II LUKU.
Vähän yli kaksi viikkoa oli kulunut siitä yöstä, jolloin hukutin puoli-sovereign'ia ja löysin kaksitoistasataaviisikymmentä puntaa hakiessani sitä, ja inhoittavan luolan sijaan, jolle Eldorado tuskin enään oli pilkkanimenä, aukeni eteemme aivan erilaiset näköalat kuutamon hopeiseen pukuun verhottuina. Majailimme — Harry ja minä, kaksi Kafferilaista, skotlantilaiset kuormavaunut ja kuusi härkää — suuren töyryn korkeimmalla kohdalla pensaisella seudulla. Juuri sillä kohdalla johon olimme leirimme pystyttäneet olivat pensaat kumminkin harvassa, kasvaen ympärillämme vaan kimpuissa, ja siellä täällä löytyi yksinäisiä laakalatvaisia mimosapuita. Oikealla puolella pieni joki, joka oli leikannut syvän juovan itselleen rinteen helmaan, virtasi sulosointuisesti kummun vihannan läpi, läpi kiimaheinän, kesyttömän parsaheinän ja monen muun ihanan kasvin. Virranreuna oli täällä punasta graniittia, ja vuosisatojen kärsivällisen huuhtoamisen jälkeen oli vesi kaivertanut juoksussaan muutamia suunnattomia kiviliuskoja kaukaloiden ja maljojen muotoisiksi, ja näitä me käytimme kylpypaikkoina. Ei kukaan roomalainen nainen porfyyri- ja alabasteriammeessaan voinut ihanammalla paikalla pestä itseään kuin me viisikymmentä kyynärää huonosta aitauksesta, jonka olimme mimosan piikeistä yhdistäneet vaunujen ympäri, varjellaksemme itseämme leijonain hyökkäyksistä. Siellä oleskeli useita ympäristössä, kuten näin jäljistä, vaikka emme olleet niitä nähneet emmekä kuulleet.
Pienessä mutkassa, jossa virran pyörre oli huuhtonut pois palasen maata, kasvoi reunalla hyvin kaunis, vanha mimosa. Sen alla oli suuri, sileä graniittikivi ylt'ympäri reunustettuna kiimaheinällä ja muilla sananjaloilla, luisuen hitaasti alas pieneksi puhtaasti kimelteleväksi vesiallikoksi, noin kymmenen jalkaa laajassa ja viisi jalkaa syvässä graniittiammeessa. Tälle kivelle tulimme joka aamu kylpemään, ja nämä ihanat kylvyt kuuluvat hauskimpiin metsämies-muistelmiini, samoin kuin niihin myös liittyy tuskallisimmat hetket.
Oli miellyttävä ilta, ja Harry'n kanssa istuimme tuulen puolella tulen ääressä, jolla kaksi Kafferilaista innokkaasti valmisti seipäällä paistia metsäkauriista, jonka Harry suureksi ilokseen oli tänä aamuna ampunut, ja olimme niin täydellisesti tyytyväiset itseemme ja maailmaan kuin kaksi ihmistä suinkin saattaa olla. Yö oli kaunis, ja voidakseni oikein kuvata tämän kuutamoisen erämaan puhdasta majesteettia, olisi tarpeen enemmän sanoja kuin mitä minulla on kieleni päässä. Pois ainiaaksi, pois salaperäiseen pohjoiseen, vyöryi suuri, autio valtameri, jonka ylitse hiljaisuus lepäsi. Tuolla allamme oikealla, noin peninkulman päässä virtasi laaja Oliphant virta, joka peilikirkkaana kuvasti kuun, jonka hopeainen kehä väräjöi sen pinnalla ja sitten pitkinä valoviivoina leveni ylt'ympäri vuorten ja tasankoin. Alhaalla virran reunalla kasvoi suuria tukkipuita, joiden läpi hiljaisuus juhlallisesti kohosi taivaaseen, ja yön ihanuus lepäsi niitten ylitse kuin verho. Kaikkialla hiljaisuus — hiljaisuus tähtisessä syvyydessä ja uinuvan maan kirkkaassa helmassa. Nyt, jos koskaan voisi ihmisen mielessä herätä suuria ajatuksia, ja hetkiseksi hän saattaisi unohtaa oman pienuutensa siinä tunteessa että hän on osa puhtaasta äärettömyydestä ympärillään. Hän näyttää melkein näkevän taivaan hengen, tähtien ympäröimänä astuvan alas elottomaan hiljaisuuteen, katsomaan, nyt kun yö peittää sen synnit, hairahtuneen morsiamensa, maan uinailevia kasvoja. Väliin taas hän kuulee enkeliäänien kaikua, kun henget liitelevät ja heidän humisevat siipensä laahaavat eteenpäin avaruudesta avaruuteen, tuulen valkoisten sormien leikitellessä puitten kiharoissa.
