Tarina kolmesta leijonasta

by H. Rider Haggard

III LUKU.

Emme enään milloinkaan kylpeneet tässä lammikossa; minä en ainakaan puolestani koskaan voinut katsella sen rauhallista pintaa huojuvien sananjalkain reunustamana, ajattelematta kamalata päätä, joka pyöri ja kellui ja keikkui pois veteen, kun koetimme sitä ottaa kiinni.

Jim-Jim raukka! Me kaivoimme hänen jäännöksensä, joita ei ollut paljon, vanhassa leipäsäkissä maahan, ja vaikka hänen eläessään hänen hyveensä eivät olleet suuret, olimme nyt kun hän oli poissa melkein itkussa hänen tähtensä. Harry todella itkikin hillittömästi; Pharaoh mutisi jotain hyvin rumaa zulun kielellä ja minä tein hiljaa pienen lupauksen itselleni saattavani leijonan pois päiviltä jos vaan suinkin voisin, ennen kahden vuorokauden kuluttua.

Niin, me siis hautasimme hänet, ja siinä hän lepäsi leipäsäkissä (jota en oikein mielelläni antanut sillä se oli ainoamme), jossa eivät leijonat häntä enään häirinneet — mahdollisesti hyenat, jos ne luulevat sen maksavan vaivaa. Kaikessa tapauksessa ei hän siitä tiedä; ja niin loppuu kertomus Jim-Jim'istä.

Kysymys oli nyt ratkaistava mitenkä saada murhaaja pauloihin. Tiesin että se kyllä palaisi nälän sitä ahdistaessa, mutta en tiennyt milloinka se tapahtuisi. Se oli jättänyt niin vähän Jim-Jim'istä jälelle, että tuskin luulin sen tulevan ensi yönä, jos ei sillä ollut poikasia. Lisäksi tiesin että ei olisi viisasta jättää sen tuloa sattuman varaan, siis aloimme tehdä pieniä valmistuksia. Ensimäiseksi varustimme aituuksen pensaisen töyrään, laahaten suuren määrän piikkipuun latvoja kokoon, asetimme ne toistensa päälle siten että piikit tulivat ulospäin. Jim-Jimin kohtalon jälkeen tämä varovaisuus näytti hyvin välttämättömältä, sillä kuten Kafferit sanovat, johon yksi pukki harppaa, sinne toinenkin seuraa, saatikka sitten senlainen eläin kuin leijona, joka on tunnettu niin toimivaksi ja voimakkaaksi. Ja nyt tuli toinen kysymys, kysymys kuinka saisimme leijonan viekoitelluksi palaamaan? Leijonilla on omituinen taito ilmestyä aivan odottamatta, ja tahallaan pysyytyä poissa kun niiden läsnäoloa halutaan. Tietysti oli mahdollista jos sille Jim-Jim oli mieluinen, että se tulisi takasin katsomaan vieläkö hänen sisälmyksiään löytyisi, mutta siihen ei voinut luottaa.

Harry, joka kuten sanoin oli tavattoman käytännöllinen poika, kehoitti Pharaoh'ta menemään aituuksen ulkopuolelle kuutamoon istumaan jonkinlaiseksi syötiksi, vakuuttaen hänelle ett'ei hänellä ollut mitään pelon syytä, me tietysti tappaisimme leijonan, ennenkun tämä tappaisi hänet. Pharaoh ei kumminkaan, kumma kyllä, näkynyt pitävän tästä kehoituksesta. Hän läksi kuitenkin, hyvin suuttuneena Harryyn, joka oli tämän keksinyt.

Vaan nytpä minulle johtui mieleen jotain.

"Jupiterin nimessä!" sanoin, "onhan meillä sairas härkä. Se kuolee ennemmin tai myöhemmin, yhtä hyvin voi se olla meille hyödyksi."

No niin, noin kolmenkymmenen askeleen päässä meidän aituuksestamme, katsellessa alas kukkulalta virtaan päin, oli puun kanto, johon salama oli iskenyt monta vuotta takaperin, se oli kahden pensasryhmän välillä, jotka seisoivat erikseen noin viidentoista askeleen päässä siitä. Tähän oli hyvä sitoa härkä; siis vähän ennen auringonlaskua sairas eläinraukka talutettiin paikalle ja sidottiin sen vähääkään aavistamatta mistä syystä; ja me aloimme pitkän yötsymme, tällä kertaa ilman tulta, sillä tarkoituksemme oli houkutella leijonaa peloittamatta sitä.

