XVII.
PYHÄN KUKAN KOTI.
Kului puoli tuntia, jona aikana koetin vuorotellen punnita asemaamme ja kuunnella Stephen'in puhetulvaa. Ensin hän kuvasi monisanaisesti Pyhän kukan ihanuutta, jonka hän muurille kiivetessään oli vilahdukselta nähnyt, ja toiseksi nuoren valkopukuisen naisen kauniita silmiä. Vain varoitukseni, että hän murtautumalla kukan pyhättöön voisi loukata tuota nuorta naista, sai hänet estetyksi yrittämästä sitä. Meidän juuri puhuessamme siitä veräjä aukeni ja nuori nainen itse ilmestyi eteemme.
"Herrat", hän sanoi arvokkaasti kumartaen ja puhuen hitaasti, epäröiden hullunkurista englanninkieltään, "äiti ja isä — niin, isä — kysyvät, tahdotteko ravintoa?"
Vastasimme, että halusimme "ravintoa" hyvin kernaasti, ja hän astui edellämme taloon puhellen:
"Älkää ihmetelkö heitä, sillä he ovat hyvin onnellisia, ja antakaa anteeksi meidän happamaton leipämme."
Sitten hän tarttui mitä kohteliaimmalla tavalla käteeni ja niin astuimme Stephen'in seuraamina sisälle, jättäen Mavovon ja Hansin ulkopuolelle vartioimaan.
Talossa oli vain kaksi huonetta, nimittäin oleskelu- ja makuuhuone. Edellisestä löysimme Veli Johanneksen ja hänen vaimonsa istumasta jonkinlaisessa leposohvassa, tuijottaen hurmaantuneina toinen toiseensa. Panin merkille, että he näyttivät molemmat itkeneiltä — onnesta luultavasti.
"Elisabeth", sanoi John meidän sisäänastuessamme, "tämä on mr. Allan
Quatermain, jonka neuvokkuus ja rohkeus on saattanut meidät jälleen
yhteen, ja tämä nuori herrasmies on hänen toverinsa mr. Stephen
Somers."
Nainen ei kyennyt puhumaan, hän vain kumarsi ja ojensi kätensä, jota me pudistimme.
"Mitä on 'neuvokkuus ja rohkeus'?" kuulin hänen tyttärensä kuiskaavan
Stephen'ille, "ja minkävuoksi teillä ei ole sitä, oi Stephen Somers?"
"Sen selittäminen veisi hyvin pitkän ajan", vastasi toinen naurahtaen hilpeää nauruaan, ja senjälkeen en enää kuunnellut heidän lörpöttelyään.
Sitten istuuduimme aterialle, johon kuului vihanneksia ja suuri maljallinen kovaksi keitettyjä sorsan munia, jota ruokaa Stephen ja Hope kantoivat runsaan annoksen ulos Hansille ja Mavovolle. Nimen Hope [Hope merkitsee suomeksi toivo. (Suom. muist.)] äiti oli nähtävästi antanut tyttärelleen tämän synnyttyä tuona mustan epätoivon hetkenä.
Mrs. Eversley sai kertoa ennenkuulumattoman mutta lyhyen tarinansa.
Hän oli pelastunut Hassan-ben-Mohammedin ja orjakauppiasten käsistä, niinkuin karannut orja Zanzibarissa oli ennen kuolemaansa kertonut hänen miehelleen, mutta joutunut muutamia päiviä harhailtuaan pongo-sotilasten vangiksi, jotka omissa hämärissä asioissaan risteilivät viidakossa luultavasti vankeja etsien. Nämä olivat kuljettaneet hänet järven yli Pongo-maahan ja, kun entinen Kukan äiti, eräs albino-nainen, oli äskettäin kuollut korkeassa iässä, asettaneet hänet virkaa hoitamaan tälle saarelle, jota hän sen päivän jälkeen ei ollut kertaakaan jättänyt. Tänne hänet oli tuonut silloinen kalubi muutamain muiden "Jumalan valittujen" seuraamana. Petoa hän ei ollut koskaan nähnyt ja ainoastaan kerran kuullut sen ulvontaakaan, sillä koko matkalla se ei ollut näyttäytynyt eikä ahdistanut heitä.
Pian hänen muutettuaan saarelle tytär oli syntynyt, ja muutamat "Kukan palvelijattarista" olivat hoitaneet häntä. Siitä pitäen sekä häntä että lasta oli kohdeltu mitä parhaalla huolenpidolla ja kunnioituksella, sillä kun Kukkaa ja Kukan äitiäkin jostain omituisesta syystä pidettiin luonnonvoimien ja hedelmällisyyden edustajina, niin lapsen syntymää oli katsottu mitä parhaaksi enteeksi kuihtuvalle pongo-rodulle. Toivottiin sitäpaitsi, että "Kukan tyttärestä" tulisi aikanaan äitinsä seuraaja. Siellä he siis olivat asuneet aivan avuttomina ja yksin, johtaen viljelystöitä saarella. Kaikeksi onneksi mrs. Eversleyllä oli vangiksi joutuessaan ollut mukanaan pieni raamattu, jota hän ei koskaan ollut kadottanut. Siitä hän oli voinut opettaa lapselleen lukutaitoa ja kaikkea muutakin, mitä pyhän kirjan sivuilla on opittavaa. Olen usein ajatellut, että jos minut olisi tuomittu elinkautiseen pakolliseen yksinäisyyteen ja saisin ottaa mukaani vain yhden ainoan kirjan, niin valitsisin raamatun, sillä lukuunottamatta sen sisältämiä historiallisia tietoja ja loistavaa kieltä se tarjoaa ihmiselle toivon ja on hänelle senvuoksi kylliksi. Sellaiseksi se ainakin tässä tapauksessa oli osoittautunut.
Omituista kyllä mrs. Eversley kertoi, ettei hän enempää kuin hänen miehensäkään noitten loppumattomien vuosien kuluessa ollut milloinkaan kadottanut uskoa, että hän oli pelastuva jollakin muulla tavoin kuin kuoleman kautta.
"Ajattelin aina sinun olevan elossa ja kohtaavani sinut jälleen, John", kuulin hänen sanovan miehelleen.