"Kuuleppas! Mitä se oli?"
Kaukaa, alhaalta virran puolelta kuului mahtavasti mylvivä ääni, sitten toinen ja vielä kolmas. Se on leijona, joka hakee ruokaansa.
Näin Harry'n vapisevan ja kääntyvän vähän kalpeaksi. Hän oli kylläkin urhea poika, vaan leijonan karjunta yöllä ensimäisen kerran juhlallisessa erämaassa on omiaan puistattamaan jokaisen poikasen hermoja.
"Leijonia, poikani", sanoin: "ne ajavat takaa saalista tuolla virran luona; mutta luulen ettei sinun tarvitse tulla levottomaksi. Olemme nyt olleet täällä kolme yötä, ja jos ne olisivat aikeessa tulla meitä tervehtimään, luulisin heidän tulleen jo ennen. Kaikessa tapauksessa sytyttäkäämme tuli."
"Tänne, Pharaoh, menkää Jim-Jim'n kanssa noutamaan vähän puita ennenkun rupeamme levolle, muuten kissat kehräävät ympärillämme ennen aamun valkenemista."
Pharaoh, suuri, jäntevä Swazi, joka oli työskennellyt kanssani "Pilgrim's Best'issä", nauroi, nousi, ojenteli itseään, ja kutsui sitten Jim-Jim'iä tuomaan kirvestä ja hihnaa ja ryntäsi kuutamossa sokuri-pensastoon, josta me muutamista kuivista puista leikkasimme polttoaineksia. Hän oli kaunis poika tavallaan, Pharaoh, ja luulen että häntä nimitettiin niin syystä että hänellä oli egyptiläinen kasvojenmuoto ja jotain kuninkaallista kerskailua olennossaan. Mutta hän oli jotensakin omituinen ja luonteensa epävakainen, ja hyvin harvat ihmiset tulivat toimeen hänen kanssansa; niinpä jos hän vaan sai tilaisuutta, hän taisi juoda kuin kala, ja juotuaan tuli hän hillitsemättömän verenhimoiseksi. Nämä olivat hänen pahat puolensa; vaan sen sijaan hän kuten useimmat Zulusukuiset heimot kiintyi erinomaisesti niihin joihin hän kerta mieltyi; hän oli työtätekevä ja älykäs mies, ja niin uskalias ja reipas toveri pulassa, ett'en toista senlaista ole tavannut.
Hän oli kolmenkymmenenviiden vuoden vanha taikka niillä mailla, mutta ei ollut "keshla" eli rengastettu mies. Pelkään, että hän Svazinmaassa oli joutunut jonkinlaisiin ikävyyksiin, eivätkä hänen heimonsa vanhimmat suvainneet hänen kantaa rengasta, ja senvuoksi hän tuli työtä tekemään kultakedoille. Toinen mies tai oikeammin nuorukainen oli Mapoch Kaffereita, eli Knobnose'sta, ja pelkään ett'en seuraavien tapahtumienkaan nojalla voi hänestä paljon hyvää puhua. Hän oli laiska ja huolimaton veijari, ja vielä tänä aamuna minun täytyi käskeä Pharaoh'n antamaan hänelle selkään härkien karkuunpäästämisestä, jonka Pharaoh teki suurella mielihyvällä, vaikka hän jo oli kiintymäisillään Jim-Jim'iin. Tosin perästäpäin näin hänen lohduttavan Jim-Jim'iä tarjomalla hänelle näpillisen nuuskaa omasta korvallisesta rasiastaan, samassa selittäen hänelle että ensi kerralla kun hänen tuli häntä löylyttää, hän aikoi suomia häntä toisella kädellä ristiin yli vanhojen naarmujen ja piirtää "kauniin mallin" hänen selkäänsä.
