XX.
TAISTELU KAUPUNGIN PORTILLA.
Pohjoisportilla oli alkanut kiivas ammunta, jota seurasivat kimeät huudot. Sumu oli vielä siksi taaja, ettemme aluksi voineet tarkkaan nähdä. Mutta heti ammunnan alettua kuuma tuuli, joka tavallisesti seuraa sumua, nousi vihurimaisella voimalla ja hajoitti usvan. Silloin Hans, joka oli kiivennyt harjanteella kasvavaan puuhun, ilmoitti arabialaisten kiivaan tulen suojassa etenevän pohjoista porttia kohti ja mazitujen vastaavan tuleen nuolillaan ja jousillaan kaupunkia ympäröivän aidan takaa. Aidan muodosti multapenkere, jonka harjalle oli kolme tukkia asetettu päällekkäin. Näistä tukeista moni oli juurtunut hedelmälliseen maahan, joten tuo suojavarustus enimmäkseen muistutti suunnatonta kasvavaa pensasaitaa, jonka ulko- ja sisäpuolella kasvoi runsaasti okaisia päärynäpuita ja korkeita sormihaaraisia kaktuksia. Hetkistä myöhemmin Hans ilmoitti, että mazitut peräytyivät ja muutaman minuutin kuluttua he jo alkoivatkin saapua luoksemme läpi eteläportin, tuoden useita haavoittuneita tullessaan. Heidän päällikkönsä sanoi, etteivät he olleet voineet pitää puoliansa pyssyjä vastaan ja olivat sentähden päättäneet hylätä kaupungin ja yrittää uudelleen harjun rinteellä.
Vähää myöhemmin loputkin mazituista saapuivat ajaen edellään niitä kaupunkiin jääneitä, jotka eivät olleet ottaneet osaa taisteluun. Näiden joukossa oli kuningas Bausi hirveän kiihoittuneessa tilassa. "Enkö ollut viisas, Macumazana", hän huusi, "kun pelkäsin noita orjakauppiaita ja heidän pyssyjään? Nyt he ovat tulleet surmaamaan vanhukset ja ryöstämään nuorukaiset myytäviksi."
"Kyllä, kuningas", en voinut olla vastaamatta, "sinä olit viisas. Mutta jos olisit tehnyt niinkuin sanoin ja pitänyt tarkempaa vahtia, ei Hassan olisi päässyt hiipimään kuin leopardi vuohen kimppuun."
"Se on totta", hän ähkyi; "mutta kuka voi tietää hedelmän maun, ennenkuin on maistanut sitä?"
Sitten hän lähti tarkastamaan sotilastensa asemaa rinteellä, asettaen minun neuvostani suurimman osan rivin kumpaankin päähän estääkseen hyökkäysyritykset sivulta päin. Me puolestamme jaoimme sillä aikaa ensimmäisessä taistelussa orjakauppiailta anastamamme pyssyt noille kolmelle- tai neljällekymmenelle valitulle, joita olin ohjannut ampuma-aseiden käytössä. Vaikka he eivät tekisikään paljoa vahinkoa, ajattelin, he voisivat ainakin ampumalla herättää vihollisissa ajatuksen, että olimme kaikki asestetut.
Noin kymmenen minuutin kuluttua Babemba saapui viidenkymmenen miehen seurassa — siinä olivat kaikki mazitu-sotilaat, jotka oli jätetty kaupunkiin. Hän ilmoitti puolustaneensa pohjoista porttia viimeiseen asti voittaakseen siten aikaa, mutta arabialaisten nyt olevan murtautumaisillaan sisään. Sanoin hänelle, että hän käskisi sotilasten kasata kiviä suojaksi kuulia vastaan ja heittäytyä pitkäkseen kiviläjäin taakse. Hän seurasi neuvoani.
Hetkisen kuluttua näimme jo suuren arabialaisjoukon tunkeutuneen kaupunkiin ja syöksyvän pääkatua pitkin meitä kohti. Muutamilla oli sekä pyssyt että keihäät, joiden päässä he voittohuudoin heiluttivat noin kymmenkuntaa ihmispäätä, jotka olivat hakanneet ammutuilta mazituilta. Näky oli kaamea ja sai minut raivosta kiristelemään hampaitani. En voinut olla ajattelematta, että ennen pitkää meidänkin päämme saattoivat heilua keihäänkärjessä. No niin, jos pahin oli tapahtuva, päätin, etten antaisi ainakaan elävältä kärventää itseäni hiljaisella tulella tai ripustaa pää alaspäin aurinkoon. Tässä asiassa muutkin olivat kanssani samaa mieltä, vaikka Veli Johannes-raukalla tosin oli epäilyksiä epätoivossakin tehdyn itsemurhan suhteen.
