonka löysitte tuolta saarelta järven keskeltä. Oi, Stephen, älkää surko enää kadotettua kasvia, josta teillä on runsaasti siemeniä, vaan kiittäkää Jumalaa, että olette elossa ja että teidän apunne takia äitini ja minäkin vielä elämme, me, jotka itkisimme silmämme puhki, jos te kuolisitte."
"Minunko apuni takia?" hän vastasi. "Tarkoitatte Allania ja Hansia. Ja te pelastitte minun henkeni siellä vedessä. Ah, nyt sen muistan! Olette oikeassa, Hope; en ole sitä tiennyt, mutta te olette ainoa oikea Pyhä kukka, minkä olen nähnyt."
Tyttö riensi hänen luokseen, polvistui vuoteen viereen ja ojensi kätensä, jonka sairas painoi kalpeille huulilleen.
Pujahdin ulos majasta ja jätin heidät keskustelemaan kadotetusta ja jälleen löydetystä kukasta. Kohtaus oli soma ja antoi mielestäni henkistä sisältöä muuten niin mielettömälle retkellemme. Hän oli etsinyt kaunista kukkaa ja löytänyt — elämänsä rakkauden.
Tämän jälkeen Stephen toipui nopeasti, sillä tuollainen rakkaus on paras lääke — jos siihen liittyy vastarakkaus.
En tiedä, mitä nuorten, Veli Johanneksen ja hänen vaimonsa välillä tapahtui, sillä sitä en ole koskaan kysynyt. Mutta panin merkille, että Hope'n vanhemmat siitä päivästä alkaen rupesivat kohtelemaan Stephen'iä kuin omaa poikaansa. Nuorten väliseen suhteeseen ei paljoa kajottu. Yksin alkuasukkaatkin suhtautuivat siihen ymmärtämyksellä, sillä vanha Mavovo kysyi minulta, milloin he aikoivat mennä naimisiin ja kuinka monta lehmää Stephen oli luvannut Veli Johannekselle maksuksi niin kauniista vaimosta. "Niitä pitäisi olla suuri lauma", hän sanoi, "ja suurikasvuista rotua."
Sammykin viittasi keskustellessaan kanssani "mr. Somers'in kihlattuun". Hans yksin ei sanonut mitään. Niin jokapäiväinen asia kuin naiminen ja naittaminen ei näyttänyt herättävän hänessä mielenkiintoa. Tahi mahdollisesti hän piti asiaa jo ennakolta päätettynä ja katsoi senvuoksi tarpeettomaksi puhua siitä.
Bausin kylässä viivyimme kokonaisen kuukauden, jona aikana Stephen'in voimat palasivat. Minä tutustuin täydellisesti seutuun, ja samoin Mavovo ja zulut, mutta Veli Johannes ja hänen vaimonsa eivät välittäneet mistään. Mrs. Eversley oli myöntyväinen olento, joka tyytyi ottamaan vastaan tapahtumat sellaisina kuin ne tulivat ja pitkän erakkoelämänsä jälkeen odottamaan vielä jonkun aikaa villien maassa. Sitäpaitsi hänen luonaan oli nyt rakastettu John, johon hän saattoi tuntikausia tuijottaa niinkuin kissa joskus henkilöön, johon se on kiintynyt. Hänen puheensakin miehelleen kuului minusta onnelliselta hyrinältä. Ja ukkorukka näytti väliin oikein hermostuneelta, sillä tunnin ja parin kuluttua hän aina nousi ja lähti pyydystämään perhosia.
Totta puhuen tilanne ennen pitkää alkoi hermostuttaa minua, sillä minne tahansa katsoinkin, näin Stephen'in ja Hope'n rakastelemassa tai Veli Johanneksen ja hänen vaimonsa ihailemassa toinen toistaan, joten minulla ei ollut heistä paljonkaan seuraa. Nähtävästi he ajattelivat, että Mavovo, Hans, Sammy, Bausi, Babemba ja Kumpp. olivat minulle kyllin — jos nimittäin asiaa ensinkään ajattelivat. Ja kyllin nuo eräässä merkityksessä olivatkin, sillä zulu-metsästäjät alkoivat käydä sietämättömiksi tuossa joutilaisuudessa ja yltäkylläisyydessä, syödä liian paljon, juoda liian paljon olutta, polttaa liiaksi päihdyttävää dakkaa, eräänlaista epäterveellistä hamppua, ja rakastella liiaksi mazitu-vaimoja, aiheuttaen riitoja, jotka minun oli sovitettava.
Viimein tein tuosta kaikesta lopun ja sanoin, että meidän oli lähdettävä liikkeelle, kun Stephenkin jo kykeni kävelemään.
"Aivan niin", sanoi Veli Johannes lempeästi; "mitä olette suunnitellut,
Allan?"
