VI LUKU.
Juoksuaita.
Honourable Patchesin koulutus alkoi viipymättä. Koska Philin oli pakko omistaa suurin osa aikaansa nelijalkaisille kasvateilleen, otti Rovasti itse huolekseen muukalaisen opettamisen kaikissa karjakartanossa esiintyvissä toimissa, alkaen sikalan siivoamisesta rikkaruohojen kitkemiseen saakka. Patches ei säikkynyt mitään työtä. Päinvastoin hän näytti löytävän tyydytystä ikävimpien ja rasittavimpien töiden suorittamisesta, ja kun hän teki erehdyksiä, joita tietenkään ei aina voinut välttää, hän nauroi omituista, katkeraa ja ivallista nauruaan, joka ihmetytti Rovastia. Mutta vaikkakin hänen puuhansa hänen ensimmäisinä Risti-Kolmio-Kartanossa olonsa päivinä supistui enimmäkseen töihin, jotka eivät tekijältään vaatineet paljon tai ei mitään tottumusta, ei hänen kouluttamistaan silti unohdettu. Hänelle annettiin vanha ja viisas karjahevonen, ja Rovasti opetti hänelle ajokalujen käytäntöä ja hoitoa. Ja joka päivä, milloin varhain aamulla, milloin myöhään illalla, opettaja keksi asian, jota hänen yhdessä oppilaansa kanssa oli ratsastettava toimittamaan. Kun Phil tai rouva Baldwin kysyi Rovastilta, miten hänen »lastentarhansa» menestyi, niin Rovasti tosin yhtyi heidän nauruunsa, mutta vastasi ylpeänä: »Odottakaahan vain. Hän on yhtä valmis karjankierrokseen kuin Philinkin lastentarha. Hänet on luotu ratsastajaksi. Hänellä on ratsastajan vartalo, ratsastajan ryhti ja käsi. Muutaman kuukauden kuluttua hän on suurenmoinen ratsastaja, jollei», lisäsi hän silmää vilkuttaen, »jollei hän sitä ennen tapa itseään jollakin mielettömällä yrityksellä.»
»Olen huomannut, että hänellä on paljon auttajia yrityksissään», vastasi rouva Baldwin kuivasti, tarkoittaen huomautuksellaan ei vain Rovastia, vaan myöskin Philiä ja ylipäänsä kaikkia Risti-Kolmion miehiä, pikku Billykin mukaanluettuna.
Sitten koitti päivä, jolloin Patches sai tehtävän, joka — kuten Rovasti hänelle vakuutti — kuuluu vanhimman ja tottuneimman paimenen velvollisuuksiin. Patchesin tuli lähteä tarkastamaan aitoja. Mutta kun Rovasti aamulla vei oppilaansa suuren laitumen kulmaukseen, missä aita alkoi, ja selitti, että »aitaratsastus» karjanhoitajien kielessä tarkoittaa mahdollisten vaurioiden etsimistä ja niiden korjaamista, ei hän selittänyt tämän aidan erikoisominaisuuksia.
»Varoitin häntä eksymästä ja käskin hänen palata kotiin ennen iltaa», hän selitti nauraen toisten perheenjäsenten kysyessä päivällisellä syytä Patchesin poissaoloon.
»Se oli kierosti tehty, Will Baldwin», torui Stella, kuten aina ajatellen poikiensa mukavuutta. »Tiedäthän poikaparan varmasti eksyvän tuossa autiossa Tailholt Mountainin seudussa.»
Pojat nauroivat.
»Aamulla me ainakin hänet löydämme», vakuutti Phil.
»Hänhän voi seurata aitaa takaisinpäin», vastasi Rovasti. »Ja jos hän todella eksyy, niin vanha Snip kyllä tuo hänet kotiin.»
»Jos hän vain huomaa sen ja antaa Snipin pitää päänsä», sanoi Curly.
»Joka tapauksessa», arveli Rovasti, »oppii hän jotakin seudusta ja aidoista ja kenties hevosistakin, ja me saamme nähdä, osaako hän käyttää järkeään vai ei. Miehelle on annettava tilaisuus joskus tulla toimeen omin neuvoin. Ajatelkaahan sitä paitsi, mikä mainio tilaisuus hänellä on tavallisiin uhkarohkeihin yrityksiinsä! Panen vetoon vuoden vanhan härän, että kun jälleen näemme hänet, hän ihmettelee haljetakseen, kuinka hän on uskaltanut tehdä sellaista.»
