VIII LUKU.
Keskustelua polttomerkeistä.
Muutamia päiviä Jim Reidin käynnin jälkeen Rovastin luona pysähtyi kaksi Vinoneliö-ja-Puolikkaan miestä matkalla Cherry Creekiin päivälliselle karjakartanoon. Rovasti oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan. Hänen talossaan oli aina pöydässä sija miehelle ja tallissa hänen hevoselleen, ja isäntä oli aina valmis pihallaan pähkinäpuiden alla syventymään rattoisaan keskusteluun vieraittensa kanssa. Ja niinpä olikin koko seudussa tuskin ainoatakaan paimenta, joka ei ratsastusretkillään olisi katsastanut Rovastin karjaa miltei yhtä huolellisesti ja harrastusta osoittaen kuin oman isäntänsä laumaa.
Niinpä nämä Tonto Fiatista saapuneet ratsastajat kertoivat Rovastille nähneensä Risti-Kolmion karjaa Tooheyn lähteillä juomassa ja huomanneensa useiden eläimien kärsivän pattimadoista.
»Pysähdyimme katsomaan, kuinka niiden laita oli, ja poltimme yhteen vasikkaan teidän merkkinne», sanoi Shorty Myers.
»Kiitoksia paljon, pojat», vastasi Rovasti, sitten hän jatkoi tavalliseen leikkisään tapaansa: »Poltittekohan siihen vain oikean merkin?»
»Emme sentään kaikki ole Tailholt Mountainin palveluksessa», vastasi toinen ratsastaja, Bert Wilson, ympärillä istuvien nauraessa Rovastin kysymykselle.
Wilsonin puhuessa huomasi Patches hämmästyksekseen naurun kaikkoavan äsken niin hilpeiltä kasvoilta ja miesten luovan toisiinsa merkitseviä katseita.
»Onko kukaan sattunut näkemään mitään viime aikoina?» kysyi Rovasti tyynesti.
Hänen kysymystään seurasi hetken hiljaisuus vieraiden katsoessa kysyvästi Patchesista Rovastiin ja sitten Philiin. Phil osoitti hyväksyvästi hymyilemällä luottavansa muukalaiseen, ja Shorty jatkoi: »Löysimme pari vastamerkittyä vasikkaa, joilla viime viikolla ei näyttänyt olevan lainkaan emää, ja Bud Stillwell sanoo, ettei D. I:n naapuruudessa ole kaikki niin kuin olla pitäisi.»
Jälleen seurasi hiljaisuus. Patchesista se tuntui myrskyä ennustavalta. Hän oli huomannut vieraiden kysyvät katseet ja Philin äänettömän vastauksen, mutta hän ei voinut käsittää, mistä oli kysymys. Hän saattoi vain itsekseen ihmetellä ja odottaa, sillä vaistomaisesti hän tunsi, ettei hänen pitänyt ottaa osaa keskusteluun. Hänestä tuntui, että nämä voimakkaat miehet, jotka niin hyväntahtoisesti olivat ottaneet hänet seuraansa, kernaammin näkivät hänen pysyvän heidän piirinsä ulkopuolella, kun oli kysymys heidän ammatistaan.
»No niin, pojat», sanoi Rovasti ikäänkuin haluten lopettaa puheenaiheen, »olen nähnyt täällä monenlaisia miehiä ja monenlaista hommaa, mutta en vielä koskaan ole nähnyt miestä, jonka ei olisi tarvinnut maksaa siitä, mitä on saanut. Kerran miehen on maksettava täysi hinta kaikesta, mitä hän elämässä saa, tahtoipa tai ei.»
»Se laki pitää paikkansa muihinkin kuin karjanhoitajiin nähden, vai mitä, herra Baldwin?» Patches ei ollut enää saattanut pysyä vaiti ja luodessaan katseensa häneen hämmästyivät miehet hänen kasvojensa ilmettä.
Rovasti katsoi suoraan silmiin, joissa kuvastui monia tuskallisia muistoja ja harras pyrkimys. »Siis?»
»Tarkoitan», sanoi Patches hämillään, ikäänkuin hän tahtomattaan olisi puhjennut puhumaan, »että se, mitä sanotte, koskee myöskin niitä, jotka elävät toimettomina — tekemättä mitään hyödyllistä työtä — yhtä hyvin kuin niitä, jotka ovat epärehellisiä työssään tai jotka ehdoin tahdoin varastavat toisen omaisuutta.»
