V LUKU.
Palanen menneisyyttä.
Seuraavana aamuna herra Baldwin ja Patches lähtivät kaupunkiin.
»Taidattekin olla tottunut autoihin», virkkoi Rovasti leikillisen sävyn väreillessä hänen äänessään. »Buck ja Prince, minun vanha parivaljakkoni, tuntunee teistä kovin hitaalta.»
Patches astui kärryihin juuri Rovastin lausuessa nämä sanat. Hänen asettuessaan paikalleen Rovastin viereen nyökkäsi tämä Philille, joka piteli hevosia. Saatuaan merkin Phil päästi irti hevoset ja väistyi sivuun Buckin ja Princen ojentautuessa eteenpäin ja karauttaessa juoksuun ikäänkuin ne olisivat aikoneet olla Prescottissa neljännestunnin kuluessa.
»Sanoitteko hitaalta?» kysyi Patches kavuttuaan istuimelleen.
Rovasti hymyili ja hänen silmiinsä syttyi hyväksymisen hilpeä väike. »Stella on kärttänyt minua ostamaan auton siitä lähtien kuin Jim Reid hankki omansa», hän virkkoi. »Mutta jos minä toisin sellaisen kapineen Risti-Kolmio-Kartanoon, niin enhän enää kehtaisi katsoa ainoatakaan hevosta tai härkää silmiin.»
He ajoivat auringonkukkien reunustamaa tietä ja saapuivat aitauksen luo, jossa kasvoi villiytynyt vanha puutarha. Tien toisella puolen oli tallirakennus tuulen hajoittamine kattoineen ja ränsistyneine ovineen, jotka alakuloisina riippuivat saranoissaan, ja toisella puolen oli pähkinä- ja vaahterapuiden varjostama vanha talo tyhjänä ikäänkuin se näiden, ikivanhojen puiden siimeksessä olisi odottanut vaipumistaan unhoon.
»Tämä oli Actonien vanha kotipaikka», sanoi rovasti kuin olisi puhunut vanhan haudan äärellä.
Myöhemmin heidän ajaessaan leveätä tietä suuren luonnonniityn poikki osoitti hän päännyökkäyksellä rakennusryhmää, joka oli vihreiden ketojen toisella puolen, mailin verran eteläänpäin.
»Tuo on Jim Reidin kartano. Hänen polttomerkkinsä on Pata-Koukku-S. Jimin karja käy entisen Actonin kartanon laitumilla, mutta rakennus kuuluu Philille. Jim Reid on kelpo mies.» Rovasti puhui ponnekkaasti ikäänkuin olisi tahtonut saada itsensäkin asiasta vakuuttuneeksi. »Niin, Jim on kunnon mies. Hyvä naapuri, hyvä karjanhoitaja; muutamien mielestä hän tosin on olevinaan ja raaka puheissaan, ja hän on kärkäs epäilemään kaikkia, mutta Jim ja minä olemme aina tulleet erinomaisesti toimeen.»
Rovasti vaikeni kotvan aikaa nähtävästi unohtaen vieressään istuvan miehen ja vaipuen ajatuksiin, joista hänen oli vaikea irtautua.
Heidän ajettuaan ruohoisen notkon poikki ja kärryjen noustessa tunturin rinnettä laakson toisella puolen, mistä monen mailin laajuinen näköala levisi joka suuntaan, osoitti Rovasti pientä mustaa pilkkua seuraavalla rinteellä.
»Tuolla on Jimin auto. He ovat myöskin matkalla Prescottiin. Kitty ajaa, se on varma. Minä sanoin Stellalle, että tuo kone ja se, että Kitty osaa ajaa sitä, ovat ainoat tulokset, mitä Jim saattaa näyttää niistä rahoista, jotka hän on uhrannut tyttönsä kouluttamiseen. En tarkoita», hän lisäsi katsahtaen nopeasti Patchesiin ikäänkuin olisi pelännyt tämän käsittävän väärin hänen tarkoituksensa, »että Kitty olisi noita turhanpäiväisiä perhosia, jotka eivät tee mitään. Ei, hänhän on kasvanut meidän lähimpänä naapurinamme, ja me pidämme hänestä niin kuin hän olisi oma tyttäremme. Hän osaa keittää ruokaa tai neuloa miltei yhtä hyvin kuin hänen äitinsä, ja hän osaa ratsastaa ja heittää lassoa paremmin kuin monet paimenet, joita olen nähnyt, mutta —» Rovasti keskeytti nähtävästi etsien sanoja, jotka ilmaisisivat tarkalleen hänen ajatuksensa.
