IV LUKU.
Aitauksessa.
Aamun valjetessa, kun Granite Mountainin vuorivartio muuttui harmaaksi ja vakavaksi ja mahtavan näköiseksi yön tumman ja pehmeän vaipan väistyessä sen hartioilta, päästi pieneen laitumeen suljetun hevoslauman johtaja ilmoille varoittavan hirnunnan. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi koko joukko jalkeilla pelosta ja jännityksestä värisevin sieraimin. Kelmeässä valossa näkyi kaksi ratsastajaa, jotka olivat tulossa aitauksen puolelta pienelle laitumelle.
Ratsastajien lähestyessä liikahtivat muutamat hevoset kuin paetakseen, epäröivät, katsahtivat taakseen ja yrittivät vaihtaa paikkaa jättääkseen jonkin toverinsa itsensä ja vihollisen väliin. Vain joukon johtaja otti muutaman askeleen uhkaavaa vaaraa kohden ja jäi seisomaan laajennein sieraimin ja taisteluinnosta hehkuvin silmin.
Muutamaksi hetkeksi, ratsastajien näyttäessä sivuuttavan hevoslauman, heräsi hurja toivo vangittujen sydämessä. Mutta ratsastajat kiersivätkin laitumen niin, että lauma jäi heidän ja aitauksen portin väliin, ja pelästyneet eläimet ymmärsivät, mitä oli tapahtuva. Mutta aina kun ne koettivat päästä syrjään suuresta veräjästä, jota kohden ne pakotettiin kulkemaan, sulki järkkymätön, vaitelias ratsastaja pakotien. Vain komea johtajaori kulki ylväänä ja uhmaavana, ikäänkuin tietäen pakoyritysten hyödyttömyyden, veräjää kohden, irroittamatta hetkeksikään katsettaan ratsastajista.
»Laumassa on hevonen, joka on sinullekin kova pähkinä», sanoi Curly
Elson nauraen Philille perheen kokoontuessa aamiaispöytään.
Risti-Kolmio-Kartanossa pidettiin niitä miehiä, jotka vuoden ympäriinsä olivat talon palveluksessa, perheen jäseninä. Rovasti ja »Stella», kuten koko seudun väestö sanoi rouva Baldwinia, kutsuivat näitä miehiä, jotka oli valittu ottaen mitä tarkimmin huomioon heidän luonteensa, työteliäisyytensä ja seuduntuntemuksensa, »meidän pojiksemme». Tämä on Risti-Kolmio-Kartanon emännälle kuvaavampaa kuin mikään muu, mitä hänestä saattaisi sanoa.
»Se yrittää varmaan panna vastaan kilpailutuomarin sinulle antamaa arvolausetta», jatkoi Bob Collon toisten yhtyessä hilpeyteen.
Ja rouva Baldwin, yhtä nuorekkaana mieleltään kuin hänen poikansakin, virkkoi vuorostaan: »Älä vain pidä mitaliasi sen nähtävissä, poika. Sehän joutuisi aivan suunniltaan, jos saisi tietää, että olet Arizonan ratsastusmestari.»
»Lorua!» huusi pikku Billy kiihdyksissään. »Ei ole sitä hevosta, jota
Phil ei saisi tottelemaan. Vai mitä, Phil?»
Hämillään yleisestä naurusta, joka seurasi pojan sanoja, sanoi Phil vakavasti pikku kumppanilleen: »Oikein, poikani. Sinä pidät aina toverisi puolta! Pian opit itsekin ratsastamaan. Laumassa on tällä kertaa pieni raudikko, jonka olen valinnut erikoisesti sinua varten.» Hän katsahti kysyvästi isäntäänsä, ja Rovastin kasvoista loisti tyytyväisyys nuoren miehen huolenpidosta. »Sinun vanha hevosesi Sheep», jatkoi Phil, »alkaa käydä liian vanhaksi ja jäykäksi. Olen viime aikoina usein nähnyt sen kompastelevan.» Jälleen hän katsahti Rovastiin, joka vastasi katseeseen hyväksyvästi nyökyttäen päätään.
»On parasta käskeä hänen ensin opettaa sinun hevosesi, Billy», kiusoitteli Curly. »Sitten siitä ei enää tule mitään, kun suuri ori on heittänyt hänet selästään.»
Pikku Billyn vastaus oli samassa silmänräpäyksessä valmiina: »Ehei, Villihevos-Phil istuu satulassa kauan sen jälkeen, kun sinä jo sätkyttelet maassa, Curly Elson.»
»Varo itseäsi, poika», varoitti Rovasti, kun naurunpuuska oli ohitse.
»Curly piilottaa takiaisen satulasi alle, jollet ole varuillasi.»
Sitten hän lisäsi kääntyen miehiin päin: »Minkä hevosen luulette olevan
niin hurjan, pojat? Suuren oriinko, jolla on täplä otsassaan?»
Paimenet nyökkäsivät.
»Se on hurja», vahvisti Phil.
»No niin», jatkoi Rovasti nojautuen tuolinsa selkämykseen, »sillä on oikeus ollakin hurja. Sen emo oli äksyin hevonen, minkä ikinä olen nähnyt. Muistatko sen, Stella?»
»Tietysti muistan», vastasi rouva Baldwin. »Se oli ruhjoa pahanpäiväiseksi Tuuliviiri-Jimin, joka tuli tänne herra ties mistä ja kerskui ratsastavansa millä hevosella hyvänsä.»
Rovasti myhäili itsekseen. »Se lähetti Jimin takaisin samaa tietä kuin hän oli tullutkin. Mutta sen sanon teille, pojat, sellaisesta oriista tulee maailman paras hevonen, kunhan vain saa sen taltutetuksi. Hevoset ovat aivan kuin ihmisetkin. Jollei heissä ole tarpeeksi sisua tapellakseen vastaan, kun joku rupeaa heitä kesyttämään, niin he eivät ole kesyttämisen arvoisia.»
»Mutta miehellä, joka ratsastaa sillä oriilla, on tosiaan oikea ratsastajan sisu», arveli Curly.
»Se on miehen hevonen, se on totinen tosi», yhtyi häneen Bob.
Kun aamiainen oli syöty, lähtivät miehet talosta jutellen ja nauraen kuin koulupojat, pikku Billyn innokkaasti taaperrellessa heidän jäljessään. Rovasti ja Phil viipyivät vielä hetkisen pöydän ääressä.