Samassa kaipasin Hansia ja kysyin, minne hän oli mennyt. Joku arveli nähneensä hänen juoksevan tiehensä, mihinkä Mavovo kiihtyneenä huusi:
"Aha! Pilkkukäärme on etsinyt kolonsa. Käärmeet sähisevät, mutta eivät saa mitään aikaan."
"Joskus ne kuitenkin pistävät", minä vastasin, sillä en voinut uskoa Hansia pelkuriksi. Joka tapauksessa hän oli poissa, eikä meillä ollut tilaisuutta lähettää etsimään häntä.
Viimeinen toivomme oli nyt, että orjakauppiaat menestyksensä sokaisemina etenisivät avonaiselle kauppatorille, minne voisimme hyvin ampua heitä harjun rinteellä olevista asemistamme. Tämän he todella aikoivat tehdäkin, jolloin pyssyillä varustetut mazitut alkoivat komentoa odottamatta suureksi kauhukseni ja harmikseni ampua jo noin neljänsadan kyynärän päästä ja onnistuivat monen laukauksen jälkeen surmaamaan tai haavoittamaan paria kolmea miestä. Silloin arabialaiset huomasivat vaaran, peräytyivät ja uudistivat yrityksensä hetken kuluttua kahdessa ryhmässä. Tällä kertaa he kuitenkin seurasivat kujaa, joka oli rakennettu kaupungin ulkoaidan ja kauppatorin väliin ja jota reunusti puinen aita. Kujassa pidettiin joskus tarpeen tullen karjaa, ja aita oli siis eläinten sarvien varalta rakennettu kyllin vahvaksi. Tällä kertaa kuitenkin, kun mazitut eivät uneksineetkaan hyökkäystä, koko heidän laumansa oli jossain kauempana laitumella. Noiden kahden aidan välisellä alueella oli monta sataa ruoko- ja turvemajaa, joiden katot enimmäkseen olivat palmunlehdistä. Tässä kaupunginosassa nimittäin asui Bezan kaupungin väestön enemmistö, kun taas pohjoisosa oli kuninkaan, ylimystön ja sotapäällikköjen hallussa. Tämä taloympyrä, joka sulki sisäpuolelleen koko torin, paitsi porttien kohdalta, saattoi olla noin sadan kahdenkymmenen kyynärän levyinen.
Näiden majojen välissä kulkevia polkuja pitkin arabialaiset ja sekarotuiset nyt etenivät sekä itä- että länsipuolitse. Heitä näytti olevan noin neljäsataa, kaikki asestettuja ja epäilemättä tottuneita sotureja. Ylivoima oli kauhea, sillä vaikka miehiämme olisikin ollut likipitäen yhtä paljon, pyssyjä meillä ei ollut yhteensä enempää kuin viisikymmentä, ja enimmät pyssymiehistämme olivat aivan tottumattomat ampuma-aseiden käyttöön.
Pian arabialaiset avasivat tulen majojen takaa, ja hyvin he ampuivatkin, sen osoittivat pian vahinkomme kivisuojuksista huolimatta. Pahinta oli se, ettemme voineet juuri vastata tuleen, sillä hyökkääjät, jotka askel askeleelta lähenivät, olivat hyvässä suojassa majojen takana, eikä meillä ollut kyllin paljon pyssyjä yrittääksemme järjestettyä yhteislaukausta. Vaikka koetinkin säilyttää rohkean muodon, minun täytyy tunnustaa, että aloin pelätä pahinta, jopa miettiä peräytymisenkin mahdollisuuksia. Ajatuksen hylkäsin kuitenkin, sillä arabialaiset olisivat heti olleet kintereillämme ja ampuneet joka miehen.
Yhden kuitenkin tein. Sain Babemban lähettämään noin viisikymmentä miestä vahvistamaan eteläporttia, joka oli hirsistä rakennettu ja aukesi ulospäin, mullalla ja suurilla kivillä, joita oli runsaasti kaikkialla. Työ kävi nopeasti, sillä mazitu-sotilaat raatoivat kuin paholaiset, ja aita suojasi heitä kuulilta. Samassa näin äkkiä neljä viisi savutuprua nousevan ilmaan toisen toisensa jälkeen kaupungin pohjoispäässä, ja heti näkyi myöskin yhtä monta liekkiä, joita ankara tuuli ajoi meitä kohti.
Joku sytytti Bezan kaupunkia tuleen! Vajaassa tunnissa liekit, joita pyörre ajoi eteenpäin satalukuisten majojen välitse, jotka olivat helteestä kuivat kuin taula, muuttaisivat Bezan kaupungin tuhkaläjäksi. Se oli välttämätöntä, paikalle ei ollut pelastusta! Ensi hetkessä ajattelin, että se oli varmaan arabialaisten työtä. Mutta kun näin, että yhä uusia tulia syttyi jatkuvasti eri paikoissa, ymmärsin, ettei se ollut arabilaisten vaan jonkun ystävän työtä, joka oli keksinyt tuhota arabialaiset tulella.