»Minusta tuntuu», arveli Patches verkalleen, »että sivistys, niin kuin me sitä sanomme, on siunaukseksi vain silloin, kun se on elämämme lisänä. Jos koulutus tai sivistys tai miksi sitä sanottekin, riistää elämältämme sen perustukset, niin se on varmasti pahaksi.»
»Niin on», huudahti Rovasti vilpittömästi ihaillen seuralaisensa kykyä ilmaista sen, mitä itse ajatteli. »Puhutte kuin kirjasta. Mutta niin asia on. Eihän meitä huolestuta Kittyn koulussa saama oppi, vaan se, mitä hän sen ohella on menettänyt. Nuo uudenaikaiset, kirjoista ja korkeammasta sivistyksestä ja muusta sellaisesta puhuvat aatteet ovat kyllä hyviä, jos ihmiset vain ymmärtävät pysyä lujasti kiinni omassa perustassaan, mutta niin ei useinkaan ole asian laita.
»Ajatelkaahan Stellaa ja minua. Tiedän, että me olemme vanhanaikaisia ja typeriä ja kaikkea muuta sellaista, mutta me olemme kokeneet yhtä ja toista elämässä mentyämme naimisiin Skull Valleyssa, jossa hän on syntynyt ja kasvanut. Hän oli silloin nuori tyttö ja minä nuori poika, joka hoidin härkiä elääkseni. Luulenpa, että me olemme nähneet kovia päiviä enemmän kuin monet muut. Mutta, piru vieköön, me emme silloin ajatelleet sitä, me olimme onnellisia, ja me olemme olleet onnellisia enemmän kuin neljäkymmentä vuotta. Mutta minä sanon teille, me olemme eläneet jokaisen elämämme hetken, ja se on, hitto vieköön, enemmän kuin useimmista noista korkeammin sivistyneistä, ylevähenkisistä, puolikuolleista pariskunnista voi sanoa; he menevät naimisiin, eroavat ja menevät taas naimisiin.
»Ei, ei se, mitä mies saa, tee häntä rikkaaksi, vaan se, minkä hän kykenee säilyttämään. Ja ne ihmiset, jotka halveksivat vanhanaikaista rakkautta, joka rakentaa koteja ja pystyttää perheitä ja panee miehen ja naisen yhdessä tekemään työtä ja kestämään hyvät ja pahat päivät ja onnellisina vanhenemaan yhdessä, jos he uudenaikaisten aatteiden vuoksi hylkäävät kaiken tämän, he tekevät huonon kaupan ainakin minun mielestäni. Voi tapahtua sellaistakin, että mies tai nainen sivistyksensä takia menettää parhaan onnensa.
»Katsokaahan meidän Philiämme», jatkoi Rovasti mielissään, sillä hänen seuralaisensa oli tosiaan ihanteellinen kuuntelija, joka ei häirinnyt häntä turhilla keskeytyksillä. »Parempaa miestä kuin Phil Acton olisi suorastaan mahdotonta löytää. Hän on terve; ei ole koskaan ollut tuntiakaan sairas; voimakas kuin nuori härkä; siisti, kunniallinen, ei pahoja tapoja, hyvä työntekijä ja hyvä ajattelijakin — vaikka ei olekaan saanut paljon koulutusta, hän on lukenut sitä enemmän. Katsokaa häntä vaikka miltä kannalta — miehenä, tarkoitan — ja niin on miestä katsottava — niin ette löydä parempaa kuin Phil. Ja kuitenkin nuo ihmiset kehtaavat sanoa, ettei hän ole muuta kuin tavallinen karjapaimen. Mitä siihen tulee, niin Jim Reid ei itsekään ole munia kuin karjapaimen. Sanon teille, että olen nähnyt karjapaimenia, jotka olivat maailman parhaita miehiä, ja olen nähnyt yliopistotutkintoja suorittaneita herroja, jotka eivät kelpaa mihinkään — joissa ei ole enempää miestä kuin vahanukeissa, joiden ylle kaupungin ikkunoissa ripustetaan vaatteita. Kuinka ainoakaan itseään kunnioittava nainen löytää heistä jotakin sen arvoista, että se saa hänet menemään naimisiin sellaisen miehen kanssa, kas sitä minä en kykene käsittämään.»
