VII LUKU.
Iltahämärissä.
Kun Kitty Reid sanoi Patchesille, että syynä hänen käyntiinsä rouva Baldwinin luona oli hänen sielunsa sairaus, piili hänen leikillisissä sanoissaan vakava pohjasävy. Mutta vielä enemmän kuin tämä syy oli hänet ajanut Risti-Kolmioon halu nähdä muukalainen, josta oli kuullut paljon kerrottavan. Phil oli sanonut, että Kitty varmasti pitäisi Patchesista. Philin sanojen mukaan puhui tämä Kittyn kieltä: osasi kertoa ihmisistä ja kirjoista ja kaikesta muusta, mistä Williamson Valleyn asukkailla ei ollut kaukaisinta aavistustakaan.
Mutta ratsastaessaan kotiinpäin sanottuaan hyvästi Patchesille tunsi tyttö ristiriitaisten ajatusten viiltelevän mieltään. Hän oli tyytyväinen kohtaukseen; Patches oli herättänyt hänen mielenkiintoaan ja huvittanut häntä. Hän iloitsi tästä pienestä seikkailusta, joka ainakin yhdeksi iltapäiväksi oli tuonut hiukan vaihtelua yksitoikkoiseen, arkiseen elämään. Mutta toisaalta oli muukalainen, jonka Kitty vaistomaisesti tunsi kuuluvan toiseen maailmaan kuin se, missä hän itse oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa, herättänyt hänessä kaipuun kaikkeen siihen, jota hän kotoisessa elämässään ikävöi. Muukalainen oli saattanut hänen mielensä levottomaksi ja tyytymättömäksi. Ja siitä Kitty oli vilpittömästi pahoillaan. Hän ei tahtonut kaivata pois kotoaan, hän oli koettanut tukahduttaa sielunsa ikävän ja kaipauksen. Hän oli monesti katunut niitä kolmea vuotta, jotka oli viettänyt koulussa. Ja kuitenkin oli niillä vuosilla ollut suuri merkitys hänen elämässään; ne olivat olleet ihania vuosia. Mutta kaikesta huolimatta tuntui Kittystä — nyt kun hän jälleen oli kotona ja kouluaika oli häipynyt menneisyyteen — että ne olivat kylväneet hänen mieleensä vain kaipausta ja ikävää.
Siihen saakka, kun tämä ensimmäinen suuri muutos — kouluunlähtö — hänen elämässään tapahtui, oli se maailma, missä hän oli syntynyt ja kasvanut, ollut hänelle kaikki kaikessa. Hänen lapsuutensa päivät olivat olleet iloisia ja huolettomia, kuten hänen isänsä nuorten varsojen, jotka hilpeinä temmelsivät laitumilla. Ne harrastukset, jotka täyttivät hänen isänsä ja äitinsä päivät, olivat täyttäneet hänenkin päivänsä, ja hänen naapureittensa ja ystäviensä surut ja ilot olivat olleet hänenkin surunsa ja ilonsa. Ja tärkein tekijä hänen varhaisimmasta lapsuudestaan hänen naiseksi kehittymiseensä saakka oli Phil, hänen leikkikumppaninsa, koulutoverinsa, suojelijansa, sankarinsa ja orjansa. Ja että Phil oli hänen paras ystävänsä ja nuoruudenrakastettunsa, tuntui Kittystä yhtä luonnolliselta kuin hänen suhteensa vanhempiinsa. Hänestä tuntui varmalta, että kaikki aina olisi jäävä silleen.
Ja sitten olivat tulleet nuo vuodet — kypsymisaika tytöstä nuoreksi naiseksi — jolloin hän kotiseutunsa yksinkertaisesta ja luonnonraikkaasta elämästä oli siirtynyt maailmaan, jossa ihmistä arvostellaan keinotekoisten sivistysarvojen ja ulkonaisten ominaisuuksien mukaan. Kittyn syntymämaassa arvostellaan miestä mieskuntoisuuden mittakaavan mukaan, naista hänen naisellisuutensa perusteella. Rohkeus, voimakkuus, vilpittömyys, kunnia, työkelpoisuus — ne olivat miehen luonteen parhaat perusominaisuudet siinä maassa, jossa Kitty oli elänyt varhaisimman nuoruutensa; ja samoin ovat ne, vaikkakin herkemmässä ja hellemmässä muodossa, naisen kauneimmat mainesanat. Mutta Kitty oli jättänyt nämä arvot taakseen muuttaakseen ympäristöön, jossa vallan toiset avut ovat ensi sijalla. Täällä uudessa maailmassa hän oppi, että miehiä ja naisia ei tule mitata heidän miehekkyytensä tai naisellisuutensa perusteella — ei voiman, vaan koulutuksen mukaan, ei rohkeuden, vaan älyllisen kehityksen mukaan, ei mielenlaadun, vaan tapojen mukaan, ei kunnian, vaan menestyksen mukaan, ei työkelpoisuuden, vaan yhteiskunnallisen aseman mukaan, jonka usein määräävät muut seikat kuin työkuntoisuus.