Vihasin tuota Veli Johanneksen lausetta ja vastasin hiukan närkästyneenä, etten ollut suunnitellut mitään, mutta aioin, kun ei kellään muullakaan ollut ehdotuksia, mennä ulos neuvottelemaan Hansin ja Mavovon kanssa, minkä myöskin tein.
Neuvottelumme tulosta en huoli kertoa, sillä meidän varaltamme oli jo tehty muita suunnitelmia, joita en ollut aavistanut.
Kaikki tapahtui hyvin äkkiä niinkuin joskus suuret tapahtumat ihmisten ja kansakuntain elämässä. Vaikka mazitut olivat zulujen heimoa, heidän sotilasjärjestönsä ei ollut niin täydellinen kuin näiden. Kun esimerkiksi keskustelin Bausin ja vanhan Babemban kanssa siitä, ettei heillä edes ollut asianmukaisia etuvartijoita eikä tiedonantajia, he nauroivat minulle ja sanoivat, ettei hyökkäystä ollut koskaan tapahtunut eikä luultavasti vastakaan tulisi tapahtumaan, kun pongotkin nyt olivat saaneet opetuksensa.
Huomaan unohtaneeni mainita, että kaislikon taistelussa vangiksi otetut pongot oli Veli Johanneksen pyynnöstä saatettu järven rantaan, pantu yhteen valloitetuista venheistä ja annettu heille lupa palata omaan onnelliseen maahansa. Hämmästykseksemme he kolmea viikkoa myöhemmin ilmestyivät takaisin Bezan kaupunkiin ja kertoivat seuraavan tarinan.
He kertoivat soutaneensa järven yli ja löytäneensä Rican kaupungin yhä pystyssä, mutta aivan autiona. He olivat vaeltaneet läpi koko maan, tutkineetpa vielä Motombon luolankin. Sieltä he olivat löytäneet vain Motombon jäännökset läjässä korokkeellaan, ei muuta. Vasta eräässä kaukaisessa kylässä he olivat tavanneet majassaan vanhan, kuolevan vaimon, joka viimeisiä henkäyksiään vetäessään oli ilmoittanut heille, että pongot säikähtyneinä kuolettavista rautaputkista olivat, noudattaen jotakin ennustusta, "palanneet sinne, mistä he alussa olivat tulleet", ja vieneet takaisinvalloitetun "Pyhän kukan" mukanaan. Vain hänet, joka oli liian heikko matkustamaan, oli jätetty paikoilleen melkoisilla ruokavaroilla varustettuna. Kukka siis mahdollisesti kasvaa jälleen jossakin tuntemattomassa seudussa Afrikkaa, mutta sen palvelijain on hankittava itselleen uusi metsän jumala, uusi Kukan äiti ja uusi ylimmäinen pappi viimeisen Motombon sijalle.
Pongo-vangit, joilla nyt ei ollut kotia eikä muuta tietoa kansastaan kuin että se oli lähtenyt "pohjoiseen päin", pyysivät lupaa saada asettua Mazitu-maahan, ja se sallittiin heille. Heidän tarinansa vahvisti arveluni, ettei Pongo-maa ollutkaan saari, vaan että sitä yhdisti mannermaahan jokin räme tai vuorenharjanne. Jos olisimme olleet pakotetut viipymään kauemman Mazitu-maassa, olisin tyydyttänyt tiedonhaluni ja käynyt ottamassa siitä selkoa. Siihen minulla kuitenkaan ei ollut tilaisuutta ennenkuin muutamia vuosia myöhemmin, jolloin omituisissa olosuhteissa jouduin uudelleen samaan osaan Afrikkaa.
Mutta palaan kertomukseeni. Seuraavana päivänä lähtöneuvottelumme jälkeen söimme varhain aamiaisemme, tekemistä kun oli paljon. Maata peitti sakea sumu, joka Mazitu-maan ylängöillä usein tänä vuodenaikana ennustaa kuumaa pohjoistuulta, niin sakea, että oli mahdotonta nähdä muuta kuin muutamia kyynäröitä eteensä. Sumu nousee luultavasti määrättyjen ilmasuhteiden vallitessa suurelta järveltä. Olimme juuri päättäneet aamiaisemme hyvin hitaasti, sillä paksu, tukahduttava ilma teki minut tarmottomaksi. Annoin eräälle zuluista määräyksen mennä katsomaan, olivatko molemmat aasit ja valkoinen härkämme, jotka olin haettanut kaupunkiin lähestyvän lähtömme varalta ja sitonut kiinni majojemme lähelle, hyvin syötetyt. Sitten menin tarkastamaan pyssyjä ja ampumavaroja, joista Hans oli tehnyt luettelon. Samassa kuulin kaukaa oudon äänen ja kysyin Hansilta, miksikä hän sitä luuli.