»Tehdä mitä?» kysyi rouva Baldwin.
»Enhän minä tiedä», nauroi Rovasti. »Mutta hän tekee aina hullutuksia vain nähdäkseen, uskaltaako, ja aina sellaista, mikä ei juolahtaisi kenenkään muun mieleen.»
Patches oli aloittanut päivätyönsä hyvin tyytyväisenä annettuun tehtävään. Ensimmäisen kerran hänelle oli uskottu toimi, joka pakotti hänet koko päivän ratsain liikkumaan poissa karjakartanon ulottuvilta. Hän ratsasti uljaana pihamaalta täysissä paimenen varusteissa, kuitenkin ilman lassoa, jonka Rovasti viime hetkessä liian uhkarohkeita yrityksiä peläten oli ottanut häneltä, ja mukanaan tarvikkeita aidan korjaamiseksi. Sitä paitsi hänellä oli uusi revolveri ja rivi kiiltäviä patruunia. Ne oli Rovasti antanut hänelle arvellen, että hänen kenties olisi pakko lopettaa jokin sairas lehmä.
Patches ei ollut lainkaan varma, että erottaa sairaan lehmän terveestä. Vielä vähemmin hän tiesi, milloin sairaus oli niin vakava, että eläin oli lopetettava.
»Nahkapoikien» suojelusenkeli oli nähtävästi tänä päivänä ottanut Patchesin erikoiseen suojelukseensa pidättäen häntä monin taittunein rautalangoin ja murtunein aidanseipäin kartanon läheisyydessä. Hän teki tarkkaa ja huolellista työtä. Aamupäivän kuluessa hän ei ollut ennättänyt tarkastaa aitaa enempää kuin neljän mailin verran. Silloin hän huomasi aidassa suuren aukon, joka vaati ainakin kahden tunnin työn. Innokkaana korjaamaan vaurion hän hyppäsi hevosen selästä ja ryhtyi työhön unohtaen muun maailman.
Odottaminen kävi sillä välin Snipille liian pitkäksi tai se ajatteli isäntänsä tavoin antavansa Patchesille hyvän opetuksen — joka tapauksessa se oli kadonnut, kun Patches hiukan myöhemmin keskeytti työnsä luodakseen silmäyksen ympärilleen. Missään ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, lukuunottamatta korppikotkaa, joka suuria kaaria tehden kiersi korkealla taivaalla.
Niin nopeasti kuin hänen raskaat varusteensa sallivat, juoksi Patches lähimmälle kukkulalle. Mutta seutu, jonka hän kukkulalta näki, oli tyhjä ja hiljainen. Mikään ei ole ammattiratsastajalle nöyryyttävämpää kuin hevosen menettäminen, ja vaikka Patches vielä olikin alokas, oli hän tässä suhteessa jo mestariensa hengenheimolainen. Hän ajatteli kauhistuneena, että hänen oli pakko astua Rovastin eteen ja ilmoittaa hevosen karanneen. Hän arveli löytävänsä hevosen haasta, ellei se vain ollut karannut jostakin aukosta, joita aidassa näkyi olevan viljalti. Joka tapauksessa, ajatteli hän viimein, tahtoi hän ainakin suorittaa loppuun työn, jonka Rovasti oli uskonut hänelle. Hän ryhtyi uudelleen työhön ja korjattuaan suurimman vaurion hän lähti seuraamaan edelleen aitaa arvellen sen kääntyvän selänteen takana ja johtavan jälleen kotikartanon piiriin.
Tunnin verran hän ponnisteli eteenpäin raskaissa varusteissaan. Seutu muuttui yhä mäkisemmäksi ja autiommaksi. Silloin tällöin hän saattoi setripuiden ja mäntyjen välistä erottaa Tailholt Mountainin tumman seinämän. Hän arveli tietävänsä, missä päin Risti-Kolmio-Kartano sijaitsi, ja ihmetteli laitumen suuruutta, kun ei aita näyttänyt kääntyvän. Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, kun hän istuutui levähtääkseen. Hänen jalkojaan pakotti, hänen oli nälkä ja jano eikä aidan kulmaa näkynyt missään. Hän ei missään tapauksessa voinut ehtiä kotiin yöksi, vaikka olisikin kääntynyt takaisin. Sitä hän sitä paitsi ei tahtonut tehdä. Hän aikoi kiertää aidan, vaikka se kestäisi kolme vuorokautta.