Katse kiinteästi suunnattuna Patchesiin Rovasti vastasi verkalleen: »Uskon, että niin on, Patches. Niin täytyy olla. Mies, joka ottaa, mitä ei ole ansainnut, saa kerran tavalla tai toisella maksaa siitä.»
»Kuka hän on?» kysyivät vieraat Curlylta ja Bobilta satuloidessaan hevosensa päivällisen jälkeen.
Risti-Kolmion miehet pudistivat päätään.
»Hän putosi tänne kuin pilvistä eräänä päivänä ja Rovasti otti hänet palvelukseensa», selitti Bob.
»Mutta hän on paras nyrkkeilijä, mitä näillä main koskaan on ollut.
Jollette usko, niin koettakaa!» lisäsi Curly innokkaasti.
»Puhut kai kokemuksesta», nauroi Bert.
»Vajaan minuutin kokemuksesta», myönsi Curly.
»Hullunkurinen nimi», arveli Shorty.
Bob hymyili. »Niin Curlykin sanoi — ensiksi.»
»Mutta sitten hän muutti mieltään, vai mitä?»
»Totta vie», selitti Curly, »hänellä on hyvät suositukset nimelleen, olipa hän minkä niminen tahansa.»
Vieraat nousivat satulaan tarkastellen Honourable Patchesin komeata vartaloa, joka hiukan etäämpää sivuutti heidät.
»Kenties olet oikeassa», myönsi Shorty, »mutta hän puhuu juuri kuin koulumestari.»
»Ei hän olekaan karjanhoitoja», yhtyi Bert puheeseen.
»Ei, mutta se hänestä tulee, sen takaan», vastasi Curly välittämättä
Shortyn viittauksesta Patchesin korkeaan sivistykseen.
»Minä myöskin», yhtyi Bob.
»No niin, ensi karjankierroksessa se nähdään», tuumivat vieraat.
»Näkemiin!» ja he olivat poissa.
Seuraavana päivänä hiukan ennen aamiaista Phil sanoi Patchesille: »Antakaa Snipille ruokaa ja satuloikaa se. Te tulette tänään ratsastusretkelle minun kanssani.»
Patchesin katsahtaessa häneen hämmästyneenä hän lisäsi nauraen: »Annan koululleni lupaa ja Will-sedän mielestä teidän lastentarha-aikanne saa vähitellen loppua.»
Heidän ratsastaessaan suuren laidunmaan poikki etelää kohti ilmoitti päällysmies, että seuraavat viikot kuluisivat karjan tarkastamiseen.
»Saanko kysyä mitä varten?» kysyi Patches, rohkaistuneena paimenen ystävällisestä äänensävystä.
Phil oli kyllin tahdikas ollakseen hymyilemättä Patchesin kysymykselle ja vastasi asialliseen sävyyn: »Katsoaksemme, että eläimet ovat terveitä, merkitäksemme jonkin vasikan, pitääksemme lähteensilmät auki ja ylimalkaan tarkastaaksemme karjamme.»
»Ja te haluatte minun ratsastavan kanssanne?» kysyi Patches empien.
»Kyllä, Will-sedän mielestä olette liian hyvä mies tuhlattavaksi tyhjänpäiväisiin pihahommiin, ja sitä varten aion valmistaa teidät ottamaan osaa ensi karjankierrokseen.»
Hänen sanojensa vaikutus oli kerrassaan yllättävä. Patchesin kasvoille levisi tumma puna, ja hänen silmistään loisti ilo hänen katsoessaan toveriinsa. »Entä te — mitä arvelette siitä, Phil?» hän kysyi.
Paimen nauroi hänen innolleen. »Minäkö? Minä arvelen samaa kuin koko ajan — siitä lähtien kun tulitte taloon pyytämään työtä.»
Patches veti syvän henkäyksen, ojentautui satulassaan ja katsoi poispäin Granite Mountainia kohden. Phil tunsi sydämessään lämpimän myötätunnon ailahduksen miestä kohtaan, joka näytti niin hartaasti kaipaavan miehen työtä ja paikkaa miesten joukossa.
Deep Washin puoleisen aidan vieressä isolla laitumella he näkivät muutamien lehmien syövän tuoretta ruohoa. Heidän tultuaan lähemmäksi Phil irroitti lassonsa Patchesin luodessa häneen kysyvän katseen.
»Saatamme alkaa tästä», sanoi Phil. »Huomaatteko noissa eläimissä mitään erityistä?»
Patches tarkasteli lehmiä, mutta turhaan.
»Ettekö huomaa mitään tuossa vasikassa?» kysyi Phil avaten lassovyyhtiään. »Tarkoitan tuota, jolla on valkoinen turpa?»