Naisten hengenvoimatkin näyttivät ihmeellisesti säilyneen, sillä kun meidän tulomme aiheuttama ensimmäinen säikähdys ja hämminki olivat asettuneet, saimme nähdä, että he olivat hilpeää väkeä. Miss Hope oli todella iloinen sielu. Mutta hän ei ollutkaan ikänään tuntenut muuta elämää, ja ihmisluonto on hyvin mukautuvainen. Edelleen, jos niin saan sanoa, hän oli kasvanut neitseenä sanan todellisessa merkityksessä. Ja kuinka olisi muuten voinutkaan olla, kun äiti, raamattu ja luonto olivat olleet hänen ainoana seuranaan ja oppilähteinään, lukuunottamatta orjatarraukkoja, jotka heitä vartioivat ja joista useimmat olivat mykkiä.
Mrs. Eversleyn lopetettua tarinansa me kerroimme omamme lyhennetyssä muodossa. Oli omituista nähdä ihmettelyä, joka kuvastui naisten kasvoilla heidän kuunnellessaan seikkailumme ääriviivoja, joissa kuitenkaan nyt emme enää tarvitse viipyä. Sen loputtua kuulin miss Hope'n sanovan:
"Näyttää siis siltä, että te, oi Stephen Somers, olettekin meidän pelastajamme."
"Todellako", Stephen vastasi, "kuinka niin?"
"Sentähden, että näette kaukana Englannissa kuivatun Pyhän kukan ja sanotte: 'Tällä Kukalla täytyy olla myöskin Pyhä isä'. Sitten te maksatte rovot" (tässä raamatunluku tuli näkyviin) "matkasta ja urhoollisten metsästäjäin palkan paholais-jumalan surmaamisesta ja tuotte vanhan, valkohapsisen isäni mukananne. Niin, kyllä te olette pelastaja", ja hän nyökäytti somasti päätään Stephen'ille.
"Tietysti", Stephen vastasi innostuneena; "tahi ei juuri aivan, mutta se on aivan sama asia, selitän sen myöhemmin. Mutta miss Hope, voisitteko nyt näyttää meille Kukan?"
"Oi! Pyhän äidin se on tehtävä. Jos näette sen ilman häntä, niin kuolette."
"Todellako!" sanoi Stephen mainitsematta tuota pientä urotyötä, että hän jo oli kurkistanut aidan yli.
No niin, loppujen lopuksi Pyhä äiti kotvan epäröityään myöntyi, sanoen, että kun kerran jumala oli kuollut, niin ei millään muullakaan varmaan ollut väliä. Sitä ennen hän kuitenkin meni talon taakse ja taputti käsiään, jolloin vanha kuuromykkä vaimo, mitä täydellisin albino, ilmestyi ja tuijotti meihin ihmetellen. Hänelle mrs. Eversley puhui sormillaan niin nopeasti, että tuskin ehdin seurata hänen sormiensa liikkeitä. Nainen kumarsi niin syvään, että otsa miltei kosketti maata, nousi sitten ja juoksi rantaan.
"Lähetin hänet noutamaan airot ruuhesta", mrs. Eversley sanoi, "ja lyömään venheeseen leimani. Nyt ei kukaan uskalla ottaa sitä soutaakseen järven yli."
"Se on hyvin viisasta", minä vastasin, "sillä emme todellakaan soisi uutisten toimistamme tulevan Motombon korviin."
Sitten menimme aitauksen portille, missä mrs. Eversley katkaisi veitsellä palmunkuiduista tehdyn nauhan, joka oli savella sinetöity kiinni oveen ja ovenpieleen sillä tavoin, ettei kukaan voinut päästä sisälle katkaisematta nauhaa. Sinetti oli painettu kömpelötekoisella leimasimella, jota mrs. Eversley kantoi kaulassaan virkamerkkinä. Se oli kummallinen esine, muovailtu kullasta, ja siihen oli kaiverrettu syvin, kömpelöin piirroin apina, joka piteli oikeassa etukäpälässään kukkaa. Esine näytti vanhalta ja osoitti sekin puolestaan, että pongo-kansan keskuudessa oli apina-jumalaa ja orkideaa alusta alkaen palveltu yhteenkuuluvina.
Kun ovi aukeni, näimme aitauksen keskellä mitä ihanimman kasvin. Se oli noin kahdeksan jalan laajuinen, ja lehdet olivat tumman vihreät, pitkät ja kapeat. Joka latvasta pisti esiin kukanaihe. Ja muutamat kukat, ehkä luvultaan noin kaksitoista, olivat nyt parhaana kukinta-aikana aukeamaisillaan. Kuivatun kukan mitat olen jo maininnut, joten niitä ei enää tarvinne toistaa. Sen voin tässä kuitenkin lisätä, että pongo-kansalla oli tapana arvioida seuraavan vuoden hedelmällisyys Pyhän kukan kukkaluvun mukaan. Jos kukkia oli paljon, oli odotettavissa hedelmällinen aika; jos vähän, niin huonompi; jos taasen, kuten joskus tapahtui, kasvi ei kukkinut, sanottiin kuivan ajan ja nälänhädän aina seuraavan. Ne olivat totisesti loistavia kukkia, seisoen miehenkorkuisen lapakkonsa päässä kirkkaan valkoisina, mustajuovaisine terälehtineen, kullankeltaisine nieluineen ja silpineen. Keskellä kutakin terälehteä näkyi pikimusta laikka, joka todellakin muistutti suuresti apinan päätä. Mutta jos orkidea minussa herätti ihmetystä, niin saattaa kuvitella, minkä vaikutuksen se teki Stephen'iin, jossa tuon kukkalajin ihailu oli intohimo. Hän käyttäytyi melkein kuin mielipuoli. Pitkän aikaa hän ensinnäkin tuijotti kasviin, heittäytyi sitten polvilleen, niin että miss Hope huudahti:
"Mitä, oi Stephen Somers! Palveletteko tekin Pyhää kukkaa?"
"Palvelen hyvinkin", hän vastasi, "minä — minä — kuolisin saadakseni sen!"
