XVI.
JUMALAT.
Ulvoen pongo-sotilaat kävivät kimppuumme. Olin näkevinäni Mavovon kumartuvan ottamaan keihästään luultavasti surmatakseen jonkun, sillä eräs mies kaatui taapäin ja jäi liikkumatta pitkälleen. Mutta meille muille he olivat liian nopeita. Puolessa minuutissa olimme kaikki vankeina, keihäät temmattiin käsistämme ja meidät heitettiin suinpäin ruuheen kaikki kuusi tai kalubi mukaan luettuna oikeastaan seitsemän. Muutamia sotilaita hyppäsi myöskin venheeseen, Komba perämieheksi, ja samassa venhe työnnettiin sillan eli lavan alta, jolla Motombo istui, vesille ja eteenpäin pitkin kapeata uomaa kanavan eli lahden suvantoon, joka erottaa luolan lävistämän kallioseinän vuoren alaosasta.
Juuri kun olimme solumassa ulos luolan suusta, sammakkomainen Motombo, joka oli kääntynyt ympäri istuimellaan, huusi Komballe määräyksen.
"Oi kalubi", hän sanoi, "saata entinen kalubi, kolme valkoista miestä ja heidän kolme palvelijaansa sen metsän reunaan, jonka nimi on Jumalan koti, ja jätä heidät sinne. Senjälkeen lähde pois ja palaa, sillä minä odotan täällä yksin. Kun kaikki on tehty, kutsun teidät kokoon."
Komba nyökäytti kaunista päätään ja antoi merkin, jonka saatuaan kaksi miestä — enempää ei tarvittu — tarttui airoihin, soutaen meidät hitain, hiljaisin vedoin järven yli. Ensimmäinen, mikä tässä järvessä pisti silmääni, oli sen veden tumma väri, joka muistutti painomustetta ja johtui luultavasti veden syvyydestä ja varjostavasta kalliosta toisella ja korkeista puista toisella puolen. Panin myöskin merkille — sillä odottamaton asiain käänne piti huomioni hereillä — että sen rantaäyräät olivat molemmin puolin täynnä krokodiileja, jotka makasivat liikkumattomina kuin tukit. Edelleen näin vähän alempana, siellä missä vesi näytti kapenevan, kyhmyisiä oksia törröttävän veden pinnan yläpuolelle, ikäänkuin pohjaan olisi kaatunut tai heitetty suuria puita. Muistin hämärästi, kuinka vanha Babemba oli kertonut nuorena poikasena paenneensa ruuhella samasta poukamasta ja arvelin mielessäni, että nyt se ei olisi hänelle mahdollista tuon risutukon takia; tai mahdollisesti hän olikin soutanut sen yli tulvaveden aikaan. Pari minuuttia soudettuamme tulimme toiselle rannalle, joka, niinkuin muistaakseni jo sanoin, oli vain noin kahdensadan kyynärän päässä luolan suusta. Venheen keula karahti rantaäyrääseen, säikähdyttäen suunnattoman suuren krokodiilin, joka hävisi äkkiä syvyyksiin.
"Nouskaa maihin, valkoiset herrat, nouskaa maihin", sanoi Komba äärimmäisimmän kohteliaasti, "ja menkää tervehtimään jumalaa, joka epäilemättä odottaa teitä. Ja nyt, koska emme enää tule kohtaamaan toisiamme — hyvästi. Te olette viisaita ja minä tyhmä, mutta kuulkaa kuitenkin neuvoani. Jos milloin sattuisitte palaamaan takaisin maanpäälle, niin ottakaa varteen neuvoni. Pitäkää kiinni omasta jumalastanne, jos teillä jumalaa on, älkääkä puuttuko toisten kansain jumaliin. Hyvästi vielä kerran."
Neuvo oli erinomainen, mutta sillä hetkellä tunsin Kombaa kohtaan vihaa, joka oli todella yli-inhimillinen. Motombokin näytti minusta häneen verrattuna valkeuden enkeliltä. Jos toivotus olisi voinut surmata, jäähyväisemme olisivat todella olleet täydelliset.
Pongo-sotilasten keihäät uudistivat kehoituksen, ja me nousimme rannalle. Ensimmäisenä astui Veli Johannes, ja hänen kauniilla kasvoillaan loisti hymy, joka näissä olosuhteissa oli mielestäni tylsämielinen, vaikka epäilemättä hän itse tiesi parhaiten, milloin hänen piti hymyillä. Viimeisenä astui venheestä kurja kalubi. Hänen pelkonsa tuota vaarallista rantaa kohtaan oli todella niin suuri, että luulen hänen saaneen viimeisen kehoituksen mahtavan seuraajansa Komban saappaasta. Mutta rannalle astuttuaan hänessä vielä välähti älyn kipinä, sillä hän käännähti ja sanoi Komballe:
"Muista, oi kalubi, että minun tämänpäiväinen kohtaloni on oleva sinunkin kohtalosi jonakin tulevana päivänä. Jumala kyllästyy pappeihinsa. Tänä vuonna, seuraavana vuonna tai sitä seuraavana, aina hän kyllästyy pappeihinsa."
"Siinä tapauksessa, oi entinen kalubi", Komba vastasi pilkallisella äänellä työntäessään venhettä jälleen vesille, "rukoile jumalaa puolestani, että se tapahtuisi seuraavana vuonna; rukoile sitä silloin, kun luusi ruskavat hänen syleilyssään."
Katsellessamme hänen taitavia liikkeitään mieleeni muistui isäni vanhasta latinankirjasta kuva, joka esitti erästä Karon-nimistä miestä soutamassa vainajien sieluja erään virran yli, jonka nimi oli Styx. Takana hehkuivat maailman valot, täällä oli synkkä, tuntematon ranta. Ja me, me olimme vainajien sieluja, odottamassa viimeistä tuhoamme jonkin oudon hirviön käsissä ja hampaissa, jollaisten egyptiläiset kuvittelevat raivoavan helvetin syvyyksissä. Ah, yhdenmukaisuus oli kiusallisen tarkka. Mutta mitä arvelette tuon lannistumattoman nuorukaisen Stephen'in sanoneen?
"Tässä siis olemme lopultakin, Allan-poikaseni", hän sanoi, "eikä meille vielä ole tapahtunut mitään vahinkoa. Minusta tämä on suorastaan salliman johdatusta. Oi, eikö olekin hauskaa! Hei vain, eläköön!"
Hän hyppi tuossa likaisessa savessa, heitti ilmaan hattunsa ja hurrasi!
Minä koetin heittää häneen murhaavan silmäyksen ja mutisin yhden ainoan sanan:
"Hullu."
Salliman johdatusta! Hauskaa! No niin, onhan kyllä onnellista, että muutamain ihmisten hulluus esiintyy iloisuutena. Sitten kysyin kalubilta, missä jumala oli.
"Kaikkialla", hän vastasi, heilauttaen vapisevaa kättänsä läheiseen metsään päin. "Ehkä tuon puun takana tai ehkä tuon toisen, tai ehkä hyvin kaukana. Ennen aamua sen kyllä tiedämme."
"Mitä aiot nyt tehdä?" kysyin raivoissani.
"Kuolla", hän vastasi.