»Sinun ei pitäisi puhua pojille tuolla tavoin, Will», torui rouva Baldwin katsellen ikkunasta pihalta lähteviä miehiä. »Se tekee heidät yhä hurjemmiksi ja totisesti he siinä suhteessa eivät ole minkään rohkaisun tarpeessa.»
»Lorua», vastasi Rovasti äänessään hyväntahtoinen sävy, kuten aina, kun hän puhutteli vaimoaan. »Jos sellainen puhe on miehille pahaksi, niin ovat he jo mennyttä. Sinä pelkäät aina, että jonkun käy hullusti. Katsohan minua ja Philiä», hän lisäsi heidän työntäessään tuolinsa syrjään ja noustessaan pöydästä. »Sinä olet hemmotellut meitä kylliksi pilataksesi tusinan miehiä, ja emmekö me olekin vain tuottaneet kunniaa sinulle?»
Kaikki nauroivat. Mutta Philin lähtiessä ulos pysähdytti rouva Baldwin hänet ovella sanoen vakavasti: »Lupaathan olla varovainen tänään, lupaatko? Sinähän tiedät, kuinka toisen Philin kävi —» Hän vaikeni ja kääntyi poispäin.
Nuori mies tunsi jutun — varsin tavallisen tässä maassa, missä niin moni mies on saanut antaa henkensä uhrina elämälle, jonka moniin vaaroihin he joka päivä saavat uskaltautua.
»Älkää surko, äiti», hän vastasi hilpeästi. »Kyllä pidän huolen itsestäni.» Sitten hän lisäsi hilpeämmin aurinkoisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen. »Jos se suuri ori koettaa tehdä pahaa minulle, niin minä kiipeän laitumen aidalle.»
Tyynenä kuten mies, joka tietää ankaran päivän olevan edessään, meni
Phil ajokaluvajaan ja puki siellä ylleen nahkasäärykset ja kannukset.
Tarkastettuaan huolellisesti suitset, satulan ja jalustimen hihnat hän
lähti raskas satula kainalossaan kulkemaan aitausta kohden.
Satuloituaan hevosensa Curly ja Bob huvittivat pikku Billyä olemalla hänen maalitaulunaan. Poika istui vanhan ja lauhkean Sheepinsä selässä ja yritti vangita paimenia pienen lassonsa silmukkaan. Nähdessään päällysmiehensä miehet jättivät leikkimisen ja tarttuivat lassoihinsa.
»Minkä otat ensimmäiseksi, Phil?» kysyi Curly heidän ratsastaessaan suurelta laitumelta pieneen aitaukseen vievää veräjää kohden.
»Kimon, jolla on valkoinen tähti otsassa», vastasi Phil tyynesti. Sitten hän kääntyi Billyn puoleen. »Sinun on parasta pysytellä syrjässä. Kimo saattaa hypätä sinun ja Sheepin yli, jos se pälkähtää sen päähän.»
»Mene sinä aitauksen ulkopuolelle, poika», lisäsi Rovasti, joka oli tullut laitumelle katsomaan työn alkamista.
»Ei, ei — enkö minä saa olla täällä, Will-setä?» pyysi poika. »Niin kauan kuin olen Sheepin selässä, eivät ne voi tehdä minulle mitään.»
Phil ja Rovasti nauroivat.
»Minä pidän hänestä huolta», virkkoi nuori mies. »Mutta sinun täytyy pysyä poissa tieltä», hän lisäsi pojalle.
Sillä välin oli aitauksien välinen veräjä avattu, ja Bobin vartioidessa aukkoa ratsasti Curly hevoslaumaan tuodakseen sieltä Philin haluaman hevosen. Aitauksessa hiekka pölysi pilvenä satojen kavioiden alla, ja yhä uudelleen pelästyneet eläimet heittäytyivät aitausta vasten paetakseen, mutta se oli rakennettu paksuista setripuu-paaluista kyllin vahvaksi kestämään voimakkaimmankin härkälauman painoa. Keskellä hyppiviä, juoksevia ja hirnuvia eläimiä näkyi rauhallisen ratsastajan korkea hahmo hänen taitavasti ja varmasti ajaessaan täpläotsaista kimoa veräjää kohden. Bobin hevonen väistyi aukolta. Curlyn hevonen oli kimon ja sen tovereiden välissä, ja ennen kuin eläin ennätti tointua pelästyksestään, oli se suuremmassa aitauksessa. Päivän työ oli alkanut.
Äkkiä kimo hypähti notkeasti syrjään ja Curlyn lasso viuhui sen ohitse.
»Sinun olisi parasta lainata silmäsi lassoksi», huomautti Phil väistäessään hevosen hurjia liikkeitä.
Tulistunut paimen vastasi jotakin niin matalalla äänellä, ettei pikku
Billy saattanut sitä kuulla.
Rovasti nauroi.
Bobin lasso vinkui ilmassa, lensi eteenpäin koko mittansa, ja hänen hyvin koulutettu hevosensa hypähti samassa silmänräpäyksessä taaksepäin vastustaakseen kimon painoa. Tehtyään muutamia epätoivoisia yrityksiä päästäkseen irti yhä tiukkenevasta köydestä se alistui kohtaloonsa, ja Phil astui rauhallisesti pelosta värisevän eläimen luokse.
Kukaan ei liikahtanut eikä puhunut. Phil kosketti kädellään kimon päätä. Samassa silmänräpäyksessä kimo nousi takajaloilleen Philin väistyessä sen tieltä hyväntuulisesti nauraen. Ja uudelleen hän ojensi hyväillen kätensä kimon päätä kohden, ja ennen kuin se huomasikaan, laskeutui sen pelästyneiden silmien yli nahkasilmikko. Sitten Phil hellitti lasson, kiinnitti vaieten, hellästi ja joka hetki varoen sen nuolennopeita kavioita, satulan sen värisevään selkään ja veti satulavyön kireälle. Aitauksesta avoimelle laitumelle johtava veräjä avattiin. Kevyesti, mutta nopeasti ja varmasti Phil hyppäsi kimon selkään. Hän viivähti hetkisen tarkastaakseen, että kaikki oli kunnossa, ja poisti sitten nahkasilmikon sen silmiltä. Eläin seisoi hetkisen liikahtamatta, kallistui sitten eteenpäin ja kannuksien koskettaessa sen kylkiä se lähti hurjaa vauhtia porhaltamaan avoimelle laitumelle Curlyn, Bobin ja pikku Billyn seuratessa sen kintereillä.