Jollei Rovasti olisi ollut niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, olisi hän hämmästynyt siitä vaikutuksesta, jonka hänen sanansa tekivät nuoreen mieheen. Hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi ja kalpenivat sitten kuin äkillisestä pahoinvoinnista, ja hän heitti Rovastiin häpeää ja tuskaa kuvastavan syrjäsilmäyksen. Honourable Patches, joka oli herättänyt Risti-Kolmio-Kartanon miesten ihailun ja kunnioituksen, oli jälleen alakuloinen, arka, piilotteleva pakolainen, jonka Phil oli tavannut Metsärajalla.
Mutta onneksi Rovasti ei huomannut mitään, vaan tyytyväisenä toisen tarkkaavaisesta vaikenemisesta jatkoi: »En tietysti tahdo väittää sivistyksen pilaavan kaikkia miehiä. Ei, esimerkiksi nuori Stanford Manning —»
Jos Rovasti äkkiä olisi laukaissut kanuunan Patchesin nenän alla, ei nuori mies olisi saattanut osoittaa suurempaa hämmästystä. »Stanford Manning!» hän huudahti.
Kuullessaan hänen äänensävynsä Rovasti kääntyi. »Tarkoitan Stanford
Manningia, kaivosinsinööriä», hän selitti. »Tunnetteko hänet?»
»Olen kuullut hänestä», onnistui Patchesin vastata.
»No niin», jatkoi Rovasti. »Hän tuli seudulle noin kolme vuotta sitten — suoraan yliopistosta — ja hän on varmasti saanut paljon aikaan. Hän on saanut koulutusta ja sivistystä, mutta hän pitää paikkansa kenen miehen rinnalla hyvänsä. Ei ole sitä miestä koko Yavapai Countyssa — olipa hän karjamies tai kaivostyöläinen tai mikä hyvänsä — joka ei nostaisi hattuaan Stanford Manningille.»
»Onko hän täällä nykyään?» kysyi Patches yrittäen hillitä ääntään.
»Ei, kuulin, että hänen yhtiönsä kutsui hänet pois täällä noin kuukausi takaperin. He aikovat lähettää hänet kaivoksilleen Montanaan, luulen.»
Kun hänen seuralaisensa ei jatkanut keskustelua, virkkoi Rovasti miettiväisesti Buckin ja Princen kiivetessä hiljalleen Metsärajalle johtavaa rinnettä ylös: »Sen voin sanoa teille, poika, että olen nähnyt monta muutosta tässä maassa. Muistan hyvin sen ajan, jolloin koko Yavapai Countyssa ei ollut ainoatakaan aitaa — se oli silloin, kun Philin isä ja minä olimme nuoria. Mutta miehet eivät muutu, vaikka maa muuttuukin — heitä on hyviä ja huonoja, niin kuin on aina ollut ja aina tulee olemaan. Niin on jokaisessa hevoslaumassakin — johtajia ja nahjuksia ja suurin osa siltä väliltä. Katsokaahan esimerkiksi Philiä. Hän on aivan samanlainen kuin hänen isänsä.»
»Hänen isänsä mahtoi olla kelpo mies», virkkoi Patches vakavasti.