"Pyssy, baas", hän vastasi levottomana.
Eikä hän ollutkaan syyttä levoton, sillä tiesimme kumpikin hyvin, ettei lähitienoilla kellään ollut pyssyjä muilla kuin meillä, ja meidän pyssymme olivat kaikki luetteloissa. Totta kyllä olimme luvanneet antaa enimmät orjakauppiailta saamistamme ennen lähtöämme Bausille, ja minä olin opastanut muutamia hänen parhaista sotilaistaan niiden käytössä, mutta ei ainoatakaan asetta ollut vielä jätetty heidän haltuunsa.
Riensin veräjälle ja käskin vahtisotilaan juosta Bausin ja Babemban luo tekemään ilmoitusta ja tiedustelemaan sekä pyytämään heitä kokoomaan sotilaat, joita ei sillä kertaa sattunut olemaan kaupungissa enempää kuin kolmesataa. Kun täydellinen rauha vallitsi, oli loput tavallisuuden mukaan laskettu kyliinsä peltojaan hoitamaan. Epämääräisen hermokiihoituksen vallassa, jolle toiset pyrkivät nauramaan, komensin sitten zulut aseisiin ja järjestäydyin muutenkin kohtaamaan mitä tahansa odottamatonta käännettä. Tämän tehtyäni istuuduin miettimään, mihin olisi parasta ryhtyä, jos sattuisimme joutumaan ylivoimaisen hyökkäyksen alaisiksi tässä harvaan asutussa neekerikylässä, jonka strateegiset mahdollisuudet olin moneen kertaan tutkinut. Tehtyäni päätökseni kysyin Hansin ja Mavovon ajatusta ja sain tietää heidän olevan yhtä mieltä kanssani siitä, että ainoa puolustuskuntoinen paikka oli kaupungin ulkopuolella, jossa eteläportille johtava tie laskeutui alaspäin verraten jyrkkäseinäistä, kallioista ja metsäistä rinnettä. Samaa tietä ja saman rinteen yli Veli Johannes valkoisen härkänsä selässä oli ilmestynyt silloin, kun seisoimme paaluihin sidottuina kauppatorilla valmiina nuolilla ammuttaviksi.
Meidän vielä keskustellessamme kaksi mazitu-päällikköä saapui vinhaa vauhtia, laahaten mukanaan haavoittunutta karjapaimenta, joka ilmeisesti oli saanut kuulan käsivarteensa.
Paimen kertoi seuraavaa. Hän oli kahden muun paimenpojan kanssa ollut kaitsemassa kuninkaan karjaa noin puoli mailia pohjoiseen päin kaupungista, kun äkkiä heidän eteensä oli ilmestynyt suuri joukko valkoisiin vaatteihin puettuja miehiä, kaikki pyssyillä varustettuja. Miehet, joita hän arveli olleen noin kolme- tai neljäsataa, olivat alkaneet anastaa karjaa, mutta nähneet samassa paimenet, ampuneet ja haavoittaneet häntä sekä surmanneet hänen molemmat toverinsa. Hän oli juossut niin nopeasti kuin oli voinut tuomaan uutista. Joku miehistä oli huutanut hänen jälkeensä ja käskenyt häntä sanomaan valkoisille miehille, että he olivat tulleet surmaamaan heidät ja heidän ystävänsä mazitut ja ryöstämään takaisin valkoiset naiset.
"Hassan-ben-Mohammed ja orjakauppiaat!" minä sanoin, kun Babemba ilmestyi sotilasjoukon etunenässä ja huusi hänkin:
"Arabialaiset orjakauppiaat ovat täällä, herrani Macumazana. Sumussa he ovat hiipineet kintereillemme. Heidän lähettiläänsä on tullut pohjoisportille vaatimaan, että luovuttaisimme heille teidät valkoihoiset ja palvelijanne ja sitäpaitsi sata nuorta miestä ja sata nuorta naista orjuuteen myytäviksi. Ellemme sitä tee, he uhkaavat tappaa meidät kaikki lukuunottamatta nuoria poikia ja tyttöjä, ja teidät valkoiset he uhkaavat surmata polttamalla ja jättää eloon vain molemmat naiset, joku Hassan lähettää tuon sanan."
"Vai niin", vastasin levollisesti, sillä tässä pälkähässä tyynnyin kuten tavallisesti. "Ja aikooko Bausi luovuttaa meidät?"
"Kuinka Bausi voisi sen tehdä, kun Dogeetah on hänen veriveljensä ja te hänen ystäviään?" huudahti vanha kenraali närkästyneenä.
"Bausi lähettää minut veljensä luokse saadakseen häneltä valkoisten miesten viisaan neuvon puhuttuna sinun suusi kautta, herrani Macumazana."