"Sen saat luultavasti tehdäkin, ennenkuin kaikki on selvänä", minä huomautin painokkaasti, sillä minusta on hyvin vastenmielistä nähdä aikamiehen käyttäytyvän mielipuolen tavoin. On vain yksi asia maailmassa, joka voi sellaista käytöstä puolustaa, ja se ei ole kukka. Mavovo ja Hans olivat seuranneet meitä aitaukseen, ja minä kuulin sattumalta heidän välisensä keskustelun, joka huvitti minua suuresti. Keskustelun ydinkohta oli se, että Hans selitti Mavovolle valkoihoisten palvelevan tuota ruohoa — hän nimitti kukkaa ruohoksi — senvuoksi, että se muistutti väriltään kultaa, joka oli heidän todellinen jumalansa, vaikka tuo jumala tunnettiin heidän keskuudessaan monella nimellä. Mavovo, josta asia ei näyttänyt olevan vähääkään mielenkiintoinen, vastasi olkapäitään kohauttaen, että saattoi olla niinkin, mutta että hän puolestaan piti todellisena syynä sitä, että kasvista saatiin jotakin lääkettä, joka antoi rohkeutta tai voimaa. Zulut nimittäin eivät välitä kukista muuta kuin hyvien hedelmäin vuoksi. Katseltuani kyllikseni ihania kukkia kysyin mrs. Eversleyltä, mitä aluetta reunustavat pienet kummut olivat, joita oli useampia rivissä orkidean juuria ympäröivän höystetyn turvemullan ulkopuolella.
"Ne ovat Pyhän kukan äitien hautoja", hän vastasi. "Niitä on kaksitoista, ja tässä on kolmannentoista paikka, valittu minua varten."
Muuttaakseni puheenaihetta tein toisen kysymyksen, nimittäin kasvoiko maassa enemmänkin samanlaisia orkideoja.
"Ei", hän vastasi, "tai en ainakaan ole kuullut. Minulle on päinvastoin aina sanottu, että tämä on tuotu kaukaisesta maasta menneiden sukupolvien aikana. Jonkin vanhan lain määräyksestä tämän sitäpaitsi ei ole annettu lisääntyä. Jokainen vesa, jonka se kasvattaa tämän ympyrän ulkopuolelle, minun on leikattava poikki ja hävitettävä määrätyin juhlamenoin. Näettekö tuota siemenkotaa, joka on jätetty kasvamaan yhteen viimevuotiseen kukkavarteen? Se on nyt kypsä, ja ensi täysikuun aikaan, kun kalubi tulee minua tervehtimään, minun on uskonnollisin menoin poltettava se hänen läsnäollessaan, ellei se ennen hänen tuloaan ole itsestään auennut, missä tapauksessa minun on poltettava kaikki siemenistä nousseet taimet melkein samoin juhlamenoin."
"Ei kalubi enää tule, ainakaan teidän täällä ollessanne. Siitä olen aivan varma", sanoin.
Paikalta lähtiessämme seurasin tavallista periaatettani, joka kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa vaatii varmuutta kaikesta, millä suinkin on arvoa, ja nipistin poikki kypsän siemenkodan, joka oli oranssin kokoinen. Ei kukaan sattunut katsomaan, ja kun se meni suoraan taskuuni, ei sitä huomattu kaivata.
Sitten me vanhemmat jätimme Stephen'in ja nuoren naisen ihailemaan Cypripedium'ia — tai toinen toistaan — aitaukseen, ja palasimme sisälle neuvottelemaan.
"John ja mrs. Eversley", sanoin minä, "taivaan armon kautta olette jälleen löytäneet toinen toisenne yli kaksikymmentä vuotta kestäneen eron jälkeen. Mutta mitä on tehtävä nyt? Jumala tosin on kuollut, joten matka metsän läpi on oleva helppo. Mutta sen takana on vesi, eikä meillä ole mitään keinoa päästä sen yli, ja veden takana tuo vanha Motombo-velho istuu luolansa suulla niinkuin hämähäkki verkossaan. Ja Motombon ja luolan takana on Komba, uusi kalubi, ja hänen ihmissyöjäheimonsa —"
"Ihmissyöjä —!" keskeytti mrs. Eversley, "en ole tiennyt heidän olevan ihmissyöjiä. Tiedän sitäpaitsi hyvin vähän koko pongo-kansasta, jota tuskin olen nähnyt."
"Siinä tapauksessa, arvoisa rouva, saatte uskoa sanaani, että sitä he ovat ja että he varmasti aikovat syödä meidätkin. Mutta kun otaksun, ettette halua viettää loppuikäänne, joka luultavasti tulisi olemaan lyhyt, tällä saarella, pyydän kysyä, millä tavalla luulette meidän onnellisesti pääsevän ulos Pongo-maasta?"
He pudistivat päitään, jotka nähtävästi olivat tyhjät suunnitelmista.
John vain siveli valkoista partaansa ja kysyi lempeästi:
"Mitä olette suunnitellut, Allan? Rakas vaimoni ja minä olemme valmiit jättämään asian kokonaan teidän huostaanne, joka olette niin neuvokas."
"Suunnitellut!" minä änkytin. "Todellakin, John, missä muissa olosuhteissa tahansa —" Sitten mietiskeltyäni hetken kutsutin luokseni Hansin ja Mavovon, jotka tulivat ja lyyhähtivät istumaan parvekkeen lattialle.
"No niin", sanoin heille asian selitettyäni, "mitä te olette suunnitelleet?" Olin itse aivan tyhjä kaikista mahdollisista ehdotuksista ja tahdoin senvuoksi päästä tuosta kiduttavasta vastuunalaisuudesta.
"Isäni pilkkaa meitä", sanoi Mavovo juhlallisesti. "Voiko loukussa oleva rotta suunnitella ulospääsyn mahdollisuuksia, kun koira odottaa oven edessä? Niin pitkälle olemme päässeet ehyinä kuin rotta loukkuun. Nyt en näe edessämme muuta kuin kuoleman."
"Tämäpä hauskaa", vastasin. "Sinun vuorosi, Hans."
