XV.
MOTOMBO.
Uneksittuani uneni vaivuin jälleen nukuksiin, kunnes minut vihdoin herätti voimakas valonsäde, jos sattui suoraan silmääni.
"Mistä hemmetistä se tulee?" ajattelin mielessäni, sillä nuo majat ovat ikkunattomia.
Sitten seurasin sädettä sen lähtökohtaan saakka ja huomasin, että se oli pieni, saviseinään kaiverrettu reikä noin viisi jalkaa lattian yläpuolella. Nousin tarkastamaan reikää ja panin merkille, että se oli äskettäin tehty, sillä savi sen sivuissa ei ollut vielä muuttunut väriltään. Johtui mieleeni, että reikä oli sopiva salakuuntelijalle, ja menin siis ulkopuolelle tutkimuksiani jatkamaan. Huomasin, että majan seinä sijaitsi noin neljän jalan päässä sitä ympäröivän kaisla-aitauksen itäosasta, jossa ei näkynyt mitään särkymisen merkkejä, mutta seinän ulkopinnassa oli reikä ja sen alla savipermannolla murentunutta rappausta. Kutsuin luokseni Hansin ja Kysyin, oliko hän pitänyt vahtia silloin, kun tuo kaapuun verhottu mies kävi luonamme edellisenä iltana. Hän vastasi myöntävästi ja vannoi, ettei kukaan ollut voinut päästä majan likelle, sillä hän oli useampia kertoja käynyt takanakin katsomassa.
Jonkun verran lohdutettuna, vaikka en tyydytettynä palasin sisälle herättämään toisia, joille en sanonut asiasta mitään, sillä mielestäni oli typerää hätyytellä heitä ilman pätevää syytä. Muutamia minuutteja myöhemmin pitkät, hiljaiset vaimot toivat kuuman vetemme. Tuntui omituiselta, että tällaisessa paikassa tuollaiset harvinaisennäköiset palvelijattaret toivat meille kuumaa vettä, mutta niin asia kuitenkin oli. Lisäksi voin mainita, että pongot samoinkuin zulutkin olivat hyvin puhtaita, vaikka en tiedä, käyttivätkö he kaikki kuumaa vettä. Joka tapauksessa sitä varattiin meille.
Puolta tuntia myöhemmin vaimot palasivat, tuoden aamiaisemme. Sen muodosti pääasiallisesti paistettu vohla, jota nautimme kiitollisina, syystä että se oli kokonainen ja senvuoksi ei voinut herättää epäluuloamme. Hetkistä myöhemmin majesteetillinen Komba saapui. Lausuttuaan monenlaisia kohteliaisuuksia ja tiedusteltuaan yleistä terveydentilaamme hän kysyi, olimmeko valmiit lähtemään tervehdyskäynnillemme Motombon luo, joka, kuten hän lisäsi, suurella innolla odotti meitä. Kysyin, mistä Komba sen tiesi, kun olimme päättäneet matkamme vasta myöhään edellisenä iltana ja minä olin käsittänyt, että Motombo asui päivän matkan päässä. Mutta Komba suoriutui kysymyksestä hymyillen ja heiluttamalla kättään.
Ennen pitkää läksimme siis matkaan, ottaen mukaamme kaikki tavaramme, jotka nyt lahjat annettua olivat suuresti keventyneet.
Astuttuamme viisi minuuttia leveää pääkatua tulimme Rican kaupungin pohjoisportille. Siellä meihin yhtyi kalubi itse kolmikymmenmiehisen, keihäillä varustetun komennuskunnan saattamana; panin merkille, ettei heillä ollut kaaripyssyjä eikä nuolia kuten mazituilla. Hän ilmoitti meille kuuluvalla äänellä aikovansa kunnioittaa meitä saattamalla meidät Pyhimyksen temppeliin, millä ymmärsimme hänen tarkoittavan Motomboa ja hänen asuntoaan. Kun pyysimme häntä kohteliaasti olemaan vaivautumatta ärtyneiden hermojensa takia, hän kehoitti meitä karkeasti pitämään huolta omista asioistamme. Uskon, että hänen hermostuneisuutensa olikin todellista, mikä lukijalle tunnetuissa olosuhteissa ei ollutkaan ihmeellistä. Noin tuntia myöhemmin se näyttäytyikin suurena julmuutena, joka osoitti meille, kuinka ehdoton tuon miehen valta oli kaikissa maallisissa asioissa. Me kuljimme läpi pienen pensaikon ja tulimme yksinkertaisen aidan ympäröimälle puutarha-alueelle, jonne joukko pienikokoista, siroa karjaa — suuresti jerseyläisen näköistä — oli murtautunut aitauksen läpi nauttimaan tähkäpäitä. Kävi ilmi, että puutarha kuului siihen aikaan kalubille, joka raivostui hirveästi nähdessään karjan, joka sekin kuului hänelle, sotkevan puutarhaa.
"Missä paimen on?" hän karjui.