Ensimmältä oli Kittyä tenhonnut ja kiinnostanut tämä monivivahteinen, loistava ja ikuisesti vaihteleva elämä. Sitten hän oli kyllästynyt siihen ja palavasti kaivannut takaisin kotiin. Mutta kuukausien kuluessa hän oli yhä enemmän tottunut uuteen ympäristöönsä ja sulautunut sen elin- ja ajatustapoihin. Ja juuri kun Kitty oli päässyt tälle asteelle, oli hänen koulutuksensa lopussa ja hänen oli palattava takaisin kotiin, maahan, missä Granite Mountain harmaana ja jykevänä ja järkkymättömänä valvoo ihmislasten kohtaloita.
Palattuaan oli Kitty ensimmäisinä päivinä osoittanut vilkasta harrastusta kaikkeen, mitä kotona tapahtui. Kotielämä yksinkertaisine tottumuksineen ja sydämellisine omaisineen ja naapureineen tuntui Kittystä kotoiselta satamalta, johon hän pitkien harharetkien jälkeen jälleen oli laskenut ankkurinsa. Ja Phil oli miehisessä voimakkuudessaan ja yksinkertaisessa rehtiydessään saanut Kittyn tuntemaan yhä suurempaa kiintymystä syntymämaahansa.
Mutta kun ensimmäisten päivien hilpeä rupattelu oli lopussa, kun kaikki entiset ystävät olivat käyneet Kittyä tervehtimässä ja kaikki puheenaiheet ehtyneet, alkoi Kittylle selvitä, mitä hänen koulutuksensa, kuten hänen vanhempansa sitä sanoivat, oikeastaan oli hänelle merkinnyt. Näiden kolmen vuoden vaikutusta hänen elämäänsä ei saattanut pyyhkiä jäljettömiin. Koko siitä ajatus- ja katsomustavasta, jonka hän näiden kuluessa oli omaksunut, hän ei saattanut enää irtautua. Sen vuoksi ei Kitty saattanut olla tuntematta syvää juopaa kotoisen elämänsä ja sen elämän välillä, johon hän näiden kolmen vuoden jälkeen tunsi kuuluvansa.
Meidän on usein pakko tehdä vertailuja, vaikka emme sitä mielisi. Kitty teki todellakin parhaansa suurentaakseen omissa silmissään niiden olojen ja ihmisten arvoa, jotka olivat täyttäneet hänen lapsuutensa, mutta kaikesta huolimatta oli se sangen vähäinen mitattuna sillä mittapuulla, joka hänen saamansa koulutuksen mukaan oli tärkein ihmisiä ja oloja arvosteltaessa. Philin terve, miehekäs voima ja rehtiys — yhtä ryhdikäs kuin viilien hevosten, joista hän oli saanut nimensä — jäivät pakostakin varjoon, koska hän ei kyennyt pukemaan komeaa vartaloaan hienon sivistyksen vaatimaan tapaan. Hänen yksinkertainen ja suoraviivainen maailmankatsomuksensa teki Kittyyn hiomattoman, epähienon, karkean vaikutuksen. Hänen rehti luonteensa ja luontainen älykkyytensä, joka jokapäiväisestä ympäristöstä löysi runsasta virikettä hänen ajatuselämälleen, näyttivät Kittyn silmissä sivistymättömyydeltä ja suurkaupunkilaiselämän vaatiman seurustelukyvyn puutteelta.