Rovasti katsahti häneen hyväksyvä hymy suupielissään. »Kelpo?» Hevoset olivat sillä välin saapuneet selänteen harjalle, ja rovasti jatkoi puhettaan kuin ajatellen ääneen, suunnaten katseensa mahtavaa Granite Mountainia kohden: »John Acton! Kunnon John, niin kuin kaikki häntä nimittivät, ja minä tulimme tähän maahan ollessamme vielä aivan nuoria. Tulimme tänne suuren uudisasukasjoukon muassa Kansasista. Me pysyimme yhteydessä keskenämme koko kasvuaikamme, paimensimme karjaamme samoilla laitumilla ja hakkailimmekin yhdessä, sillä Philin äiti ja Stella olivat hyviä ystäviä ja asuivat Skull Välkyssä. Kun viimein olimme saaneet niin paljon kokoon, että voimme ajatella kodin perustamista, me rakensimme talomme vierekkäin Valleyhin, menimme naimisiin ja pystytimme pienen talouden. Karjamme kävi yhdessä laitumella, mutta me jaoimme niityt niin, että John otti haltuunsa itäiset ja minä läntiset. Ja kun lapset syntyivät — Johnilla ja Marylla oli kolme ennen Philiä, mutta hän oli ainoa, joka jäi elämään — ja karja oli lisääntynyt ja me olimme rakentaneet uudet ja mukavat talot, näytti kaikki olevan hyvin. Mutta silloin John antoi Prescottissa erään huijarin viekotella itsensä ansaan. Tein parhaani estääkseni sen, mutta turhaan, hän vain nauroi minulle. Katsokaahan, hän oli hyväsydämisin mies, mitä koskaan olen nähnyt, ja luotti kaikkiin.
»Niin, siten John menetti miltei kaiken omaisuutensa. Meidän onnistui pelastaa talo, mutta karja oli mennyttä. Eikä kestänyt vuottakaan sen jälkeen, kun Mary kuoli. Emme koskaan saaneet tietää, mikä häntä oikeastaan vaivasi — ja hänen kuolemansa jälkeen John oli entisensä varjo. Hän sai surmansa seuraavassa karjankierroksessa — olin hänen luonaan, kun hän kuoli.
»Stella ja minä otimme Philin pojaksemme — hän on siitä pitäen ollut kuin oma poikamme. Vanha talo kuuluu hänelle, mutta Jim Reidin karja käy sen laitumilla. Philillä on muutamia nautoja, joita hän hoitaa yhdessä minun karjani kanssa — ne ovat muuten erinomaisia eläimiä — siten hän koettaa kartuttaa isänsä perintöä, ja minä olen maksanut hänelle palkkaa siitä lähtien, kun hän oli tarpeeksi suuri pystyäkseen työhön. Phil ei puhu liikoja, mutta Stella ja minä luulemme, että hän jonakin kauniina päivänä aikoo panna vanhan talonsa jälleen kuntoon.»
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Rovasti virkkoi jälleen: »Jim Reid on varakas mies, ja kun Kitty on heidän ainoa tyttärensä, niin on luonnollista, että he ajattelevat hänen tulevaisuuttaan. Ja on yhtä luonnollista, että nuori tyttö pitää tällaista karjakartanoelämää — olipa se täällä tai missä muualla hyvänsä — hiukan yksitoikkoisena oltuaan kolme vuolta koulussa idässä. Hän ei koskaan ole sanonut sitä, mutta Kittystä näkee hänen sanomattaankin, mitä hän kulloinkin ajattelee.»
»Minäkin tunnen sellaisia ihmisiä», sanoi Patches jotakin sanoakseen.
»Niin, ja kun tutustutte Kittyyn, niin sanotte kuten minäkin, että jos Yavapai Countyssa on ainoakaan mies, joka ei ratsastaisi parasta hevosiaan kuoliaaksi saadakseen häneltä hymyn, niin hänet pitäisi hirttää.»
Saavuttuaan Prescottiin he käyttivät iltapäivän sopivien varusteiden hankkimiseen Patchesille, ja seuraavana päivänä he lähtivät paluumatkalle.
Kun he olivat päässeet laakson vasemmanpuolisen selänteen harjalle, näkivät he nuoren naisen mustan hevosen selässä ratsastavan Pata-Koukku-S-Kartanolta johtavaa tietä harjanteen toista puolta kohden.
Heidän tultuaan kotikartanolle oli jo miltei illallisaika, ja miehet palasivat laidunmailta kotiin.
»Kitty on ollut täällä koko iltapäivän», ilmoitti pikku Billy viipymättä. »Kerroin hänelle teistä, Patches. Hän sanoi tahtovansa kauhean mielellään tutustua teihin.»
Phil yhtyi toisten nauruun, mutta Patches kuvitteli, että paimenen tavallisesti niin hilpeässä katseessa häilähti varjo.