Alkoi kiireinen etsintä — ja pian löydettiinkin miesraukka — hän oli oikeastaan vain nuori poika, nukkumasta pensaan takaa. Hänet laahattiin kalubin eteen, joka osoitti hänelle ensin karjaa, sitten särjettyä aitaa ja turmeltua puutarhaa. Poika alkoi mutista puolustuksia ja rukoilla armoa.
"Tappakaa hänet!" sanoi kalubi, jolloin paimen heittäytyi maahan, tarttui häntä nilkkoihin ja alkoi suudella hänen jalkojaan huutaen, että hän pelkäsi kuolemaa. Kalubi koetti potkaisemalla irroittaa jalkansa, mutta kun se ei onnistunut, nosti suuren keihäänsä ja lopetti yhdellä ainoalla iskulla poikaparan rukoukset ja elämän.
Saattue taputti hyväksyen käsiään, minkäjälkeen neljä heistä merkin saatuaan tarttui ruumiiseen ja lähti kiireesti takaisin kohti Rican kaupunkia, missä se seuraavana yönä luultavasti ilmestyi rautaristikolle. Veli Johanneksen pitkä, valkoinen parta kohosi suuttumuksesta pystyyn kuin vihaisen kissan selkäkarvat, ja Stephen mutisi: "Sinä peto", tai jotain sinnepäin ja kohotti nyrkkiään kuin nujertaakseen kalubin. Sen hän epäilemättä olisi tehnytkin, ellen olisi saanut pidätetyksi häntä.
"Oi kalubi", sanoi Veli Johannes vaivoin, "etkö tiedä, että veri vaatii verta? Kuolemasi hetkellä muista tätä kuolemaa."
"Tahdotko lumota minut, valkoinen mies?" kalubi sanoi, heittäen häneen
vihaisen katseen. "Jos —" ja taasen hän kohotti keihäänsä, mutta kun
Veli Johannes ei liikahtanutkaan, piteli sitä epävarmana ylhäällä.
Komba syöksyi heidän väliinsä huutaen:
"Seis, Dogeetah, joka uskallat sekautua tapoihimme. Eikö kalubi ole elämän ja kuoleman herra?"
Veli Johannes aikoi vastata, mutta minä huusin hänelle englanninkielellä:
"Taivaan nimessä, olkaa hiljaa, ellette halua seurata poikaa! Me olemme noiden miesten vallassa."
Silloin hän malttoi mielensä ja astui syrjään, ja pian jatkoimme matkaa kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Mutta uskon, että siitä hetkestä alkaen kukaan meistä ei pitänyt väliä kalubista eikä hänen kohtalostaan. Mutta nyt taaksepäin katsoessani ajattelen, että miehellä oli kuitenkin yksi puolustus. Kuoleman pelko oli tehnyt hänet mielettömäksi, eikä hän tiennyt, mitä teki.
Kaiken päivää me vaelsimme kautta hedelmällisen ja tasaisen seudun, joka erinäisistä merkeistä päättäen oli muinoin ollut laajalti viljeltynä. Nyt peltoja oli harvassa, pitkän matkan päässä toisistaan ja pensaikko, enimmäkseen bambuviita, oli jälleen peittämäisillään maan. Noin päivällisen aikaan me pysähdyimme pienen lammikon reunalle aterioimaan ja lepäämään, sillä aurinko paistoi kuumasti, ja siellä ne neljä, jotka olivat vieneet pois kuolleen pojan ruumiin, yhtyivät meihin ja tekivät pari ilmoitusta. Vielä kerran läksimme eteenpäin kohti omituisennäköistä, mustaa äkkijyrkkää kallionseinämää, jonka takana tulivuoren muotoinen vuori kohosi mahtavan suurena. Kello kolmen aikaan olimme jo niin lähellä tuota vuorta, joka ulottui silmäkantamattomiin idästä länteen, että erotimme seinämässä, nähtävästi tien päässä, aukon, joka näytti olevan luolan suu.
Kalubi lähestyi meitä ja koetti arasti saada aikaan keskustelua. Luultavasti vuoren näkeminen, joka tuli lähemmä ja lähemmä, kiihoitti taas hänen kauhuaan, jonkavuoksi hän koetti lieventää sitä pahaa vaikutusta, jonka hän meihin, tuleviin pelastajiinsa, äsken oli tehnyt. Muun muassa hän sanoi meille, että aukko, jonka näimme, oli Motombon asunnon ovi.
Minä nyökäytin päätäni, mutta en vastannut, sillä tuon murhamieskuninkaan näkeminenkin teki minut sairaaksi. Hän poistui siis jälleen, katsahtaen meihin nöyrästi ja rukoilevasti.