Niin he menivät, vaikka Jim-Jim ei ollenkaan mielellään jättänyt leiriä tällä hetkellä, juuri kun kuutamo oli niin kirkas, ja palasivat takasin hyvään aikaan terveenä ja eheänä tuoden muassaan suuren kimpun puita. Nauroin Jim-Jim'ille ja kysyin häneltä oliko hän nähnyt jotain, ja hän vastasi, kyllä, kyllä hän näki; hän oli nähnyt kaksi suurta, keltaista silmää tuijottavan häneen erään pensaan takaa ja kuullut jonkun kuorsaavan.
Tarkemmin tutkien keltaiset silmät, ja kuorsaaminen tuskin olivat muuta kuin Jim-Jim'in vilkkaan mielikuvituksen tuotteita, enkä juuri ollut suurin levoton tästä peloittavasta raportista; vaan nähtyäni heidän laittavan tulta, menin aituuksen sisälle ja nukahdin rauhallisesti Harry'n viereen.
Muutaman tunnin jälestä heräsin hypähtäen pystyyn. En tiedä mikä minut herätti. Kuu oli laskeutunut tahi ainakin melkein peittynyt erämaan hiljaiseen horisonttiin, ainoastaan sen punainen reuna oli jäänyt näkyviin. Myös tuulen puuska oli herännyt ja ajelehti pitkin pilven kiiruhtavia reunoja kautta tähtirikkaan taivaan, ja yleensä yön tunnelmassa oli tapahtunut suuri muutos. Tutkien taivasta päätin olevan kaksi tuntia päivännousuun.
Härät, jotka tavan mukaan olivat sidotut skotlantilaisen vankkurin aisaan olivat hyvin levottomat — ne nuuskivat ja huokuivat yhtämittaa, nousivat ylös ja laskeutuivat alas taas, josta syystä heti epäilin niiden jotain vainuvan. Äkkiä huomasin mitä ne vainusivat, sillä viidenkymmenen kyynärän päässä meistä leijona karjui, ei kovaa, vaan kyllin äänekkäästi saadakseen sydämeni nousemaan kurkkuun.
Pharaoh nukkui vankkurin toisella puolella ja sen alla näin hänen nostavan päätään ja kuuntelevan.
"Leijona, Inkoos", hän kuiskasi, "leijona."
Jim-Jim myös hypähti ylös ja heikossa valossa taisin nähdä että hän oli kovin peloissaan.
Koska ajattelin että oli paras valmistautua arvaamattomiin tapahtumiin, käskin Pharaoh'n lisätä puita tuleen, ja herättää Harry'n, jonka tosiaan luulin voivan rauhallisesti nukkua tuomiopasuunan kaikuessa. Ensin oli hän vähän pelästynyt, vaan kohta asemamme jännittäväisyys kiihoitti häntä ja hän tuli aivan innokkaaksi saada nähdä hänen majesteettiaan vasten kasvoja. Otin sukkelan rihlapyssyni ja annoin Harrylle omansa — Westley Richardson alaskäännettäviä kolvia, hyvin mukava ase nuorukaiselle, kirkas ja sitäpaitsi hyvä tappamaan, ja niin sitten odotimme.
Pitkään aikaan ei mitään tapahtunut, ja minä rupesin jo ajattelemaan että olisi parasta paneutua uudestaan nukkumaan, kun äkkiä kuulin äänen enemmän yskinnän kuin karjunnan kaltaisen, noin kahdenkymmenen askeleen päässä aituuksesta. Kaikki katsoimme eteemme, vaan emme voineet mitään nähdä; ja niin seurasi toinen väliaika. Oli hyvin hermostuttavaa odottaa hyökkäystä, joka saattoi tapahtua joka neljännes tunti tai olla ihan tapahtumatta; ja vaikka olin vanha tottunut tänlaisissa tehtävissä, olin levoton Harry'n puolesta, sillä on kummallista mitenkä jonkun rakkaan olennon läsnäolo vaaran hetkenä kiihoittaa, ja tämä nyt minuakin hermostutti. Luulen, vaikka oli jotenkin kylmä, että hiki valui pitkin kasvojani ja tyynnyttääkseni ajatusteni juoksua pakoitin itseäni katsomaan koppakuoriaista, jota tulen valo näkyi kiinnittävän, ja joka istui sen ääressä ajatuksissaan hieroen tuntosarviaan toisen toistansa vastaan.