Koko naisellisen sydämensä voimalla Kitty oli taistellut näitä vertailuja vastaan — ja jatkanut niiden tekemisiä. Kaikki, mikä hänen luonteessaan kuului Granite Mountainin maahan, siihen maahan, joka oli hänet synnyttänyt, tunsi vetovoimaa Philin puoleen, mutta kaikki se, minkä hän kolmena kouluvuotenaan oli oppinut ja omaksunut, työnsi tämän yhä kauemmaksi tytön sydämestä. Ja nyt oli hänen kohtauksensa Patchesin kanssa jälleen kiihdyttänyt ja yllyttänyt näitä voimia, jotka syvensivät juopaa hänen ja Philin välillä, ja ajatustensa myrskyävässä ristiaallokossa hän tunsi vihaavansa maata, jota rakasti, kammoavansa elämää, joka kiehtoi vastustamattomalla tenhovoimallaan, halveksivansa niitä, joihin oli kaikilla sydämensä siteillä kiintynyt, ja kieltävänsä tunteen, josta hänen sydämensä iloitsi ja ylpeili.
Kittyn herätti näistä tuskaisista mietteistä hänen kaksi nuorempaa veljeään, jotka kotiveräjällä törmäsivät häntä vastaan ottaakseen haltuunsa hänen hevosensa ja viedäkseen sen talliin. Oli jo miltei illallisaika, ja Kitty riensi äitinsä luo keittiöön pysähdyttyään pihalle juomaan siemauksen raitista, virkistävää vettä.
Rouva Reid työskenteli parhaillaan keittiössä, nuorin poikansa Jack apunaan. Hän oli vartaloltaan hiukan Kittyä lyhyempi, jonkin verran pyylevyyteen taipuva nainen, ja hänen kasvoillaan asusti tyyni, hillitty rauha, kuten usein naisilla, jotka nurkumatta suorittavat vaativan työnsä kodin vaalijana. Hänen silmiensä loiste hänen puhuessaan Kittystä tai kuullessaan jonkun toisen lausuvan hänen nimensä ilmaisi, mitenkä suuri tila ainoalla tyttärellä oli äidin sydämessä.
Heidän puuhaillessaan kotoisissa töissä kertoi tyttö yksityiskohtaisesti äidilleen keskustelun Risti-Kolmion emännän kanssa vastaten tarkasti kaikkiin kysymyksiin, joita tämä teki naapurikartanoon saapuneen muukalaisen johdosta. Mutta kohtauksestaan Patchesin kanssa Kitty ei kertonut paljon; hän mainitsi vain lyhyesti kotimatkalla tavanneensa tämän. Myöskin illallisen aikana oli Patches pääasiallisena keskustelunaiheena, mutta sekä Kitty että herra Reid, joka oli palannut kotiin parahiksi aterialle, olivat varsin harvasanaisia.
Kun illallinen oli syöty ja iltatyöt suoritettu, istuutui Kitty kuistille, luoden katseensa laajojen laidunmaiden yli valoja kohden, jotka loistivat tummien pähkinäpuiden lomitse ilmaisten Risti-Kolinio-Kartanon rakennusrykelmän paikan. Hänen isänsä oli mennyt ulos, ja äiti oli jäänyt sisälle houkutellakseen pikku Jackin vuoteeseen. Pihan toiselta puolen väenrakennuksesta kuuluivat miesten äänet epäselvinä ja kaukaisina.
Kittyn ajatukset olivat monen mailin päässä. Mitähän tekivätkään nyt hänen ystävänsä tuolla hilpeässä ja loisteliaassa elämässä, kaukana hänen syntymämaansa hiljaisesta hämärästä, missä hän istui yksinään? Hän näki jälleen loistavat valot, kuuli musiikin, hilpeän puheen, naurun, elämänilon, kaiken sen, mikä oli antanut elämälle pirteyttä ja riemua, ja hänen sydämensä nousi kapinaan hänen päiviensä tukahduttavaa tyhjyyttä vastaan. Nähdessään illan pehmeän hämärän vähitellen vaihtuvan yön pimeyteen tuntui hänestä kuin olisi hänen silmissäänkin synkkä varjo vähitellen peittänyt kaiken, mikä sille oli antanut väriä, valoa ja kauneutta.
Sitten hän näki edessään leviävän niityn hämystä tumman varjon sukeltavan esiin — ensin salaperäisenä, muodottomana, sitten selveten ja tiivistyen ratsastajan hahmoksi. Ennen kuin paimen vastasi Jimmyn poikamaiseen »halloo»-huutoon, tiesi Kitty, että ratsastaja oli Phil.