Senjälkeen ei enää tapahtunut mitään ennen meidän saapumistamme tuon merkillisen kallioseinän luokse, joka luultavasti oli jotakin hyvin kovaa kivilajia, joka oli jäänyt jäljelle, kun miljoonain vuosien kuluessa sade ja järven vesi olivat kuluttaneet pois sitä päällystävän pehmeämmän kiviaineen. Tai ehkä se oli laavaa, joka oli purkautunut ulos tulivuoren sydämestä sinä aikana, jolloin tulivuori vielä toimi. En ole geoloogi enkä senvuoksi voi sanoa mitään varmaa, varsinkaan kun minulla ei ollut aikaa tutkia paikkaa. Joka tapauksessa se oli siinä, ja siinä oli edessämme suuren luolan suu, joka mikäli ymmärsin oli luonnon muodostama ja oli muinoin toiminut jonkinlaisena viemärinä, jonka kautta järven vesi virtasi, siihen aikaan, jolloin Pongo-maa oli veden peitossa.
Siihen pysähdyimme ja tuijotimme epäluuloisina tuohon tummaan aukkoon, joka epäilemättä oli sama, jota Babemba nuorena oli saanut tutkia. Sitten kalubi antoi määräyksen, ja pari sotilasta meni majoihin, jotka oli rakennettu lähelle luolan suuta ja joissa luultavasti asui vartijoita, vaikka sellaisia emme nähneet. Pian he palasivat, tuoden muutamia palavia soihtuja, jotka jaettiin meille. Kun se oli tehty, asetuimme vapisten (minä ainakin vapisin) tuon suuren luolan pimeisiin syvyyksiin, edellämme kalubi ja puolet saattojoukkoa ja jäljessämme Komba ja loput sotilaista.
Luolan lattia oli aivan sileä luultavasti veden vaikutuksesta ja samoin seinät ja katto, niin pitkälle kuin saatoimme nähdä, sillä se oli hyvin avara ja korkea. Se ei ollut suora, vaan mutkitteli sinne tänne paksussa kalliossa. Ensimmäisessä käänteessä pongo-sotilaat virittivät hiljaisen, kaamean laulun ja jatkoivat sitä koko matkan läpi luolan, joka minun askelmääräni mukaan oli noin kolmensadan kyynärän pituinen. Eteenpäin vain mentiin, ja soihduista säihkyi valotähtiä syvään pimeyteen, kunnes vihdoin käännyimme viimeisestä mutkasta, jossa luolan poikki riippui suuri kudottu ruohomatto, ja sen syrjään vedettyä näimme omituisen näyn.
Seinäin vieressä paloi molemmin puolin nuotio, joka valaisi koko paikkaa. Mutta vielä enemmän valoa virtasi sisälle luolan suusta, joka ei ollut kauempana kuin kahdenkymmenen askeleen päässä nuotiosta. Aukon takana oli vesi, joka näytti olevan noin kahdensadan kyynärän levyinen, ja veden toisella rannalla kohosi vuorenrinne, jota peittivät jättiläismäiset puut. Pieni lahti pisti vedestä luolan sisälle aina nuotioiden väliin asti. Vesi oli sillä kohdalla vain noin kuuden tai kahdeksan jalan levyinen ja matala ja muodosti hyvän ankkuripaikan suurelle ruuhelle, joka oli vedetty sen sopukkaan. Luolan seinissä mutkan ja lahden kärjen välillä oli neljä ovea, kaksi kummallakin puolen, ja arvelen niiden vieneen kallioon hakattuihin huoneisiin. Kullakin ovella seisoi pitkä, valkoisiin puettu nainen, pidellen kädessään palavaa soihtua. Tein sen johtopäätöksen, että nämä olivat palvelijattaria, jotka oli asetettu siihen oppaiksi ja toivottamaan meidät tervetulleiksi, sillä meidän ohimentyämme he katosivat huoneisiin.
Mutta ei siinä kaikki. Yli kapean lahden juuri sille kohdalle, jossa venhe oli, oli rakennettu noin kahdeksan neliöjalan suuruinen puinen silta, jonka kullakin sivulla seisoi suunnattoman suuri iästä mustunut norsunhammas, suurempi kuin mitä milloinkaan olen nähnyt. Norsunhampaiden välissä oli nahkamatoille kyyristyneenä olio, joka muodoltaan aluksi muistutti jättiläismäistä sammakkoa. Totisesti se oli hyvin pöyhistyneen sammakon näköinen. Siinä oli paksu, ryppyinen nahka, siinä ulkoneva selkäranka (sen selkä oli nimittäin meihin päin) ja siinä ohuet, retkahtaneet raajat.
Tuijotimme kauan tuohon outoon olioon pääsemättä selville sen laadusta tuossa epävarmassa valaistuksessa, niin että lopulta kävin aivan hermostuneeksi ja olin kysymäisilläni kalubilta, mikä se oli. Juuri kun huuleni aukenivat, se kuitenkin liikahti ja kääntyi meitä kohti hitaasti, hyvin hitaasti ja hapuillen. Lopultakin se oli kääntynyt ympäri, ja kun pää tuli näkyviin, kaikki pongot ja kalubi lopettivat matalan, surumielisen laulunsa ja heittäytyivät kasvoilleen, mutta ne, jotka kantoivat soihtuja, pitivät niitä yhä edelleenkin oikeassa kädessään.