"Kas niin, sinä hullu", minä huudahdin ja ravistelin häntä, "saat kuolla, jos haluat, mutta sitä me emme aio. Vie meidät jonnekin, jossa olemme turvassa tuolta jumalalta."
"Jumalalta ei voi olla milloinkaan turvassa, herra, ei ainakaan hänen omassa kodissaan", ja hän pudisti typerää päätään ja jatkoi: "Kuinka voimme etsiä turvaa, kun ei ole mitään paikkaa, minne mennä, ja puutkin ovat niin korkeita, ettei niihin voi kiivetä?"
Katsahdin puihin ja näin, että se oli totta. Ne olivat jättiläismäisen suuria ja viiden-, kuudenkymmenen jalan korkeuteen oksattomia. Sitäpaitsi oli luultavaa, että jumala osasi kiivetä paremmin kuin me. Kalubi alkoi epätietoisena suunnata kulkunsa sisämaahan, ja minä kysyin, minne hän aikoi mennä.
"Hautauspaikalle", hän vastasi. "Siellä ovat keihäät ja luut."
Minä höristin korviani — sillä kun miehillä ei ole muuta asetta kuin muutamia kääntöpääveitsiä,. heidän ei sovi halveksia keihäitä — ja käskin hänen opastaa meidät sinne. Seuraavassa hetkessä olimmekin jo nousemassa vuoren rinnettä läpi kammottavan metsän, jossa valo tänä lähestyvän yön hetkenä oli yhtä himmeä kuin englantilainen sumu.
Kolme- tai neljäsataa askelta kuljettuamme saavuimme jonkinlaiselle aukeamalle, jonne menneinä vuosina luultavasti oli kaatunut joku noita hirviömäisiä puita, joitten ei enää ollut sallittu kasvaa. Maassa oli joukko turmeltumattomasta rautapuusta tehtyjä arkkuja, ja joka arkulla seisoi tai oikeammin oli kumollaan lahomistilassa oleva murskattu pääkallo.
"Entisiä kalubeja!" oppaamme mutisi selitykseksi. "Katsokaa, Komba on jo varannut minulle arkun", ja hän osoitti uutta arkkua, jonka kansi oli auki.
"Kuinka ajattelevaisesti tehty!" minä sanoin. "Mutta näytä meille keihäät, ennenkuin tulee aivan pimeä." Hän astui lähemmä uudempia arkkuja ja ilmoitti, että meidän piti itsemme avata kansi, koska hän ei sitä uskaltanut tehdä.
Työnsin kannen syrjään. Sisällä olivat luut, kukin erikseen käärittynä, lukuunottamatta tietysti kalloa. Luiden joukossa oli muutamia saviastioita, jotka nähtävästi sisälsivät kultahiekkaa, ja niitten vieressä pitkinpuolin kaksi hyvää keihästä, jotka olivat kuparia ja senvuoksi eivät paljoa ruostuneet. Jatkoimme arkulta arkulle ja otimme aseita, jotka oli pantu sinne vainajain käytettäviksi heidän matkallaan Varjojen maassa, niin paljon, että meillä oli kylliksi. Useimpien varret olivat jo jonkunverran ruostuneet kosteudesta, mutta niihin kuului onneksi kahden ja puolen tai kolmen jalan pituiset kuparihuotrat, joihin varren puuosa sopi, niin että ne olivat vielä käyttökelpoiset.
"Vähäpätöisiä nämä ovat aseiksi paholaista vastaan", minä sanoin.
"Niin, baas", virkkoi Hans iloisella äänellä, "kovin vähäpätöisiä. Onni on, että minulla on parempi."
Minä tuijotin häneen; me kaikki tuijotimme.
"Mitä tarkoitat, Pilkkukäärme?" kysyi Mavovo.
"Mitä tarkoitat, sinä tulimmaisen tyhmeliini? Onko nyt leikinlaskun aika? Eikö yksi pilkkakirves riitä meille?" minä kysyin ja katsahdin Stephen'iin.
"Mitäkö tarkoitan, baas? Ettekö tiedä, että minulla on mukanani se pieni rihlapyssy, jonka mini on Intombi, sama jolla ammuitte korppikotkat Dingaan'in kylässä? En ole tullut maininneeksi sitä, kun luulin teidän sen tietävän; enkä toiseksi siitä syystä, että oli parempi teidän tietää se myöhemmin kuin aikaisemmin, sillä jos olisitte sen tiennyt, niin nuo pongo-roistot olisivat myöskin saaneet sen tietää. Ja jos he olisivat sen tienneet —"
"Hullu", keskeytti Veli Johannes, naputtaen otsaansa, "aivan hullu, miesparka! No niin, tällaisissa vaikeissa olosuhteissa se ei olekaan ihmeellistä."
Tarkastin jälleen Hansia, sillä olin yhtä mieltä John'in kanssa. Mutta hullulta hän ei näyttänyt, ainoastaan tavallistakin paljoa ovelammalta.
"Hans", virkoin, "sano meille, missä tuo rihlapyssy on, taikka isken sinut maahan, ja Mavovo kurittaa sinua."
"Missäkö, baas! No, ettekö näe sitä, vaikka se on silmäinne edessä?"
"Olette oikeassa, John", minä sanoin, "järki on mennyt", mutta Stephen kävi Hansiin käsiksi ja alkoi ravistella häntä.
"Päästäkää, baas", hän sanoi, "tai voitte särkeä pyssyn."
Stephen totteli aivan ällistyneenä. Sitten — sitten Hans pisti jotakin suuren bambusauvansa päähän, käänsi sen varovaisesti ylösalaisin, ja samassa siitä luisui alas rihlapyssyn piippu, joka oli sievästi kääritty rasvattuun vaatteeseen ja suljettu suustaan köydenpätkällä.
Olisin saattanut suudella häntä! Niin, sellainen oli iloni, että olisin saattanut suudella tuota rumaa, haisevaa, vanhaa hottentottia.
"Entä perä?" minä huohotin. "Ei piipulla ole mitään virkaa ilman perää,
Hans."
"Oi, baas", hän vastasi irvistäen, "luuletteko, että olen metsästänyt teidän kansanne niin monta vuotta tietämättä, että rihlapyssyyn kuuluu perä, jossa se on kiinni?"
Sitten hän laski maahan selässään olevan mytyn, avasi nuorat ja otti esille suuren keltaisen tupakanlehtitukun, joka oli herättänyt sekä minussa että Kombassa mielenkiintoa silloin tarkastuksessa järven rannalla. Hän purki tukun ja veti esille kauniisti puhdistetun pyssynperän, jossa oli nalli valmiina sytyttimessä ja hana alhaalla, välissä vain vähän vanua estämässä nallia syttymästä äkillisen tärähdyksen sattuessa.
"Hans", huudahtin, "Hans, olet sankari ja ansaitsisit saada painosi kultaa!"