Yht'äkkiä koppakuoriainen teki aika hyppäyksen, niin että oli putoamisillaan päistikkaa tuleen, ja niin teimme kaikki — hyppäyksiä tarkoitan, eikä kumma lainkaan sillä suoraa päätä aituuksen alta kuului kamalin karjunta, joka sanalla sanoen saattoi skotlantilaiset vankkurit täräjämään ja seisahdutti hengitykseni.
Harry päästi huudahduksen, Jim-Jim ulvoi suun täydeltä, ja härkä raukat olivat niin kauhistuneet että tuskin pysyivät nahoissansa, vapisivat ja mylvivät surkeasti.
Yö oli nyt melkein täydellisesti pimeä, sillä kuu oli aivan laskeutunut ja pilvet olivat peittäneet tähdet, niin että ainoa valomme oli tuli, joka tällä hetkellä taas paloi kirkkaasti. Mutta kuten tiedätte on tulen valolla hyvin vaikea ampua, se on niin epävarma ja sitä paitsi tunkeutuu ainoastaan hyvin vähän pimeyteen, vaikka pimeän puolella oleva voi nähdä sen niin kaukaa.
Pian härät, seisottuaan hetken hiljaa, vainusivat leijonan ja tekivät niinkuin olin pelännyt — alkoivat raastaa ja repiä itsensä irti aisasta, johon olivat sidotut, ja syöksyivät hurjina erämaahan.
Leijonat tuntevat tämän härkien tavan, jotka minun luullakseni ovat tuhmimmat eläimet auringon alla, lammas on oikea Salomon niihin verraten; ei ole ollenkaan harvinaista että leijona asettuu senlaiseen asentoon että härkälauma tai valjakko vainuu hänet, katkasee hihnat ja syöksyy pensaikkoon. Sinne tultuaan ne tietysti pimeydessä ovat avuttomat; ja silloin leijona valitsee sen, josta enin pitää ja syö sen kaikessa rauhassa.
Niin, ympäri juoksivat kuusi härkäämme ja olivat vähällä polkea meidät kuoliaaksi hurjassa vauhdissaan, jos emme tosiaan olisi pikaisesti heittäytyneet tieltä, olisimme kuolleet heidän jalkoihinsa, tai ainakin pahasti vahingoittuneet. Vaan nyt oli Harry juossut tieltä ja Jim-Jim parka, joka oli jostain paikasta käsivarrestaan tarttunut aisaan, tuli lennätetyksi suoraan — aituuksen poikki, pudoten maahan sivulleni muutaman askeleen päähän.
Aisa meni poikki kovan painon alla. Jos se ei olisi taittunut, vaunut olisivat kaatuneet; vaan asian näin ollen härät, vaunut, vetonuorat, hihnat, taittunut aisa ja kaikki tyyni kaatui yhdessä sekamelskassa, ja oli näöltään kuin aukeamaton solmu.
Pari minuuttia tämä asian kanta sai minut unohtamaan leijonan, joka kaiken matkaansaattoi, ja sen ohella ihmettelin mitä kummaa oli nyt tekeminen, ja mitä tekisimme jos karja tunkeutuisi metsään ja eksyisi, sillä karja noin pelästyksissään laukkaa eteenpäin kuin hurjistunut, — vaan piakkoin kiireimmän kautta tulin kutsutuksi toimintaan.
Sillä tällä hetkellä äkkäsin tulen valossa jonkunlaisen keltaisen kiillon suuntautuvan ilman läpi meihin.
"Leijona! Leijona!" hoilotti Pharaoh, ja samassa suuri, nääntynyt naaras leijona nähtävästi puolihulluna nälästä, astui suoraan aituuksen keskelle, ja seisoi siellä savuisessa pimeydessä pieksäen häntäänsä ja ulvoen. Tartuin pyssyyni ja ammuin, vaan osaksi hämmennyksestä, osaksi mielenliikutuksesta ja epävarman valon tähden hairahduin ja melkein ammuin Pharaoh'oon. Rihlapyssyn valo valaisi vahvasti koko näytelmän, ja voin vakuuttaa teille että se oli raivokas — härkien temmeltävä joukko pyöri vaunujen ympäri senlaisessa sekamelskassa, että heidän päänsä näyttivät kasvavan heidän takaruumiistaan ja sarvet tunkeutuvan ulos selästä; Jim-Jim etualalla, jonne härät olivat hänet heittäneet hurjassa juoksussaan, ojenteli itseään kauhistuksissaan; ja taulun keskustana suuri, nääntynyt leijona mulkoellen ympärilleen nälkäisillä keltaisilla silmillään, ulvoen ja ulisten ikäänkuin hän mielessään miettisi mitä tehdä.