Oi, mitä saimmekaan nähdä! Olento ei ollut sammakko vaan mies, joka liikkui nelin kontin. Suuri paljas pää oli vaipunut syvään hartioiden väliin joko vaivaisuudesta tai korkeasta iästä, sillä epäilemättä olento oli hyvin vanha. Katsellessani koetin arvata hänen ikäänsä, mutta en keksinyt vastausta mielessäni. Suuret kasvot olivat painuneet sisään ja kuivettuneet niinkuin nahka auringossa, alahuuli riippui lepattaen esiinpistävän, luisevan leuan yli. Kaksi keltaista torahampaan muotoista hammasta näkyi leveän suun kummastakin suupielestä; kaikki muut hampaat olivat poissa. Aika ajoin se nuolaisi valkoista vaahtoa punakärkisellä kielellään niinkuin käärme. Mutta kaikkein ihmeellisintä koko olennossa olivat sen suuret, pyöreät silmät, jotka luultavasti näyttivät niin suurilta senvuoksi, että liha oli paennut pois niiden ympäriltä, niin että ne näyttivät miltei olevan pääkallon ontoissa silmäkuopissa. Ne loistivat sananmukaisesti kuin tuli; aika ajoin ne näyttivät miltei häikäisevän niinkuin jalopeuran silmät pimeässä. Tunnustan, että näky kauhistutti, jopa hetkeksi aivan herpaisi minut: ajatus, että olento oli ihminen, tuntui kaamealta.
Vilkaisin toisiin ja näin heidänkin olevan kauhuissaan. Stephen oli hyvin kalpea. Pelkäsin, että hän tulisi sairaaksi taas, niinkuin silloin kerran juotuaan kahvia väärästä tuopista samana päivänä, jona saavuimme Mazitu-maahan. Veli Johannes siveli valkoista partaansa ja rukoili puoliääneen taivaan apua. Hans huudahti inhoittavalla hollanninkielellään:
"Oh! keek, baas, da is je lelieher oud deel!" ("Kas vain, baas, siinäpä on itse ruma vanha paholainen!")
Jerry käveli pongo-sotilasten keskellä nolon näköisenä ja mutisi näkevänsä kuoleman edessään. Mavovo yksin pysyi lujana; ehkä hän kuuluisana tietäjänä tunsi, ettei hänen sopinut osoittaa arkuutta paholaisen läsnäollessa.
Lavalla istuva sammakkomainen olio käänteli suurta päätään hitaasti kuin etana ja tarkasteli meitä leimuavilla silmillään. Ennen pitkää hän alkoi puhua epäselvällä kurkkuäänellä, käyttäen murretta, joka näytti olevan yleinen tässä osassa Afrikkaa ja sillä haaralla bantukansaa, johon zulut kuuluvat, mutta mielestäni vieraalla äänenpainolla.
"Te siis olette ne valkoiset miehet, jotka ovat tulleet takaisin", se sanoi hitaasti. "Antakaas kun lasken!" ja hän nosti toisen laihan kätensä maasta, ojensi etusormensa ja laski. "Yksi. Pitkä ja valkopartainen. Aivan oikein. Kaksi. Lyhyt, ketterä kuin apina, tukka sellainen, joka ei kaipaa kampaa; ja älykäs niinkuin apinain isä. Aivan oikein. Kolme. Pehmeäposkinen, nuori ja tyhmä, niinkuin kylläinen lapsi, joka nauraa vasten taivasta hyvillä mielin siitä, että on saanut vatsansa täyteen maitoa ja luulee taivaan hymyilevän hänelle. Niin, aivan oikein. Kaikki kolme olette juuri samat kuin pitääkin. Muistatko, Valkoparta, kun tapoimme sinut, kuinka rukoilit olentoa, joka asuu maailman yläpuolella, ja pidit kädessäsi puista ristiä, johon oli sidottu orjantappuraseppelettä kantava mies? Muistatko, kuinka keihään lävistäessä rintasi suutelit tuota orjantappuraseppelettä kantavaa miestä? Sinä pudistat päätäsi — oi, olet älykäs valehtelija, mutta minäpä näytän sinulle, että olet valehtelija, sillä minulla on se vielä tallella", ja hän sieppasi nahkamatolta torven ja puhalsi.
Heti kun torven antama omituisen valittava ääni oli hukkunut, syöksyi yhdestä seinässä olevista ovista esille nainen ja heittäytyi polvilleen hänen eteensä. Olento kuiskasi hänelle jotakin, ja hän katosi jälleen, mutta ilmestyi samassa takaisin kädessään keltainen, norsunluinen ristiinnaulitun kuva.
"Kas tässä, kas tässä", olento sanoi. "Ota se, Valkoparta, ja suutele sitä vielä ehkä viimeisen kerran", ja hän heitti ristiinnaulitunkuvan Veli Johannesta kohti, joka sieppasi sen käteensä ja tuijotti siihen hämmästyneenä. "Ja sinä, lihava pienokainen, muistatko, kuinka saimme käsiimme sinut? Sinä taistelit hyvin, oikein hyvin, mutta lopulta saimme sinut tapetuksi, ja sinä olit hyvä, hyvin hyvä; me saimme sinusta paljon voimaa.