Tuntikausia odotimme, pitäen itseämme valveilla nipistämällä toinen toisiamme, ja ohimennen sanoen on vallan merkillistä kuinka erilainen mielipide nipistäjällä ja nipistetyllä voi olla nipistyksen voimasta — mutta ei mitään leijonaa kuulunut. — Kuu nousi, laskeutui, viimein se meni levolle ja pimeys nielasi maan, vaan mikään leijona ei tullut meitä nielemään. Odotimme aamun valkenemiseen, emmekä uskaltaneet mennä levolle, vaan viimein monta pahaa ajatusta mielessä, koetimme nukahtaa niin hyvin kuin mahdollista, vaan huonoa se oli.

Aamulla menimme ampumaan, ei halusta eikä kutsumuksesta, olimme liian alakuloiset ja väsyneet, mutta meillä ei ollut enään ruokaa. Runsaasti kolme tuntia vaelsimme paahtavassa päivänpaisteessa etsien jotain tapettavaa, mutta ilman minkäänlaisia seurauksia. Jostain tuntemattomasta syystä metsänriista oli hyvin harvassa tällä kohdalla, vaikka ollessani täällä kaksi vuotta takaperin, täällä löytyi kaikkia suuria metsäeläimiä sarvikuonoa ja elefanttia lukuunottamatta, erittäin ylellisesti. Nyt kuljeskeli täällä ainoastaan leijonia ja luulen että ne olivat niin rohkeita ja julmia syystä että metsänriista, josta ne elävät oli ajaksi loppunut. Yleisenä sääntönä mainitaan että leijona on kylläkin ystävällinen eläin jos saa olla rauhassa, mutta nälkäinen leijona on yhtä vaarallinen kuin nälkäinen ihminen. Kuulee paljon erilaisia mielipiteitä leijonan urhoollisuudesta, mutta minun kokemukseni mukaan se hyvin paljon riippuu sen vatsasta. Nälkäinen leijona ei väisty leikin vuoksi, jota vastoin kylläinen pakenee hyvinkin pientä kuritusta.

Tavoittelimme kaikkialla, vaan emme mitään nähneet; ja viimein täydellisesti uupuneina ja pahalla tuulella käännyimme paluumatkalle, astuen äkkijyrkän kukkulan poikki. Juuri kulkiessamme vuorenselänteen yli, seisahduin, sillä noin kuudensadan kyynärän päässä minusta vasempaan, näin ylevän antiloopin (Strepsiceros kudu), joka kohotti kauniit, koukeroiset sarvensa ylös taivaan vienoa sineä kohti. Näin pitkältäkin, sillä kuten muistanette ovat silmäni hyvin tarkat, taisin selvästi nähdä valkoiset juovat sen sivulla valon siihen langetessa, ja sen suuret, terävät korvat värähtivät hyönteisten niitä kiusatessa.

No niin, vaan kuinka saavuttaisimme sen? Olisi ollut naurettavaa koettaa ampua niin pitkän välimatkan päästä, ja sitäpaitsi sekä maa että tuuli soveltui hyvin huonosti salametsästykselle. Ainoa mahdollisuus oli palata ainakin peninkulman verran, ja ilmestyä toiselle puolen antiloopia. Kutsuin Harry'n luokseni ja ilmoitin hänelle mikä minusta oli viisainta, kun äkkiä ilman vähääkään viivykettä, koodoo pelasti meidät enemmästä hämmingistä syöksyen äkkiä alas kukkulata kuin lentävä raketti. En tiennyt mikä sitä oli peloittanut, ainakaan emme me. Ehkä jokin hyena tai leopardi — tiikeri kuten me sitä siellä nimitimme — oli tuota pikaa näyttäytynyt; oli miten oli, pois se meni, enkä milloinkaan ole nähnyt metsäkauriin liikkuvan sukkelammin. Pelkään että unohdin Harry'n läsnäolon ja käytin karkeata puhetapaa, vaan minulla oli tosiaankin lieventäviä asianhaaroja. Harry seisoi katsellen kauniin eläimen juoksua. Yht'äkkiä se hävisi pensasten taakse uudestaan ilmestyäkseen viidensadan askeleen päässä meistä; verrattain samalla korkeudella. Sen siinä hyppiessä satuin katsomaan Harryyn päin, ja huomasin ällistyen että hän oli kohottanut pyssynsä olalleen.