Rovasti viipyi hetkisen aitauksen toisella puolen tarkastellen tuntijan katsein hevoslaumaa. Sitten hän lähti kotiinpäin, kävi katsomassa tuulipumppua, pistäytyi keittiön puolella tervehtimässä Stellaa ja satuloi sitten lempihevosensa Brownyn lähteäkseen hoitamaan asioitaan.
Kimon juostua itsensä väsyksiin ja yrittäessä päästä irti taakastaan, ohjasi Phil sen takaisin aitaukseen ja päästi sen vapaaksi. Vaahtoisena, vapisevin jäsenin ja lihaksin se yhtyi jälleen overeihinsa saatuaan ensimmäisen oppituntinsa ja menetettyään ainaiseksi vapauden ihanat päivät.
»Minkä otat tällä kertaa?» kysyi Curly.
»Tuon kauriinvärisen», vastasi Phil.
Siten lyö sujui tunti tunnilta. Philin käskystä erotettiin laumasta hevonen toisensa jälkeen taltutettavaksi ja koulutettavaksi, ja jokainen hevonen oli rakenteeltaan, voimiltaan ja luonteeltaan erilainen. Mutta kaikille Phil oli yhtä hyväntahtoinen, luja ja lempeäsanainen. Kun pelästynyt hevonen ymmärtämättä hänen tarkoitustaan yritti heittää hänet maahan, piti hän sitä luonnollisena vapauteen tottuneen mielen ilmaisuna ja koetti herttaisesti hymyillen saada oppilaansa ymmärtämään, että tämän tuli olla kunnon hevonen eikä tehdä hullutuksia.
Hevoset ovat tosiaan monessa suhteessa ihmisten kaltaisia, kuten
Rovasti aamiaispöydässä oli sanonut.
Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, kun Risti-Kolmion isäntä palasi aitauksen luo. Phil apulaisineen, pikku Billy heidän joukossaan, hävisi juuri vastakkaiseen suuntaan Tailholt Mountainia kohden Rovastin saapuessa aitaukselle kartanon puolelta. Rovasti seurasi katseillaan ratsastajia, mutta vielä senkin jälkeen, kun nämä olivat jo hävinneet näkyvistä, ei hän saattanut irroittaa katsettaan sinertävistä selänteistä. Ja hänen katsoessaan muuttui hänen ilmeensä synkäksi, ja hänen suunsa, joka tavallisesti oli valmis hymyilemään, vetäytyi uhkaaviin ryppyihin. Rovastin elämässä oli Tailholt Mountain ainoa synkeä kohta. Siksipä hän ei sallinutkaan ajatustensa kauan viipyä näissä seikoissa, vaan kääntäen äkkiä selkänsä maisemalle meni takaisin aitaukseen hevostensa luo.
Jollei Rovasti olisi niin nopeasti kääntänyt katsettaan maisemasta, olisi hän huomannut erään miehen verkkaan lähestyvän Simmonsilta Risti-Kolmio-Kartanoon johtavaa tietä.
Samalla ratsastajat palasivat, ja Phil irroitti satulan vaahtoavan hevosen selästä ja istuutui isäntänsä viereen vesialtaan reunalle.
»Näen, ettet vielä ole käynyt käsiksi suureen mustaan oriiseen», huomautti vanhempi miehistä.
»Ajattelin, että annan sen ensiksi hiukan katsella muita, niin se ehkä ymmärtää olevan viisaampaa alistua», vastasi Phil hymyillen. »Se on varmasti erinomainen hevonen», hän jatkoi ihaillen. Sitten hän kääntyi apulaistensa puoleen: »Otan Iällä kertaa mustan oriin, jolla on valkoiset etujalat, Curly.»
Juuri kun ori tuotiin suurempaan aitaukseen, ilmestyi tielle jalankulkija ja Phil tunsi hänet ensi silmäyksellä samaksi mieheksi, jonka oli tavannut Metsärajalla.
Mies näytti ymmärtävän, että nyt ei ollut aikaa tervehtimiseen, ja kiipesi istumaan hajareisin aitauksen veräjälle katsellen innostuneena ympärilleen.
Mustan oriin hyppäykset toivat Philin tälle puolelle aitausta, ja ohjatessaan jäntevällä kädellään vauhkoa hevosia hän katsahti muukalaiseen poikamaisesti hymyillen ja tervehtien häntä päännyökkäyksellä. Muukalainen hymyili vastaukseksi, mutta ei puhunut mitään.
»Hyvää päivää! Kaunis ilma tänään!» kuuli muukalainen sydämellisen äänen takaapäin. Rovasti oli astunut hänen luokseen tervehtiäkseen vierasta sillä välin, kun tämä oli syventynyt katselemaan ratsastajia.
Mies käännähti nopeasti ja hänen kasvojaan kirkasti vilpitön ihastus.
»Kautta Luojan!» huudahti hän, »osaapa tuo mies ratsastaa!»
»Niin, Phil tekee sen hyvin», vastasi Rovasti tyynesti. »Hän voitti hiljan mestaruuden Prescottissa.» Sitten hän jatkoi sydämellisemmin: »Hän on kelpo poika — pystyy mihin hyvänsä.»
Puhuessaan karjanomistaja silmäili muukalaista arvostelevin katsein, niinkuin olisi tarkastellut härkää tai- hevosta, pannen merkille pitkät jäsenet, sopusuhtaisen vartalon, jäntevät kasvot ja kirkkaat, tummat silmät. Miehen puku ilmaisi hänet kaupunkilaiseksi. Hänen ryhtinsä herätti vanhemman miehen kunnioituksen. Muukalaisen seuraava ele hänen luodessaan katseensa harjanteiden, metsän ja niittyjen yli, sai Rovastin vakuuttuneeksi hänen arvostelukyvystään.
»Arizona on ihana maa, herra — ihana!»
»Kaunein maailmassa», vastasi Rovasti viivyttelemättä. »Parempaa ei voi olla. Meillä on paras ilmasto, paras maa ja parhaat miehet.»
Muukalainen katsahti nopeasti Rovastiin tämän sanoessa »miehet».
»Se on totta», vastasi hän lämpimästi. »En ole milloinkaan nähnyt tuollaisia miehiä.»
»Sen uskon», sanoi Rovasti. »Sanon teille, että muualla ei sellaisia olo. Vain tämä maa voi kasvattaa heidänlaisiaan. Täällä täytyy miehen olla mies. Vaikka tietenkään emme osaakaan juuri muuta kuin ratsastaa ja heittää lasson ja kenties hiukan ampua tarpeen tullen.»
Ratsastajat palasivat, ja Rovasti lähti muukalaisen seuraamana aitaukseen päin.