"Ah, baas", virkkoi hottentotti, "lyhyeksi hetkeksi tulin taas viisaaksi keksiessäni pistää Intombin bambusauvaan. Mutta nyt pääni on kuin mädännyt muna. Mutta, mutta, yksi ajatus minulla on — kysykäämmepä missie'ltä. Hänen aivonsa ovat nuoret ja raittiit ja voivat keksiä jotakin; baas Stephen'iltä kysyminen ei hyödyttäisi, sillä hän on jo vajonnut muihin ajatuksiin", ja Hans naurahti hiukan.
Etupäässä siinä tarkoituksessa, että saisin enemmän ajatteluaikaa, kutsuin luokseni miss Hope'n, joka juuri oli Stephen'in seuraamana ilmestynyt pyhätöstä, ja esitin tilanteen hänelle, puhuen hyvin hitaasti ja selvästi, jotta hän ymmärtäisi sanani. Suureksi hämmästyksekseni hän vastasi heti.
"Mikä on jumala, oi mr. Allan? Eikö se ole enemmän kuin ihminen? Voiko jumalan sitoa ja heittää onkaloon tuhanneksi vuodeksi, niinkuin saatanasta kerrotaan raamatussa? Jos jumala tahtoo liikkua, nähdä uusia maita ja niin edespäin, kuka voi sen kieltää?"
"En ymmärrä oikein", sanoin kiiruhtaakseni häntä, vaikka itse asiassa jo hiukan aavistin mitä hän tarkoitti.
"Oi Allan, Pyhä kukka on jumala, ja äitini on papitar. Jos Pyhä kukka on väsynyt tähän maahan ja haluaa kasvaa muualla, miksi papitar ei voisi viedä sitä pois ja mennä itsekin?"
"Oiva ajatus", minä sanoin; "mutta nähkääs, miss Hope, jumalia on tai oli kaksi, joista toinen ei enää voi kävellä."
"Oi, sekin on hyvin helppoa. Pannaan metsän jumalan nahka tuon miehen päälle", ja hän osoitti Hansia, "ja kuka taitaa tuntea eron? He ovat nytkin samannäköisiä kuin veljekset, tämä vain on pienempi."
"Hänpä sen keksi! Jumaliste, hänpä sen keksi!" huudahti Stephen ihastuksissaan.
"Mitä missie sanoo?" kysyi Hans epäluuloisena.
Selitin hänelle.
"Oi, baas", Hans huudahti, "ajatelkaa hajua jumalan nahkan sisällä, kun aurinko siihen paistaa. Jumala oli sitäpaitsi hyvin suuri jumala, ja minä olen pieni."
Sitten hän käännähti ja ehdotti Mavovoa, selittäen, että hänen vartalonsa oli leikkiin paljon sopivampi.
"Ennemmin kuolen", vastasi tuo suuri zulu. "Pitäisikö minun, jonka suonissa virtaa jaloa verta ja joka olen soturi, häväistä itseni kääriytymällä kuolleen eläimen nahkaan ja esiintymällä ihmisten edessä apinana? Teehän uudelleen ehdotuksesi, Pilkkukäärme, niin saamme tapella."
"Näetkö, Hans", minä sanoin, "Mavovo on oikeassa. Hän on soturi ja hyvin kestävä taistelussa. Sinäkin olet kestävä kekseliäisyydessäsi, ja tämän tehdessäsi vetäisit nenästä koko pongo-kansaa. On sitäpaitsi parempi, Hans, että sinä kannat muutamia tunteja ylläsi gorillan nahkaa, kuin että minä, sinun herrasi, ja kaikki nämä muutkin joutuvat surmattaviksi."
"On, baas, se on totta, baas; vaikka itse puolestani ajattelen melkein kuin Mavovokin, että mieluummin kuolisin. Mutta voisi olla suloista saada petkuttaa noita pongoja vielä kerran, ja, baas, en tahtoisi nähdä teitä tapettavan vain säästääkseni itseni pahalta hajulta. Jos siis haluatte, niin minä rupean jumalaksi."
Näin siis uhrautuvaisuus, jota Hans-rukka, tarinamme todellinen sankari, osoitti, ratkaisi asian, jos yleensä mitään voi pitää ratkaistuna meidän olosuhteissamme. Senjälkeen päätimme lähteä epätoivoiselle seikkailuretkellemme seuraavana aamuna päivän koittaessa.
Sitä ennen oli kuitenkin paljon tehtävää. Ensinnäkin mrs. Eversley kokosi palvelijattarensa, luvultaan kaksitoista, jotka heti ilmestyivätkin parvekkeen eteen. Näky oli surullinen, sillä naisraukat olivat kaikki albinoja ja epämiellyttävän näköisiä ja toinen puoli heistä sitäpaitsi kuuromykkiä. Mrs. Eversley puhui heille papittarena selittäen, että jumala, joka asui metsässä, oli kuollut ja että hänen senvuoksi piti ottaa mukaansa Pyhä kukka, jota kutsuttiin "Jumalan vaimoksi", ja lähteä ilmoittamaan Motombolle tuota kauheata onnettomuutta. Naisten piti sillä aikaa pysyä saarella ja jatkaa viljelysten hoitamista.
Ilmoitus saattoi nuo onnettomat, jotka nähtävästi olivat hyvin kiintyneet herrattareensa ja tämän tyttäreen, suuren hämmästyksen valtaan. Vanhin heistä, pitkä, laiha nainen, jolla oli valkoinen kähärätukka ja punaiset silmät ja joka Stephen'in sanojen mukaan muistutti angora-kissaa, heittäytyi maahan pitkäkseen, suuteli Äidin jalkoja ja kysyi, koska tämä aikoi palata, sillä "Kukan äiti" ja "tytär" olivat ainoat, joita he saattoivat rakastaa, ja ilman heitä he kuolisivat suruun.
Hilliten liikutustaan niin hyvin kuin voi äiti vastasi, ettei hän tiennyt aikaa; se riippui taivaan ja Motombon tahdosta. Lopettaakseen enemmät puheet hän pyysi heitä tuomaan työaseita, sauvoja, mattoja ja palmunkuituköyttä auttaakseen Pyhän kukan maasta kaivamisessa. Tämä toimitus tehtiin Stephen'in johdolla, joka nyt oli oikeassa elementissään, vaikka tehtävä osoittautuikin kaikeksi muuksi kuin helpoksi. Sitäpaitsi se oli surullinen toimitus, sillä työtä tehdessään naisista jokaikinen itki, jopa muutamat, jotka eivät olleet mykkiä, valittivat ääneensä.