"Ja muistatko sinä, Apinain isä, kuinka älysi avulla pääsit käsistämme? En tiedä, minne menit ja millä tavoin kuolit. Sinua en unohda, sillä sinulta sain tämän", ja hän osoitti suurta, valkoista arpea olkapäässään. "Olisit tappanut minut, mutta tuo aine rautaputkessasi paloi hitaasti, kun koetit sytyttää, joten minulla oli aikaa hypätä syrjään ja rautapallo ei sattunut sydämeeni, niinkuin olit aikonut. Mutta täällä se on vielä; olen kantanut sitä ruumiissani tähän päivään asti, ja nyt, kun olen käynyt laihaksi, saatan tuntea sen sormellani."
Kuuntelin ihmeissäni tuota puhetta, joka, jos se yleensä merkitsi. mitään, tahtoi sanoa, että olimme kaikki kohdanneet toisemme ennen — Afrikassa ja siihen aikaan, jolloin käytettiin piilukkopyssyjä, jotka sytytetään sytytysputkella, siis noin vuonna 1700 tai aikaisemmin. Järkevä ajattelu osoitti tuollaisen tulkinnan kuitenkin mahdottomaksi. Ilmeisesti tämän vanhan papin esi-isä, tai — jos otaksuttiin hänen iäkseen satakaksikymmentä vuotta, mikä varmasti ei ollut hiukkastakaan liian paljon — hänen isänsä nuorena miehenä oli kohdannut muutamia niistä ensimmäisistä eurooppalaisista, jotka olivat tunkeutuneet Sisä-Afrikkaan. Luultavasti ne olivat olleet portugalilaisia, joista yksi oli pappi ja kaksi muuta nähtävästi vanhempi mies poikansa tai nuoremman veljen tai muun toverin seuraamana. Näitten kuoleman tapa ja kohtalo oli luonnollisesti, säilynyt perimätietona heimon päällikön tai päätietäjän jälkeläisille.
"Missä olemme kohdanneet toisemme ja milloin, oi Motombo?" minä kysyin.
"Ei tässä maassa, ei tässä maassa, Apinain isä", hän vastasi matalalla, jyrisevällä äänellään, "vaan kaukana, kaukana lännessä, missä aurinko mereen laskee; eikä tänä aikana, vaan kauan, kauan sitten, Kaksikymmentä kalubia on hallinnut pongo-kansaa senjälkeen; toiset ovat hallinneet monta vuotta, toiset ovat hallinneet muutamia vuosia — se riippuu veljeni tahdosta, joka on jumala ja asuu tuolla", ja hän nauraa kaakatti kaameata naurua ja osoitti peukalollaan olkansa yli vuorenrinteellä kasvavaan metsään. "Niin, kaksikymmentä kalubia, muutamat ovat hallinneet kolmekymmentä vuotta eikä kukaan neljää vuotta vähempää."
"Hyvä, sinä siis olet suuri vanha valehtelija", minä ajattelin mielessäni, sillä jos otaksutaan kalubien keskimääräiseksi hallitusajaksi kymmenen vuotta, meidän olisi siis pitänyt kohdata toisemme ainakin kaksi vuosisataa sitten.
"Te olitte silloin toisella tavoin puetut", hän jatkoi, "ja kahdella
oli päässään rautahattu, mutta Valkoparran pää oli ajettu paljaaksi.
Annoin tehdä teistä kuvan, jonka mestariseppämme hakkasi kuparilevyyn.
Minulla on se tallella."
Taaskin hän puhalsi torveensa; taaskin paikalle riensi nainen, jonka korvaan hän kuiskasi; taaskin nainen kävi huoneessa ja palasi, tuoden esineen, jonka Motombo heitti jalkoihimme.
Me katsahdimme siihen. Se oli nähtävästi iästä mustunut kupari- tai pronssilevy, joka muinoin oli ollut naulattuna kiinni johonkin, sillä reiät olivat jäljellä. Se esitti kookasta, pitkäpartaista ja paljaspäistä miestä, joka piteli kädessään ristiä, ja kahta lyhyempää miestä, joilla oli pyöreät metallipäähinet ja yllä hullunkuriset puvut sekä jaloissa tasakärkiset saappaat. Miehet kantoivat suuria, raskaita piilukkopyssyjä ja toisella oli kädessään savuava sytytysputki. Siinä kaikki, mitä piirroksesta erotimme.
"Minkävuoksi jätit tuon kaukaisen maan ja tulit tähän maahan, oi
Motombo?" kysyin taas.
"Senvuoksi, että pelkäsimme toisten valkoisten miesten seuraavan askeleitanne ja kostavan puolestanne. Silloin kalubi sen määräsi, vaikka minä panin vastaan tietäen, ettei kukaan voi pelastua siitä mikä on tapahtuva, silloin kun se on tapahtuva. Vaelsimme siis eteenpäin ja eteenpäin, kunnes löysimme tämän paikan, ja täällä olemme asuneet suvusta sukuun. Jumalat tulivat mukanamme; veljeni, joka asuu tuolla metsässä, tuli myöskin ja oli täällä jo ennen meitä, vaikka matkalla emme häntä nähneet. Pyhä kukka tuli myöskin, ja Kukan valkoinen äiti — joku teistä, en tiedä kuka, oli ollut hänen miehensä."