»Teillä on suurenmoinen karjakartano, herra Baldwin», huomautti muukalainen jälleen.
Rovasti katsahti tiukasti häneen. Monet olivat yrittäneet ostaa Risti-Kolmion. Tämä mies tosin ei näyttänyt siltä, kuin olisi liikkunut niissä asioissa, mutta kaupunkilaisiin ei milloinkaan ollut luottamista.
»Käyhän se laatuun», myönsi Rovasti, »niin että hyvin tulee toimeen.»
Muukalainen hymyili hiukan hämillään ja virkahti: »Tarvitsetteko kenties apua?»
»Apua?» Rovasti katsahti häneen huvittuneena.
»Tarkoitan — ottaisin kernaasti paikan — työtä teidän luonanne.»
Rovasti seisoi sanattomana. Jälleen hän loi muukalaiseen tiukan, arvostelevan katseen. »Te ette ole milloinkaan tehnyt työtä», hän sanoi rauhallisesti.
Muukalainen seisoi suorana hänen edessään ja vastasi miltei vihamielisesti: »Ei, en ole, mutta estääkö se minua yrittämästä?»
Rovasti vilkutti silmää niinkuin hänen tapansa oli kuullessaan jotakin mieluista.
Sitten hän virkkoi Philille, joka päästettyään irti oriin oli tullut heidän luokseen.
»Phil, tämä mies haluaa työtä. Luuletko, että voimme käyttää häntä?»
Nuori mies katsahti muukalaiseen ilmeisesti hämmästyneenä, mutta ilmaisematta pienimmälläkään eleellä, että jo aikaisemmin oli nähnyt hänet. Sama hienotunteisuus kuin Metsärajalla pidätti häntä sanomasta sanaakaan heidän kohtauksestaan, ja se herätti muukalaisessa kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteen.
»Voimme käyttää häntä, jos hän osaa ratsastaa», vastasi hän veitikkamaisesti katsahtaen kysyjään.
Muukalainen hymyili vastatessaan kujeilevalla äänellä: »Eiköhän hyvinkin voisi oppia. Onhan minulla pitkät sääret.»
Phil nauroi.
Rovastia hämmästytti silminnähtävä yhteisymmärrys näiden kahden miehen välillä, jotka hänen nähdäkseen ensi kertaa tapasivat toisensa. Sitten hän kysyi kääntyen muukalaisen puoleen: »Mistä syystä haluatte työtä? Ette näytä siltä, kuin olisitte sen tarpeessa. Jonkinlaista kesälomanviettoa, vai mitä?»
Miehen vastauksessa oli terästä: »Tahdon työtä samasta syystä kuin kaikki miehet. Jollette te voi käyttää minua, täytyy minun koettaa jossakin muualla.»
»Tulitte varmaan postivaunuissa Prescottista Simmonsille, vai mitä?»
»Ei, kävelin.»
»Kävelitte! Jopa jotakin! Yrititte siis saada työtä muualta?»
»En.»
»Kuka käski teidän tulla tänne?»
Muukalainen hymyili. »Näin herra Actonin ratsastavan kilpailussa. Kuulin hänen olevan Risti-Kolmio-Karlanosta. Ajattelin, että kernaimmin olisin työssä siellä missä hänkin, jos se vain kävisi laatuun.»
Rovasti katsahti Philiin. Phil katsahti Rovastiin. Yhdessä he katsahtivat muukalaiseen. Kaksi paimenta, jotka istuivat hevostensa selässä niin lähellä, että saattoivat kuulla keskustelun, nauroivat iloisesti.
»Ja mikä on nimenne?» kysyi Rovasti kohteliaasti.
Ensi kertaa muukalainen epäröi ja näytti tulevan hämilleen. Hän katsahti ympärilleen silmissään avuton ilme.
»No, ei väliä nimellä, jos olette sen unohtanut», virkkoi Rovasti kuivasti.
Muukalaisen etsivä katse kiinnittyi Philin vanhoihin nahkasääryksiin, joiden repeämät ja naarmut ja reiät niin kaunopuheisesti todistivat käyttäjänsä työtä, ja hänen kasvoillaan häilähti jälleen itsehalveksunnan ivallinen hymy. Sitten hän kohotti päänsä, ja katsoen Rovastia suoraan silmiin sanoi rohkeasti, äänessään veikeä sointu: »Nimeni on Patches, herra, Honourable Patches.» [Patches = ryysymekko.]
Rovastin silmissä syttyi vallaton väike, mutta hänen kasvonsa olivat vakavat. Phil punastui: hän oli huomannut, mikä oli antanut muukalaiselle aiheen hänen keksimäänsä nimeen. Mutta ennen kuin Rovasti tai Phil ehti lausua sanaakaan, purskahti Curly Elson nauruun, ja muukalainen käännähti häneen päin.
»Jokin näyttää huvittavan teitä», hän lausui rauhallisesti hevosen selässä istuvalle miehelle, ja Rovasti ja Phil vaihtoivat merkitsevän katseen hänen äänensävynsä johdosta.
Naurava paimen katsahti halveksien muukalaiseen. »Patches», matki hän.
»Honourable Patches! Sepä vasta pirunmoinen nimi, totta vie!»
Muukalainen astui pari askelta ilkkuvaa miestä kohden ja virkkoi rauhallisesti, mutta ponnekkaasti, josta ei saattanut erehtyä:
»Koetan tehdä sen teille siedettäväksi, jos suvaitsette astua alas hevosenne selästä.»
Virnistelevä paimen noudatti toverinsa kehoituksesta miehen käskyä.
Curly Elsonia pidettiin koko Yavapai Countyn parhaana nyrkkeilijänä.
Hän ei saattanut vastustaa näin loistavaa tilaisuutta maineensa
lujittamiseksi.
Viittä minuuttia myöhemmin Curly kohottautui vaivoin kyynärpäänsä varaan aitauksen hiekassa ja katsoi kunnioittavan ihailevasti muukalaiseen, joka tyynenä odotti hänen nousevan jaloilleen. Curlyn huulesta vuoti verta, toinen puoli kasvoista oli kuin poissa sijoillaan ja hänen oli mahdoton pitää auki vasenta silmäänsä.
»Nouskaa», sanoi kookas mies rauhallisesti. »Saatte enemmän samaa lajia, jos haluatte.»
Paimen irvisti tuskasta. »Tahdon kernaammin tyytyä tähän», mumisi hän sivellen hellävaroen kasvojaan.
»Sanoin nimeni olevan Patches», muistutti muukalainen.