"Niin, baas, vaikka sitä ette ole ennen sanonut. Oi, sen olin päättänyt, etten enää rupeisi nukkumaan Vanhan miehen (kuoleman) edessä. Kenenkähän teistä pitäisi nyt saada vuode, jonka Bausi lähetti minulle?" hän kysyi pannessaan pyssyä kokoon. "Sinun, ajattelen, sinun, suuri pöllö Mavovo. Sinä et tuonut pyssyä. Jos olisit nimesi arvoinen taikuri, niin olisit lähettänyt pyssyt tänne valmiiksi odottamaan meitä. Nyt nauratko minulle vielä, sinä paksupää zulu?"
"En naura", Mavovo vastasi vilpittömästi. "Annan sinulle sibongan.
Niin, tahdon keksiä sinulle kunnianimiä, oi älykäs Pilkkukäärme."
"Ja kuitenkaan", Hans jatkoi, "en ole kokonainen sankari; en ansaitse kuin puolen painoni kultaa. Sillä, baas, minulla on kyllä runsaasti ruutia ja haulia taskussani, mutta nallit ovat pudonneet liivissäni olevasta reiästä. Muistattehan, baas, kun sanoin kadottaneeni taikakaluja. Vain kolme on jäljellä; ei, neljä, sillä yksi on jo sytyttimessä. Kas niin, baas, tässä on Intombi kunnossa ja ladattuna. Kun nyt valkoinen paholainen tulee, voitte ampua sitä silmään, minkä osaatte vaikka sadan kyynärän päästä, ja lähettää sen helvettiin toisten paholaisten luo. Oi, kyllä pyhä isänne, Saarnaaja, tulisi iloiseksi tavatessaan sen siellä."
Sitten hän itsetyytyväisesti hymyillen kohotti vähän pyssyä ja ojensi sen käteeni valmiiseen ampuma-asentoon.
"Kiitän Jumalaa", Veli Johannes sanoi juhlallisesti, "joka on neuvonut tuolle hottentottiraukalle keinon pelastukseksemme."
"Ei, baas John, ei Jumala minua ole neuvonut, olen sen itse keksinyt. Mutta katsokaa, ilma pimenee. Eikö olisi parempi sytyttää nuotio?" ja hän unhotti pyssyn ja alkoi etsiä puita.
"Hans", huusi Stephen hänen jälkeensä, "jos vain tästä selviämme, annan sinulle 500 puntaa, taikka isäni antaa, mikä on sama asia."
"Kiitos, baas, kiitos, vaikka nyt juuri ottaisin mieluummin tipan viinaa ja — en löydä yhtään puuta."
Hän oli oikeassa. Hauta-aukeaman ulkopuolella oli tosin muutamia jättiläismäisiä pudonneita oksia, mutta ne olivat meille liian raskaita liikutella tai paloitella. Sitäpaitsi ne olivat niinkuin kaikki muutkin tässä metsässä niin lionneita kosteudesta, että olisi ollut mahdotonta saada niitä syttymään.
Pimeys yhä synkkeni. Se ei ollut vielä aivan musta, sillä kuu oli juuri nousemassa, mutta taivas oli sateinen ja himmensi kuun valon; sen lisäksi jättiläismäiset puut ylt'ympärillä näyttivät imevän itseensä kaiken valon. Me ryömimme vieri vieressä maata pitkin niin lähelle aukeaman keskustaa kuin mahdollista, avasimme kääryistään muutamia huopapeittoja suojaksi kosteutta ja kylmää vastaan ja nautimme vähän kuivattua lihaa ja paahdettuja jyviä, joita Jerry-pojalla kaikeksi onneksi oli mukanaan säkillinen, joka oli jäänyt hänen selkäänsä silloin kun hänet heitettiin venheeseen. Oli onnellinen ajatus, että olimme ottaneet mukaamme sekä tuota ravintoa että pullollisen viinaa.
Silloin tapahtui jotakin. Kaukana metsässä kajahti kaamea ulvonta, jota seurasi mörinä, jollaista kukaan meistä ei ollut ennen kuullut, sillä se oli aivan erilaista kuin jalopeuran tai muun tuntemani eläimen ääni.
"Mitä se on?" kysyin.
"Jumala", ähkyi kalubi, "jumala rukoilee kuuta, jonka kanssa se aina yht'aikaa nousee."
En vastannut mitään, sillä ajattelin, että ainoat neljä ammustamme olivat hyvin vähän eikä mikään saisi minua hukkaamaan ainoatakaan niistä. Voi, minkävuoksi Hans olikin ottanut ylleen tuon lahon, vanhan nutun sen uuden sijasta, jonka olin antanut hänelle Durban'issa?
Kun ei ulvontaa enää kuulunut, niin Veli Johannes alkoi tiedustella kalubilta Kukan äidin asuntoa.
"Herra", mies vastasi hajamielisenä, "tuolla — tuolla idässä päin. Noustaan mäkeä ylös neljännes päivän kiertoaikaa, seuraten polkua, joka on viitoitettu puihin veistetyillä merkeillä, kunnes jumalan puutarhan takaa vuoren huipulta tulee näkyviin suurempi vesi, joka ympäröi saarta. Rantaäyräällä on pensaikkoon kätketty ruuhi, jolla voi soutaa veden yli saarelle, ja siellä asuu Kukan äiti."
Veli Johannes ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä selitykseen, vaan huomautti, että kalubi voisi huomenna näyttää meille tien.
"En usko voivani enää näyttää teille tietä", ähkyi tuo kurja olento vapisten.
Samassa jumalan ulvonta kuului uudelleen ja paljon lähempää. Silloin kalubin voimat pettivät kokonaan, ja jonkin aavistuksen pakottamana hän alkoi kysellä Veli Johannekselta, jonka hän tiesi jonkinlaisen tuntemattoman uskonnon papiksi, kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuuksia.
Veli Johannes, joka — se muistettakoon — oli kutsumukseltaan hyvin vakava lähetyssaarnaaja, alkoi jakaa hänelle uskonnollista lohdutusta, kun jumalan ääni kuului aivan vierestämme matalana ja syvänä kuin suuren rummun lyönti. Hän ei ulvonut tällä kertaa, hän vain löi jonkinlaista suunnattoman suurta sotilasrumpua. Siltä ääni ainakin tuntui, ja kaamealta se kuului tuossa synkässä metsässä ja keskellä arkuille asetettuja pääkalloja, sen voin vakuuttaa sinulle, lukijani.
Rummutus taukosi, ja Veli Johannes kokosi voimansa jatkaakseen hurskasta opetustaan. Samassa paksu sadepilvi peitti kuun kokonaan, niin että pimeys kävi aivan mustaksi. Kuulin, kuinka John selitti kalubille, ettei hän oikeastaan ollutkaan kalubi, vaan kuolematon sielu (en tiedä, mahtoiko toinen ymmärtää). Sitten tunsin suunnattoman suuren varjon lähestyvän — muuten en voi sitä kuvata — vielä mustempana kuin pimeys ja äärettömällä vauhdilla aukeaman reunalta päin.
Seuraavassa hetkessä kuului muutaman askeleen päästä painin rytäkkää ja tukahdutettu kiljahdus, ja näin varjon peräytyvän samaan suuntaan, josta se oli tullutkin.
"Mitä nyt?" minä kysyin.
"Raapaiskaa tulta", vastasi Veli Johannes; "luulen, että jotakin on tapahtunut."