"Sinä nuori aasi!" huudahdin, "et suinkaan vaan aikone" — ja juuri tällä hetkellä pyssy pamahti.

Minkä sitten näin on tavallaan merkillisintä mitä olen nähnyt metsästysajallani. Antiloopi oli hypähtänyt pystyyn ja harpannut kivikasan yli, etujalat koukussa ruumista vastaan. Yht'äkkiä ojentuivat jalat suonenvedontapaisesti ja se putosi jalkainsa päälle niitten jälleen letkahtaessa kokoon.

Alas putosi ylevä kauris, alas päälleen. Hetken aikaa näytti kuin olisi se seisonut sarvillaan, takajalat korkealla ilmassa, ja sitten se kaatui ja lepäsi hiljaa.

"Suuri Jumala!" sanoin, "sinä olet sattunut siihen! Se on kuollut!"

Harry oli ääneti, hän tuijotti vaan kauhistuneena senlaista ihmettä, enkä minäkään koskaan ole nähnyt moista kamalata onnen potkausta. Mieskin, mitä sitten poika, saattaisi ampua tuhatta senlaista laukausta osaamatta esineeseen, joka, huomatkaa se, juoksi ja laukkasi kallioitten yli viisiäsatoja kyynäriä; ja tässä tämä poikanen yhdellä pamauksella ainoastaan vaistoonsa luottaen, sillä hän ei tähdännyt — oli kaatanut kauriin maahan kuolleena. En tehnyt sen enempiä muistutuksia, sillä hetki oli liian juhlallinen, johdin vaan askeleemme paikalle, jossa kauris makasi. Siinä se lepäsi kauniisti ja hiljaan; ja tuossa, puolivälissä niskasta alaspäin oli pieni, sievä reikä. Luoti oli lävistänyt selkäytimen, mennen suoraan selkänikaman läpi ja ulos toiselta puolelta.

Oli jo ilta, kun leikattuamme niin paljon parasta ravintoa kauriista kuin saatoimme kantaa ja sidottuamme punaisen nenäliinan ja muutamia ruohotupsuja sen koukeroisiin sarviin, (jotka sivumennen sanoen lienevät olleet lähes viisi jalkaa pitkät), varjellaksemme sitä shakaaleilta ja korppikotkilta, palasimme lopullisesti leiriin tapaamaan Pharaoh'ta, joka oli hyvin huolissaan poissaolostamme, ja vastaanotti meidät sillä hauskalla sanomalla että toinen härkä oli kipeä. Vaan ei tämäkään kauhea uutinen voinut murtaa Harry'n ylpeyttä. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, minä tosiaankin luulen että hän sisimmässä sydämessään luki kauriin kuoleman oman taitavuutensa ansioksi. Vaikka poika oli kylläkin aimo ampuja, oli se kumminkin naurettavaa, ja sanoinkin sen hänelle suoraan.

Lopetettuamme iltasemme, kauriin paistin (joka olisi ollut parempi jos kauris olisi ollut vähän nuorempi) rupesimme jälleen odottamaan Jim-Jim'in murhaajaa. Päätimme taas asettaa onnettoman härän, joka nyt veti viimeistä virttään, syötiksi, vaikka tuskin kykeni jaloillaan seisomaan. Pharaoh kertoi sen kaiken iltapäivää käyneen ympäri kehässä kuten nautaeläimet punataudin viimeisessä asteessa tavallisesti tekevät. Nyt se oli paikallaan ja heilutti alasvaipunutta päätään edestakasin. Me siis sidoimme sen puunkantoon kuten edellisenä yönä, tietäen että jollei leijona tapa sitä, se muutenkin kuolee ennen aamua. Vieläpä pelkäsin sen heti kuolevan, jossa tapauksessa siitä ei olisi ollut suurin hyötyä syöttinä, sillä leijona on urheilijaeläin, ja jos se ei ole kovin nälkäinen, se yleensä mieluimmin teurastaa itse ateriansa, vaikka kerran tapettuansa saaliin se palaa takasin sen luo yhä uudestaan.