Ajatukseni lensi Sammyyn. Epäilemättä hän oli tuon kauhean ja mestarillisen suunnitelman takana, joka varmasti ei olisi johtunut yhdenkään mazitun mieleen, sillä tekohan käsitti heidän kotiensa ja omaisuutensa ehdottoman häviön. Sammy, jota aina olimme pilkanneet, oli sittenkin suuri mies, joka pani itsensä tulikuolemalle alttiiksi pelastaakseen ystävänsä!
Babemba syöksyi pystyyn ja osoitti keihäällä kohoavia liekkejä.
Nyt minä innostuin.
"Ota kaikki miehesi", sanoin, "paitsi pyssyillä varustettuja. Jaa heidät, piiritä kaupunki, vartioi pohjoista porttia, vaikka en usko kenenkään enää pääsevän takaisin liekkien läpi, ja jos yksikään arabialainen onnistuu murtautumaan aitauksesta ulos, surmaa hänet!"
"Sen teen", huusi Babemba, "mutta voi Bezan kaupunkia, jossa olen syntynyt! Voi Bezan kaupunkia!"
"Hemmettiin Bezan kaupunki!" huusin hänen jälkeensä, tai jotain sentapaista hänen omalla kielellään. "Minä ajattelen vain meidän kaikkien henkiämme!"
Kolmea minuuttia myöhemmin mazitut kahteen joukkoon jaettuina juoksivat kuin jänikset kaupunkia piirittämään, ja vaikka muutamat rinteeltä laskeutuessaan saivatkin surmansa, useimmat toki pääsivät aidan suojaan ja pysähtyivät osastoittain aina määrätyn välimatkan päähän, sillä Babemba järjesti piirityksen erittäin hyvin.
Rinteelle jäivät nyt enää vain valkoihoiset ja zulu-metsästäjät Mavovon johdolla, kaksitoista kaikkiaan, ja noin kolmekymmentä pyssyillä varustettua mazitu-sotilasta.
Ensi hetkessä arabialaiset eivät näyttäneet käsittävän, mitä oli tapahtunut, vaan ryhtyivät ampumaan mazitujen jälkeen, joiden arvelivat olevan täydessä paossa. Mutta pian he joko näkivät tai kuulivat.
Oi sitä meteliä, mikä nyt seurasi. Kaikki neljäsataa alkoivat yht'aikaa kirkua. Muutamat syöksyivät aidan luo ja yrittivät kiivetä sen yli, mutta samassa kun he pääsivät aidalle, heidät lävistivät mazitujen nuolet, ja he putosivat takaisin maahan, kun taas ne, joiden onnistui päästä aidan yli, saivat nopean surman ulkopuolella olevien terävistä keihäistä. He hylkäsivät yrityksen ja syöksyivät takaisinpäin kujaa pitkin, aikoen pelastautua pohjoisportin kautta. Mutta ennenkuin he ehtivät päästä torin päähänkään, ulvovat, pyörteen ajamat liekit, hyppien katolta katolle, sulkivat heidän tiensä. He eivät voineet syöksyä tuohon kauheaan sulatusuuniin.
Taas he ryhtyivät uuteen yritykseen ja painuivat sekavana laumana toria alaspäin murtautuakseen kaupungista läpi eteläportin, ja silloin meidän vuoromme tuli. Me suorastaan lakaisimme heitä heidän levitessään aukealle. Maali oli hyvä! Muistan, että ammuin minkä ikinä ennätin, käyttäen kahta pyssyä ja kiroillen, ettei Hans ollut lataamassa. Stephen oli siinä suhteessa saanut paremman osan, sillä kun katsahdin ympärilleni, näin hämmästyksekseni, että Hope oli jättänyt äitinsä harjun toiselle puolen ja auttoi Stephen'iä lataamisessa. Olimme nimittäin Bezan kaupungissa opettaneet häntäkin pyssyä käsittelemään.
Huusin Stephen'ille, että tämä lähettäisi hänet pois, mutta tyttö ei tahtonut, vaikka kuula oli jo lävistänyt hänen pukunsakin.
Mutta kiivas tulemmekaan ei voinut pysähdyttää noiden kuoleman pelosta epätoivoisten miesten rynnäkköä. Monta heistä oli jo kaatunut. Nyt ensimmäinen läheni eteläistä porttia.
"Isäni", kuiskasi Mavovo korvaani, "nyt vasta taistelu oikein alkaa.
Veräjä on pian kunnossa. Meidän on oltava veräjänä."