Äkkiä hän hypähti seisaalleen heiluttaen hattuaan ja huutaen kuin hullu. Selänteen toisella puolella ratsasti kaksi miestä vastaisen selänteen harjaa myöten. Mutta turhaan Patches yritti herättää heidän huomiotaan, sillä he eivät antaneet pienintäkään merkkiä, vaan ratsastivat edelleen häviten pian puiden varjoon. Epätoivoisena Patches juoksi pienen laakson poikki, joka erotti hänet ratsastajista, pysähtyi vastaiselle rinteelle ja huusi jälleen voimiensa takaa. Mutta vastausta ei kuulunut eikä Patches saattanut enää varmasti sanoa, mitä tietä ratsastajat olivat kulkeneet.
Hän vaipui maahan setripuun juurelle haukkoen ilmaa ja leyhytellen palavia kasvojaan hatulla. Kenties hänen huuliltaan väkisinkin pääsi jokin niistä paimenien voimasanoista, joita hän oli kuullut Curlyn ja Bobin käyttävän, kun pikku Billy ei ollut lähettyvillä. Hänen turhien ponnistustansa jälkeen tuntui hiljaisuus vielä entistä syvemmältä. Risti-Kolmio-Kartano oli jossakin monien mailien päässä.
Äkkiä sattui hänen korvaansa heikko ääni. Hän käännähti ja katsoi tielle, jota juuri oli tullut. Näkikö hän unta vai tämän satumaailman ihmeen? Häntä kohden ratsasti nuori nainen kevyttä, hilpeätä laukkaa ja häntä seurasi lassoon kytkettynä viisas Snip.
Patchesin ensimmäinen ajatus oli, että nainen ratsasti yhtä varmasti ja huolettomasti kuin joku paimen. Hänen noustessaan ylös rinnettä huomasi Patches, että nainen oli nuori. Hänen vartalonsa oli harvinaisen kaunis ja sopusuhtainen ja hän ohjasi hevostaan luontevan sulavasti. Hänen tultuaan vielä lähemmäksi näki Patches hänen poskiensa hehkuvan ratsastuksesta, hänen pehmeä, ruskea tukkansa kihartui leveälierisen hatun alla, ja hänen silmänsä säteilivät elämäniloa. Sitten hän huomasi miehen, ja Patches muisti, mitä Rovasti oli sanonut: »Jos koko Yavapai Countyssa on mies, joka ei ratsastaisi kuoliaaksi parasta hevostaan saadakseen hymyn Kitty-neidiltä, niin hänet olisi hirtettävä.»
Miehen noustessa seisaalleen hattu kädessään pysähdytti tyttö hevosensa ja tervehti. Hänen äänensä hilpeä, raikas sävy vastasi hänen huuliensa hymyä.
»Olette herra Honourable Patches, eikö niin?»
Patches kumarsi. »Neiti Reid, luullakseni?»
Tytön hämmästys oli ilmeinen. »Mistä tunnette minut?»
»Teidän hyvä ystävänne, herra Baldwin, kertoi minulta teistä», hymyili
Patches.
Tyttö punastui ja nauroi peittääkseen hämminkiään. »Vanha Rovastikulta ei liene puolueeton arvostelussaan, pelkään.»
»Se on mahdollista», myönsi Patches, »mutta hänen arvostelunsa pitää ehdottomasti paikkansa. Ja», hän lisäsi hilpeästi tytön kasvojen muuttuessa vakaviksi ja hänen kohottaessaan hiukan päätään, »hänen luottamustaan mieheen voitaneen pitää vakuutena, vai mitä arvelette?»
»Tietysti», vastasi tyttö sydämellisesti hänen hetkellisen jäykkyytensä hälvetessä. »Rovasti ja Stella kertoivat minulle kaiken teistä tänään iltapäivällä, muuten en olisi uskaltanut pysähtyä seuraanne. Olen iloinen tavatessani teidät, herra Patches», hän lisäsi leikkisän kohteliaasti.