Patches epäröi vieläkin.
Phil auttoi jälleen häntä. »Katsokaa sen korvia.»
»Niissä ei ole merkkiä», huudahti Patches.
»Ja mikä merkki niissä pitäisi olla?» kysyi hänen opettajansa.
»Oikea alta leikattu ja vasen halkaistu, jos se kuuluu Risti-Kolmio-Kartanolle», vastasi oppilas ylpeästi, ja samassa hengenvedossa hän jatkoi: »Sillä ei myöskään ole polttomerkkiä.»
Phil hymyili hyväksyvästi. »Juuri niin, ja nyt otamme sen kiinni, ennen kuin joku ehtii ennen meitä.» Puhuessaan hän kannusti hevosensa eläimiä kohti.
»Mutta mistä tiedätte sen kuuluvan Risti-Kolmio-Kartanon karjaan?» kysyi Patches.
»Ei se kuulukaan», selitti Phil nauraen. »Se kuuluu minulle.»
»En ymmärrä, mistä sen tiedätte.»
»Tiedän sen, koska tunnen karjan», selitti Phil, »ja koska satun muistamaan juuri tuon vasikan viimekertaisesta karjakierroksesta. Se karkasi meiltä Mint Washin metsään. Jos pidätte sitä hetkisen silmällä, niin saatte nähdä sen menevän Viisikulmiolla merkityn lehmän luo. Viisikulmio on minun merkkini — minä omistan hiukan karjaa, joka kulkee laitumella yhdessä Will-sedän lauman kanssa.»
Philin vielä puhuessa juoksi vasikka pelästyneenä lehmän luo, joka oli merkitty Philin selittämällä tavalla ja joka osoitti vasikkaa kohtaan ilmeistä äidillistä huolenpitoa.
»Katsokaahan», virkkoi Phil. »Meidän täytyy merkitä se nyt, sillä ennen ensi kierrosta on se kyllin suuri jättääkseen emonsa, ja jollei siinä silloin ole merkkiä, on se irrokas, ja kuka hyvänsä saa panna siihen oman merkkinsä.»
»Mutta eikö joku voisi nytkin polttaa siihen omaa merkkiään ja ajaa sen muuanne?» kysyi Patches.
»On sellaistakin nähty, eikä varsin kaukana täältä», vastasi Phil kuivasti. »Mutta niin ei kunnon mies tee, senhän ymmärrätte.»
Patches nyökkäsi ja seurasi ihailevin katsein kumppaniaan tämän kannustaessa hevosensa vasikan jälkeen ja kaataessa sen heittämällä lassonsa niin nopeasti sen takajalkojen ympäri, että tottumaton silmä tuskin saattoi seurata silmukan lentoa. Lyhyellä vyöstään ottamallaan köydellä Phil sitoi sitten eläimen jalat yhteen, ennen kuin se ehti toipua hämmästyksestään ja nousta jaloilleen. Sitten hän teki Patchesin avulla vähäisen tulen kuivista risuisia ja lehdistä. Tulen leimahdettua täyteen liekkiin paimen otti satulastaan pienen litteäpäisen raudan ja kuumensi sen pään selittäen Patchesille, miten jotkut käyttivät rautaista rengasta karjan merkitsemistä varten.
»Eikö polttomerkkiä voi muuttaa tai poistaa?» kysyi Patches.
»Voi tietenkin», vastasi Phil. Ja istuen paimenten tapaan kyykyssä maassa hän piirsi tikulla hiekkaan.
»Katsokaahan! Tämä on Risti-Kolmion merkki, ja tämä, Neljä-Viiva-M, on Nick Cambertin, joka asuu tuolla Tailholt-Mountainissa. Olettakaamme, että minä olisin Nick ja tämä vasikka olisi Risti-Kolmion merkillä varusteltu. Voisinko silloin muuttaa sen merkin omakseni?»
Patches nyökkäsi. »Mutta eikö ole mitään keinoa sellaisen rikoksen ilmisaamiseksi?»
»On hyvin vaikea todistaa polttomerkkiä muutetuksi», vastasi Phil hitaasti. »Miltei ainoa keino on saada varas kiinni teosta.»
»Mutta onhan niillä vielä korvamerkit», sanoi Patches hetkistä myöhemmin Philin merkitessä hehkuvalla raudalla äsken sitomansa vasikan, »korvamerkit ja polttomerkki eivät olisi yhtäpitäviä.»