»Niin, herra Patches, en usko kenenkään sitä epäilevän.»
»Honourable Patches», teroitti muukalainen jälleen.
»Niin, herra, Honourable Patches», myönteli Curly ponnekkaasti. Nousten vaivoin jaloilleen hän ojensi kätensä pakottaen ruhjotut kasvonsa irvistykseen, joka oli kuvaavinaan hymyä. »Puristaisitteko kättäni, herra Honourable Patches, osoittaaksenne, ettette kanna kaunaa?»
Patches vastasi viipymättä ja tavalla, joka valloitti Curlyn sydämen. »Hyvä!» hän sanoi. »Tiesin, että tekisitte sen käsitettyänne asian, muuten en olisi esittänytkään teille todistuskappaleitani.»
Curly hyppäsi vaivalloisesti, mutta tyytyväisenä jälleen hevosensa selkään, ja Patches palasi Rovastin luo kuin pyytäen anteeksi keskeytystä.
»Anteeksi, herra, mutta miten on työn laita?»
Rovasti, joka oli tottunut tällaisissa asioissa turvautumaan päällysmieheensä, vastasi: »Se on Philin asia. Hän on Risti-Kolmio-Kartanon päällysmies. Jos hän tahtoo ottaa teidät palvelukseemme, on asia selvä minun puolestani.»
Hänen näin sanoessaan katsoivat molemmat nuoret miehet jälleen toisiinsa, ja kummankin kasvoilla väikkyi puolittain kysyvä, puolittain huvittunut ilme. Muukalainen näytti sanovan: »Minä tiedän olevani teidän armoillanne, enkä luule teidän luottavan minuun kohtauksemme jälkeen Metsärajalla, mutta pyydän teitä antamaan minulle tilaisuuden koettaa.»
Ja jos Phil olisi puhunut, olisi hän varmaankin sanonut: »Tunsin ensi kerran tavatessani teidät, että teissä piili kelpo mies. Tiedän teidän itsenne olevan uteliaan näkemään, mihin pystytte, jos panen teidät koetukselle. Minä olen myös utelias. Annan teille tilaisuuden koettaa.» Ääneen hän toisti aikaisemmin sanomansa sanat: »Sanoin, että voimme käyttää teitä, jos osaatte ratsastaa.»
Patches hymyili jälleen halveksivaa hymyään. »Ja minä sanoin», hän vastasi, »että uskon oppivani.»
Phil kääntyi nauravien, mutta kunnioittavien apulaistensa puoleen.
»Tuokaa tänne se suuri ori, jolla on tähti otsassa.»
»Laupias taivas!» huudahti Curly ratsastaessaan Bobin seuraamana veräjästä aitaukseen. »Hänen nimensä on Patches, se on totta, mutta hän on riekaleina, jos uskaltautuu tuon pirunmoisen oriin selkään osaamatta ratsastaa loistavasti. Luuletkos sinä hänen osaavan?»
»En tiedä», vastasi Bob avatessaan veräjän. »Luulin, ettei hän osaisi tapollakaan.»
»Niin minäkin luulin», vastasi Curly hieroen turvonneita kasvojaan. »Sinä saat ajaa hevosen aitauksesta; minä en näe mitään vasemmalla silmälläni.»
Ei ollutkaan vaikeata saada mustaa oriita lähtemään. Se näkyi ymmärtävän aikansa tulleen. Bobin ratsastaessa sitä kohden se seisoi hetkisen liikkumattomana kuin pronssihevonen; sitten se syöksähti niin hurjalla vauhdilla suuremmalle kentälle, että Curly tuskin ennätti väistyä sen tieltä.
Phil tarkasti muukalaista suuren oriin juostessa esiin. Mies ei liikahtanutkaan, mutta hänen silmissään hehkui tumma tuli, hänen kasvoilleen oli leimahtanut heleä puna, ja hän hymyili jälleen omituista hymyään kuin huvittuneena ajatellessaan, mitä hänelle tulisi tapahtumaan. Rovasti katseli myöskin Patchesia, ja jälleen nuori päällysmies ja hänen isäntänsä vaihtoivat merkitsevän katseen Philin kääntyessä ja mennessä nopeasti pikku Billyn luo. Nostaen pojan satulasta aidalle pitkän vesialtaan viereen hän sanoi: »Siinä on sinulle erinomainen paikka, kumppani. Älä kapua alas, jollei sinun ole pakko, ja mene silloin aidan ulkopuolelle. Ymmärrätkö?»
Samassa silmänräpäyksessä kohottivat Rovasti, Curly ja Bob kimakan varoiltshuudon: »Katso eteesi, Phil!»
Tämä katsahti nopeasti olkapäänsä yli ja näki suuren oriin hehkuvin silmin, korvat luimussa ja hampaat irvissä hyökkäävän kohti. Oli vain yksi pelastuskeino, eikä Phil epäröinyt käyttää sitä. Voimakkaalla, joustavalla hypyllä hän sijoittautui pikku Billyn viereen aidalle vesialtaan yläpuolelle.
»Onni, että varasin itsellenikin lehteripaikan, kumppani!» hymyili hän pojalle.
Bobin lasso lennähti eläimen kaulaan ja hevosraukan tempoessa päästäkseen irti satimestaan Phil hyppäsi alas aidalla.
»Mihin olit menossa, Phil?» nauroi Rovasti.
»Taisipa tulla kiire», lisäsi Curly vallattomasti.
Ja irroittamatta katsettaan työstään jatkoi Bob puolestaan: »Vannonpa, ettet tee toistamiseen sitä hyppyä ottamatta vauhtia.»
»Mieleni teki vain pitää hiukan seuraa pikku Billylle», hymyili Phil.
»Hänen näytti olevan niin ikävä yksinään.»
Muukalainen, joka näytti hämmästyvän huolettomuutta, millä miehet puhuivat tapauksesta, jolla olisi voinut olla varsin onnettomat seuraukset, puhkesi äkkiä äänekkääseen nauruun — hilpeään, helakkaan nauruun, joka sai Philin tiukasti katsahtamaan häneen.
»Pyydän anteeksi, herra Acton», sanoi Patches lauhkeasti, mutta äänessään veitikkamainen sointu, joka sai päällysmiehen hymyilemään ja Rovastin naurahtamaan ääneen.
»Voitte ottaa minun satulani», sanoi Phil empimättä. »Se on vesialtaan päässä. Toivottavasti jalustimet ovat kunnossa — minä pidän ne tavallisesti verraten pitkinä.»