Myöskin miss Hope itki, ja hänen äitinsäkin näin olevan jonkinlaisen kauhun vallassa. Kaksikymmentä vuotta hän oli hoitanut kukkaa, ja oli luonnollista, että hän vähitellen oli alkanut tuntea sitä kohtaan samanlaista kunnioitusta kuin koko pongo-kansa.
"Minä pelkään", hän sanoi, "että tämä pyhän häväistys tuo meille onnettomuutta."
Mutta Veli Johannes, jolla oli hyvin jyrkkä käsityskanta afrikkalaisten ennakkoluulojen suhteen, muistutti häntä toisen kerran, ja hän vaikeni.
Vihdoin viimein saimme sen maasta irti, tai ainakin suurimman osan, ja niin paljon multaa, että se hyvin saattoi pysyä elossa, kun olimme mahdollisuuden mukaan koettaneet säästää juuria. Kukan alta löysimme noin kolmen jalan syvyydestä erinäisiä esineitä. Yksi niistä oli vanha, karkeatekoinen taikakalu, joka oli kivestä veistetty kultakruunua kantavan apinan muotoon. Tuon pienen esineen olen säilyttänyt tähän päivään asti. Toinen oli puuhiilinen vuode, joka sisälsi muutamia osittain palaneita luita ja hyvin vähän vioittuneen pääkallon. Kallo saattoi olla jonkin hyvin alhaiseen rotuun kuuluvan naisen, ehkä ensimmäisen "Kukan äidin", mutta yleensä se mielestäni muistutti enimmän gorillan kalloa. Ikävä kyllä ei ollut aikaa eikä valoa, jotta olisin voinut tutkia tarkemmin noita jäännöksiä, emmekä mitenkään saattaneet kuljettaa niitä mukanamme.
Mrs. Eversley kertoi minulle jälkeenpäin, että kalubien kesken oli olemassa perimätieto, jonka mukaan jumalalla muinoin oli ollut vaimo, joka kuitenkin oli kuollut jo ennen pongo-kansan asettumista nykyisille asuinpaikoilleen. Jos tuossa oli perää, jäännökset saattoivat olla tuon jumalan vaimon luita. Kun suuri kasvi lopultakin oli saatu irti maasta, jossa se oli kasvanut niin monen sukupolven ajan, nostettiin se suurelle matolle, ja Stephen, joka tällaisessa työssä oli täysi taituri, kääri sen taitavasti sammaliin ja asetti juuren ympärille maton, niin ettei mitään päässyt putoamaan. Jokainen kukkavarsi pistettiin erityisesti hienon bamburuovon sisään, joka esti niitä katkeamasta matkalla. Koko kääry nostettiin senjälkeen bamburuovoista tehdyille paareille ja kiinnitettiin lujasti palmunkuituköysillä.
Kun työ oli tehty, olikin jo pimeä ja me kaikki väsyksissä.
"Baas", sanoi Hans minulle palatessamme sisälle, "eiköhän olisi hyvä, että me Mavovon kanssa ottaisimme ruokaa mukaamme ja makaisimme yön ruuhessa? Nuo naiset eivät voi meitä siellä vahingoittaa, mutta jos emme sitä tee, niin pelkään heidän tekevän seipäistä airoja ja soutavan järven yli pongoja varoittamaan, sillä olen pitänyt heitä silmällä."
Vaikka en mielelläni olisikaan jakanut pientä joukkoamme, pidin ajatusta siksi viisaana, että suostuin, ja pian Hans ja Mavovo keihäillä ja runsaalla ruoka-annoksella varustettuina lähtivätkin järven rantaan.
Eräs tapahtuma on vielä painunut mieleeni tämän yön yhteydessä. Se oli isän toimittama tyttärensä muodollinen kastaminen. Liikuttavampaa juhlallisuutta en ole ikänäni nähnyt, mutta en huoli kuvata sitä tarkemmin.
Me Stephen'in kanssa nukuimme aitauksessa lähellä kukkaa, jota hän ei tahtonut päästää näkyvistään. Hyvä olikin, että sen teimme, sillä kello kahdentoista aikaan näin kuunvalossa oven avautuvan hiljaa ja muutaman albino-pään ilmestyvän aukkoon. Epäilemättä he olivat tulossa varastamaan meiltä pyhän kasvin, jota he palvelivat jumalanaan. Nousin istualleni, viritin ja kohotin rihiapyssyni, jolloin he pakenivat tulematta enää takaisin.
Kauan ennen aamunkoittoa Veli Johannes, hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat valveilla ja matkavalmisteluissa, varustaen mukaamme evästä j.n.e. Kuunvalossa söimme aamiaisemme, ja Veli Johanneksen rukoiltua Jumalan suojelusta lähdimme matkaan aamun sarastaessa.
Lähtö oli omituinen, ja panin merkille, että sekä mrs. Eversley että hänen tyttärensä näyttivät surullisilta ottaessaan jäähyväisiä siltä paikalta, jossa he olivat äärimmäisessä yksinäisyydessä ja rauhassa viettäneet niin monta vuotta ja jossa toinen heistä oli syntynyt ja kasvanut täysi-ikäiseksi naiseksi. Koetin puhua ja keksiä heille muuta ajattelemisen aihetta, ja niin pääsimme vihdoin viimein lähtemään. Vaikka kasvi olikin raskas, järjestin niin, että molemmat naiset, joiden valkeita pukuja peitti omituinen, puunkuoriaineesta valmistettu vaippa, kantaisivat sitä venheelle asti, sillä minun mielestäni oli parempi, että pyhä kukka näytti lähtevän matkalleen pyhien valtijattariensa saattamana. Minä kuljin pyssyineni etumaisena, sitten seurasivat paarit ja kukka, ja jälkijoukkona Veli Johannes ja Stephen airoja kantaen. Pääsimme rauhassa venheelle, ja suureksi iloksemme tapasimme Mavovon ja Hansin meitä odottamassa. Sain kuitenkin kuulla, että oli ollut onni, että he olivat asettuneet makuulle venheeseen, sillä yöllä sinne oli tullut albinovaimoja ilmeisesti aikoen ottaa venheen haltuunsa, ja vasta huomattuaan sen vartioiduksi he olivat juosseet tiehensä. Meidän järjestyessämme venheeseen nuo onnettomat orjattaret saapuivat joukolla ja heittäytyivät maahan, puhuen säälittäviä sanoja taikka tehden merkkejä, ja rukoilivat, ettei Äiti hylkäisi heitä, kunnes sekä mrs. Eversley että Hope alkoivat itkeä. Mutta asia ei ollut autettavissa, ja työnsimme siis venheen vesille niin nopeasti kuin voimme jättäen albinot itkemään ja valittamaan rannalle.