»Olisivatpa kyllä, jos minä olisin Nick», sanoi Phil. Sitten, Ikäänkuin katuen huomautustaan, hän lisäsi nopeasti: »Meidän korvamerkkimme on alta leikattu oikea ja halkaistu vasen, kuten sanoitte. No niin, Neljä-Viiva-M:n korvamerkki on katkaistu ja alta leikattu oikea ja kolmihaarainen vasen.» Ja hän piirsi jälleen hiekkaan rautansa kärjellä. »Tässä on Risti-Kolmion ja tässä on Neljä-Viiva-M:n.»
»Ja jos huomattaisiin Tailholt-merkkisen vasikan seuraavan Risti-Kolmion lehmää, mitä sitten?» kuului Patchesin luonnollinen kysymys.
»Siitä voisi helposti syntyä aimo selkkaus», vastasi Risti-Kolmion päällysmies.
»Mutta minusta tuntuu», pitkitti Patches heidän ratsastaessaan edelleen, »että voisi helposti erehtyä ja polttaa oman merkkinsä toisen vasikkaan.»
»Erehdymme aina koskiessamme toisen omaisuuteen», vastasi Phil lyhyesti.
»Mutta eikö sitä saattaisi sattua ilman pahaa tarkoitusta», intti
Patches.
»Saattaisi kyllä», myönsi Phil.
»No niin, mitä tekisitte, jos löytäisitte vasikan, jonka tietäisitte kuuluvan Rovastin karjaan, mutta jonka joku toinen olisi merkinnyt? Tarkoitan, mihin toimenpiteisiin ryhtyisitte?»
»Ymmärrän mihin pyritte», vastasi Phil muuttuneella äänellä. »Jos sellaista sattuisi teille, niin pitää teidän ensinnäkin olla ehdottomasti varma siitä, että merkitty vasikka todellakin kuuluu meidän karjaamme. Sitten, jos olette oikeassa ja jollei matka ole liian pitkä, tulee teidän ajaa sekä lehmä että vasikka lähimpään aitaukseen ja tehdä siitä ilmoitus. Jollette voi ajaa niitä aitaukseen, niin polttakaa Risti-Kolmion merkki sen kylkeen. Kun se sitten huomataan ensi kierroksessa oikea merkki kyljessään ja väärä merkki siinä kohdassa, missä oikean tulisi olla, niin teidän tulee selittää asianlaita, ja sitä, joka on polttanut siihen väärän merkin, kehoitetaan kumoamaan merkkinsä. Polttomerkki kumotaan polttamalla sama merkki eläimen lapaan. Katsokaahan! Tuolla on juuri sellainen!» Hän osoitti muuatta etäämpänä olevaa eläintä. »Tuolla härällä on lonkassaan ja lavassaan Vinoneliö-ja-Puolikkaan ja kyljessään Risti-Kolmion merkki. Se oli vielä mullikka kuuluessaan Vinoneliö-ja-Puolikkaan kartanoon ja me löysimme sen karjakierroksessa Mud Tanksin mailta. Se kulki meidän karjamme mukana, eikä Stillwell viitsinyt lähteä kuljettamaan sitä kotiin — se olisi ollut lähemmä kolmenkymmenen mailin matka — vaan möi sen kernaammin Will-sedälle ja kumosi polttomerkkinsä.»
»Käsitän», sanoi Patches, »mutta sehän on vallan toisia kuin jonkin eläimen väärinmerkitseminen.»
»Niin tietenkin. Eihän sellaisessa tapauksessa tule kysymystäkään omistusoikeudesta», myönsi Phil.
»Mutta puhuaksemme vielä tuosta vasikasta», pitkitti Philin oppilas, »jos se olisi jo jättänyt lehmän, kun väärinmerkitsijää pyydettiin kumoamaan merkkinsä, niin eihän olisi mahdollisuutta todistaa, kuka on sen oikea omistaja.»
»Ei muuta kuin sen miehen sana, joka löysi vasikan lehmän vierestä, ja kenties niiden miesten arvostelu, jotka tuntevat hyvin karjan.»
»Juuri sitä tarkoitan», hymyili Patches, »että lopulta tulisi kysymys miehistä, eikö niin?»
»Siihen useimmat kysymykset tässä maassa päättyvät, Patches. Mutta te olette oikeassa. Sellaisten omistajien kanssa kuin Will-sedän ja Jim Reidin ja Stillwellin ja sellaisten poikien kanssa kuin Curlyn ja Bobin ja Bertin ja Shortyn ja monen muun ei siitä asiasta koskaan synny riitaa.»
»Mutta entä muiden kanssa?» kysyi Patches.