Minä nyökkäsin, sillä jos vain arabialaiset pääsisivät läpi, heitä olisi vielä kylliksi elossa tuhoamaan meidät vaikka viidesti. Siihen mennessä en luule heidän sitäpaitsi menettäneenkään enempää kuin nelisenkymmentä miestä. Muutamat sanat selittivät aseman Stephenille ja Veli Johannekselle, jota kehoitin viemään tyttärensä äidin luo ja odottamaan siellä heidän kanssaan. Mazitut komensin heittämään pois pyssynsä, sillä pelkäsin heidän niitä käyttäessään ampuvan jonkun meistä, ja seuraamaan meitä vain keihäillä varustettuina.
Sitten syöksyimme rinnettä alas ja pysähdyimme asemiin pienelle avonaiselle paikalle veräjän eteen, joka jo oli kaatumaisillaan arabialaisten iskuista ja riuhtomisesta. Näky oli kaamea ja suurenmoinen, sillä liekit olivat jo päässeet niihin majoihin, jotka kahtena puoliympyränä sulkivat sisäänsä kauppatorin, ja syöksyivät tuulen lietsomina meitä kohti kuin elävä peto. Yläpuolellamme leijaili paksu savuvaippa, jossa uiskenteli tulikielekkeitä, niin taajana, että taivas oli kokonaan näkymättömissä, vaikka kaikeksi onneksi se ei tuulelta päässyt laskemaan ja tukahduttamaan meitä. Ääniäkään oli mahdotonta erottaa, sillä palon rätinään ja paukkeeseen, joka hävitti majan toisensa jälkeen, tulivat lisäksi sekarotuisten arabialaisten käheät, kirkuvat äänet heidän raivon ja pelon vallassa iskiessään porttia ja raadellessaan toinen toistaan, ja pyssyn laukaus silloin tällöin, sillä moni yritti vielä ampua, vaikkakin puolittain umpimähkään. Me sijoituimme veräjän eteen, zulut Stephen'in ja minun johdollani etumaisiksi ja kolmekymmentä keihäillä varustettua mazitu-sotilasta itsensä kuningas Bausin komentamina taakse. Kauan ei meidän tarvinnut odottaa, sillä veräjä kukistui, ja sen sekä sen taakse rakentamamme multa- ja kivivallin yli alkoi yhtenä ryöppynä virrata valkopukuinen ja turbaanipäinen lauma, muistuttaen väkivaltaisessa sekasorrossaan kypsää granadilia-hedelmää, jonka siemenet ja sydän puristetaan ulos kuoresta.
Annoin määräyksen, ja laukauksemme kohti tuota yhteensullottua massaa teki kaamean vaikutuksen. Uskon todella, että joka kuula varmaan kaasi kaksi tai kolme. Mavovon komennosta zulut sitten heittivät pyssynsä maahan ja kävivät leveine keihäineen joukkoon käsiksi. Stephen'kin keihäs kädessä seurasi heitä, laukaisten colt-revolverinsa mennessään, ja heidän jälkeensä tuli Bausi ja kolmekymmentä pitkää mazitua.
Tunnustan suoraan, etten itse ottanut osaa tuohon hirveään rynnäkköön. Tunsin, ettei minulla ollut kyllin voimaa moiseen meteliin ja että ehkä käyttämällä järkeäni ulkopuolella ja odottamalla tilaisuutta, jota voisin käyttää hyväkseni kuin porttivahti jalkapallopelissä, olisin suuremmaksi hyödyksi kuin heittämällä pääni murskattavaksi tavallisessa kahakassa. Taikka mahdollisesti rohkeuteni petti ja olin pelkuri. Sitä en voi kieltää, sillä en ole koskaan teeskennellyt suurta rohkeutta. Joka tapauksessa jäin ulkopuolelle ja ammuin, kun tilaisuutta sattui, ja osuin hyvin, täyttäen vaatimattoman mutta ehkä hyödyllisen osani.
Taistelu oli todella suurenmoinen. Zulut hyökkäsivät kuin miehet. Kauan aikaa he puolustivat kapeaa veräjäaukkoa ja vallitusta ulvovaa, raivoisaa laumaa vastaan, aivan kuin tuo roomalainen, nimeltä Horatius, kahden ystävänsä kanssa puolusti jonkun sillan päätä Roomassa kauan sitten suurta ylivoimaa vastaan, vaikka en muista kenen. He huusivat sotahuutoaan: Laba! Laba! joka luultavasti oli heidän rykmenttinsä sotahuuto, sillä he kuuluivat suurimmaksi osaksi samaan ikäkauteen ja ponnistivat, taistelivat, iskivät ja kaatuivat yhtenä miehenä.