Minä raapaisin tulitikun, joka paloi hyvin tyynessä ilmassa. Sen valossa näin ensin seurueemme kauhistuneet kasvot — kuinka aavemaiset ne olivatkaan! — ja sitten kalubin, joka oli noussut pystyyn ja heilutti ilmassa oikeaa käsivarttaan, joka oli verinen ja josta käsi oli poissa.
"Jumala kävi ja vei käteni", hän voihki.
Kukaan ei muistaakseni puhunut; tapahtuma ei kaivannut sanoja, Tulitikkujen valossa koetimme sitoa miesraukan kädentyngän. Sitten istuuduimme jälleen odottamaan.
Pimeys kävi syvemmäksi ja syvemmäksi paksun pilven kulkiessa kuun editse, ja hetken aikaa hiljaisuutta, tuota aarniometsän yön hiljaisuutta, ei häirinnyt muu kuin hengityksemme ääni, moskiittokärpästen surina, veteen hyppäävän krokodiilin kaukainen loiskahdus ja haavoitetun tukahdutetut valitukset.
Jälleen näin tai olin näkevinäni — se saattoi tapahtua puolta tuntia myöhemmin — tuon mustan varjon taas syöksyvän meitä kohti kuin hauki pienen kalan kimppuun. Vasemmalta puoleltani — Hans istui minun ja kalubin välillä — kuului taaskin nujakkaa, jota seurasi yksi ainoa pitkä valittava ääni.
"Kuningas on poissa", kuiskasi Hans. "Tunsin hänen lähtevän kuin tuulen kiidättämänä. Hänen paikallaan ei ole muuta kuin tyhjä jäljellä."
Äkkiä kuunvalo virtasi esille, pilven takaa. Sen kalpeassa loisteessa näin puolitiessä aukeaman reunan ja meidän välillämme, noin kolmenkymmenen kyynärän päässä — voi, mitä näinkään! Näin paholaisen tuhoamassa kadotettua sielua. Siltä ainakin näytti. Jättiläismäinen, tummanharmaa olento, suunnattoman suuren ihmisen muotoinen, piteli vähäistä kalubia syleilyssään. Kalubin pää oli kadonnut sen kitaan, ja suurilla mustilla käsillään se näytti olevan repimäisillään hänet kappaleiksi.
Ilmeisesti hän jo oli kuollut, vaikka jalat, jotka olivat koholla maasta, liikkuivat vielä heikosti.
Minä hyppäsin pystyyn ja suuntasin ladatun pyssyni suoraan pedon päähän, joka näkyi selvemmin, vaikkakin yritys oli kovin epävarma, kun en erottanut selvästi tähtäintä. Painoin hanaa, mutta joko nalli tai ruuti oli kostunut matkalla ja kesti murto-osan sekuntia, ennenkuin sain sen syttymään. Tuona mitättömän lyhyenä aikana paholainen — se on sattuvin nimi, mitä voin sille antaa — huomasi minut, tai ehkä se näki vain piipussa hehkuvan tulen. Joka tapauksessa se päästi kalubin irti, ja ikäänkuin jokin älyn pilkahdus olisi varoittanut sitä, peitti päänsä mahtavalla oikealla käsivarrellaan — muistan kuinka hirveän pitkältä raaja näytti ja paksulta kuin miehen reisi.
Samassa pyssy pamahti, ja kuulin kuulan iskevän. Kipinän välähtäessä näin mahtavan käsivarren vaipuvan maahan kuolleena, avuttomana, ja samassa koko metsä oli täynnä tuota kauheaa ulvontaa, jota olen kuvannut ja joka ulvahdus päättyi kimeään tuskan vingahdukseen, joka oli kuin koiran ääni.
"Te osuitte, baas", sanoi Hans, "eikä se näy olevan haamu, koska se ei pidä siitä. Mutta se elää vielä."
"Kaikki yhteen", minä vastasin, "ja keihäät ojoon siksi aikaa kunnes olen saanut ladatuksi uudelleen."
Pelkäsin, että peto syöksyisi meitä kohti. Mutta sitä se ei tehnyt.
Koko tuona kauheana yönä emme kuulleet emmekä nähneet siitä jälkeäkään.
Aloin jo toivoa, että kuula oli sittenkin sattunut johonkin
kuolettavaan kohtaan ja suuri apina oli kuollut.
Vihdoinkin — meistä tuntui kuin monen viikon kuluttua — aamu koitti meidän istuessamme kalpeina ja vapisten harmaan sumun keskellä; ainoastaan Stephen oli mukavasti vaipunut uneen, pää painuneena Mavovon olkapäälle. Hän on niin tyyni ja tervehermoinen mies, että uskon hänen varmasti olevan viimeisen, joka hätääntyy arkkienkelin pasuunasta. Niin ainakin sanoin hänelle suutukssissani, kun lopultakin herätimme hänet hänen sopimattomasta uinailustaan.
"Sinun pitää arvostella kaikkea seurausten mukaan, Allan", hän virkkoi haukotellen. "Minä olen raitis kuin omena, kun taas te muut näytätte siltä kuin olisitte olleet tanssiaisissa, joissa on tarjottu runsaasti ylimääräistä. Joko olette saaneet kalubin takaisin?"
Vähän myöhemmin sumun hiukan hälvettyä lähdimme ketjussa hakemaan kalubia ja löysimme — no niin, en halua kuvata, mitä löysimme. Hän oli tosin julma roisto, niinkuin paimenpojan murha oli osoittanut, mutta minun tuli kuitenkin häntä sääli. Nyt hänen pelkonsa kuitenkin oli ohi, tai niin ainakin toivon.
Me panimme hänet arkkuun, jonka Komba oli ystävällisesti varannut tätä välttämätöntä tapahtumaa varten, ja Veli Johannes luki rukouksen hänen jäännöstensä ääressä. Neuvoteltuamme hetken ja hyvin pahalla tuulella päätimme lähteä etsimään tietä Kukan äidin kotiin. Alku oli helppo, sillä selvä vaikkakin hyvin kapea polku johti aukeamalta ylös vuoren rinnettä. Vähitellen kulku kävi vaikeammaksi sitä mukaa kuin metsä tiheni. Onneksi kuitenkin köynnöskasveja oli vähän, mutta jättiläispuiden litteät, yhteen kasvaneet latvat peittivät kokonaan taivaan, niin että pimeys oli synkkä, paikoittain miltei kuin yöllä.
Oi, se oli surullinen matka! Kalpeina ja pelokkaina hiivimme puulta puulle, etsien niistä merkkejä, jotka olivat tienviittanamme ja puhuen vain kuiskaamalla, jottei äänemme kaiku herättäisi kauhean jumalan huomiota. Kuljettuamme mailin tai pari saimme nähdä, että sen huomio oli jo hereillä vastoin luuloamme, sillä aika ajoin näimme vilahduksen suuresta, harmaasta olennosta, joka hiiviskeli eteenpäin samaan suuntaan kuin me puunrunkojen takana. Hans kehoitti, että koettaisin ampua, mutta minä en halunnut, sillä tiesin, että osumisen mahdollisuudet olivat todella pienet. Kun oli vain kolme panosta tai oikeammin kolme nallia jäljellä, oli säästäväisyys tarpeen.