»Ja minä iloitsen tästä tuttavuudesta, neiti Reid, niin monesta syystä, etten nyt voi kertoa teille niitä kaikkia», vastasi Patches nauraen. »Ja saanko nyt kysyä, mikä taikavoima tuo teidät tänne kuin sadun hyvän haltian epätoivoisen muukalaisen luo? Mistä löysitte uskottoman Snipini? Mistä tiesitte, missä olin? Missä on Risti-Kolmio-Kartano? Kuinka monta mailia on lähimmälle lähteelle? Onko minun mahdollista ehtiä kotiin illalliselle?»
Katsoen mieheen tyttö nauroi, niin kuin vain Kitty Reid voi nauraa.
»Te vain teette pilaa minusta», torui mies. »Niin kaikki tekevät. Eikä se ole ihme, olen itse nauranut itselleni koko päivän.»
»Vastaan ensimmäiseksi teidän viimeiseen kysymykseenne», vastasi tyttö. »Kyllä ehditte vielä Risti-Kolmio-Kartanoon illalliselle, jos lähdette heti. Minä selitän teille muun ratsastaessamme.»
»Aiotteko näyttää minulle tietä?» huudahti Patches innokkaasti.
»Luulen sen olevan parasta», arveli tyttö empien.
»Nytpä tiedän varmasti, että olette hyvä haltia tai enkeli tai jokin muuta sentapainen», tuumi Patches sovittaen jalkansa jalustimeen. »Mutta yksi asia teidän täytyy sanoa minulle, ennen kuin lähden askeltakaan edes illallista kohden. Kuinka pitkä matka on laitumen kulmaukseen?»
Tyttö katsahti häneen hämmästyneenä. »Laitumen kulmaukseen?»
»Niin, tiesin tietenkin, että jos lähtisin seuraamaan aitaa, kiertäisin laitumen ja palaisin lopuksi samaan paikkaan, mistä olin lähtenyt. Sitä varten kuljin aina samaan suuntaan. Ajattelin voivani päättää työni ja päästä kotiin, vaikka Snip pakottaisikin minut toimittamaan aitaratsastuksen jalkaisin.»
»Mutta ettekö tiedä, että tämä on juoksulaidun?» kysyi tyttö hänen silmiensä säihkyessä vallattomasti.
»Niin Rovasti sanoi», myönsi Patches. »Mutta vaikka se juoksisikin jonnekin, niin täytyyhän siitä tulla loppu. Mutta minä en voinut löytää kulmaa.»
»Juoksulaitumella ei ole lainkaan kulmaa», nauroi tyttö.
»Ei lainkaan kulmaa?»
Tyttö pudisti päätään, ikäänkuin kykenemättä enää lausumaan sanaakaan purskahtamatta nauruun.
»Eikö se kierrä mitään — laidunta, tarkoitan?»
Jälleen tyttö pudisti päätään.
»Se häviää siis jonnekin etäisyyteen ja loppuu siellä?»
Tyttö nyökkäsi. »Täältä on varmaan kahdeksantoista tai kaksikymmentä mailia sen päähän.»
»No, onpa se aita!» huudahti Patches luoden katseensa vuoririnteelle, jota kohden hän niin urheasti oli taivaltanut. »Onko teidän mielestänne kauniisti tehty kunnialliselta aidalta? Ja Kovasti käski minun olla kotona ennen illan tuloa!»
Sitten he nauroivat yhdessä — nauroivat niin, että hevoset mahtoivat ihmetellä tätä äkkinäistä ilonpurkausta.
Heidän ratsastaessaan kotiinpäin selitti tyttö Patchesille juoksuaitojen tarkoituksen ja miten ne päättyvät niin monen mailin päässä ja niin etäällä lähteistä, että karja harvoin löytää tien toiselle puolelle.
»Ja nyt taikavoimanne selitys!» sanoi Patches. »Te olette saanut mitä typerimmän, hullunkurisimman, niin, suorastaan järjettömän aidan näyttämään tarkoituksenmukaiselta, luonnolliselta ja aivan järkevältä. Olkaa kiltti ja selittäkää, mitenkä saatoitte tulla Snip mukananne minua pelastamaan?»
»Joka siis myöskin oli typerää, hullunkurista ja järjetöntä?» kysyi tyttö.