Loput työnnettiin takaisin, mutta hyökkäsivät uudelleen Mavovon, Stephen'in ja Bausin johdolla ja kolmenkymmenen mazitu-keihäsmiehen vahvistamina. Tulikielekkeet ulottuivat jo melkein heihin, kasvava päärynäpuu- ja kaktusaita käpristyi kokoon ja rätisi, ja yhä he vain jatkoivat taistelua tuliholvin alla.
Taaskin heidän piti peräytyä ainoastaan vastustajain suuremman miesluvun takia. Näin Mavovon lävistävän erään miehen ja kaatuvan. Hän nousi ja lävisti toisen ja kaatui taas, sillä hän oli saanut pahan haavan.
Kaksi arabialaista hyökkäsi häntä surmaamaan. Ammuin molemmat, toisen toisella piipulla, sillä kaikeksi onneksi rihlapyssyni oli vasta ladattu. Mavovo nousi vielä kerran ja surmasi kolmannen miehen. Stephen tuli hänelle avuksi, taisteli käsikähmässä erään kanssa ja iski hänen päänsä veräjän pieleen, niin että hän kaatui. Vanha Bausi hyökkäsi, huohottaen kuin merisika, jäljellejääneiden mazitujen johdolla vielä kerran, mutta taistelijat peittyivät savupilven synkkään hehkuun, niin että tuskin erotin toista toisesta. Epätoivon vimmailla taistelevain arabialaisten oli voitto, muuten ei voinut olla, sillä kuinka olisi pieni ja yhä pienenevä joukkomme kyennyt enää vastustamaan rynnäkköä?
Olimme nyt pienessä kehässä, ja itse huomasin istuvani sen keskellä, ja viholliset hyökkäsivät joka puolelta. Stephen sai pyssynperästä iskun päähänsä ja horjahti minua kohti, melkein kaataen minutkin. Toinnuttuani katselin epätoivoisena ympärilleni.
Samassa näin hyvin tervetulleen näyn, nimittäin Hansin, niin, itsensä kadonneen Hansin, takaraivolle nahkahihnalla kiinnitettynä likainen hattu, jonka kuluneiden strutsinsulkien huomasin vieläkin savuavan. Hän laahusti eteenpäin veitikkamaisen näköisenä ja hyvin hitaasti, mutta suu auki ja osoittaen suurenmoisella liikkeellä olkansa yli, ja hänen takanaan tuli noin sataviisikymmentä mazitu-sotilasta. Nuo mazitut sekaantuivat pian leikkiin, uudistivat rynnäkön ja ajoivat ulvoen arabialaiset, joilla ei ollut aikaa järjestäytyä, suoraa päätä tuon palavan helvetin kitaan. Pian loputkin mazituista Babemban johdolla joutuivat avuksi ja tekivät leikistä lopun. Vain muutama arabialainen pääsi murtautumaan ulos, mutta he heittivät pyssynsä maahan ja antautuivat vangeiksi. Suurin osa peräytyi torin keskustaa kohti, minne miehemme heitä ajoivat takaa. Tässä ratkaisevassa ottelussa mazitu-veri tuli näkyviin, ja he antoivat iskuja yhtä arvelematta kuin zulutkin.
Se oli ohi! Kautta taivaan, se oli ohi, ja me ryhdyimme laskemaan tappioitamme. Neljä zulua makasi kuolleena ja kaksi pahasti haavoittuneena — ei, haavoittuneita oli kolme, Mavovo niihin luettuna. Hänet tuotiin luokseni Babemban ja erään toisen mazitu-kapteenin hartiain tukemana. Hän oli kaamean näköinen, sillä häntä oli ammuttu kolmeen paikkaan, ja sitäpaitsi hän oli täynnä keihäänhaavoja ja kuhmuja. Hän katsoi minuun hetken raskaasti hengittäen ja alkoi sitten puhua.
"Se oli hyvin hyvä taistelu, isäni", hän sanoi. "En muista ainoatakaan parempaa, johon olisin ottanut osaa, vaikka olen ollut paljon suuremmissakin. Ja se on hyvä, sillä tämä oli viimeinen taisteluni. Tiesin sen edeltäpäin, isäni, sillä vaikka en sanonut teille mitään, vedin silloin Durban'issa ensimmäisen kuolemanarvan itselleni. Ottakaa takaisin pyssy, jonka minulle annoitte, isäni. Te vain lainasitte sen minulle vähäksi aikaa, niinkuin sanoin. Nyt minä menen tuonelaan liittyäkseni siellä esi-isäini ja niiden soturien henkiin, jotka ovat kaatuneet rinnallani monessa sodassa, ja niiden naisten henkiin, jotka ovat synnyttäneet minulle lapsia. Minulla on paljon kerrottavaa heille, isäni, ja yhdessä odotamme sitten teitä — kunnes tekin sodassa kaadutte!"