Pysähdyimme pitämään neuvottelua, jonka tuloksena oli päätös, että ei ollut yhtään vaarallisempaa jatkaa matkaa kuin pysähtyä siihen tahi yrittää palata. Jatkoimme siis eteenpäin, astuen vieri vieressä. Minulle ainoana pyssymiehenä annettiin kunnia kulkea etumaisena, mille kunnialle en osannut antaa sille kuuluvaa arvoa. Kuljettuamme puoli mailia kuulimme taaskin tuon omituisen, jyrisevän äänen, jonka arvelen pedon synnyttäneen rummuttamalla suurta rintaansa, mutta joka tällä kertaa ei ollut yhtä keskeytymätön kuin edellisenä yönä.
"Ähä!" sanoi Hans, "nyt hän ei enää voi rummuttaa kuin yhdellä palikalla. Teidän kuulanne, baas, katkaisi toisen."
Vähän kauempana jumala ulvoi jo aivan vieressämme ja niin kovasti, että ilma tuntui tärisevän.
"Rumpu on kuitenkin kunnossa, mitä sitten liekään tapahtunut palikoille", minä sanoin.
Kuljettuamme vielä noin sata kyynärää tapahtui ratkaisu. Olimme saapuneet metsässä paikalle, jossa suuri puu oli kaatunut ja päästi vähän valoa alas. Voin vieläkin nähdä kaiken edessäni. Siinä oli tuo jättiläismäinen puu, jonka runkoa peitti harmaa sammal ja tukuttain suurta mutta hiuksenhienoa sanajalkalajia. Meidän puolellamme oli noin neljänkymmenen jalan pituinen aukea, mihin valo lankesi pystysuorana säteenä, niinkuin savureiästä tupaan. Katsahtaessani tuohon maassa makaavaan runkoon näin ensin kaksi synkkää, raivoisaa silmää, jotka hehkuivat punaisina varjossa; ja sitten, melkein samassa silmänräpäyksessä, erotin paholaista muistuttavan pään, jota ympäröivät köynnöksenä hienot, vihreät sanajalat. En osaa kuvata sitä, voin vain toistaa, että se oli kuin hyvin suuren, kalpeakasvoisen paholaisen pää, jonka tuuheat kulmakarvat riippuivat yli silmien ja molemmista suupielistä pisti esille suuret, keltaiset torahampaat.
Ennenkuin ehdin kohottaa pyssyäni, peto hyökkäsi kauheasti ulvoen meitä kohti. Näin sen jättiläismäisen, harmaan hahmon rungon latvapuolella, näin sen kiitävän ohitseni salaman nopeudella, juosten pystyssä kuin ihminen mutta pää etukumarassa, ja huomasin, että minun puolimmaiseni käsivarsi riippui rentona kuin katkennut. Kääntyessäni kuulin kauhun huudon ja näin pedon tarttuneen Jerryraukkaan, joka oli lähinnä äärimmäinen ketjussamme, hänen takanaan vain Mavovo. Se oli saanut hänet käsiinsä ja kantoi häntä nyt pois, puristaen terveellä kädellään rintaansa vasten. Kun sanon, että Jerry, joka oli täysikasvuinen mies, vieläpä hyvin taipuvainen ylpeyteen, näytti vain lapselta pedon hurjassa syleilyssä, niin se antaa jonkinlaisen kuvan eläimen koosta.
Mavovo, joka oli urhea kuin puhvelihärkä, hyökkäsi pedon jälkeen ja iski kuparikeihäänsä sen kylkeen. He käyttäytyivät kaikki kuin raivohullut, lukuunottamatta minua, jolla taivaan kiitos vielä oli parempi keino jäljellä. Kolmessa sekunnissa oli täysi taistelu käynnissä keskellä aukeata. Veli Johannes, Stephen, Mavovo ja Hans olivat kaikki tuon suuren gorillan kimpussa, sillä gorilla se oli, vaikka heidän iskunsa eivät näyttäneet vahingoittavan sitä enempää kuin neulanpistot. Heille onneksi peto puolestaan ei halunnut päästää Jerryä, ja kun sillä oli vain yksi terve käsivarsi, voi se ainoastaan hampaillaan namuilla hyökkääjiä, sillä jos se olisi kohottanut jalkaansakaan heitä kohti, sen ruumis olisi menettänyt tasapainonsa ja se olisi kaatunut nurin.
Lopulta se näytti huomaavan sen ja nakkasi Jerryn maahan sellaisella voimalla, että Veli Johannes ja Hanskin kaatuivat. Sitten se hyökkäsi kohti Mavovoa, joka nähdessään sen tulevan asetti keihäänsä kuparihuotran rintaansa vasten sillä seurauksella, että kun gorilla yritti murskata hänet, keihään kärki tunkeutui sen ruumiiseen. Tuntiessaan tuskan se hellitti otteensa ja kaatoi kääntyessään Stephen'in. Sitten se kohotti mahtavan käpälänsä murskatakseen yhdellä iskulla Mavovon, niinkuin luullakseni gorillain tapa on.
Tätä tilaisuutta olin odottanut. Siihen hetkeen saakka en ollut uskaltanut laukaista, peläten satuttavani jotakuta tovereistani. Nyt kun he hetkeksi olivat kaikki poissa, minä asetuin seisomaan tanakasti, tähtäsin jättiläisen päähän ja laukaisin. Savun hälvetessä näin tuon suuren apinan seisovan aivan hiljaa, mietteisiinsä vaipuneen eläimen tavoin.
Sitten se heilautti tervettä kättään, käänsi raivoisat silmänsä kohti taivasta ja päästäen surkean, hillittömän huudon vaipui kuolleena maahan.
Kuula oli mennyt sisään korvan takaa ja tunkeutunut aivoihin asti.
Aarniometsän suuri hiljaisuus valtasi meidät; vähään aikaan ei kukaan sanonut eikä tehnyt mitään. Sitten kuulin jostakin sammalten seasta vienon äänen, jonka kaiku muistutti kimakkaa ääntä, joka syntyy, kun ilmaa puserretaan ulos kumipatjasta.
"Hyvin hyvä laukaus, baas", se piipitti, "yhtä hyvä kuin se, joka surmasi kuningas-korppikotkan Dingaan'in kylässä, ja paljoa vaikeampi. Mutta jos baas voisi siirtää jumalan minun päältäni, niin sanoisin — paljon kiitoksia."
"Paljon kiitoksia" oli miltei kuulumaton, eikä ihmekään, sillä Hans parka oli aivan heikkona. Siellä hän makasi gorillan suunnattoman raadon alla, suu ja nenä vain hiukan näkyivät pedon ruumiin ja käsivarren välistä. Ellei hän olisi sattunut kaatumaan tuolle kostealle, pehmoiselle sammalpatjalle, hän olisi varmasti puristunut litteäksi. Jotenkuten saimme eläimen vieritetyksi syrjään ja kaasimme Hansin kurkkuun vähän paloviinaa, jolla oli ihmeellinen vaikutus, sillä tuskin minuutin kuluttua hän nousi istualleen, haukkoen ilmaa kuin kuoleva kala, ja pyysi lisää.