Muukalainen katsoi häntä kotvan aikaa suoraan silmiin ja lähti sitten noutamaan satulaa. Hän oli puolitiessä, kun Phil saavutti hänet.
»Kenties sentään itse satuloin sen», selitti paimen hilpeästi hymyillen. »Nähkääs, opetan niille hiukan järkeä, ennen kuin suuret karjakierrokset alkavat, ja olen hieman arka opetuksen suhteen.»
»Niin tietenkin», vastasi Patches. »Se on varsin luonnollista. Tämä junkkari näkyy olevan erityisen hellän kohtelun tarpeessa, vai mitä?»
Phil nauroi. »Teidän ei tarvitse osoittaa erikoista hellyyttä sitä kohtaan, kunhan olette päässyt satulaan», hän sanoi.
Sen sijaan, että suuri ori olisi päivän kokemuksista tullut järkeväksi, kuten Phil oli sanonut toivovansa, näytti sen rohkeus ja hurjuus saaneen uutta virikettä. Philin lähestyminen sai sen hypähtämään syrjään hurjana taisteluinnosta, ja Bobin hyvin koulutetulla hevosella oli täysi työ pitää sitä paikoillaan. Useampia kertoja Phil yritti lähestyä hevosta, ja yhä uudelleen se karkasi raisuna pystyyn. Sen nähdessään Phil nousi Curlyn hevosen selkään, heitti lassonsa oriin kaulaan ja onnistui siten nuoraa lyhentämällä pääsemään sen viereen ja asettamaan nahkasilmikon säkenöivien silmien yli.
Kun suitset ja satula viimein olivat paikoillaan ja ori seisoi märkänä ja vavisten, pyyhki Phil hien otsaltaan ja kääntyi muukalaisen puoleen.
»Hevosenne odottaa, herra.»
Miehen kasvot olivat kenties hiukan kalpeammat kuin tavallisesti, mutta hänen silmänsä hehkuivat ja hänen hymyilevillä huulillaan väikkyi päättäväinen piirre, joka sai ympärillä seisovat miehet mieltymään häneen. Epäilemättä hetkeäkään hän otti askelen hevosta kohden.
»Laupias taivas!» mumisi Curly Bobille, »siinä on rohkea mies.»
Rovastikin astui eteenpäin. »Odottakaahan hetkinen, herra Patches», hän sanoi.
Muukalainen kääntyi häneen päin.
»Osaatteko ratsastaa tuolla hevosella?» kysyi Rovasti tiukasti.
»Aion koettaa», vastasi Patches. »Mutta», hän lisäsi ilkamoivaan sävyyn, »en osaa sanoa, miten menestyksellisesti.»
»Ettekö tiedä, että se tappaa teidät, jos suinkin voi?» kysyi Rovasti uteliaana, mutta tyytyväisenä muukalaisen äskeiseen vastaukseen.
»Se aikomus sillä näyttää olevan», myönsi Patches.
»Luopukaa yrityksestä», sanoi Rovasti. »Teidän ei tarvitse tappaa itseänne saadaksenne työtä minun talossani.»
»Olette ystävällinen, herra», vastasi muukalainen kiitollisena. »Olen tosiaan iloinen sanoistanne. Mutta aion koettaa joka tapauksessa.»
Kaikki katsoivat häneen ällistyneinä, sillä nyt heille oli päivänselvää, ettei hän osannut ratsastaa.
Rovasti kysyi ystävällisesti: »Mistä syystä?»
»Siitä syystä», vastasi Patches verkalleen, »että olen utelias näkemään, mihin pystyn. Ellen nyt uskalla yrittää, niin tuskinpa uskallan tuonnempanakaan.» Päättäväisesti hän astui hevosta kohden.
Phil juoksi Curlyn luo ja päällysmiehensä viittauksesta tämä luovutti hänelle hevosensa. Phil nousi satulaan ja irroittaen nopealla liikkeellä lasson satulannupista hän pujotti sen valmiiksi silmukaksi.
Muukalainen seisoi oriin oikealla puolen.
»Toiselta puolen, Patches», neuvoi Phil hyväntuulisena. »Sillä tavoin pääsette parempaan alkuun.»
Ei kukaan nauranut — paitsi muukalainen.
»Kiitos», hän sanoi ja vaihtoi puolta.
»Olkaa rauhallinen», neuvoi Phil jälleen. »Seisokaa sen lavan luona ja pitäkää silmällä sen kavioita. Ottakaa jalustin oikeaan käteenne ja sovittakaa jalkanne siihen. Pysykää paikallanne siksi, kunnes olette valmis hyppäämään satulaan.»
»Olen heti valmis», vastasi Patches hypätessään satulaan.
Phil ratsasti lähemmäksi aitauksen keskustaa ja kehitti hiukan enemmän köyttä lassostaan.
»Kun olette valmis, niin nostakaa silmikko», hän huusi.
Oriin selässä istuva mies ei epäröinyt hetkeäkään. Jännittäen äärimmilleen jokaisen ruumiinsa lihaksen ja jänteen syöksyi hurja hevonen ilmaan tullen maahan jäykin etujaloin ja pää polvien välissä, mutta mies pysyi satulassa. Mutta toinen yhtä hurja ilmahyppy heitti miehen selästä kuin jättiläismäiseltä ponnahduslaudalta, niin että hän jäi liikkumatta makaamaan aitauksen hiekkaan. Kuormastaan vapautunut hevonen teki taas mahtavan hypyn ja hyökkäsi sitten notkeana ja tulta iskevin silmin maassa makaavaa avutonta miestä kohden.
Kirkaisten Bob kannusti hevostaan asettuakseen oriin ja uhrin väliin, mutta ori oli häntä nopeampi. Se nousi takajaloilleen, valmiina murskaamaan vihollisensa raskailla kavioillaan, kun nuora äkkiä lensi sen etujalkojen ympärille ja se kaatui maahan. Jättäen hevosen huoleksi lasson kiristämisen Phil hyppäsi satulasta ja juoksi pudonneen miehen luo. Rovasti juoksi noutamaan hatullaan vettä altaasta, ja muukalainen avasi pian silmänsä. Hetkisen hän tuijotti heitä kasvoihin kuin ihmetellen, missä oli ja mitä oli tapahtunut.
»Oletteko pahasti loukkaantunut?» kysyi Rovasti.