Myönnän, että itsekin tunsin tunnonvaivoja siitä, että jätimme heidät noin, mutta mitä olisimme voineet tehdä? Lohdutan itseäni vain sillä, ettei heille tapahtunut mitään vahinkoa, mutta luonnollisesti emme koskaan enää kuulleet mitään heidän kohtalostaan.
Päästyämme järven yli kätkimme venheen pensaikkoon, mistä olimme sen löytäneetkin, ja aloitimme marssimme. Stephen ja Mavovo, vahvimmat meistä, kantoivat nyt kasvia, ja vaikka Stephen ei koskaan napissut sen painon alla, sitä enemmän suuri zulu kiroili jo ensimmäisten tuntien kuluttua. Voisin täyttää kokonaisen sivun hänen voimasanoillaan tuon keksinnön johdosta, joka hänen mielestään oli mielipuolen teko, ja jos minulla olisi aikaa, tekisinkin sen mielelläni, sillä monet niistä olivat todella huvittavia. Vain hänen kiintymyksensä Stephen'iin sai hänet hillityksi heittämästä kasvia maahan.
Kuljimme läpi jumalan puutarhan, jonne mrs. Eversley, vahvistaen kuulemamme tarinan, sanoi kalubin kahdesti vuodessa kylvävän pyhän siemenen. Hänen ollessaan tuolla pitkällä matkalla metsässä tuo surmansa saanut kauhea peto oli tavallisesti, kyllästyttyään pappiinsa, hyökännyt hänen kimppuunsa. Eläimen älyä todisti se seikka, että hyökkäys tapahtui aina siemenen kylvön jälkeen, joten se aikanaan sai kylvöstä ravintonsa. Viimeinen kalubi oli tosin saanut surmansa jo ennen meidän käyntiämme puutarhassa, mutta se näyttää olleen poikkeus säännöstä. Mahdollisesti gorilla tiesi, ettei kalubin käynnin tarkoitus tällä kertaa ollut varustaa sitä ravinnolla, tai ehkä meidän läsnäolomme kiihoitti sitä nopeampaan toimintaan. Kuka voi tutkia gorillan tekojen vaikuttimia? Hyökkäilyjen aika kesti tavallisesti yli puolitoista vuotta. Ensimmäisellä kertaa jumala, joka aina seurasi pappia puutarhaan ja sieltä takaisin, osoitti tavallisesti vastenmielisyyttään ulvomalla. Toisella kertaa se tavallisesti tarttui hänen käteensä ja puraisi poikki sormen, niinkuin kalubillemme oli käynyt; tuollainen haava aiheuttaa useimmiten verenmyrkytyksen ja kuoleman. Siinä tapauksessa, että pappi kuitenkin jäi eloon, se surmasi hänet kolmannella kerralla useimmiten murskaamalla pään mahtavilla eturaajoillaan. Näillä käynneillä kalubia seurasi muutamia pyhitettyjä nuorukaisia, joista jumala aina tappoi muutamia. Ne, jotka vahingoittumatta olivat tehneet matkan kuusi kertaa, määrättiin erityisiin uusiin kokeisiin, kunnes viimein jäi jäljelle ainoastaan kaksi, jotka julistettiin jumalan "voittajiksi" eli "valituiksi". Näitä nuorukaisia kohdeltiin suurella kunnioituksella, niinkuin esimerkiksi Kombaa, ja kalubin kuoltu toinen heistä astui hänen virkaansa, hoitaen sitä tavallisesti, ellei mitään erityistä tapahtunut, vähintään kymmenen vuotta, ehkä kauemminkin.
Mrs. Eversley ei tiennyt mitään kalubin jäännösten syömisjuhlasta eikä hänen luittensa hautaamisesta puisiin arkkuihin, jotka olimme nähneet, tuo kaikki oli pidetty häneltä salassa, vaikka se epäilemättä tapahtui. Hän lisäsi, että kaikki kolme kalubia, jotka hän oli tuntenut, olivat lopulta tulleet aivan mielipuoliksi lähestyvän loppunsa pelosta, etenkin jumalan annettua siitä ensimmäiset merkit ulvomalla ja puremalla poikki sormen. Totta totisesti ei ollut helppoa kantaa kruunua Pongo-maassa, kruunua, josta sitäpaitsi kidutuksen ja kuoleman tuomion uhalla ei saanut kieltäytyä. Minä puolestani en voi kuvitella mitään kauheampaa kuin noiden onnettomain kuningasten uhattu olemassaolo, joidenka kunnia ja valta oli tuolla tavoin päättyvä.
Kysyin mrs. Eversley'ltä, kävikö Motombo koskaan jumalan luona. Hän vastasi sen tapahtuneen kerran viidessä vuodessa. Siinä tilaisuudessa hän oli salaperäisin juhlamenoin viettänyt jumalan luona metsässä kokonaisen viikon täysikuun aikaan. Eräs kalubeista oli kertonut nähneensä Motombon tuossa tilaisuudessa istumassa kaulakkain jumalan kanssa puun suojassa ja puhellen kuin olisivat olleet veljekset. Lukuunottamatta tarinoita tuon pongo-jumalan miltei yliluonnollisesta viisaudesta en saanut siitä muuta tietää, ja olen usein tuntenut suurta kiusausta uskoa, että se todellakin oli suuren, vanhan apinan hahmossa esiintyvä paholainen.