Niin me siis istuimme kuten edellisenä iltana, tunti toisensa perästä, kunnes Harry viimein vaipui raskaasen uneen, ja minäkin vaikka olen tottunut tämänkaltaisiin tapahtumiin, taisin tuskin pitää silmiäni auki. Olin tosiaan juuri torkahtamaisillani kun Pharaoh antoi minulle tuuppauksen.

"Kuulkaa!" hän kuiskasi.

Olin tuokiossa hereillä ja kuuntelin voimaini takaa. Pensaskimpusta, joka oli oikealla ukkosenlyömästä kannosta, johon sairas härkä oli sidottu, kuului heikko, jyskäävä ääni, joka heti uudistui. Jotain liikkui siellä heikosti ja tuskin kuuluvasti, vaikka yön syvässä hiljaisuudessa jokainen ääni tuntuu kovalta.

Herätin Harry'n, joka paikalla sanoi: "missä se on? missä se on?" ja alkoi hosua pyssyllään sillä tavalla että härät ja me olimme suuremmassa vaarassa kuin mikään leijona.

"Ole vaiti!" kuiskasin raivoissani; ja niin sanoessani kuului matala ja ilkeä murina ja pensastosta hohti keltainen valo. Sairas luontokappale parka päästi jonkinlaisen ähkinän, hoiperteli ja alkoi vavista; taisin selvästi nähdä sen kuutamossa, joka nyt paistoi hyvin kirkkaasti, ja tunsin itseni raakalaiseksi saatettuani onnettoman eläimen senlaiseen kuolonkamppailukseen, joka nyt epäilemättä sitä odotti. Leijona, sillä se se oli, liikkui niin nopeasti ett'emme voineet edes sen liikkeitä eroittaa, vielä vähemmin ampua. Yöllä tosiaankin on aivan turhaa koettaa ampua, ellei esine ole hyvin lähellä ja seiso aivan hiljaa, sitä paitsi valo on niin pettävä ja on niin vaikeata katsella eteenpäin, että paras ampujakin useammin hairahtuu kun osuu.

"Kyllä se pian tulee takasin", sanoin, "katsele, mutta taivaan tähden elä ammu ennenkun minä käsken."

Tuskin sain nämä sanat sanotuksi kun se jo tuli, ja meni taas härän ohi koskematta siihen.

"Mitä ihmettä se aikoo tehdä?" kuiskasi Harry.

"Leikkiä sen kanssa kuten kissa hiiren kanssa, epäilen. Kyllä se kohta sen tappaa."

Niin puhuessani leijona vielä kerran vilahti pensaasta, ja tällä kertaa se hyppäsi suoraan vapisevan, kuolemaan tuomitun härän yli. Oli komeata katsella sen harppausta, se oli kuin temppu, jonka se on oppinut.

"Luulen että se on karannut sirkuksesta", kuiskasi Harry; "on hauskaa katsella sen harppauksia!"

En sanonut mitään, mutta ajattelin itsekseni että jos niin olikin, ei herra Harry voinut arvostella sitä.

Seurasi nyt pitkä väliaika; rupesin jo epäilemään sen menneen tiehensä, kun äkkiä se taas ilmestyi, ja mahtavalla hyppäyksellä tuli suoraan härän luo, tarttuen siihen käpälällään kauheasti ulvoen.

Härkä kyykistyi alas ja makasi maassa heikosti potkien. Leijona taivutti julmannäköisen päänsä ja kovalla tyytyväisyyden murinalla kaivoi pitkät, valkoiset hampaansa kuolevan eläimen kurkkuun. Nostaessaan turpaansa jälleen, oli se ihan verinen. Se seisoi vinosti meitä vastaan, nuollen verisiä leukapieliään ja päästäen jonkinlaisen mylvivän äänen.

"Nyt on aikamme tullut", kuiskasin, "ammu minun jälkeeni."