Jätin Veli Johanneksen tutkimaan, oliko Hansille tapahtunut mitään vakavaa vahinkoa, ja menin katsomaan Jerry-raukkaa, joka nyt muistui mieleeni. Yksi silmäys riitti. Hän oli kuollut. Sitäpaitsi hän näytti muuttaneen muotoa niinkuin turkiseläin turkkurin kierteisiin käärittynä. Veli Johannes sanoi minulle myöhemmin, että mieheltä olivat tuossa hirveässä syleilyssä murtuneet molemmat kädet ja miltei kaikki kylkiluut, vieläpä selkärankakin oli mennyt sijoiltaan.
Olen monesti ihmetellyt, minkävuoksi gorilla syöksyi eteenpäin pitkin riviä koskematta minuun tai meihin muihin kohdistaakseen raivonsa Jerryyn. Voin vain otaksua sen johtuneen siitä, että tuo onneton mazitu oli edellisenä yönä istunut lähinnä kalubia ja peto oli tuntenut hänet hajusta ja luullut papiksi, jota se oli tottunut vihaamaan, ja surmannut. Hans oli tosin istunut kalubin toisella puolen, mutta ehkä pongo-haju ei ollut tarttunut häneen niin suuressa määrin, tai ehkä peto aikoi käydä hänen kimppuunsa selvittyään ensin Jerrystä.
Kun siis näimme, ettei mazitu enää kaivannut ihmisapua, ja kun iloksemme tulimme vakuutetuiksi, että lukuunottamatta muutamia naarmuja kukaan muu ei ollut todella vahingoittunut, vaikka Stephen'in vaatteet olivat niin riekaleina, että tuskin pysyivät yllä, aloimme tutkia kuollutta jumalaa. Se oli totisesti kammottava olento.
Sen tarkkaa painoa ja kokoa meillä ei ollut keinoa määritellä, mutta en ole koskaan nähnyt enkä kuullut puhuttavankaan niin äärettömän suuresta apinasta, jos nimittäin gorilla todella on apina. Tarvittiin meidän viiden yhdistyneet voimat nostamaan ruumista suurella vaivalla puolikuolleen Hansin päältä, ja yhtä vaikeaa oli nahkaa nyljettäessä sen kääntäminen kyljeltä kyljelle. En olisi ikinä uskonut, että sen ikäinen ja kokoinen eläin, joka pystyssä seistessään ei voinut olla seitsentä jalkaa korkeampi, olisi ollut niin raskas. Sillä vanha se epäilemättä oli. Pitkät, keltaiset, koiran hampaita muistuttavat torahampaat olivat käytöstä kuluneet puoleen pituuteensa; silmät olivat painuneet syvälle pääkallon sisään; pääkarvat, joiden tavallisesti pitäisi olla punaiset tai ruskeat, olivat aivan valkoiset, vieläpä rintakin, jonka olisi pitänyt olla musta, vivahti harmaaseen. Oli luonnollisesti mahdotonta sanoa mitään varmuudella, mutta teki mieli kuvitella, että eläin oli vähintään kahdensadan vuoden ikäinen, niinkuin sen Motombon väitteen mukaan olisi pitänyt ollakin.
Stephen ehdotti, että nylkisimme sen, ja vaikka meillä mielestäni olikin vähän mahdollisuuksia kuljettaa vuotaa mukanamme, suostuin siihen kuitenkin ja autoin häntä toimituksessa vain pelkästä halusta pelastaa niin suuri harvinaisuus. Vaikka Veli Johannes oli levoton ja mutisi jotakin ajan hukkaamisesta, minä pidin tarpeellisena sitäpaitsi lyhyttä lepoa, sillä olimme kovin rasittuneita sekä kauheasta pelosta että vielä kauheammasta kohtauksesta tuon pyhän hirviön kanssa. Ryhdyimme siis työhön ja toista tuntia kestäneen ahkeran työn tuloksena saimme irti vuodan, joka oli niin paksu ja luja, että huomasimme kuparikeihäiden tuskin tunkeneen lihaan asti. Näimme myös, että edellisenä yönä ampumani kuula oli osunut olkavarren luuhun ja vioittanut sitä sen verran, että raaja oli käynyt käyttökelvottomaksi, ellei murtunut kokonaan. Meille se oli todellakin ollut onni, sillä jos peto olisi säilyttänyt molemmat käsivartensa ehyinä, se olisi hyökkäyksessä varmasti surmannut useampia meistä. Meidät oli pelastanut vain se seikka, että sillä Jerryä pidellessään ei ollut yhtään kättä vapaana eikä onneksi myöskään sattunut saamaan ketään hirveisiin hampaisiinsa, jotka olivat siepanneet kalubilta käden yhtä helposti kuin sakset leikkaavat poikki kukanvarren. Kun nahka oli nyljetty lukuunottamatta käsiä, joihin emme yrittäneetkään koskea, levitimme sen nurinpuolin kuivumaan keskelle aukeata, johon päivänsäteet sattuivat. Haudattuamme Jerryraukan suuren kaatuneen puun onton rungon sisään pesimme itsemme kosteilla sammalilla ja nautimme hiukan jäljelläolevaa ravintoa.
Sen tehtyämme läksimme eteenpäin jälleen paljon kevyemmällä mielin. Jerry tosin oli kuollut, mutta niin oli jumalakin, joka onneksi oli jättänyt meidät muut eloon ja miltei koskemattomiksi. Ei koskaan enää Pongo-maan kalubin tarvitsisi vapista tuon kauhean jumalan edessä, joka ennemmin tai myöhemmin tulisi heidän teloittajakseen, sillä kahta lukuunottamatta, jotka pelosta tekivät itsemurhan, ei yksikään kalubi ollut kuollut muuten kuin jumalan käsiin tai — hampaisiin.
Mitä olisinkaan antanut saadakseni tietää tuon eläimen tarinan? Olisiko ollut mahdollista, että se, kuten Mavovo oli sanonut, olisi seurannut pongo-kansaa heidän kodeistaan Afrikan länsi- tai keskiosista tai mahdollisesti tuotu tänne vankina? Kysymykseen en voi vastata, mutta merkille pantavaa on, ettei kukaan mazitu-kansasta eikä muista alkuasukkaista ollut koskaan kuullut tässä osassa Afrikkaa löytyvän muuta oikeaa gorillaa. Jos peto oli paikkakunnalta kotoisin, se oli varmaan ollut yksinäisyyttä rakastava tai sukunsa hylkäämä, niinkuin joskus käy vanhoille elefanteille, jotka sitten niinkuin tämä gorilla tulevat hirveän julmiksi.
Siinä kaikki, mitä eläimestä tiedän sanoa, vaikka pongo-kansalla tietysti oli oma tarinansa. Heidän perimätietonsa mukaan se oli apinan hahmossa oleva pahahenki, joka muinoin oli asunut jonkun varhaisemman kalubin ruumiissa ja siirtynyt apinaan, sen jälkeen kuin tämä oli surmannut kalubin. Syyksi, minkävuoksi eläin surmasi kaikki kalubit ja paljon muitakin sille uhrattuja ihmisiä, he selittivät sen, että se tarvitsi "verestää itseään ihmisten hengillä", jotka tekivät sen kykeneväksi vastustamaan iän vaikutuksia. Muistettakoon vielä, että Motombokin oli viitannut tähän uskoon, ja myöhemmin kuulin siitä Babembalta useampia yksityiskohtia. Mutta vaikka tuossa jumalassa olisi ollutkin jotain yliluonnollista, missään tapauksessa sen taikavoima ei ollut riittävä kilpi suojaamaan sitä Purdey-pyssyn kuulalta.