Sitten hän nosti käsivartensa Babemban kaulalta ja tervehti minua äänekkäällä huudolla: Baba! Inkoosi! joita hänen antamiaan arvonimiä en ole koskaan vähäksyvä, ja vaipui sen tehtyään maahan.
Lähetin erään mazituista noutamaan Veli Johannesta, ja tämä saapuikin vaimoineen ja tyttärineen. Hän tutki Mavovoa ja sanoi hänelle sitten suoraan, ettei häntä muu voinut auttaa kuin rukous.
"Älkää rukoilko puolestani, Dogeetah", sanoi tuo vanha pakana; "olen seurannut tähteäni" (s.o. olen elänyt sen valon mukaan, minkä olen saanut) "ja olen valmis syömään kylvämäni hedelmän. Tahi jos puu osoittautuu hedelmättömäksi, juomaan sen mehun ja senjälkeen vaipumaan uneen."
Hän viittasi Veli Johannesta väistymään ja osoitti Stephen'iä.
"Oi, Wazela", hän sanoi, "te taistelitte hyvin hyvästi tässä taistelussa; jos jatkatte niin kuin olette aloittanut, niin teistä aikanaan tulee soturi, josta Kukan tytär ja hänen lapsensa laulavat lauluja, teidän tultuanne sinne, missä minä, ystävänne, odotan. Siihen asti hyvästi! Ottakaa tämä keihääni älkääkä puhdistako sitä, jotta sen punainen ruoste herättäisi teissä Mavovon, vanhan zulu-tietäjän ja päällikön, mieltä, jonka rinnalla taistelitte suuressa Veräjän taistelussa, jossa tuli poltti kuin kuivan talviheinän nuo valkopukuiset ihmisvarkaat, joita emme päästäneet keihäittemme läpi."
Sitten hän taaskin viittasi kädellään, ja Stephen astui syrjään mutisten jotakin, sillä he olivat Mavovon kanssa olleet hyvin hyvät ystävät, ja ääni tukahtui surusta hänen kurkkuunsa.
Nyt vanhan zulun sammuva katse osui Hansiin, joka mateli hänen lähellään, luultavasti etsien tilaisuutta ottaakseen viimeiset jäähyväiset kuolevalta.
"Ah, Pilkkukäärme!" hän huudahti, "nyt tulen sammuttua olet siis taas tullut esille kolostasi syömään tuhkassa paistettuja äyriäisiä. Sääli, että sinä, joka olet niin älykäs, olet niin pelkuri, sillä herramme Macumazana olisi tarvinnut lataajaa ja olisi tappanut useampia hyeenoja, jos sinä olisit ollut apuna."
"Niin, Pilkkukäärme, juuri niin", kertasi vihastunut zulujen kuoro, ja Stephen ja minä ja lempeä Veli Johanneskin loimme häneen moittivia katseita.
Nyt Hans, joka tavallisesti kuunteli loukkauksia kärsivällisesti kuin juutalainen, menetti hänkin kerran malttinsa. Hän paiskasi hattunsa maahan ja tallasi sitä jaloillaan; hän sylki zulu-metsästäjiä, herjasipa vielä kuolevaa Mavovoakin.
"Sinä hullun penikka", hän sanoi, "olet näkevinäsi sellaista, mikä on kätketty muilta, mutta minä sanon, että sinun huulillasi on valheen henki. Sanoit minua pelkuriksi senvuoksi, etten ole suuri ja vahva kuin sinä enkä jaksa hillitä härkää sarvista, mutta joka tapauksessa minun vatsassanikin on enemmän aivoja kuin sinun päässäsi. Missähän te kaikki nyt mahtaisitte olla ilman Pilkkukäärmettä, tuota 'pelkuria', joka on tämän päivän kuluessa jo kahdesti pelastanut teidät joka ikisen, lukuunottamatta niitä, joiden otsalle baas'in isä, Saarnaaja, on pannut merkkinsä, kutsuen heidät luokseen siihen paikkaan, joka on vielä kuumempi ja valoisampi kuin tämä palava kaupunki?"
Katsahdimme Hansiin ymmärtämättä, mitä hän saattoi tarkoittaa sillä, että oli muka kahdesti pelastanut meidät, ja Mavovo sanoi: "Jatka nopeasti, oi Pilkkukäärme, sillä haluaisin kovin kuulla tarinasi lopun. Kuinka autoit meitä pesästäsi käsin?"
Hans alkoi kaivella taskujaan ja veti lopulta esille tulitikkulaatikon, jossa oli enää vain yksi tikku jäljellä.