»Joka oli yhtä ihanaa ja odottamatonta», vastasi Patches.
»Se on hyvin helposti selitettävissä», selitti tyttö. »Minä olin —» Hän epäröi. »No niin, olin kyllästynyt kaikkeen ja lähdin päivällisen jälkeen Stellan luo asialle.»
»Asialle?» kysyi Patches.
Tyttö nyökkäsi iloisesti. »Sieluni vuoksi. Stella on mainio sielunlääkäri. Paras minkä tunnen, paitsi yhtä, ja hän asuu kaukana täältä — kaukana idässä, Clevelandissa Ohiossa.»
»Niin, minäkin tunnen hänet», vastasi Patches vakavasti.
Ja heidän nauraessaan yhdessä tämän väitteen mahdottomuudelle he eivät tienneet, kuinka sananmukaisesti tosi se kaikesta huolimatta oli.
»Niin, minä olin tietenkin kuullut teistä», jatkoi tyttö. »Phil kertoi minulle viime kerralla käydessään meillä, kuinka te olitte yrittänyt ratsastaa villillä oriilla. Phil pitää teitä aivan suurenmoisena miehenä.»
»Niin tietysti», vastasi Patches ivallisesti. »Annoin silloin kerrassaan loistavan näytteen taidostani.»
»Ja sen vuoksi», pitkitti tyttö, »olin vastoin tahtoani huolissani meidän keskuuteemme tulleen muukalaisen hyvinvoinnista. Sitä paitsi on se vieraanvaraisuuden vaatimus näillä seuduin. Ettekö usko sitä?»
»Tietenkin, tietenkin. Ettehän voinut muuta kuin tiedustella vointiani», myönsi Patches kohteliaasti.
»Ja sitten Stella todellakin teki sieluni terveeksi jälleen; tai ainakin hän teki minut toistaiseksi rauhalliseksi.»
Patches kohtasi vallattoman, leikillisen, nauravan katseen tytön silmistä. »Nyt teette taas pilaa minusta», hän sanoi nöyrästi. »Tiedän, että minun pitäisi itsenikin nauraa itselleni, mutta —»
»No, ettekö ymmärrä?» huudahti tyttö. »Tohtori Stella määräsi minulle runsaan annoksen keskustelua ainoasta tapahtumasta, mikä moneen kuukauteen on sattunut koko seudulla.»
»Tarkoitatteko minua?» kysyi Patches.
»Ettekö sitten ole hyvä puheenaihe?» vastasi tyttö.
»Taidanpa olla», hymyili Patches. »No niin, ja entä sitten?»
»Lähdin paljon iloisempana takaisin kotiinpäin.»
»Niinkö?»
»Olin niin paljon iloisempi, että päätin ratsastaa kotiin kiertotietä, kenties Black Hillin huipun kautta — kenties Hevosuittamolle, missä varmaan tapaisin isän kotimatkalla Fair Oakista, minne hän lähti tänä aamuna.»
»Ymmärrän.»
»No niin, sitten tapasin Snipin, joka oli matkalla Risti-Kolmioon.
Tiesin, että vanha Snip oli teidän hevosenne.» Hän hymyili kuin
lievittääkseen arvostelua, minkä hän sanoillaan tahtomattaan antoi
Patchesin ratsastuskelpoisuudesta.
»Juuri niin», myönsi Patches ymmärtäen hänen ajatuksensa.
»Ja pelkäsin, että teille kenties oli sattunut jotakin, vaikka en toisaalta käsittänyt, miten se olisi ollut mahdollista, kun kerran ratsastitte Snipillä. Sitten otin sen kiinni —»
Mies keskeytti kiihkeästi: »Millä tavoin?»
»Milläkö tavoin? Tietenkin lassollani», vastasi tyttö, ikään kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.
»Te otitte hevosen kiinni lassolla?» toisti Patches hitaasti.
»Kuinka minun siis teidän mielestänne olisi pitänyt ottaa se kiinni?» kysyi tyttö.
»Mutta — mutta eikö se juossut?»
Tyttö nauroi. »Tietenkin se juoksi. Niin kaikki hevoset tekevät karatessaan. Mutta Snip ei ikinä voittaisi minun Midnightiäni.»