Ei, eräs seikka minun kuitenkin on vielä mainittava, syystä että se selvittää Babemban tarinaa. Kävi selville, että metsään heitettiin joskus muista heimoista ryöstettyjä vankeja, jotta jumala voisi huvitella surmaamalla niitä. Tuohon samaan kohtaloon meidätkin oli tuon hirveän pongo-tavan mukaisesti tuomittu.
"Totisesti", ajattelin mielessäni kertojan lopetettua, "tein hyvän teon lähettäessäni tuon hirviön siihen pimeään paikkaan, joka sen osa oli ja jossa vilpittömästi uskon sen kohtaavan valmiina kaikki kuolleet kalubit ja muut uhrinsa asianmukaisine tervetuliaisineen."
* * * * *
Kuljettuamme läpi jumalan puutarhan tulimme kaatuneen puun aukeamalle ja löysimme eläimen nahkan levällään, niinkuin olimme sen heittäneet, ainoastaan kooltaan kutistuneena. Vain parvi metsämuurahaisia oli nähtävästi käynyt siellä tarkastusta pitämässä, puhdistaen Hansille onneksi nahkasta jokaisen lihanjätteen, mutta jättäen itse nahkan, joka nähtävästi oli ollut niille liian paksu, koskemattomaksi. Puhtaampaa jälkeä en ole koskaan nähnyt. Nuo uutterat pikku eläimet olivat sitäpaitsi syöneet suuhunsa koko pedonkin. Ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin puhtaat, valkoiset luut samaan asentoon johon ruumiin olimme heittäneet. Atoomi atoomilta tuo myriaadi-armeija oli syönyt kaikki ja jatkanut matkaansa metsän syvyyksiin, jättäen ohikulkunsa merkiksi vain tällaiset jäljet.
Olisin niin kovin mielelläni ottanut tuon jättiläisluurangon mukaani etelämaisten kokoelmaini lisäksi, mutta se oli mahdotonta. Kuten Veli Johannes sanoi, mikä museo tahansa olisi ilolla ostanut sen ja maksanut satoja puntia, sillä en luule sen kaltaista löytyvän koko maailmassa. Mutta se oli liian raskas; voin vain tutkia noita valtavia luita ja painaa mieleeni sen erikoisuudet. Oikeasta käsivarresta kaivoin sitäpaitsi esille kuulan, jonka olin ampunut pedon laahatessa mukanaan kalubia, ja panin sen talteen. Huomasin sen tunkeutuneen syvälle ja vahingoittaneen luuta kuitenkaan murskaamatta sitä pahasti.
Sitten jatkoimme matkaa kantaen mukanamme pedon vuotaa täytettyämme ensin pään ja käpälät (nekin, nimittäin käpälät, muurahaiset olivat puhdistaneet) kostealla sammalella säilyttääksemme siten niiden muodon. Taakka ei ollut kevyt, niin ainakin vakuuttivat Veli Johannes ja Hans, jotka kantoivat sitä olkapäillään kuivuneessa oksassa.
Loppumatkastamme järven rantaa kohti ei ole mitään kerrottavaa paitsi että kantamuksiamme lukuunottamatta oli helpompi laskeutua alaspäin tuota jyrkkää vuorenrinnettä kuin oli ollut nousu ylöspäin. Hitaasti kulkumme kuitenkin edistyi, ja kun vihdoin pääsimme hautuupaikalle, oli enää vain noin tunti auringonlaskuun. Istuuduimme levähtämään ja aterioimaan ja keskustelemaan asemasta.
Mitä oli tehtävä? Edessämme oli seisova vesi, mutta meillä ei ollut venhettä, jolla päästä toiselle rannalle. Ja mikä odotti meitä tuolla rannalla? Luolansa suulla istui olento, joka näytti vain puoleksi ihmiseltä, odottamassa meitä kuin hämähäkki verkossaan. Ei pidä luulla, että tämä kysymys oli paetessamme jäänyt meiltä huomaamatta. Olimme päinvastoin ajatelleet sitäkin, että koettaisimme kuljettaa mukanamme ruuhen, jolla olimme soutaneet Kukan saareen ja sieltä takaisin, metsän läpi. Ajatus hylättiin kuitenkin sentakia, että huomasimme mahdottomaksi kuljettaa sitä edes viidenkymmenen kyynärän matkaa, sillä se oli kaiverrettu yhdestä ainoasta hirrestä ja oli pohjastaan neljän tai viiden tuuman paksuinen. Mutta mihin voimme ryhtyä ilman venhettä? Uiminen ei näyttänyt tulevan kysymykseenkään krokodiilien takia. Sain kyseltyäni sitäpaitsi tietää, että koko joukosta vain Stephen ja minä osasimme uida. Ei löytynyt edes puuta, josta olisimme voineet valmistaa lauttaa.
Kutsuin Hansin mukaani, ja jättäen muut hautuumaalle, jossa tiesimme heidän olevan turvassa, laskeuduimme alas rantaan tutkimaan tilannetta, pysytellen kuitenkin huolellisesti rantaa reunustavan kaislikon ja mangrove-pensaiden suojassa. Ei ollut tosin paljon pelkoa, että meidät nähtäisiin, sillä päivä oli ollut hyvin kuuma, ja nyt illan tullen taivaalle kokoontui myrskyä ennustavia paksuja, mustia pilviä, jotka varmasti tekivät meidät matkan päähän aivan näkymättömiksi.
Katsahdimme tummaan, mutaiseen veteen ja krokodiileihin, joita istui tusinoittain sen partailla odottaen, iankaikkisesti odottaen, emme tienneet mitä. Katsahdimme jyrkkänä kohoavaan kallioon, mutta lukuunottamatta paikkaa, missä luolan suu ammotti, ei silmän kantamattomiin näkynyt vuoriseinämän alla muuta kuin vettä, joka suojasi sitä kuin vallihauta linnaa. Ainoa pakotie näytti siis kulkevan luolan läpi, sillä kanava, jota myöten Babemba luultavasti oli päässyt avoimelle järvelle, oli nähtävästi tukittu. Vihdoin viimein koetimme etsiä pudonnutta hirttä, jolla mahdollisesti olisimme voineet meloskella toiselle rannalle, mutta emme löytäneet mitään käyttökelpoista, emme edes, kuten jo mainitsin, kuivia kaislojakaan tai risuja, joista olisimme voineet laatia lautan.