"Tällä", hän sanoi. "Oi, eikö kukaan teistä huomannut, että Hassanin miehet olivat kaikki menneet ansaan? Eikö kukaan teistä tiennyt, että tuli polttaa olkikattoiset talot ja että se kovassa tuulessa leviää nopeasti ja kauas? Teidän istuessanne päät yhdessä harjanteella kuin lampaat kuolemaansa odottaen minä hiivin pensaikon läpi tieheni ja kävin työhön käsiksi. En sanonut teille kellekään mitään, en edes baas'ille, sillä pelkäsin hänen vastaavan: 'Ei, Hans, jossakin majassa saattaa maata vanha, sairas vaimo, ja senvuoksi sinun ei pidä sytyttää niitä.' Kuka ei tietäisi, että valkoihoiset sellaisissa asioissa ovat hulluja, parhaatkin heistä, ja totta on, että siellä oli useampiakin vanhoja vaimoja, sillä näin heidän juoksevan veräjää kohti. No niin, ryömin eteenpäin pensasaitaa pitkin, joka ei olisi syttynyt palamaan, ja tulin pohjoisportille. Portilla seisoi arabialainen vahtisotamies.
"Hän ampui minua, näettekö! Mutta Hansin onneksi hänen äitinsä synnytti hänet pieneksi"; ja hän osoitti reikää likaisessa hatussaan. "Ennenkuin arabialainen sitten ehti ladata uudelleen, pelkuri raukka Hans iski puukon hänen selkäänsä. Katsokaa!" ja hän otti vyöstään suuren veitsenterän, jollaisia teurastajat käyttävät, ja näytti sitä meille. "Senjälkeen kaikki kävi helposti, sillä tulen voima on ihmeellinen. Sytytät pienen tulen, ja se kasvaa kuin lapsi itsestään suureksi, eikä se väsy ensinkään eikä tule kylläiseksi ja juoksee nopeasti kuin hevonen. Sytytin ensin kuusi, jotta ne palaisivat nopeammin. Viimeisen tikun säästin, kun tiesin, että meillä on niitä vähän, ja itse pelastuin pohjoisportin kautta, ennenkuin tuli ehti syödä minutkin, isänsä, punaisen viljan kylväjän!"
Tuijotimme ihastuneina vanhaan hottentottiin, yksinpä Mavovokin kohotti kuolevaa päätään ja tuijotti. Mutta Hans ei ollut vielä purkanut kaikkea harmiaan, vaan jatkoi tasaisella, koneellisella äänellä:
"Palatessani etsimään baas'ia, jos hän vielä eläisi, tulen hehku pakotti minut nousemaan pensasaidan länsipuolella olevalle kukkulalle, joten näin, mitä tapahtui eteläportilla, nimittäin että arabialaiset olivat murtautumaisillaan ulos, kun teitä, jotka veräjää puolustitte, oli niin vähän. Juoksin senvuoksi nopeasti Babemban ja muiden päällikköjen luo sanomaan, ettei pensasaidan vartioiminen enää ollut tarpeellista, vaan että heidän oli riennettävä eteläportille teitä auttamaan, sillä muuten saisitte kaikki surmanne ja he myöskin perästäpäin. Babemba kuuli minua ja lähti, pannen lähettejä kokoomaan loput miehistä, ja niin tulimme ajoissa apuun. Sellaisessa pesässä istuin Veräjän taistelun aikana, oi Mavovo. Siinä on koko tarinani, jonka toivon sinun heti kertovan baas'in kunnianarvoisalle isälle, Saarnaajalle, sillä hänestä on varmasti hauska kuulla, ettei hän turhaan neuvonut minua olemaan viisas ja auttamaan kaikkia ja aina pitämään huolta baas Allan'ista. Olen vain pahoillani, että tuhlasin niin monta tulitikkua, sillä mistä saamme nyt lisää, kun leiri on palanut?" ja hän katseli katuvaisena tyhjää tulitikkulaatikkoaan.
Vielä kerran Mavovo alkoi puhua hitaalla, huohottavalla äänellä.
"EI koskaan enää", hän sanoi Hansille, "sinua pidä kutsuttaman Pilkkukäärmeeksi, sinä pieni keltainen mies, jolla on niin suuri ja valkoinen sydän. Kuuntele! Minä annan sinulle uuden nimen, jolla sukupolvi toisensa jälkeen on kunnialla sinua nimittävä. Se on 'Valkeus pimeydessä', se on 'Tulen herra'."
Sitten hän sulki silmänsä ja vaipui tajuttomana maahan. Muutaman minuutin kuluttua hän oli kuollut. Mutta nuo suuret nimet, jotka hän kuolinhetkellään antoi Hansille, tuo vanha hottentotti sai pitää koko elämänsä ajan. Siitä päivästä pitäen ei yksikään alkuasukas edes uskaltanut mainita häntä muulla nimellä. Ne tunnettiin hänen kunnianiminään laajalti ympäristössäkin.