Vähän matkan päässä kaatuneesta puusta jouduimme äkkiä suurelle aukealle, jonka heti arvasimme tuoksi "jumalan puutarhaksi", johon onnettomat kalubit olivat tuomitut kaksi kertaa vuodessa kylvämään "pyhän siemenen". Puutarha oli suuri, useampia kymmeniä aareja pinta-alaltaan, ja sijaitsi vuoren suojassa, ja läpikulkeva virta kasteli sitä. Siinä kasvoi maissia ja muita viljalajeja, ja yltympäri oli tiheä vyöhyke istutettuja puita. Pellossa kasvava vilja oli nähtävästi ollut jumalan ravintona; milloin sen tuli nälkä, se meni sinne ja auttoi itse itseään, niinkuin monesta merkistä voimme päättää. Puutarha oli hyvin hoidettu ja verraten puhdas rikkaruohosta. Aluksi ihmettelimme, kuinka se oli mahdollista, kunnes muistin kalubin tai jonkun muun maininneen, että puutarhaa hoitivat Kukan äidin palvelijattaret, jotka tavallisesti olivat albinoja tai mykkiä. Kuljimme puutarhan läpi ja nousimme nopeasti vuoren rinnettä, seuraten taaskin kapeata mutta selvää polkua, sillä luulimme lähestyvämme tulivuoren aukon reunaa. Kiihkomme oli niin suuri, ettemme edes puhuneet, ponnistelimme vain ylöspäin. Veli Johannes kipeästä jalastaan huolimatta etunenässä niin suurin askelin, että tuskin pysyimme tasalla. Hän se ensimmäisenä saavutti maalimmekin ja hänen kintereillään Stephen. Näin hänen vaipuvan maahan kuin pyörryksissä. Stephenkin näytti hämmästyneeltä, sillä näin hänen levittelevän käsiään.
Syöksyin heidän luokseen ja näin seuraavaa. Allamme oli jyrkkä, harjalta saakka aivan puuton rinne. Rinne laskeutui noin puolen mailia alaspäin kauniin järven rantaan, jonka pinta-ala oli ehkä kahdeksankymmenen hehtaarin laajuinen. Keskellä järven sinistä, syvää vettä, jonka myöhemmin huomasimme pohjattomaksi, oli korkeintaan 10-14 hehtaarin suuruinen saari, joka näytti viljellyltä, sillä silmämme erotti sillä peltoja, palmuja ja muita hedelmäpuita. Keskellä saarta oli pieni, sievä talo, rakennettu maan tavan mukaan, mutta tehden ulkonäöltään sivistyneen vaikutuksen, sillä se oli pitkulainen, ei pyöreä, ja sitä ympäröi parveke ja kaisla-aita. Jonkun matkan päässä majasta oli muutamia alkuasukasmajoja ja sen edessä pieni, korkean seinän ympäröimä aitaus, jonka yläpuolelle oli mattoja kiinnitetty paaluihin ikäänkuin suojelemaan jotakin tuulelta tai auringolta.
"Lyön vetoa, että siinä asuu Pyhä kukka", Stephen huudahti kiihkeästi — hän ei voinut ajatella mitään muuta kuin tuota kirottua orkideaa. "Katsokaa, auringon puolelle on pantu mattoja estämään sitä palamasta ja ympärille on istutettu palmuja, jotka antavat sille varjoa."
"Ja tuossa asuu Kukan äiti", kuiskasi Veli Johannes taloa osoittaen.
"Kuka hän on? Kuka hän on? Ajatelkaapa, jos sittenkin erehtyisin.
Jumala, suo etten ole erehtynyt, sillä se olisi enemmän kuin mitä
jaksan kantaa."
"On parasta ottaa selvä asiasta", minä huomautin käytännöllisesti, vaikka mielessäni yhdyinkin hänen epäilykseensä, ja sitten läksin juoksujalkaa rinnettä alas.
Tuskin viisi minuuttia kului, ennenkuin olimme vuoren juurella ja aloimme hengästyneinä ja hikisinä etsiä rantaäyräällä kasvavasta kaislikosta ja pensaikosta venhettä, josta kalubi oli meille puhunut. Mitä jos venhettä ei löytyisikään? Kuinka pääsisimme tuon suuren ja syvän järven yli? Samassa jo Hans, joka tottuneilla silmillään oli huomannut erinäisiä merkkejä ja poikennut vasemmalle päin, huiskutti kättään ja vihelsi. Me juoksimme hänen luokseen.
"Tässä se on, baas", hän sanoi ja osoitti kapeaa risukon peittämää solaa, jossa meistä ensin näytti olevan vain koko kuivaa kaislaa. Raivasimme itsellemme tien, ja totta totisesti siinä oli venhe, joka hyvin kannatti kaksi- tai neljätoista miestä, ja muutama pari airoja. Pari minuuttia vielä, ja me olimme soutamassa järven yli. Onnellisesti pääsimme rantaan, mistä löysimme pienen venhelaiturin, jota kannattivat järven pohjaan upotetut paalut. Sidoimme venheen kiinni, tai oikeastaan minä sen tein, sillä muut eivät muistaneet tuota varokeinoa, ja sitten suuntasimme heti kulkumme viljeltyjen peltojen läpi vievää tietä myöten taloa kohti. Äkillisen hyökkäyksen varalta tahdoin pyssyineni kulkea etumaisena. Suuri hiljaisuus ja se seikka, ettei yhtään ihmisolentoa näkynyt, herätti mielessäni tuon pelon, sillä tuntui omituiselta, ettei meitä olisi nähty järven yli soutaessamme.
Vasta myöhemmin sain tietää, miksi paikka teki niin aution vaikutuksen. Se johtui kahdesta syystä. Ensinnäkin oli keskipäivä, johon aikaan orjaraukat vetäytyivät majoihinsa aterioimaan ja nukkumaan yli päivän kuumimman ajan. Toiseksi, vaikkakin "Vartija", joksi häntä nimitettiin, oli huomannut venheen vesillä, hän oli arvellut kalubin tulevan Kukan äidin luo ja vetäytynyt syrjään, käskien toisiakin poistumaan, niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa oli tapana, sillä kalubin ja Kukan äidin harvinaiset kohtaukset vietettiin uskonnollisin juhlamenoin ja syrjäisten näkemättä.
Ensin tulimme pienen aitauksen luo, jonka ympärille oli istutettu palmuja ja jota, kuten mainitsin, matot varjostivat. Stephen juoksi lähemmä, kiipesi aidalle ja kurkisti yli.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän istui maassa kuin päähän ammuttuna.
"Oi jumaliste!" hän huusi, "oi jumaliste!" mutta muuta en hänestä irti saanutkaan, enkä sillä hetkellä itse asiassa kovin koettanutkaan.