"Ellemme saa venhettä, meidän on jäätävä tänne", huomautin Hansille istuessamme pensaan takana rannalla.
Kun en saanut vastausta, syvennyin nähtävästi huomaamattani tarkkaamaan pientä murhenäytelmää hyönteismaailmassa. Kahden uljaan kaislan väliin oli mahtava metsähämähäkki kutonut verkkonsa, suuren kuin naisen avonainen päivänvarjo. Itse se istui keskellä verkkoaan, jonka alareuna miltei kosketti vettä, saalistaan odottaen niinkuin krokodiilit rantaäyräillä, niinkuin suuri apina oli odottanut kalubeja, niinkuin kuolema odottaa elämää, niinkuin Motombokin odotti Jumala tiesi mitä.
Tuo musta jättiläishämähäkki, jolla oli päässä pieni valkoinen laikka, muistutti mielestäni suuresti luolassaan istuvaa Motomboa. Tätä ajatellessani murhenäytelmä tapahtui. Suuri valkoinen koiperhonen alkoi tanssia ylös ja alas kaislikossa, mutta tarttui pian verkkoon pari tuumaa vedenpinnan yläpuolella. Salaman nopeudella hämähäkki oli sen kimpussa. Pitkillä raajoillaan se sulki uhrin syliinsä hiljentääkseen sen kovat ponnistelut. Sen tehtyään se alkoi kietoa uhriaan kiinni, kun taas tapahtui jotakin odottamatonta. Tyynen vedenpinnan alta pisti esille hyvin suuren kalan suu, joka aivan rauhallisesti sieppasi hämähäkin verkostaan ja sukelsi takaisin veteen, vieden mukanaan osan verkkoa ja vapauttaen samalla perhosen. Pienellä ponnistuksella se irtautui, putosi puupalaselle ja purjehti pois, ilmeisesti saamatta taistelusta suurempaa vahinkoa!
"Näettekö, baas?" sanoi Hans ja osoitti rikkonaista, tyhjää verkkoa. "Sillä aikaa kuin te istuitte mietteissänne, minä rukoilin kunnianarvoisaa isäänne, Saarnaajaa, joka opetti minut sitä tekemään, ja hän on lähettänyt meille merkin Tulisesta paikasta."
En edes tässä tilaisuudessa voinut olla naurahtamatta, kun kuvittelin mielessäni, minkä näköiset rakkaan isäni kasvot olisivat, jos hän voisi kuulla käännyttämänsä huomautuksia. Hansin uskonnollisen kannan tutkiminen olisi ollut todella mielenkiintoista, ja olen pahoillani, etten koskaan tullut sitä tehneeksi. Pysyin vain asiassa ja kysyin:
"Minkä merkin?"
"Tämän merkin, baas: Tuo verkko on Motombon luola. Suuri hämähäkki on Motombo. Valkoinen perhonen olemme me, baas, jotka olemme joutuneet verkkoon ja jotka on aiottu syötäviksi."
"Sepä somaa, Hans", minä sanoin, "mutta mikä on sitten kala, joka nousi vedestä ja nielaisi hämähäkin, niin että perhonen pääsi putoamaan lastulle ja purjehti tiehensä?"
"Baas, te olette kala, joka hiljaa, hiljaa nousette vedestä keskellä pimeyttä ja ammutte Motombon pienellä rihlapyssyllä, ja sitten me muut, jotka olemme perhonen, putoamme ruuheen ja soudamme pois. On tulossa myrsky, baas, ja kuka näkee, jos uitte veden yli myrskyssä ja yössä?"
"Krokodiilit", minä huomautin.
"Baas, en näe krokodiilin syövän kalaa. Luulen, että kala nauraa itsekseen tuolla veden pohjassa vatsassaan lihava hämähäkki. Sitäpaitsi krokodiilit myrskyssä panevat maata, sillä ne pelkäävät salaman tappavan heidät rangaistukseksi heidän synneistään."
Nyt minäkin muistin usein kuulleeni, vieläpä jossain määrin itsekin panneeni merkille, että nuo jättiläismatelijat todellakin häviävät myrskysäällä luultavasti siitä syystä, että ne silloin eivät löydä ravintoa. Mitenkä sen laita lienee ollutkin, samassa silmänräpäyksessä tein päätökseni.
Niin pian kuin tulisi kyllin pimeä, aioin, pidellen pientä pyssyäni Intombia toisella kädellä pääni päällä, uida toiselle rannalle ja varastaa ruuhen. Jos tuo vanha velho oli odottamassa, mitä en kuitenkaan luullut, niin siinä tapauksessa minun oli suoriuduttava siitä parhaan taitoni mukaan. Tiesin kyllä, että yritys oli toivoton, mutta muuta neuvoa ei ollut. Ellemme saisi venhettä, meidän pitäisi pysähtyä tähän autioon metsään ja kuolla nälkään. Tahi jos palaisimme Kukan saarelle, joutuisimme sielläkin pian hyökkäyksen ja tuhon uhreiksi, kun Komba ja pongot tulisivat etsimään ruumiitamme.
"Minä koetan, Hans", sanoin.
"Niin, baas, sen uskoinkin. Minä kyllä tulisin mukaan, mutta en osaa uida, ja hukkuessani voisin tehdä melua, sillä silloin voi unohtaa itsensä, baas. Mutta näin onkin hyvä, sillä jos olisi muuten, niin kunnianarvoisa isänne olisi varmasti näyttänyt sen meille merkissä. Perhonen purjehti aivan mukavasti pakoon puupalikallaan, ja nyt juuri näin sen levittävän siipensä ja lentävän tiehensä. Ja entä kala! Voi, kuinka se nauraakaan makeasti, vatsassaan tuo vanha, lihava hämähäkki!"