Kauan ei se kumminkaan miettinyt, sillä juurikuin liekki oli sammunut ja ennenkun ennätin ampua uudestaan se hyppäsi ilkeästi läähättäen Jim-Jim raukan päälle.
Kuulin onnettoman pojan huutavan ja melkein samassa silmänräpäyksessä näin hänen jalkansa heilautettavan ilmaan. Leijona oli tarttunut hänen niskaansa ja äkkinäisellä nytkäyksellä heittänyt hänen ruumiinsa selkänsä yli, niin että jalat riippuivat toisella puolella. [Tiedän erään leijonan, joka kantoi kaksivuotiaan härän neljä jalkaa korkean kivisen vallin yli tällä lailla, ja vielä peninkulman päähän metsään sen taakse. Se tuli sitten myrkytetyksi strykniinistä, jota oli pantu härän vatsaan, ja minulla on vieläkin sen kynnet.]
Sitten ilman vähintäkään epäilystä ja nähtävästi ilman mitään vaikeutta, se raivasi itselleen tien aituuksen alta, ja kantaen Jim-Jim parkaa katosi pimeyteen kylpypaikkaan päin, josta jo olen kertonut.
Me nousimme pystyyn aivan hurjina pelosta ja kauhusta, ja syöksimme raivokkaasti sen jälkeen, ampuen umpimähkään laukauksia, siinä toivossa että se niitten pelosta jättäisi saaliinsa, mutta emme nähneet emmekä kuulleet mitään. Leijona oli kadonnut pimeyteen ottaen Jim-Jim'in mukaansa, ja heitä seurata päivän valkenemiseen olisi ollut hurjuutta. Antautuisimme vaan vaaralle alttiiksi ja joutuisimme saman kohtalon alaisiksi.
Niin hiivimme vavahtavalla ja raskaalla sydämellä takasin leiriimme ja istuuduimme odottamaan päivänvaloa, johon tuskin enään oli tuntiakaan. Oli kerrassaan hyödytöntä hakea härkiäkään sitä ennen, istumme siis vaan ihmettelemässä, mitenkä taisi niin käydä että Jim-Jim otettiin ja me toiset jäimme, ja koetimme vielä toivoa että palvelija parkamme armollisesti pelastuisi. Vihdoin heikko valo häämöitti kuin kummitus metsän kaltevalla rannalla ja pilkoitti härkien sotkeutuneilla sarvilla, kalpeina ja peloissamme läksimme selvittämään näitä ennenkun päivä niin valkenisi että voisimme lähteä leijonata ajamaan, joka oli vienyt Jim-Jim'in. Vaan täällä odotti meitä uusi levottomuus, sillä kun vihdoin äärettömällä vaivalla olimme saaneet avuttomat elukat irti, tulimme huomaamaan että yksi paraista oli hyvin kipeä. Siitä ei epäilystäkään, se seisoi heikosti, jalat hajallaan ja pää riippui alhaalla. Sillä oli punatauti, olin varma siitä. Härkä se aina on syypäänä kaikkiin suurimpiin vaikeuksiin matkoilla Etelä-Afrikassa. Se on neekeriä lukuun ottamatta ärsyttävin eläin maailmassa. Sen ruumiinrakennus on heikko, eikä se koskaan laiminlyö tilaisuutta sairastua johonkin salaperäiseen tautiin. Se laihtuu pienemmästäkin suuttumuksesta, ja kuolee nälkään pelkästä ilkeydestä; jota vastoin sen suurimpana ilona on kieltäytyä vetämästä, kun se viihtyy hyvin jonkun virran luona, tai vaununpyörä tarttuu liejuiseen kuoppaan. Aja sillä muutama peninkulma huonoa tietä ja sinä näet että sillä on haava jalassa; päästä se syömään laitumelle ja sinä huomaat että se on juossut tiehensä, tai jos se ei ole sitä tehnyt, on se häijy tahallisesti syönyt "tulpaania" ja myrkyttänyt itseään. Aina ovat asiat jotenkin hullusti sen suhteen. Härkä on järjetön luontokappale. Esimerkkinä sen tavallisesta käytöksestä on sairastuminen — ja luultavasti punatautiin, juuri kuin leijona on tempaissut sen paimenen pois. Sitäpä olisin voinut odottaakin, ja siksipä en ollut pettynyt, enkä hämmästynyt.