"Siinä tapauksessa Bausissa on hyvä henki", vastasin, "ja näin sanoo Dogeetah minun suuni kautta. Mene Hassanin lähetin luo ja kysy häneltä, muistaako hän erästä kirjettä, jonka kaksi valkoista miestä jätti hänelle kerran halaistun kepin päähän heidän leirinsä ulkopuolelle. Sano hänelle, että aika on tullut, jolloin nuo valkoiset miehet täyttävät kirjeessä antamansa lupaukset, ja että hän itse ennen aamunkoittoa on riippuva puussa. Sitten, Babemba, kokoa sotilaasi ja puolusta kaupungin pohjoista porttia niin kauan kuin voit nuolilla ja jousilla. Senjälkeen peräydy kaupungin läpi ja yhdy meihin metsikössä, kallioisella rinteellä, vastapäätä eteläporttia. Lähetä muutamia miehiä tyhjentämään kaupunkia vanhuksista, naisista ja lapsista ja päästä heidät ulos eteläportista etsimään suojaa rinteen takana olevasta metsästä. Älä anna heidän vitkastella. Käske heidän lähteä heti. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän kaikki, herrani Macumazana. Olen tekevä mitä Dogeetah on käskenyt. Kunpa olisimme kuunnelleet sinua ja pitäneet tarkempaa vahtia!"
Hän kiiruhti pois vinhaa vauhtia kuin nuorukainen ja huutaen määräyksiä mennessään.
"Nyt", sanoin, "nyt mekin liikkeelle!"
Kokosimme pyssyt ja ampumavarat ja vähän muutakin, en muista enää mitä, ja Babemban veräjälle jättämäin vartijain avulla kuljetimme ne kaupungin läpi, vieden mukanamme myöskin molemmat aasimme ja valkoisen härän. Mennessämme muistin vielä huopapeitteet ja pari rautaista keittoastiaa, joita saatoimme tarvita, ja käskin onnettoman näköisen Sammyn juosta takaisin noutamaan ne majasta.
"Oh, mr. Quatermain", hän vastasi, "minä tottelen, mutta pelolla ja vapistuksella."
Hän lähti, mutta kun muutamaa hetkeä myöhemmin huomasin, ettei hän ollutkaan palannut, päätin huoaten, sillä tavallaan pidin Sammysta, että hän oli joutunut vihollisten käsiin ja saanut surmansa. Luultavasti, arvelin, hänen "pelkonsa ja vapistuksensa" on vienyt voiton järjestä, ja hän on patoineen juossut väärään suuntaan.
Alkumatkamme kaupungin läpi oli verraten helppo, mutta päästyämme kauppatorin yli kapealle tielle, joka pujottelihe majojen välitse kohti eteläporttia, se kävi vaikeammaksi, sillä tie oli täynnä satoja pelon vallassa olevia pakolaisia, vanhuksia, kannettavia sairaita, pikku poikia ja tyttöjä ja naisia pienokaiset rinnoillaan. Oli mahdotonta ottaa huomioon noita onnettomia; emme voineet muuta kuin ponnistella heidän lävitseen. Lopulta pääsimmekin ulos, kiipesimme rinteelle ja etsimme mahdollisimman hyvät asemat sen harjalta ja harjan alta, missä puut ja kivimöhkäleet tarjosivat hyvän suojapaikan, jota vielä vahvistimme niin hyvin kuin voimme lyhyessä ajassa rakentamalla kivistä pieniä rintavarustuksia ja niin poispäin. Mukanamme tulleet pakolaiset ja ne, jotka seurasivat, suuri joukko, eivät pysähtyneet tähän, vaan syöksyivät tietä pitkin eteenpäin, kadoten takana olevaan metsikköön.
Ehdotin Veli Johannekselle, että hän ottaisi mukaansa vaimonsa ja tyttärensä ja kolme juhtaamme ja seuraisi pakolaisia. Hän näyttikin taipuvaiselta tekemään niin, tietysti ei itsensä vuoksi vaan heidän, sillä hän oli peloton vanhus. Mutta naiset kieltäytyivät jyrkästi. Hope sanoi jäävänsä Stephen'in luokse, ja hänen äitinsä vakuutti luottavansa minuun täydellisesti ja jäävänsä mieluummin paikoilleen. Ehdotin silloin, että Stephenkin menisi mukaan, mutta hän suuttui niin, etten uudistanut kehoitusta.
Asetimme heidät lopulta somaan pikku koloon, jonka yläpuolella kasvoi pensas aivan rinteen harjalla ja johon rintamamme kääntyessä tai hyökkäyksen sattuessa kuulat eivät voineet tunkeutua. Sitäpaitsi annoimme ilman enempiä selityksiä kummankin käteen kaksipiippuisen ja ladatun pistoolin.