Ammuin niin hyvin kuin taisin, mutta Harry sen sijaan että olisi odottanut kuten käskin, ampui ennen minua, ja se tietysti minua kiirehti. Savun haihduttua olin ihastunut nähdessäni leijonan vyöryvän maassa härän ruumiin takana, joka peitti hänet niin kokonaan, ettemme voineet uudestaan ampua tehdäksemme lopun hänen päivistään.

"Se on valmis! se on kuollut, se keltainen paholainen!" kirkui Pharaoh voiton riemulla; ja samassa hetkessä leijona suonenvedontapaisella liikkeellä puoleksi vyöri, puoleksi hyppäsi tiheään pensastoon oikealla puolella. Ammuin sen jälkeen sen mennessä, vaan en osunut siihen sittenkään. Ainakin se pääsi pensastoon turvaan, ja sinne kerran päästyään alkoi kiljua niin kauhistuttavasti ett'en ennen moista ole kuullut. Se vinkui ja huusi tuskasta, ja sitten purkaantui oikeaan ulinaan niin että koko paikkakunta tärisi.

"No niin", sanoin, "meidän täytyy antaa sen kiljua, olisi hurjuutta tunkeutua yöllä sen jälkeen pensastoon."

Samassa hämmästyksekseni ja kauhukseni, kuului vastaava ulina virran puolelta ja vielä toinen pensaston takaa. Nähtävästi oli vieläkin leijonia ympärillämme. Haavoittunut peto enensi ponnistuksiaan kutsuakseen, kuten luulen toiset avukseen. Ja ne myös tulivat, sillä viiden minuutin kuluttua vilahtaen aitauksemme pensaitten takaa, näimme komean leijonan hyppivän meihin päin pitkän tamboukiruohon läpi, joka kuutamossa oli aivan tuleentunen ohran näköistä. Suurilla harppauksilla se tuli, ja kaunista oli sitä katsella. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä se seisahtui hiljaa aukealla paikalla ja karjui, naaras leijona karjui vastaan, vielä kuului kolmas karjunta, ja suuri mustaharjanen leijona astui verkalleen, majesteetillisesti esiin yhtyen numero kahteen, ja nyt minä todella aloin täydellisesti oivaltaa mitä härkä oli mahtanut läpikäydä.

"Nyt, Harry", kuiskasin, "mitä hyvänsä teetkin, elä ammu, se on liian rohkeata. Jos ne jättävät meidät rauhaan, anna niitten olla."

No niin, pariskunta marssi pensastoon, jossa haavoittunut leijona nyt ulvoi kahta kiivaammin ja kaikki kolme alkoivat murista ja morata yhdessä. Sitten kuitenkin naaras lakkasi ulvomasta, ja molemmat toiset tulivat ulos taas, mustaharjanen ensiksi — tutkiakseen ympäristöä kuten luulen, ja käveli härän ruumiin luo nuuskien sitä.

"Sepä vasta olisi laukaus!" kuiskasi Harry, joka vapisi jännityksestä.

"Kyllä, kyllä", vastasin, "mutta elä ammu, ne karkaavat kaikki kimppuumme."