Tytön ensimmäinen ajatus oli paeta. Mutta hypähtäessään seisaalleen hän tunsi, miten se loukkaisi miestä, joka aina oli ollut hyvä häntä kohtaan, ja niinpä hän astui tielle mennäkseen Philiä vastaan tämän laskeutuessa satulasta ja sitoessa hevosen aitaan.
»Tapasitko isän?» kysyi Kitty ajatellen, kuinka vähän heillä oli puhuttavaa.
»En, kuinka niin?» kysyi Phil vuorostaan nopeasti, ikäänkuin valmiina heti jälleen hypähtämään ratsaille.
Kitty naurahti hänen ripeydelleen. »Muuten vain. Hän lähti käymään
Rovastin luona.»
»Ratsastin varmaan hänen ohitseen oikaistessani niityn poikki», vastasi
Phil. »Hän ratsastaa aina suurta tietä myöten.»
Seisten tytön vieressä hän lisäsi sitten hellästi. »Mutta mikä sinun on, Kitty? Kaipaatko kirkkaita valoja?»
Se oli niin Philin tapaista, ajatteli Kitty. Hän näytti aina vaistomaisesti arvaavan jokaisen hänen tunteensa ja toiveensa.
»Kenties olin hiukan alakuloinen», myönsi hän. »Olen iloinen tulostasi.»
He saapuivat kuistille ja pikkuveljet ryntäsivät pyrynä Philin luo kertomaan hänelle urotöistään ja saamaan häneltä neuvoja, joita hänen oli tapana heille antaa. Myöskin rouva Reid liittyi hetkiseksi seuraan ja keskustelu siirtyi nyt kokonaan kotilaakson asioihin, kunnes Kittystä tuntui, että hän ei saattaisi kestää enempää. Viimein rouva Reid, armeliaampana kuin osasi aavistaakaan, käski pojat vuoteeseen ja vetäytyi itse omaan huoneeseensa.
»Ja nyt sinä olet kyllästynyt meihin kaikkiin ja tahtoisit palata itään», virkkoi Phil miettiväisenä, keskeyttäen pitkän hiljaisuuden, joka näinä päivinä usein oli tukahduttanut kaiken keskustelun heidän välillään.
»Se ei ole totta, Phil!» vastasi tyttö lämpimästi. »Tiedät, ettei se ole totta.»
»No niin, kyllästynyt tähän», hän osoitti laajoja aukeamia heidän ympärillään, »kyllästynyt siihen, mitä me olemme ja mitä me teemme.»
Tyttö tuijotti vastaamatta eteensä.
»En syytä sinua siitä», jatkoi Phil ikäänkuin ajatellen ääneen. »Se mahtaa tuntua äärettömän yksitoikkoiselta sen mielestä, joka ei tunne sitä.»
»Ettäkö minä en tuntisi sitä?» puuskahti Kitty. »Näyt unohtavan, että olen syntynyt täällä — että olen asunut täällä miltei yhtä monta vuotia kuin sinäkin.»
»Siitä huolimatta et tunne sitä», vastasi Phil tyynesti. »Katsohan, sinä tunsit sen tyttönä ollessasi niin kuin minäkin tunsin sen poikavuosinani. Mutta nyt — nyt minä tunnen sen miehenä ja sinä tunnet naisena jotakin, joka on kaukana kaikesta siitä.»
Jälleen vallitsi pitkä hiljaisuus. Sitten Kitty yritti empien tehdä alun ymmärtämykseen: »Rakastatko sinä tätä elämää, Phil?»
Phil vastasi nopeasti: »Kyllä, mutta minä rakastaisin mitä elämää hyvänsä, joka miellyttäisi sinua.»
»Ei — ei», keskeytti tyttö nopeasti, »en minä sitä tarkoita — tarkoitan — Phil, kuinka sinä voit tyytyä elämään täällä? Sehän tarjoaa sinunlaisellesi miehelle kovin vähän mahdollisuuksia.»
»Kovin vähän!» Hänen äänensä ilmaisi tytön sanojen osuneen arkaan kohtaan. »Minähän sanoin sinulle, että sinä et tunne täkäläistä elämää. Täällä on kaikkea, mitä mies saattaa toivoa. Täällä on kaikkea, mitä elämä saattaa tarjota — tarkoitan, mikä elämässä on jonkin arvoisia. Mutta luulen», hän jatkoi alakuloisesti, »että sinun on vaikea sitä käsittää — nyt. Se on yhtä vaikeaa kuin saada kaupunkilainen käsittämään, että ihminen ei ole yksinään, vaikka hänellä ei olisikaan suurta ihmisjoukkoa ympärillään. Mutta rakastan tätä elämää ja tyydyn siihen niin kuin hevoset Granite Mountainin harjanteella rakastavat elämäänsä ja tyytyvät siihen.»