"Sinun veljesikö — Jumala?" minä kysyin. "Jos Jumala on apina, niinkuin olemme kuulleet, kuinka hän voi olla ihmisen veli?"
"Ah, te valkoihoiset ette ymmärrä, mutta me mustat ymmärrämme. Alussa apina tappoi veljeni, joka oli kalubi, ja hänen henkensä meni apinaan ja teki hänestä jumalan, ja samoin hän tappaa kaikki muutkin kalubit ja heidänkin henkensä menevät häneen. Eikö ole niin, oi kalubi, joka tänään olet ja jolta yksi sormi on poissa?" ja hän nauroi pilkallisesti.
Kalubi makasi maassa vatsallaan, ähkyi ja vapisi, mutta ei vastannut.
"Näin siis kaikki on käynyt toteen, mitä ennustin", jatkoi tuo sammakkomainen olento. "Te tulitte takaisin, niinkuin tiesin teidän tulevan, ja nyt saamme nähdä, puhuiko tuo Valkoparta totta sanoessaan, että hänen jumalansa oli kostava meidän jumalallemme. Saatte mennä kostamaan hänelle, jos siihen kykenette; sitten saamme nähdä. Mutta tällä kertaa teillä ei olekaan mukananne rautaputkianne, joita yksin pelkäämme. Sillä eikö jumala ole minun suuni kautta julistanut meille, että kun valkoiset miehet palaavat rautaputkineen, silloin jumala kuolee, ja minä, Motombo, jumalan suu, kuolen myös, ja Pyhä kukka revitään maasta, ja Kukan äiti menee pois, ja pongo-kansa hajoitetaan ja joutuu kulkureiksi ja orjiksi? Ja eikö hän julistanut, että kun valkoiset miehet palaavat ilman rautaputkiaan, silloin tapahtuu jotakin salattua, — ah, älkää kysykö mitä, aikanansa sen kyllä saatte tietää, ja pongo-kansa, joka on ollut kuihtumaisillaan, tulee jälleen hedelmälliseksi ja suureksi kansaksi? Ja senvuoksi me tervehdimme teitä, valkoiset miehet, jotka palaatte aaveiden maasta senvuoksi, että teidän kauttanne me, pongo-kansa, tulemme hedelmälliseksi ja suureksi kansaksi."
Yht'äkkiä hänen römisevä puheensa taukosi, pää vaipui takaisin hartioiden väliin, ja hän istui kauan aikaa hiljaa, raivoisasti säihkyvät silmät vain tähdättyinä meihin, kuin olisi hän tahtonut lukea sisimmät ajatuksemme. Jos se hänelle onnistui, niin minun ajatukseni varmaankin miellyttivät häntä. Totta puhuakseni olin täynnä pelkoa, raivoa ja inhoa. Vaikka en tietysti uskonut sanaakaan kaikesta tuosta lorusta, jota hän oli lasketellut ja joka on niin tavallista noiden mustasydämisten afrikkalaisten velhojen keskuudessa, tunsin vihaavani tuota olentoa, joka mielestäni oli vain puoleksi ihminen. Hänen ulkomuotonsa ja puheensa teki minut aivan sairaaksi.. Ja samalla pelkäsin häntä aivan kauheasti. Minusta tuntui kuin olisin unesta herättyäni huomannut olevani kahden kesken jonkin inhoittavan haamun kanssa. Sitäpaitsi olin vakuutettu, että hänellä oli kauhean pahat aikomukset meitä vastaan. Yht'äkkiä hän alkoi uudelleen puhua.
"Kuka tuo pieni keltainen mies on", hän sanoi, "tuo vanhus, jonka pää on kuin kallo", ja hän osoitti Hansia, joka oli pysytellyt mahdollisimman syrjässä Mavovon takana, "tuo ryppynaamainen tylppänenä, joka voisi olla jumala-veljeni poika, jos hänellä yleensä olisi lapsia? Ja mitä noin pieni mies tekee noin suurella sauvalla?" Taaskin hän osoitti Hansin suurta bambusauvaa. "Uskon, että hän on yhtä täynnä viekkautta kuin vasta täytetty vesiastia vettä. Tuota suurta mustaa", hän katsahti Mavovoon, "en pelkää, sillä hänen taikataitonsa on pienempi kuin minun" (hän näytti tuntevan Mavovossa virkaveljen), "mutta tuota pientä keltaista, jolla on tuo iso sauva ja tukku selässä, häntä minä pelkään. Arvelen, että hänet pitäisi tappaa."
Hän pysähtyi, ja me vapisimme, sillä jos hänen todellakin olisi pistänyt päähänsä surmata hottentottiraukka, kuinka olisimme voineet sitä estää? Mutta suuren vaaran nähdessään Hans kutsui taitonsa avukseen.
