KASTEEN HELMEITÄ
Aamusella astuelin tuolla kukkanurmella, uinaileva luonto siinä henkäili niin hiljaisna.
Lintuin äänet yksin raikui
elon tointa ilmaisten,
ne kun lauloi laulujansa
Herraa hyvää kiitellen.
Aamun kirkas valo voitti,
öisen sumut karkoitti,
aurinkoisen säde koitti,
kaiki eloon heräsi.
Kukka kaunis päätään nosti,
kyynel sillä silmästään,
kirkkahana helmiellen
alas maahan vierähtää:
Miksi itket, kaunis kukka?
Suutelonhan hellän soi
sulle armas aurinkoinen
ja sun umpus auki loi.
Sulo-tuoksullasi sitten
hurmaat meidät ihmiset.
Etkö tuota nähdessäsi
iloitse? Oi, etpä, et. —
Ah, jo tiedän, miksi itket:
onhan luonto turmeltu;
viatonta siin' ei löydy,
hyv' on pahaks muutettu.
Eikä ihme, että sulla kyyneleet käy vuotamaan; — paremp' ois sun, ettet enää silmääs auki loisikaan!