»Mutta eikö sinusta joskus tunnu, että sinulla olisi suurempia mahdollisuuksia — etkö joskus toivo voivasi elää siellä, missä —» Hän ei keksinyt sanoja ja vaikeni. Phil sai jollakin merkillisellä tavalla hänen sanottavansa aina tuntumaan niin vähäpätöiseltä.
»Tiedän mitä tarkoitat», vastasi Phil. »Tarkoitat, eivätkö hevoset toivo voivansa asua hienoissa talleissa, missä tusinoittain miehiä niitä palvelisi, ja kantaa selässään komeita, kullalla kirjattuja satuloita ja tanssia kaduilla tuhatpäisten ihmisjoukkojen ihailtavina? Ei, hevosilla on enemmän järkeä. Vain ihminen voi tehdä itsestään narrin. On yksi ainoa asia, joka saisi minut alistumaan siihen, ja sinä tiedät, mikä se on.»
Hänen viimeiset sanansa taittoivat hänen sanojensa kärjen, ja Kitty vastasi hellästi: »Sinä olet katkera tänä iltana, Phil. Se ei ole sinun tapaistasi.»
Mies ei vastannut.
»Onko jokin tänään mennyt hullusti?» intti tyttö.
Phil käännähti äkkiä hänen puoleensa ja hänen sanoissaan paloi harvinainen hehku. »Näin sinut tänään kartanolla — sinun lähtiessäsi kotimatkalle. Sinä et edes katsahtanut aitaukseen päin, missä tiesit minun olevan työssä, ja se kirveli sydäntäni. Kitty, rakas tyttö, emmekö enää koskaan saa takaisin entisiä päiviä?»
»Vaiti, Phil», sanoi Kitty kuin olisi puhunut pikkuveljilleen.
Mutta Phil jatkoi herkeämättä. »Ei, tänä iltana puhun suuni puhtaaksi. Siitä lähtien kun palasit kotiin, olet kieltäytynyt kuuntelemasta minua — sinä olet pakottanut minut vaikenemaan. Tahdon, että sanot minulle, muuttaisiko se asian, jos minä olisin Honourable Patchesin kaltainen.»
»En tunne herra Patchesia», vastasi tyttö.
»Sinä tapasit hänet tänään, ja tiedät, mitä tarkoitan. Muuttaisiko se asiaa, jos minä olisin hänen kaltaisensa?»
»Phil rakas, en osaa vastata siihen kysymykseen.»
»Siis syynä muutokseen, joka sinussa on tapahtunut, ei ole se, että minä kuulun tähän maahan enkä johonkin kaupunkiin tuolla kaukana idässä?»
»Jos minä olen muuttunut, niin se on siksi, Phil, että minusta on tullut nainen, niin kuin sinusta mies.»
»Niin, minusta on tullut mies», vastasi Phil, »mutta minä en ole muuttunut — pojan rakkaus on vain muuttunut miehen rakkaudeksi. Muuttaisiko se asian, Kitty, jos sinä voisit pitää enemmän elämästä täällä — tarkoitan, jos sinä voisit olla tyytyväinen kaikkeen siihen, mikä merkitsee meille niin paljon.»
Jälleen tyttö vastasi. »En tiedä, Phil. Mistä sen tietäisin?»
»Tahdotko koettaa, Kitty, tahdotko koettaa pitää vanhasta kodistasi niin kuin ennen pidit siitä?»
»Phil, olen koettanut. Minähän koetan!» huudahti tyttö. »Mutta en luule, että merkitsee paljoakaan, pidänkö elämästä täällä vai enkö. Tiedän varmasti, Phil, että jos voisin», hän epäröi, mutta jatkoi sitten urheasti, »jos voisin rakastaa sinua niin kuin toivot, niin mikään muu ei merkitsisi mitään. Sinä sanoit voivasi pitää mistä elämästä hyvänsä, kunhan se miellyttäisi minua. Etkö luule minun voivan tyytyä mihin elämään hyvänsä, jos vain mies, jota rakastan, pitäisi siitä?»