Mies pudisti päätään katsoen tyttöön vilpittömän ihailevasti, aivan kuin nyt vasta olisi käsittänyt, mikä harvinainen ja ihastuttava olento hänen edessään seisoi.
»Ja te osaatte ratsastaa ja heittää lassoa niin hyvin?» hän kysyi epäillen.
Tyttö lehahti hehkuvan punaiseksi, ja ruskeissa silmissä välähti salama. »Te pidätte minua rajuna ja miesmäisenä», hän vastasi kiivaasti. »Teidän mielestänne minun olisi varmaankin pitänyt ratsastaa kotiin huutaen aito naisellisesti apua.»
»Ei, ei», väitti Patches vastaan. »Sitä en ajatellut. Minä vain ihmettelin taitavuuttanne. Voi, minä antaisin — niin, mitäpä en antaisikaan, jos pystyisin samaan kuin te!»
Hänen vilpittömyytensä oli ilmeinen ja Kitty oli kohta taas sulaa auringonpaistetta. Ihastuttava hymy osoitti hänen antaneen anteeksi.
»Katsokaahan», hän selitti, »olen asunut koko ikäni täällä paitsi kolme vuotta, jotka vietin koulussa. Isä on opettanut minut käyttämään lassoa, ratsastamaan ja ampumaan, sillä se kuuluu meidän elämäämme ja on toisinaan aivan yhtä tarpeellista kuin idässä on tuntea aikataulut, vuokra-autot ja hotellit.»
»Ymmärrän», vastasi Patches kohteliaasti. »Olin typerä, kun en tullut ajatelleeksi sitä. Pyydän anteeksi, että keskeytin. Olitte siis juuri lassollanne ottanut kiinni Snipin, kun se yritti karata — se oli yhtä yksinkertaista kuin käskeä autoa ajamaan Euclid Avenuen numeroon tuhatkaksi — ja siinä nyt olette.»
»Te tunnette Clevelandin?» huudahti tyttö.
Patches ällistyi hetkiseksi. Sitten hän sanoi huolettomasti: »Tottahan jokainen on kuullut puhuttavan kuuluisasta Euclid Avenuesta. Mutta mistä tiesitte, mihin Snip oli jättänyt minut?»
»Stella kertoi minulle teidän lähteneen korjaamaan juoksuaitaa», vastasi tyttö, tahdikkaasti hyväksyen miehen välttelevän vastauksen hänen kysymykseensä, »Ratsastin aidan vierustaa. Niin kuin näette, ei se ollut lainkaan satumaista.»
»Enpä tiedä kuinka satumaista se oli», vastasi mies verkkaisesti. »Tämä on niin ihmeellinen maa — minun mielestäni — ettei täällä koskaan saa olla varma mistään. Ainakaan en minä. Mutta kenties se on oma syyni.»
»Ja pidättekö tästä ihmeellisestä maasta, niin kuin sitä sanotte?»
»Ihailen suunnattomasti kaikkia sen ihmisiä», vastasi Patches. »En ole koskaan ennen tavannut sellaisia miehiä — enkä sellaisia naisia», päätti hän hymyillen.
»Mutta pidättekö te siitä?» intti tyttö. »Pidättekö elämästä täällä — työstänne — tahtoisitteko elää täällä koko elämänne?»
»Kyllä ja en», vastasi mies empien.
»Niin», virkkoi tyttö hiukan katkerasti ja uhmamielisesti kuten Patchesista tuntui, »sehän ei tosiaan merkitse teille kovin paljon, pidättekö siitä vai ette, sillä te olette mies. Jollette ole tyytyväinen ympäristöönne, voitte jättää sen — lähteä muuanne — juurtua elämään jossakin muualla kaukana täältä.»
Mies pudisti päätään hämillään tytön vakavuudesta. »Se ei aina pidä paikkaansa. Voiko mies siksi, että on mies, aina tehdä kaiken, minkä haluaa?»
»Jos hän vain on kyllin voimakas», väitti tyttö. »Mutta naisen täytyy aina taipua toisten ihmisten mielen mukaan.»
Nyt Patches oli varma hänen äänensävynsä uhmasta.
Tyttö jatkoi: »Ettekö voi, jollei elämä täällä tyydytä teitä, lähteä muualle?»