Harry ei sanonut mitään, mutta lieneekö se ollut nuoruuden luonnollista kiivautta, vai ehkä puhdasta uhkarohkeutta ja pahankurisuutta en voi sanoa, koska en milloinkaan ole saanut häneltä tyydyttävää selitystä; oli miten oli, sanaakaan sanomatta, varoittamatta, tai lukuunottamatta neuvojani, kohotti hän Westley Richards'iaan ja ampui mustaharjasta leijonaa, osuen sitä keveästi kylkeen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä loukattu eläin päästi hirvittävän karjunnan. Se mulkoili ympärilleen ja ulvoi tuskasta, sillä se oli pahasti vahingoittunut; ja sitten ennenkun olin voinut päästä selville mitä tehdä, suuri mustaharjanen peto, selvästi tietymätönnä tuskansa syystä, harppasi suoraan kumppaninsa kurkkuun, jonka syyksi se nähtävästi laski onnettomuutensa. Oli omituista katsella toisen leijonan silminnähtävää pelästystä tästä arvaamattomasta hyökkäyksestä. Kumoon se kaatui pahasti murahtaen, ja sen päälle karkasi mustaharjanen hirviö ja alkoi raastaa sitä. Tämä lopullisesti herätti keltaharjasen leijonan tuntoihinsa ja se kohosi pystyyn komeasti. Jaloillensa se nousi ja kamalasti karjuen ja ulvoen painiskeli vastustajansa kanssa. Ja nyt seurasi puistattava näky. Sinä tiedät kuinka kiihoittavaa on nähdä kahden suuren koiran taistelevan. Vaan koko satanen koiria ei olisi voinut näyttää puoleksikaan niin julmalta kuin nämä kaksi petoa jotka vyöryivät ja ulvoivat ja repivät toisiaan kauheassa raivossa. Ne tarttuivat toisiinsa, repivät toistensa kurkkua kunnes karva lähti tukuttain, ja punainen veri virtaili alas niitten keltaista nahkaa. Oli valtavaa ja ihmeellistä nähdä näiden suurien kissojen rääkkäävän toisiaan hurjalla ja villillä voimallaan, tehden yön kammoittavaksi sydäntä pöyristävällä karjunnallaan. Olipa suurenmoinenkin tämä kamppailu. Jonkun aikaa oli mahdotonta sanoa kuka suoriutuisi paremmin siitä, vaan viimein näin että mustaharjanen leijona, vaikka vähän suurempi, oli heikompi. Luulen melkein että haava sen kyljessä lamautti sitä. Ainakin se alkoi olla alikynnessä, joka olikin sille oikein, koska se oli päällekarkaajana. Kuitenkin tunsin sääliä sitä kohtaan, sillä se oli taistellut komean taistelun. Vastustaja tarttui lopullisesti sitä kurkkuun, ja repien ja raastaen sitä mielensä mukaan, alkoi ravistaa henkeä siitä. Yhtämittaa ne kellahtivat maahan yhdessä, mutta keltanen ei vaan päästänyt kouristustansa, ja viimein musta raukka raukesi, sen henki kulki kovasti kuorsaten ja näytti korahtelevan sieramissa, sitten se aukasi suunsa, ulisi heikosti, värähti ja kuoli.

Ollessaan ihan varma että voitto oli hänen, keltanen irroitti kyntensä ja nuuski kaatunutta vihollistaan. Sitten se nuoli kuolleen leijonan silmiä ja asettaen etukäpälänsä ruumiin päälle, kohotti pilviin voittolaulunsa, joka vyöryen ja kajahtaen täytti yön pimentämät paikat äänensä majesteetilla. Ja nyt minä sekaannuin asiaan. Tähdäten tarkasti sen ruumiin keskustaan että erehdyksen sattuessa olisi tarpeeksi pitkä välimatka, ammuin ja lähetin luodin suoraan sen lävitse; alas se kellahti mahtavan vastustajansa ruumiin päälle.

Tämän jälkeen, ja peräti tyytyväisinä urotyöhömme, nukuimme rauhallisina aamuun asti, jättäen Pharaoh'n vahtimaan, jos sattuisi vielä toisten leijonain mieleen tulla meitä häiritsemään.

Aurinko oli jo korkealla meidän noustessamme, ja menimme varovasti — ainoastaan Pharaoh ja minä sillä en antanut Harryn tulla mukaan — katsomaan emmekö löytäisi haavoitetun leijonan jälkiä. Se oli lopettanut ulvontansa heti toisten saapuessa, eikä ollut hiiskahtanut sen jälkeen, josta päätimme että se luultavasti oli kuollut. Minulla oli pyssy mukanani, jota vastoin Pharaoh, jonka kädessä rihlapyssy oli vaarallinen ase — hänen kumppanilleen, oli kirves. Matkallamme pysähdyimme katselemaan kuolleita leijonia. Ne olivat komeita eläimiä molemmat, mutta nahka oli täydellisesti turmeltunut kauheassa keskinäisessä tappelussa ja se oli suuri vahinko.