»Luulen», sanoi Phil, »ja se on vastaus kysymykseeni.»
»Mikä on vastaus?» kysyi Kitty.
»Rakkaus, juuri rakkaus! Kitty — jokainen paikka, missä rakkaus asuu, on hyvä. Ilman rakkautta ei mikään paikka voi tyydyttää. Iloitsen siitä, että sanoit sen. Sen tahdoin sinun sanovan. Olen Patchesin kaltainen. Olen löytänyt tehtäväni.» Nyt ei hänen äänessään enää ollut katkeruuden hiventäkään.
Kitty oli syvästi liikuttunut. »En luule käsittäväni tarkoitustasi,
Phil», hän virkkoi.
»Etkö käsitä sitä, Kitty?» vastasi mies. »Minun tehtäväni on nyt voittaa sinun rakkautesi, saada sinut rakastamaan minua sellaisena kuin olen, miehenä — eikä koettaa muuttua sellaiseksi, jollaisen luulen sinua miellyttävän. Sinun täytyy rakastaa miestä eikä sitä, mitä hän tekee tai missä elää. Eikö olekin niin?»
»On», vastasi Kitty hitaasti. »Varmasti niin on. Niin sen täytyy olla,
Phil.»
Mies nousi nopeasti. »Hyvä», hän sanoi miltei töykeästi. »Nyt lähden. Mutta älä erehdy, Kitty. Sinä olet minun, tyttö, sen lain voimalla, joka on yläpuolella kaiken sen, mitä olet oppinut koulussasi. Sen saat oppia tuntemaan. Aion voittaa sinut — sinä olet kuuluva minulle, sillä sinä olet minun.»
Silloin Kittykin nousi, ja heidän seistessään hetkisen vaieten ja katsoen toisiaan silmiin tunsi tyttö miehen voiman, ja hänen sydämensä tunsi riemua ja ylpeyttä, vaikka se ei voinutkaan antaa hänelle kaikkea, mitä hän pyysi.
Nähdessään Philin ratsastavan pois ja häviävän öiseen pimeään, joka jälleen rannattomana ja äänettömänä peitti seudun pehmeään vaippaansa, mietti Kitty katumus mielessään, häipyisikö hän kenties näin ainiaaksi hänen elämästään? Ainiaaksi?
Philin päästäessä hevosensa veräjästä aitaukseen kuului läheltä yön hämärästä suuren oriin hirnunta. Samassa kaikui vielä lähempää hiljainen nauru ja tähtien loisteessa Phil näki miehen hahmon aidan luona. Hänen astuessaan lähemmäksi kuului Patchesin ääni.
»Se oli varmasti Muukalainen.»
»Niin oli», vastasi Phil. »Mutta miksi ette ole jo vuoteessa?»
»Kuuntelin hevosien hirnuntaa ja mietin», vastasi Patches.
»Mietitte tehtäväänne?» kysyi Phil tyynesti.
»Kenties», myönsi toinen.
»Sitä teidän ei tarvitse surra. Kyllä te vielä pääsette sen herraksi», vastasi paimen.
»Toivoisin olevani yhtä varma asiasta», vastasi Patches miettiväisenä.
Ja he tiesivät molemmat käyttäneensä suurta oritta vain vertauskuvana.
»Ja minä toivoisin olevani yhtä varma oman tehtäväni onnistumisesta kuin teidän», jatkoi Phil.
Patchesin ääni kuvasti herkkää myötätuntoa hänen kysyessään miettiväisenä: »Niinkö, onko teilläkin siis tehtävä? Se ilahduttaa minua.»
»Ilahduttaa?»
»Niin», ja Patches laski kätensä kumppaninsa olalle heidän kääntyessään kartanoa kohden. »Phil, olen tullut siihen johtopäätökseen, että maailma on kovin yksitoikkoinen paikka miehelle, jolla ei ole mitään tehtävää.»
»Mutta yhtäkaikki näyttää olevan paljon ihmisiä, jotka ovat aina olevinaan hommassa, vaikka he itse asiassa eivät tee yhtään mitään», vastasi Phil naurahtaen.
»Minä sanoinkin miehelle», vastasi Patches.
»Totta», myönsi Phil. »Mies kaipaa miehen työtä.»
»Ja», jatkoi Patches, »minusta tuntuu, että maailmassa on yksi ainoa työ, joka on oikean miehen arvoinen.»
»Sekin pitää paikkansa», yhtyi paimen.