"Oi, Motombo", hän vikisi, "sinun ei pidä tappaa minua, sillä olen lähettilään palvelija. Tiedät hyvin, että kaikkien maiden jumalat vihaavat ja kostavat niille, jotka satuttavat kätensä lähettiläihin tai heidän palvelijoihinsa, joita vain he, jumalat yksin, saavat vahingoittaa. Jos tapat minut, tulen henkenä vainoomaan sinua. Tulen istumaan olkapäällesi yöllä ja loruilen korvaasi, niin ettet saa nukkua, kunnes vihdoin kuolet. Sillä vaikka oletkin vanha, sinun on kuoltava lopulta, Motombo."
"Se on totta", Motombo virkkoi. "Enkö sanonut äsken, että hän on täynnä viisautta? Kaikki jumalat kostavat niille, jotka tappavat lähettiläitä tai heidän palvelijoitaan. Se" — hän nauroi taaskin kaameata nauruaan — "on jumalain erikoisoikeus. Pongo-jumalat vahvistakoot sen."
Päästin helpotuksenhuokauksen, ja hän jatkoi aivan toisenlaisella, kumealla ja, jos niin saan sanoa, virallisella äänellä:
"Sano, oi kalubi, missä asiassa olet tuonut nämä valkoiset miehet puhuttelemaan minua, Jumalan suuta? Olenko uneksinut, että asia koski sopimusta Mazitu-kuninkaan kanssa? Nouse ja puhu."
Kalubi nousi ja esitti nöyrän näköisenä lyhyesti mutta selvästi syyn tuloomme Pongo-maahan Bausin lähettiläinä ja sopimuksen pääehdot, jotka oli alistettu Motombon ja Bausin hyväksyttäviksi. Panimme merkille, että kysymys ei herättänyt Motombossa minkäänlaista mielenkiintoa. Puheen kestäessä hän näytti vaipuvan uneen, luultavasti hän oli uupunut keksimistään suunnattomista valheista tai jostain muusta syystä. Kun se oli päättynyt, hän avasi silmänsä, osoitti Kombaa ja sanoi:
"Nouse, tuleva kalubi."
Komba nousi ja kertoi kylmällä, täsmällisellä äänellään osansa asiassa, käyntinsä Bausin luona ja kaiken, mitä hänen lähettilästoimensa yhteydessä oli tapahtunut. Jälleen Motombo näytti vaipuvan uneen ja raotti silmiään vain kerran Komban kertoessa aseittemme etsinnästä, jolloin hän nyökäytti hyväksyvästi suurta päätään ja nuolaisi huuliaan ohuella, punaisella kielellään. Komban lopetettua hän sanoi:
"Jumala sanoo minulle, että suunnitelma on hyvä ja viisas, sillä ilman uutta verta pongo-kansa kuolee, mutta kuinka asia on päättyvä, sen tietää jumala yksin, jos muuten hänkään kykenee katsomaan tulevaisuuteen."
Hän pysähtyi ja kysyi sitten terävästi:
"Onko sinulla muuta sanottavaa, oi tuleva kalubi? Aivan yhtäkkiä jumala vaatii minua kysymään, onko sinulla mitään muuta sanottavaa."
"On jotakin, oi Motombo. Monta kuukautta sitten jumala puraisi sormen korkealta herraltamme kalubilta. Kuultuaan erään valkoihoisen miehen, joka on taitava lääkitsijä ja osaa leikata jäsenet irti veitsellä, oleskelevan Mazitu-maassa ja leiriytyneen suuren järven toiselle rannalle, kalubi otti ruuhen ja souti sinne, missä tuon valkoisen miehen teltta oli, tuon saman parrakkaan miehen, joka seisoo edessäsi ja jonka nimi on Dogeetah. Minä seurasin häntä toisella ruuhella, sillä halusin nähdä, mitä hän aikoi tehdä, ja tahdoin samalla nähdä valkoisen miehen. Kätkin ruuheni ja mukanani olleet miehet kaislikkoon, kauas kalubin ruuhesta. Itse kahlasin matalan veden läpi ja kätkeydyin tiheään kaislikkoon aivan lähelle valkoisen miehen kangasmajaa. Näin, kuinka valkoinen mies leikkasi poikki kalubin sormen ja kuulin kalubin kutsuvan valkoista miestä tulemaan maahamme ja tuomaan mukanaan rautaputkensa, joka savuaa, ja surmaamaan jumalan, jota hän pelkäsi."
Koko kuulijakunta huohotti hämmästyksestä ja kalubi lankesi uudelleen kasvoilleen ja makasi aivan hiljaa. Motombo yksin ei osoittanut vähääkään ihmetystä, luultavasti hän tunsi tarinan jo ennestään.
"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.
"Ei vielä, oi Jumalan suu. Viime yönä sen neuvottelun loputtua, josta olet kuullut, kalubi verhosi itsensä valkoiseen vaatteeseen, niinkuin kuollut verhotaan, ja meni valkoisten miesten majaan. Arvasin hänen niin tekevän ja olin valmistautunut siihen. Terävällä keihäällä olin kaivertanut reiän majan seinään aitauksen ulkopuolelta käsin. Sitten pujotin kaislan aitauksen ja sen sekä seinän välissä olevan käytävän yli reikään, painoin korvani kaislan päähän ja kuuntelin."
