III. LEMMEN MUISTOJA JA TARINOITA
Valitus
Pois, pois!
Hiljaa
Keinussa
Kultaansa ikävöivä rannalla
Petetty poika
Lempiväiset
Nämä runot
Elämää syvästi tuntevan sydämen tunnelmat, siinä muodossa, johon ne tri A.V. Forsman on kohennellut, ansaitsevat, minun ymmärtääkseni, julkisuutta ja onnistuneimmat niistä kohoavat maamme parhaimman laulelmarunouden tasalle samalla kuin ne, ilman liikatunteisuutta, lämpimästi likenevät kansanlasten sydämenväreitä, raivaten syvissä riveissä runoudelle tietä.
Tuusulassa 10/1 1905
J.H.E.
Hanna Stenvall (Kivi).
Huvittavaa on tutustua Aleksis Kiven veljentyttäreen, jonka sielussa luonto on säilyttänyt kipinän sitä suurta neronsoihtua, joka hänen sedässään sammui kaihoksi kansallemme.
Hanna Stenvall on syntynyt tammik. 10 pnä 1860 Siuntiossa, ja on hänen isänsä, Juhani Stenvall, Aleksin vanhin veli. Hanna tuli 12-vuotiaana vanhempainsa mukana Nurmijärven Palojoen kylään, jossa vielä vanhan isänsä kanssa asuu. Nuorena oppi hän neulomista äidiltään ja tällä hän nyt isäänsä ja itseään elättää. — Siinä Hannan vähäiset elämänvaiheet. Vuoden sai hän käydä kansakoulua, senkin säännöttömästi. Täällä heräsi hänessä lukuhalu ja oppi hän kirjoittamaan. Hän on käsiinsä saamiaan kirjoja lukemalla kokenut rikastuttaa henkeään. Ulkonaisia edistäviä vaikutuksia on hän saanut tuskin nimeksikään.
Hanna itse puhuu vuosistaan elämästään, kuinka hän lasna leikki huoletonna luona lempeän äidin. Mutta auennut nuoruus toi mielikuvituksen lennon. Tuli ahtaaksi kotimökki. Mutta pois ei päässyt. Ei ollut hälle siipiä suotu. Mihin ikävissään uskoa, mihin toivoa! Ja silloin turvautui runollisen tytön mieli lohdutuksiin tähtitarhain iki-ilosta.
Hannan sydän sykkii isänmaalle, jaloille aatteille, joitten maininki sattui hälle kuultaviin. Siksi hän laulelee, kiitellen isänmaata, jonka nurmikon helmassa, kukkarantaisten purojen loisketta kuullen kului aika. Hälle lauloi luonto kehtolaulut, aamutuulahdus toi kummat kuvitukset, ja niin nousi rinnasta laulun vieno ääni, jonka hän tuntee sointuvan Suomen soittoon. — Tämä ei ole mitään uutta. Mutta mitäpä laulaa salon lapsi, jonka rinta on täysi käsittämättömiä unelmia, joihin elämä ei tuo selvikettä — salon lapsi, joka jää osattomaksi opista ja sivistyksen riennoista. Köyhyyden kieltäymystä ja yksinäisyyden kaihoa, — siinä on Hannan elämän oppi.
Satuin hänen tuttavuuteensa matkaillessani paikkakunnalla. Hän näytteli minulle kyhäelmiään, joilla on huomattavan alkuperäinen väritys. Ne todistavat, että hänessä on runohenkeä. Muoto on paikottain odottamattoman sujuva, vaikka se on paikottain aivankin puutteellista.
Hanna Kivi on kuin heikko kaiku Aleksin voimakkaammasta laulusta. Hän on semmoinen runottarensa ja unhotetun elämänsä tähden.
Hilja Liinamaa.
Tämä luonnekuvaus, joka tekijän luvalla tähän uudestaan painetaan, seuraa paria Hanna Stenvallin runoa, jotka Hilja Liinamaa on julkaissut Uudessa Kuvalehdessä 1898, N:o 24. — Hänen niihin tekemiään korjailuja on tässäkin osaksi noudatettu.
Julkaisija
LUKIJALLE.
Sa kysyt runoilijaa. — Köyhä tyttö, laps kansan, kylä-ompelija vaan, mi neulallansa aamust' iltaan asti ahertaa ahkerassa toimestaan, niin kannikkansa hankkii kerraksensa ja puuhaa avuks isä-vanhallensa.
Mut moni mielikuva ommeltuupi samassa ompelijan kankaaseen ja moni kyynel siihen vierii, vierii, ja helmittääpi halvan ompeleen: niin raskasta on ihanteita kantaa, kun niille ei voi elon lahjaa antaa.
Te, siskot, veikot, runosiskoanne oi, hellin mielin halpaa vaalikaa, mi "Kanervansa" teille lahjaks kantaa, ja toivoo teistä niiden suosijaa, ja iloitkaa, ettei oo kukkaa vailla ees köyhä nummi Suomen salomailla.
Helsingissä 9 p. Maaliskuuta 1903
A.V.F.
Aleksis Kiven muistolle
pyhittää
"Kanervakukkansa"
Tekijätär.