»Kyllä, mutta en minne hyvänsä, mihin haluni minua vetäisi. Kenties joku sheriffi etsii minua. Kenties olen karannut vanki. Kenties — oh, tuhansia seikkoja!»
Tyttö ei voinut vakavuudestaan huolimatta pidättää nauruaan.
»Mitä hullutuksia!»
»Miksi niin, hullutuksia? Mitä te ja ystävänne tiedätte minusta?»
»Me tiedämme, että te ette ole sellainen mies», vastasi tyttö lämpimästi, »sillä», hän epäröi, »sillä te ette kerta kaikkiaan ole sitä maata.»
»Tarkoitatteko kenties, ettei minussa ole miestä kylliksi tehdäkseni pahaa ja joutuakseni vangiksi?» kysyi Patches, eikä Kitty saattanut erehtyä hänen äänensä katkerasta soinnista.
»Mitä ihmettä, herra Patches!» hän huudahti. »Kuinka voitte luulla minun tarkoittavan sellaista? Antakaa minulle anteeksi! Ihmettelin vain, mitä teidänlaisenne hienosti sivistynyt mies saattaa löytää tästä yksitoikkoisesta elämästä? Tiedän uteliaisuuteni olevan anteeksiantamatonta, mutta minäpä sanon teille, että me kaikki ihmettelemme, miksi oikeastaan olette täällä.»
»Se on selvä», vastasi mies hymyillen taas omituista hymyään. »En sano teille muuta, kuin että olen täällä samasta syystä, joka ajoi teidät rouva Baldwinin luo tänään iltapäivällä.»
»Sielunne parantamiseksi?» kysyi tyttö sydämellisesti.
»Juuri niin», vastasi Patches vakavasti. »Sieluni pelastamiseksi.»
»Hyvä, herra Patches, toivotan sielullenne pikaista parantumista», huudahti Kitty hilpeästi pysähdyttäen hevosensa ja ojensi kätensä seuralaiselleen. »Tässä eroavat tiemme. Tuolla näette Risti-Kolmion rakennukset. Minä lähden tätä tietä.»
Patches ei salannut ihailuaan tarttuessaan tytön käteen ja puristaessaan sitä lujasti vastasolmitun ystävyyden merkiksi.
»Kiitos, neiti Reid. Toistan vieläkin, että Rovastin arvostelu on eittämätön.»
Tämä vastaus miellytti Kittyä silminnähtävästi.
»Kuulkaahan», hän sanoi ikäänkuin haluten osoittaa ystävyyttään, »kai tiedätte, mitä teillä on odotettavissa Will-sedältä ja pojilta, kun he saavat kuulla pikku seikkailustanne?»
»Tietenkin tiedän», vastasi Patches kuin alistuen kaikkeen.
»Ja annatteko heidän nauraa kustannuksellanne?»
»Suon sen ilon heille kernaasti, neiti Reid.»
»Mutta miksi ette kernaammin itse pysy naurajana?»
»Kuinka niin?»
»No, he luulevat teidän tekevän jonkin tyhmyyden, eikö niin?»
»Niin he aina luulevat. Ja minun on tunnustettava, että hyvin harvoin petän heidän luuloaan», hän lisäsi äänessään veitikkamainen sävy.
»Olenpa varma», jatkoi tyttö miettiväisenä, »että Rovasti tahallaan jätti selittämättä teille juoksuaidan erikoisuuden.»
»Myönnän, että hänen aikaisempi menettelynsä antaa aihetta siihen otaksumaan.»
»No niin, jos niin on, miksi ette ratsasta huolettomasti kotiin ja ilmoita hänelle päättäneenne työnne ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut?»
»Tarkoitatteko, että te ette sano sanaakaan asiasta?» huudahti Patches.
Tyttö nyökkäsi hilpeästi. »Sanoin heille jo tänään, ettei ole rehellistä peliä, kun ei kukaan muu kuin Stella pidä teidän puolianne.»
»Olette laupias samarialainen! Saatatte minut suorastaan musertavaan kiitollisuudenvelkaan!»
»Sen parempi», nauroi Kitty. »Minua ilahduttaa, että ajattelette siten. En karhua maksua, ennen kuin jonakin päivänä, kun olen kauheassa hädässä, mutta silloin saattekin maksaa täyden mitan. Näkemiin!»