"Kuinka kekseliästä, kuinka kekseliästä!" mutisi Hans täynnä ehdotonta ihailua. "Ajatella, että minä olin katsovinani ja katsoin liian alas, kaislan alitse. Voi, Hans, vaikka oletkin vanha, sinulla on vielä paljon opittavaa."
"Muun muassa kuulin tämän", Komba jatkoi niin selvin ja kylmin lausein, että ääni muistutti putoilevia rakeita, "mikä mielestäni onkin kylliksi, vaikka voin kertoa kaikkikin, jos haluat, oi Suu. Kuulin", hän puhui keskellä hiljaisuutta, joka oli sananmukaisesti kaamea, "herramme kalubin, jonka nimi on Jumalan lapsi, sopivan valkoisten miesten kanssa, että nämä tappaisivat jumalan — kuinka, sitä en tiedä, sillä siitä ei ollut puhetta — ja saisivat siitä palkaksi Pyhän kukan äidin ja hänen tyttärensä, Kukan tulevan äidin, ja saisivat kaivaa Pyhän kukan itsensä juurineen maasta ja kuljettaa sen pois järven toiselle puolen yhdessä äidin ja tulevan äidin kanssa. Siinä kaikki, oi Motombo."
Syvä hiljaisuus vallitsi yhä, ja Motombo katsoi makaavaan kalubiin. Hän katsoi kauan aikaa. Sitten hiljaisuus katkesi, sillä onneton kalubi kimmahti pystyyn, tarttui keihääseensä ja yritti surmata itsensä. Ennenkuin terä ennätti koskea häneen, keihäs kumminkin temmattiin hänen kädestään, niin että hän jäi seisoalleen mutta aseettomaksi.
Taaskin seurasi hiljaisuus, jonka lopulta katkaisi Motombo nousemalla istuimeltaan jättiläismäisenä, pullistuneena, ja karjuen raivosta. Hän karjui todella niinkuin haavoitettu puhveli. En olisi ikinä osannut uskoa, että niin paljon ääntä lähtisi yhden ainoan vanhan miehen keuhkoista. Kokonaisen minuutin ajan hänen kauhea ulvontansa kaikui suuressa luolassa, ja kaikki pongo-sotilaat nousivat kyyristyneistä asennoistaan ja osoittivat, muutamat yhä pidellen palavia soihtuja käsissään, kurjaa kalubia, johon heidän raivonsa näytti kohdistuvan enemmän kuin meihin, ja sähisivät kuin käärmeet.
Näky oli todellakin helvetillinen, ja Motombo kuin saatana itse. Hänen pöhöttynyt, ruma ruumiinsa, jota kannattivat ohuet, sammakkomaiset raajat, suuret, palavat nuotiot kummallakin puolen, illan kalmankalpea heijastus taustalla olevan tyynen veden pinnalla ja rinteellä kohoavain puiden latvoissa, valkopukuiset, kookkaat pongo-sotilaat, joka ikinen kumartuneena onnetonta syytettyä kohti ja sähisten kuin vihaiset käärmeet, kaikki tuo herätti mieleen helvetin äärimmäisen pimeyden, jonka vaikuttamaa kauhua voi joskus tuntea painajaisessa.
Sitä kesti jonkun aikaa, en tiedä kuinka kauan, kunnes Motombo taaskin otti maasta sarvensa, jollaisista saduissa kerrotaan, ja puhalsi. Samassa naiset syöksyivät esille kukin ovestaan, mutta huomatessaan, ettei kutsu koskenut heitä, pysähdyttivät vauhtinsa ja jäivät seisomaan samanlaiseen asentoon kuin juoksijat ottaessaan vauhtia. Kun torven ääni vihdoinkin oli hiljennyt, niin meteliä seurasi taaskin äkkiä äärimmäinen hiljaisuus, niin ettei kuulunut muuta kuin tulen rätinä, jonka liekit näyttivät olevan ainoat olennot koko paikassa, jotka eivät aavistaneet uhkaavaa murhenäytelmää.
"Nyt ylös, ukkoseni!" kuiskasi Stephen korvaani vapisevalla äänellä.
"Niin", minä vastasin, "ylös taivaaseen asti, jonne luultavasti pääsemme. Nyt selkä selkään kiinni, ja iskekäämme niin hyvin kuin voimme. Onhan meillä keihäät."
Meidän järjestyessämme Motombo alkoi puhua.
"Olet siis suunnitellut jumalan surmaa, sinä kalubi, joka olit", hän karjui, "yhdessä näiden valkoisten miesten kanssa, joille lupasit palkaksi Pyhän kukan ja hänet, joka sitä vartioi. Hyvä! Saatte mennä te kaikki, puhumaan jumalan kanssa. Ja minä, joka odotan täällä, saan nähdä, kuka kuolee — tekö vai jumala. Viekää pois heidät!"