* * * * *
Liekkien ulvonta hiljeni ja hälinä niiden raivoisassa piirissä vaimeni. Mazitut palasivat juuri viimeisestä taistelustaan kauppatorilta, jos sitä enää voi sanoa taisteluksi, kantaen läjittäin pyssyjä, joita olivat keränneet kuolleilta arabialaisilta, joista useimmat viimeisessä hurjassa pakoyrityksessään olivat heittäneet aseensa maahan. Mutta minne he voivat paeta, kun toisella puolen olivat vastassa raivostuneiden villien keihäät, toisella puolen kuluttava tuli? Vain nuo verentahraamat roistot, jotka olivat jääneet orjakauppiasten leireihin tai kaupunkeihin pitkin Afrikan itärannikkoa tai Madagaskarin saarelle, he yksin tiesivät, kuinka monta oli kuollut, sillä niistä, jotka heidän keskuudestaan olivat lähteneet sotaretkelle mazituja ja näiden valkoihoisia ystäviä vastaan tuodakseen mukanaan pitkät rivit vankeja, ei palannut ainoatakaan. He olivat päässeet omaan paikkaansa, josta tuo palava afrikkalainen kaupunki on usein mielestäni ollut vertauskuva. He olivat todellakin roistoja, maan päällä ihmismuodossa kulkevia paholaisia, säälimättömiä, häpeämättömiä. Enkä kuitenkaan voinut olla tuntematta osanottoa heitä kohtaan, sillä totisesti heidän loppunsa oli kaamea.
Mazitut toivat vankinsa mukanaan, ja niiden joukosta tunsin heti epämiellyttävän, rokonarpisen Hassan-ben-Mohammedin, jonka palaneesta valkeasta puvusta oli enää vain riekaleita jäljellä.
"Olen saanut kirjeesi, jonka kirjoitit kauan sitten ja jossa uhkasit meitä tulikuolemalla, ja tänä aamuna, Hassan", sanoin hänelle, "sain myöskin sanasi, jonka toi haavoittunut nuorukainen pelastuttuaan käsistäsi silloin, kun murhasit hänen toverinsa, ja molempiin olen lähettänyt sinulle vastauksen. Jos et ole saanut niitä, niin katsele ympärillesi, niin saat lukea vastaukseni sellaisella kielellä, jota jokainen ymmärtää."
Epäsikiö — sellainen hän o!i — heittäytyi kasvoilleen maahan, rukoillen armoa. Nähdessään mrs. Eversley'n hän ryömi häntä kohti, tarttui hänen valkoiseen pukuunsa ja rukoili, että hän puhuisi hänen puolestaan.
"Teitte minut orjaksi, vaikka olin hoitanut teitä rokossa", tämä vastasi, "ja koetitte tappaa mieheni ilman syytä. Teidän tähtenne, Hassan, olen viettänyt elämäni parhaat vuodet viilikansan keskellä ja epätoivossa. Kuitenkin minä puolestani annan teille anteeksi, mutta ah, en tahdo koskaan enää nähdä kasvojanne!"
Sen sanottuaan hän riuhtaisi itsensä irti ja poistui tyttärineen.
"Minä myöskin annan sinulle anteeksi, vaikka murhasit väkeni ja teit kaksikymmentä vuotta elämästäni yhtämittaiseksi kidutukseksi", sanoi Veli Johannes, yksi todellisimpia kristityltä, mitä milloinkaan olen tuntenut. "Antakoon Jumalakin samoin sinulle anteeksi", ja hän seurasi vaimoaan ja tytärtään.
Silloin vanha kuningas Bausi, joka oli selviytynyt taistelusta saamatta muuta kuin lievän haavan, puhui sanoen:
"Olen iloinen, sinä punainen rosvo, että nämä valkoihoiset ovat suoneet sinulle, mitä pyysit — nimittäin anteeksiantamuksensa — sillä se teko on heille suureksi kunniaksi ja saattaa minut ja kansani pitämään heitä vieläkin ylevämpinä kuin ennen. Mutta, sinä miesten ja naisten murhaaja ja lasten kauppias, minä olen täällä tuomari eivätkä valkoihoiset. Katso tekojasi!" ja hän osoitti ensin kaatuneiden zulujen ja mazitujen rivejä ja sitten palavaa kaupunkiansa. "Katso ja muista kohtaloa, jolla uhkasit meitä, jotka emme olleet sinulle mitään pahaa tehneet. Katso! Katso! Katso, sinä ihmishyeena!"
Nyt minäkin poistuin enkä ole koskaan kysynyt, mitä Hassanille ja hänen vankitovereilleen tehtiin. Vieläpä, jos Hans tai joku alkuasukkaista yritti minulle siitä kertoa, käskin heitä pitämään suunsa kiinni.