No niin, ei auttanut tässä itkeminenkään, vaikka melkein olin sillä tuulella, sillä jos tällä yhdellä oli punatauti, oli luultavasti toisillakin, vaikka olin ostanut ne "karaistuna" s.o. koeteltuna senlaisia tauteja kuin punatautia ja keuhkotautia vastaan. Ajan pitkään sitä karaistuu tänlaisten asiain suhteen Etelä-Afrikassa, sillä epäilen että missään muualla maailmassa on eläinten hukka niin suuri kuin siellä.
Otin rihlapyssyni ja käskien Harry'n seurata itseäni, (sillä meidän oli jättäminen Pharaoh'n valvomaan härkiä, Pharaoh'n laihaa karjaa, kuten niitä kutsuin), syöksin katsomaan jos ei voisi löytää jotain Jim-Jim'iin kuuluvaa. Maaperä pienen leirimme ympärillä oli kovaa ja kallioista, emmekä voineet nähdä mitään jälkiä leijonasta, vaikka ihan aituuksen ulkopuolella huomasimme pari pisaraa verta. Noin kolmensadan kyynärän päässä leiristä vähän oikealle, oli maatilkka jossa kasvoi sokuripensaita ja tavallisia mimosapuita, ja tänne minä suuntasin, ajatellen että leijona varmaan oli tarttunut täällä saaliiseensa nielastakseen sen. Pujottelimme pitkän ruohikon läpi, joka oli taipunut alas märän kasteen painosta. Kahdessa minuutissa olimme läpimärät aina reiteen asti, ikäänkuin olisimme vedessä kahlanneet. Pääsimme sentään pensaikkoon, ja aamun harmaassa valossa me varovasti ja hiljaa tunkeusimme sinne. Oli hyvin pimeätä puitten alla, sillä aurinko ei vielä ollut noussut, kuljimme siis suurimmalla huolella peläten joka hetki töyttäävämme leijonaan Jim-Jim paran luita nuolemassa. Mutta mitään leijonaa emme voineet nähdä, ja mitä Jim-Jim'im tulee ei hänestä löytynyt edes sormenniveltä, Siis tänne he eivät olleet tulleet.
Pujotellen pensaitten läpi haimme jokaisen mahdollisen paikan, vaan samalla tuloksella.
"Epäilen että se on kantanut hänet suoraa päätä pois", sanoin viimein synkästi. "Kaikessa tapauksessa hän nyt on kuollut, niin että Jumala olkoon hänelle armollinen, me emme voi häntä auttaa. Mitä nyt tehdä?"
"Minusta olisi parempi mennä peseytymään lammikkoon ja sitten palata jotain syömään. Olen likanen", sanoi Harry.
Tämä oli käytännöllinen joskin jotenkin tunteeton neuvo. Ainakin minuun vaikutti tunteettomasti puhua kylpemisestä, kun Jim-Jim parka niin vast'ikään oli tullut syödyksi. Mutta en kuitenkaan antautunut tunteilleni, siis menimme sille kauniille paikalle, jonka jo olen kuvannut. Minä saavutin sen ensiksi kavuten alas sananjalkaista töyryä. Sitten käännyin ympäri ja syöksyin takasin kimakasti kirkaisten, sillä melkein jalkaini alta kuului kauhistuttavin murina.
Olin melkein astunut kivipaadella nukkuvan leijonan selälle: samalla kivellä meidän oli tapana pyyhkiä itseämme kylvyn jälkeen. Nuristen ja möristen, ennenkun taisin mitään tehdä, ennenkun edes ehdin pyssyni virittää, se oli laukannut kristallisen lammikon yli ja katosi töyryn toiselle puolelle. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä, pikaisesti kuin ajatus.
Se oli nukkunut kivilevyllä, ja oi, kauhistus! mikä lepäsi sen vieressä? Jim-Jim raukan veriset jäännökset verellä tahratulla kalliolla.
"Oi! isä, isä!" huusi Harry; "katso veteen!"
Katsoin. Siellä uiskenteli miellyttävän, tyynen lammikon keskellä Jim-Jim'in pää. Leijona oli purrut sen suoraan poikki, ja se oli vyörynyt alas kaltevata kalliota veteen.