Se palautti miehen tajuihinsa, hän nousi jaloilleen, vaikkakin hiukan horjuen, ja alkoi pudistaa tomua vaatteistaan. Sitten hän katsahti hevoseen, jota Curly piteli paikallaan istumalla sen pään päällä. »Luulin, että sääreni olisivat tarpeeksi pitkät ulottumaan sen ympäri», hän sanoi miettiväisesti. »Kuinka ihmeessä se teki sen? Minusta tuntui kuin olisin pudonnut kokonaisen viikon.»
Phil ulvoi riemusta, ja Rovasti nauroi niin, että kyynelet tippuivat hänen poskiaan myöten. Bobin ja Curlyn yhtyessä heidän hilpeyteensä.
Patches astui hevosen luo ja käveli miettiväisen näköisenä sen ympäri.
Sitten hau virkkoi Curlylle: »Päästäkää se jaloilleen.»
Paimen katsahti Philiin, joka nyökkäsi vastaukseksi.
Oriin noustua otti Patches askeleen sitä kohden.
»Kuulkaapa», sanoi Rovasti käskevällä äänellä. »Tulkaa pois sieltä.»
»Koetan, voiko se uudestaan tehdä sen», selitti Patches päättäväisesti.
»Sitä ette ainakaan tänään tee», vastasi Rovasti. »Te olette nyt minun työssäni ja olette liian hyvä mies uhrattavaksi moisiin mielettömiin yrityksiin.»
Rovastin näin sanoessa syttyi miehen silmiin miltei intohimoisen kiitollinen katse.
»Onko tosiaan niin», hän sanoi niin hiljaa, että vain Rovasti ja Phil sen kuulivat.
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Rovasti hämmästyneenä hänen ilmeestään.
»Olenko minkään arvoinen — miehenä — ymmärrättehän», kuului omituinen vastaus.
Rovasti naurahti. »Teissä ei ole mitään vikaa, kunhan vain totutte maan tapoihin. Tulkaa nyt tänne siksi aikaa, kun Phil hiukan kesyttää tuota hurjaa hevosta.»
Yhdessä he katselivat, kuinka Phil karautti pois oriilla ja toi sen takaisin uupuneena, mutta tottelevaisena. Patchesin jäädessä katselemaan miesten hommia Rovasti lahti kotiin kertomaan Stellalle päivän tapahtumia.
»Ja mikä luulet tuon miehen olevan?» kysyi tämä pitkän kysymys- ja selityssarjan lopuksi.
Rovasti pudisti päätään. »Sitä en tosiaan tiedä. Hänenlaisensa mies pystyy mihin hyvänsä.» Sitten hän lisäsi tavalliseen filosofiseen sävyynsä: »Mutta hän käyttäytyy aivan kuin puhdasrotuinen ori, jota on pahoinpidelty ja joka juuri on huomannut sen.»
Kun päivän työ oli lopussa ja illallinen syöty, yllätti pikku Billy Patchesin katselemassa laaksoon Granite Mountainille päin, joka uljaana kohosi iltataivasta vasten. Mies tervehti poikaa kömpelösti kuin olisi ollut lapsiin tottumaton. Mutta pikku Billy ei antanut tämän säikäyttää itseään, vaan yritti parhaansa mukaan opastaa muukalaista maailmassa, jonka tunsi monta vertaa paremmin kuin iso mies.
Hän aloitti tuhlaamatta turhaa aikaa esivalmisteluihin.
»Näettekö tuon vuoren tuolla? Se on Granite Mountain. Siellä elää villihevosia ja joskus saamme niistä jonkin kiinni. Mutta te ette tiedäkään, että Philin nimi on 'Villihevos-Phil'?»
Patches hymyili. »Se nimi sopii hänelle.»
»Sen saatte uskoa.» Poika käännähti ja viittasi länttä kohden. »Tuolla on toinen vuori, jonka nimeä ette tiedä.»
»Mitä niistä tarkoitat? Minä näen useampia.»
»Tuo pitkä, mustalta näyttävä. Tiedättekö mitään siitä?»
»Tuskinpa vain.»
»No niin, minä sanon sen teille», sanoi Billy ylpeänä. »Se on Tailholt
Mountain.»
»Vai niin!»
»Niin, ja Nick Cambert ja Yavapai Joe asuvat siellä. Tiedättekö mitään heistä?»
Kookas mies pudisti päätään. »Ei, enpä luule tietäväni.»
Pikku Billy alensi äänensä salaperäiseksi kuiskaukseksi. »Hyvä, kerron teille. Mutta te ette koskaan saa sanoa ääneen sanaakaan siitä. Nick ja Yavapai Joe ovat karjavarkaita. He ovat merkinneet muutamia vasikoita, ja Phil aikoo ottaa heidät kiinni jonakin päivänä, ja silloin he kyllä katuvat sitä. Phil, hän on minun kumppanini, katsokaas.»
»Ja hyvä kumppani, luulen», vastasi muukalainen tarttuen tähän puheenaiheeseen, ikäänkuin ei olisi ollut halukas saamaan enempiä tietoja Tailholt Mountainin miehisiä.
»Se on totta», vastasi poika empimättä. »Jim Reid on ainoa, joka ei pidä hänestä.»
»Se on paha, eikö olekin?»
»On. Katsokaas, Jim Reid on Kittyn isä. He asuvat tuolla.» Hän osoitti niitylle päin, missä mailin päässä tulet vilkkuivat Pata-Koukku-S-kartanon ikkunoista. »Kitty Reid on hurjan hieno tyttö, mutta Jim sanoo, ettei minkään lehmäpaimenen tarvitse tulla häntä liehittelemään, sillä hän on ollut idässä koulussa, ymmärrättehän, ja minä luulen, että Phil —»
»Seis! Odotahan hetkinen, poika», keskeytti Patches äkkiä.
»Mitä nyt?» kysyi pikku Billy.
»No, minusta tuntuu vain, että pojan, jolla on sellainen kumppani kuin 'Villihevos-Phil', pitäisi olla hyvin varovainen puhuessaan kumppaninsa yksityisasioista ventovieraalle miehelle. Eikö sinustakin ole niin?»
»Taitaa olla», myönsi Billy. »Mutta katsokaahan, minä tiedän Philin pitävän Kittystä siksi, että —»
»Mikä kumma otus luo on?» kuiskasi Patches tarttuen muka kauhuissaan pientä toveriaan käsivarresta.
»Tuoko? Ettekö tunne pöllöä? Mutta olettepa te nahkapoika!» Ja nähdessään Rovastin, joka oli tulossa heitä kohden, hän huusi riemuissaan: »Will-setä, herra Patches pelkää pöllöä! Mitä sinä sanot siitä: Patches pelkää pöllöä!»