Patches katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi näkyvistä. Sitten hän ratsasti onnellisena kotiinpäin vastaanottaakseen omatunto hiukan huonona, mutta sydän kevennä, toisten onnittelut nopean paluun johdosta.
Samana iltana Phil hävisi hämärän tullen. Ja hiukan myöhemmin Jim Reid ratsasti Risti-Kolmion portista.
Pata-Koukku-S:n omistaja oli kookas mies, pitkä ja hartiakas, suorapuheinen ja varma, mikä ainakin vieraaseen saattoi tehdä rehentelevän vaikutuksen. Kun Patches esiteltiin hänelle, tarkasteli karjakartanon omistaja häntä arvostelevin katsein, vastasi varsin lyhyesti hänen tervehdykseensä ja käänsi pian hänelle selkänsä ryhtyen juttelemaan tutumpien perheenjäsenten kanssa.
Tunnin verran he keskustelivat seudun yleisistä asioista, kuten naapurien kesken on tapana. Sitten vieras nousi lähteäkseen, ja Rovasti saattoi häntä. Kun he olivat ehtineet muutaman askelen päähän, niin että portailla istuvat eivät enää saattaneet kuulla heidän ääntään, kysyi Reid matalalla äänellä: »Oletko hiljan huomannut mitään erikoista karjassasi, Will?»
»En. Emme ole juuri käyneetkään sitä tarkastamassa viime aikoina. Phil ja pojat ovat puuhanneet hevosten kanssa joka päivä, eikä uudesta miehestä ole vielä suurtakaan apua.»
»Kuka hän on?» kysyi Reid.
»En tiedä muuta, kuin että hän sanoo nimensä olevan Patches.»
»Hullunkurinen nimi», murahti Reid.
»Onpa kyllä, mutta hullunkurisia nimiä on paljon, Jim», vastasi Rovasti tyynesti. »Enpä tiedä, onko se sen hullunkurisempi kuin Skinner tai Foote tai Hogg tai sadat muut. Me emme vain ole koskaan sattuneet kuulemaan sitä, siinä kaikki.»
»Mistä hänet löysit?»
»Hän tuli tänne ja pyysi työtä. Hän on aivan kokematon, mutta hänellä on hyvää tahtoa ja taipumusta myöskin.»
»Minä en huolisi vieraita talooni», virkkoi Jim mutkattomasti.
»Lorua!» vastasi Rovasti. »Monet parhaista miehistäni olivat minulle ventovieraita, kun pestasin heidät palvelukseeni. Sinä ja minä olisimme vieraita, jos menisimme muutamia maileja edemmäs Williamson Valleyta. Patches on kelpo mies, sen takaan. Tänäänkin hän on ollut koko päivän yksinään ulkona korjaamassa juoksuaitaa.»
»Juoksuaitaa?»
»Niin, se on paikoitellen kurjassa kunnossa.»
»Niin on, ja minä näin tänään parisataa yardia aidan toisella puolen,
Tailholtin puolella nimittäin, vasikan, joka oli vasta merkitty
Tailholt-raudalla, ja lyönpä vetoa vaikka tuhat dollaria, että se oli
Risti-Kolmion lehmän vasikka.»
»Mitä syytä sinulla on luulla niin?» kysyi Rovasti rauhallisesti.
»Se muistutti täydelleen sinun Hereford-karjaasi, ja kun olin ratsastanut puoli mailia eteenpäin, näin tällä puolen lehmäsi, joka oli kadottanut vasikkansa.»
»He tietävät, että meillä on niin kiire, ettemme ehdi pitää tarkkaa huolta karjastamme», virkkoi Rovasti.
»Jos olisin sinun sijassasi, lähettäisin jonkun taatuista miehistäsi tarkastamaan juoksuaitaa», vastasi Jim merkitsevästi, hypätessään satulaan.
»Nyt iskit kirveesi kiveen, Jim», vastasi Rovasti vakavasti. »Se mies ei erota Risti-Kolmion merkkiä Viisikulmiosta tai Pata-Koukku-S:stä.»
»Se on sinun asiasi, Will. Ajattelin vain, että olisi parasta sanoa se sinulle», murahti Jim. »Hyvää yötä.»;
»Hyvää yötä, Jim! Kiitos käynnistäsi.»