Tuskin viiden askeleen päässä oli korkea kaisla-aita, joka ympäröi taloa. Kaislasta tehty veräjä oli hiukan raollaan. Hiivin hyvin varovaisesti lähemmä, sillä olin kuulevinani ääniä, ja kurkistin puoliavoimesta veräjästä sisään. Noin neljän tai viiden jalan päässä oli parveke, ja siltä vei ovi yhteen talon huoneista, jossa oli pöytä ja sillä ruokaa.
Parvekkeella oli polvillaan matoilla — kaksi valkoihoista naista — puettuina loistavan valkoisiin, purppurakoristeisiin pukuihin, joissa riippui punaisesta, kotimaisesta kullasta tehtyjä renkaita ja muita koruja. Toinen heistä näytti noin neljänkymmenen ikäiseltä. Hän oli uljas, vaaleaverinen, sinisilmäinen, ja kullankeltaiset hiukset aaltoilivat vapaina niskassa. Toinen saattoi olla noin kaksikymmenvuotias. Hänkin oli vaalea, mutta silmät olivat harmaat ja pitkä tukka pähkinänruskea. Huomasin heti, että hän oli pitkä ja hyvin kaunis. Vanhempi naisista rukoili toisen polvillaan vieressä kuunnellessa, silmät kiinteästi luotuina taivaalle.
"Oi Jumala", nainen rukoili, "katso Kristuksen tähden armossasi meihin kahteen vankiraukkaan ja, jos se on mahdollista, pelasta meidät tästä pakanamaasta. Me kiitämme Sinua, että olet suojellut meitä vahingoittumattomina ja terveinä niin monta vuotaa, ja me panemme turvamme Sinun armoosi, sillä Sinä yksin voit auttaa meitä. Suo, oi Jumala, että rakas miehemme ja isämme vielä eläisi ja että saisimme kohdata hänet jälleen, kun Sinun hyvä aikasi on tullut. Taikka jos hän on kuollut ja meillä ei maan päällä enää ole toivoa, suo, että mekin saisimme kuolla ja kohdata hänet taivaassasi."
Näin hän rukoili kirkkaalla, harkitulla äänellä, ja minä huomasin kyynelten vierivän hänen poskiansa pitkin. "Amen", hän lopetti, ja tyttö hänen rinnallaan toisti hiukan vieraalla äänenpaineella: "Amen."
Käännyin katsomaan Veli Johannesta. Hän oli kuullut jotakin ja oli aivan voimatonna. Onneksi hän ei voinut liikahtaa eikä edes puhua.
"Pidättäkää häntä", kuiskasin Stephen'ille ja Mavovolle, "kunnes käyn sisällä puhuttelemassa naisia."
Sitten ojensin pyssyni Hansille, otin lakin päästäni ja työnsin veräjää vähän auemmaksi, hiivin sen läpi ja rykäisin ilmaistakseni läsnäoloni.
Molemmat naiset, jotka olivat nousseet polviltaan, tuijottivat minuun kuin näkisivät he aaveen.
"Hyvät naiset", sanoin kumartaen, "pyydän, ettette hämmästyisi. Te näette, että Jumala kaikkivaltias joskus vastaa rukouksiin. Lyhyesti sanoen kuulun — retkikuntaan — valkoiseen retkikuntaan, joka vähäiset vaikeudet voitettuaan on onnistunut pääsemään tähän paikkaan ja — ja — sallitteko meidän tulla luoksenne?"
Yhä vielä he tuijottivat. Lopulta vanhempi naisista avasi huulensa.
"Minua kutsutaan täällä Pyhän kukan äidiksi, ja muukalainen, joka puhuttelee minua, on kuoleman oma. Jos siis olette ihminen, kuinka olette päässyt luoksemme elävänä?"
"Tarina on pitkä", vastasin hilpeästi. "Saammeko tulla sisälle? Otamme vastuun omille niskoillemme, sellaiseen olemme tottuneet, ja toivomme voivamme tehdä teille palveluksen. Selitykseksi voin lisätä, että kolme meistä on valkoihoista, kaksi englantilaista ja yksi — amerikkalainen."
"Amerikkalainen!" huohotti nainen, "amerikkalainen! Minkä näköinen hän on, mikä hänen nimensä on?"
"Oi", minä vastasin, sillä hermojännitykseni oli laukeamaisillaan, ja olin aivan sekaisin, "hän on vanhanpuoleinen, valkopartainen, muistuttaa lyhyesti sanoen suuresti joulu-ukkoa, ja hänen ristimänimensä" (en uskaltanut sanoa kaikkea yht'aikaa) "on — o-on John, Veli Johannekseksi me häntä nimitämme. Nyt johtuu mieleeni", lisäsin, "että hänessä on jotakin yhtäläisyyttä tämän toverinne kanssa." Pelkäsin hänen kuolevan siihen paikkaan ja kirosin kömpelyyttäni. Nainen kietoi kätensä tytön vyötäisille, pysyäkseen pystyssä — mutta tuki oli heikko, sillä tyttökin oli ymmärtänyt osan, elleikään kaikkea, mitä olin sanonut, ja näytti myöskin kuolemaan valmiilta. Muistettakoon, että tuo nuori tyttöraukka ei ollut koskaan ennen edes nähnyt valkoihoista miestä.
"Arvoisa rouva", minä pyysin, "olkaa luja. Kestettyään elämässä niin paljon surua olisi hullua kuolla — ilosta. Saanko kutsua sisälle Veli Johanneksen? Hän on pappi ja osaa varmaan sanoa jonkun sopivan sanan, mihin minä, vanha metsästäjä; en kykene."
Nainen kokosi kaikki voimansa, avasi silmänsä ja kuiskasi:
"Lähettäkää hänet tänne."
Työnsin auki veräjän, jonka taakse toiset olivat kokoontuneet. Tartuin käsipuoleen Veli Johannesta, joka nyt oli jonkun verran tointunut, ja laahasin hänet esille. Aviopuolisot tuijottivat kauan toinen toiseensa, ja nuori tyttökin katsoi suu ja silmät selällään.
"Elisabeth!" sanoi John.
Nainen päästi hiljaisen huudahduksen, huusi sitten ääneensä: "Mieheni!" ja heittäytyi hänen rinnalleen.
Pujahdin ulos veräjästä ja suljin sen hyvin.
"Kuulepa, Allan", sanoi Stephen, kun olimme päässeet jonkun matkan päähän, "huomasitko häntä?"
"Häntä? Ketä? Kumpaa?" minä kysyin.
"Tuota nuorta naista, jolla on valkoinen puku. Hän on suloinen."
"Suu kiinni, apina!" minä vastasin. "Onko nyt sopiva aika puhua naisten kauneudesta?"
Senjälkeen menin etemmäksi seinän taa ja kirjaimellisesti itkin ilosta. Hetki oli elämäni onnellisimpia, sillä miten harvoin tapahtuukaan maailmassa niin kuin pitäisi!
Tuolla syrjässä tahdoin myöskin rukoilla omasta puolestani, kiittää Jumalaa ja pyytää voimaa ja ymmärrystä voittamaan vielä odottavat suuret vaarat.