»Stella-täti kutsuu sinua», nauroi Rovasti vastaukseksi.
Ja Billy juoksi kotiin kertomaan Stella-tädille ja 'kumppanilleen', kuinka nahkapoika oli pelännyt pöllöä.
»Minun täytyy huomenna lähteä kaupunkiin», sanoi Rovasti. »Teidän lienee parasta lähteä mukaan noutamaan matka-arkkunne, jotta saatte toiset vaatteet yllenne. Tuossa puvussa ette voi tehdä työtä.»
Patches vastasi empien: »Luulisin tulevani toimeen näillä, herra
Baldwin.»
»Mutta täytyyhän teidän saada tavaranne — arkkunne tai korinne — tai mitä teillä on», vastasi Rovasti.
»Minulla ei ole mitään Prescottissa», sanoi muukalainen hitaasti.
»Eikö ole? No, te tarvitsette yhtäkaikki vaatteita», väitti Rovasti.
»Luulen tosiaan toistaiseksi tulevani toimeen näillä», oli Patchesin itsepäinen vastaus.
Rovasti mietti hetkisen; sitten hän virkkoi mutkattoman avomielisenä, mutta ei lainkaan epäystävällisesti: »Kuulkaahan, nuori mies, ette suinkaan pelkää mennä Prescottiin, vai mitä?»
Patches nauroi. »En lainkaan. Ei se sitä ole. Minun pitänee kertoa teille, kuinka asia on. Nämä vaatteet ovat ainoat, jotka omistan, eikä minulla ole senttiäkään, millä ostaisin uusia.»
Rovasti nauroi. »Vai siitä kenkä puristi. Ajattelin, että kenties tahdoitte pysyä poissa sheriffin ulottuvilta. Jos teillä ei ole muuta syytä, niin saatte yhtäkaikki tulla huomenna kanssani kaupunkiin ja me hankimme teille, mitä tarvitsette. Pidätän sen palkastanne siksi, kunnes saatte sen maksuun.» Ja ikäänkuin asia olisi sovittu, hän kääntyi takaisin taloon päin lisäten: »Phil näyttää teille makuusijanne.»
Kun päällysmies oli näyttänyt uudelle miehelle hänen makuupaikkansa, kysyi hän kuin ohimennen: »Kai löysitte hanhikartanolle viime yönä, vai kuinka?»
Patches epäröi ja vastasi sitten hitaasti: »En etsinytkään sitä, herra
Acton.»
»Ette etsinytkään?»
»En.»
»Tarkoitatteko, että vietitte yönne ulkosalla ilman peitettä ja kaikkea?»
»Kyllä, sen tein.»
»Mutta kuulkaahan», virkkoi ällistynyt paimen, »aikomukseni ei ole tehdä teille kysymyksiä, jotka eivät kuulu minuun, mutta en käsitä erästä asiaa. Jos te tulitte tänne saadaksenne työtä Risti-Kolmio-Kartanossa, niin miksi ette kaupungissa mennyt herra Baldwinin luo? Kuka hyvänsä olisi voinut näyttää teille hänen asuntonsa. Ja miksi ette virkkanut minulle mitään jutellessamme?»
»Katsokaahan», selitti Patches epävarmasti, »en oikeastaan aikonut pyytää työtä juuri Risti-Kolmio-Kartanosta.»
»Mutta tehän sanoitte Will-sedälle haluavanne päästä työhön tänne ja olitte matkalla, kun tapasin teidät.»
»Niin, niin kyllä, mutta katsokaas — oh, herra Acton, ettekö koskaan ole tahtonut tehdä jotakin, mitä oikeastaan ette ole tahtonut? Ettekö koskaan ole joutunut umpikujaan, mistä teidän yksinkertaisesti on pakko päästä pois, vaikka ette pitäisikään siitä ainoasta tiestä, joka vie siitä ulos? En tarkoita mitään rikollista», hän lisäsi lyhyesti naurahtaen.
»Kyllä, olenpa kyllä», vastasi Phil vakavasti, »ja jos se on teille yhdentekevä, niin älkää kutsuko minua sukunimelläni. Täällä olen vain Phil, herra Patches.»
»Kiitos. Patches ei liioin tarvitse koristuksia.»
»Ja vielä toinenkin seikkaa», sanoi Phil hymyillen herttaista hymyään. »Miksi taivaitten nimessä tulitte tänne kävelemällä, kun teillä varmasti oli yllinkyllin tilaisuutta ratsastaa.»
»Niin, katsokaas», vastasi Patches hitaasti, »pelkäänpä, etten voi selittää sitä, mutta se kuului minun tehtävääni.»
»Teidän tehtäväänne! Mutta eihän teillä ollut mitään tehtävää tähän päivään saakka.»
»Oli kyllä. Minulla oli suuri tehtävä. Katsokaas, sitä minä mietin
Metsärajalla koko yön: koetin löytää toisen keinon sen täyttämiseen.
Kertoisitteko minulle, mikä tehtävä se on?» kysyi Phil uteliaana.
Patches naurahti: »Tuskinpa voin sitä tehdä», hän sanoi. »Kenties ratsastaminen tuolla suurella oriilla.»
Phil nauroi ääneen — hyvän ja vilpittömän toverin naurua.
»Se teille kyllä onnistuu.»
»Luuletteko tosiaan?» kysyi Patches innokkaasti.
»Varmasti; sen tiedän.»
»Toivoisin voivani olla varma siitä», vastasi Patches miettiväisenä, ja paimen näki ihmeekseen jälleen hartaan katseen hänen silmissään.
»Tuo suuri paholainen on oikean miehen hevonen», jatkoi Phil.
»Niin, niin onkin — sitähän se juuri on — ettekö ymmärrä?» huudahti
Patches vaistomaisesti. Ikäänkuin katuen sanojaan hän lisäsi nopeasti:
»Onko teidän hevosillanne nimi?»
»Tietysti», vastasi paimen. »Tavallisesti me keksimme niille jonkin nimen.»
»Oletteko jo antanut nimen suurelle oriille?»
Phil nauroi. »Annoin sille nimen eilen, kun me toimme koko lauman aitaukseen ja minun täytyi nuorasta pitäen kuljettaa se paikoilleen.»
»Ja minkä nimen te sille annoitte?»
»Muukalainen.»
»Muukalainen! Ja miksi Muukalainen?»
»Enpä tiedä. Tavallisia hulluja päähänpistojani», vastasi Phil. »Hyvää yötä.»