Sitten seurasimme haavoittuneen leijonan verisiä jälkiä pensastoon, jonne se oli vetäytynyt pakoon. Minun tarvinnee tuskin sanoa että teimme sen suurimmalla varovaisuudella; sillä minua ei yritys ollenkaan miellyttänyt, mutta tein sen kumminkin tietäen että se oli välttämätöntä ja että pensasto ei ollut paksu. No niin, siinä seisoimme pysyen niin kaukana puista kuin mahdollista hakien ja katsoen ympärillemme, mutta leijonaa emme nähneet, vaikka näimme yltäkyllin verta.

"Se on mennyt jonnekin kuolemaan, Pharaoh", sanoin zululaiselle.

"Niin on tehnyt, inkoos" (päällikkö), hän vastasi, "kyllä se varmaankin on mennyt tiehensä."

Tuskin sai hän nämä sanat suustansa, kun kuulin hirveän ulinan, ja kääntyen ympäri näin leijonan ilmestyvän pensaston keskustasta ihan Pharaoh'n takaa, johon se oli tykertynyt. Pystyyn se nousi takajaloilleen ja siinä näin että yksi sen etukäpälistä oli taittunut lähellä lapaa, sillä se riippui raskaasti alas. Pystyyn se nousi suoraan Pharaoh'ta kohti, nostaen haavoittunutta jalkaansa pyyhkäistäkseen hänet maahan. Ja sitten ennenkun ennätin kääntää pyssyäni tai ryhtyä mihinkään, zululainen teki hyvin näppärän ja urhoollisen tempun. Käsittäen oman vaarallisen asemansa, hän hyppäsi toiselle puolelle, ja heiluttaen raskasta kirvestänsä päänsä ympäri, työnsi sen suoraan pedon kylkeen, särki selkänikaman ja tappoi sen silmänräpäyksessä. Oli ihmeellistä nähdä sen vaipuvan läjään kuin tyhjän säkin.

"Kunniani kautta Pharaoh", sanoin, "tämä oli hyvin tehty ja paikallaan."

"Niinpä niin", hän vastasi naurahtaen, "se oli hyvä isku, Inkoos.
Jim-Jim nukkuu paremmin nyt."

Sitten kutsuen Harryn luoksemme, tutkimme leijonaa. Se oli vanha, päättäen sen kuluneista hampaista, eikä kovin suuri, mutta paksu, ja mahtoi olla tavattoman sitkeä elettyään niin kauan niin haavoittuneena; sillä paitsi sitä että lapa oli murtunut, oli pyssyni tehnyt niin suuren kolon sen ruumiiseen, että nyrkki olisi mahtunut siihen.

Niin, tämä on tarina Jim-Jim raukan kuolemasta ja mitenkä sen kostimme, ja se on jotenkin hauska tavallaan, leijonain taistelun vuoksi, jonka kaltaista en ole koskaan kokenut, ja kumminkin tunnen jotakuinkin leijonat ja niiden tavat.

"Ja mitenkä pääsitte takasin Pilgrim's Best'iin?" kysyin metsästäjä
Quatermain'ilta hänen lopetettuaan juttunsa.

"Oi, meillä oli aika homma", hän vastasi.

"Toinen sairas härkä kuoli ja vielä kolmaskin, ja niin jatkoimme matkaamme parhaamme mukaan kolmen yksisarvisen elukan kanssa ajaen niitä takaapäin. Matkustimme noin neljä peninkulmaa päivässä, ja matka kesti lähes kuukauden, viimeisen viikon kuluessa näimme suorastaan nälkää."

"Huomaan", sanoin, "että useammat teidän seikkailustanne loppuvat onnettomasti tavalla tai toisella, ja vielä menette niitä jatkamaan, se tuntuu vähän oudolta."

"Niin, vaan uskallanpa sanoa että puoli viehätystä oli vaaroissa ja onnettomuuksissa, joskin sillä hetkellä olivat kauheat. Eivätkä kaikki olleetkaan onnettomat. Joskus, jos tahdotte, kerron teille jutun, joka oli aivan vastakohtainen, sillä siinä voitin neljätuhatta puntaa, ja näin niin paljon kaunista ja suurenmoista että moni metsästäjä minua kadehtisi, mutta nyt on myöhä ja sitä paitsi olen kyllästynyt puhumaan itsestäni. Hyvää yötä."

End of Project Gutenberg's Tarina kolmesta leijonasta, by H. Rider Haggard