»Niin», vastasi Phil verkalleen, »tässäkin maassa on miehiä, jotka saisivat pian päihinsä, jos kieltäytyisivät kumoamasta polttomerkkiään.»
»Mutta meidän on pidettävä silmällä toistakin seikkaa tänään», jatkoi Phil muutamien minuuttien jälkeen, »ja se on niin sanottuja merkkipuolia. Olettakaamme, että haluaisin lisätä Neljä-Viiva-M:n karjaani, enkä pitäisi kovin tarkkaa väliä keinoista. No niin, minä sattuisin näkemään merkitsemättömän Pata-Koukku-S:n vasikan, jonka kernaasti ottaisin, mutta johon en vielä uskalla polttaa merkkiäni, koska se on liian nuori jättääkseen lehmän. Jos odotan siksi, kunnes se on ehtinyt kasvaa suuremmaksi, niin joku Jim Reidin miehistä voi merkitä sen, enkä minä voisi koskaan muuttaa Pata-Koukku-S:n merkkiä omakseni. Sen takia leikkaan sen korviin oikean omistajan merkit, mutta jätän polttomerkin panematta. Silloin se on merkkipuoli. Jos Pata-Koukku-S:n miehet näkevät sen, niin he huomaavat, että sen korvat on merkitty aivan niin kuin pitääkin, ja useimmassa tapauksessa he olettavat ilman muuta, että sillä on myöskin oikea polttomerkki lonkassaan, ja antavat sen olla rauhassa. Ennen ensi kierrosta etsin vasikan taas käsiini, ja jos se nyt on kyllin suuri erotettavaksi lehmästä, ei minun tarvitse muuta kuin muuttaa sen korvamerkit ja polttaa oma merkkini sen lonkkaan. Minä en tietystikään saa kaikkia merkkipuoliani, mutta ainakin suurimman osan. Jos karjankierroksessa ilmestyy kovin paljon merkkipuolia, on hyvin luultavaa, että joku on liian ahkerasti käyttänyt veistään. Me saimme viime kierroksessa koko joukon merkkipuolia aitaukseen», hän päätti tyynesti.
Muistaen pikku Billyn sanat Nick Cambertista ja Yavapai Joesta ja vieraiden ratsastajien keskustelun kartanossa Patches huomasi edistyvänsä tiedoissaan maasta ja sen asujamista.
Tullessaan laitumelle huomasivat miehet, että suuri osa karjasta kärsi Arizonan pahinta karjatautia, pattimatoja. Nämä ovat, kuten Phil selitti Patchesille heidän juottaessaan hevosiaan lähteellä, erään likakärpäsen toukkia, jotka elävät karjan ihossa ja varsinkin haavoissa. Lukemattomat vasikat, jotka eivät vielä olleet täysin parantuneet polttoraudan jäljeltä, kärsivät niistä, ja jollei niitä hoidettu huolellisesti, tuotti tauti karjanomistajille suurta tappiota.
»Kuulkaahan, Patches», sanoi paimen hänen tottuneen silmänsä heti huomatessa apua tarvitsevat eläimet. »Sanonpa teille, mitä meidän on tehtävä. Ajamme lauman aitaukseen ja te voitte kehittää lassovyyhtinne.»
Ja niin Patches sai oppia sekä puhdistamaan toukkien saastuttamat haavat kloroformilla että käyttämään paimenen välttämättömintä työkapinetta, lassoa.
»Mitä nyt?» kysyi Patches viimeisen vasikan syöksyessä hänen avaamastaan veräjästä etsimään emoansa.
Phil katsahti kumppaniinsa ja nauroi. Honourable Patches osoitti ilmeisiä merkkejä epätoivoisista pyrkimyksistä oppia heittämään lassoa. Hänen kasvonsa olivat tomun ja mullan tahraamat, hiukset sekaiset ja vaatteet yltä päältä likaiset. Mutta hänen silmänsä loistivat ja hänen ryhtinsä oli reipas ja hilpeä.
»Mikä nyt on?» hän kysyi hymyillen onnellisena. »Mitä nyt taas olen tehnyt hullusti?»
»Te olette kunnostautunut tänään», vastasi Phil. »Tulin vain ajatelleeksi, että ette kovinkaan muistuta sitä miestä, jonka tapasin Metsärajalla muuanna iltana.»
»Enpä voi sanoa omasta mielestänikään paljon muistuttavani häntä», vastasi Patches.
Phil katsahti aurinkoa kohden. »Mitä arvelette päivällisestä? Eiköhän jo liene aika.»
»Päivällisestä?»
»Niin juuri. Satulastani löydätte hiukan evästä. Laitumen reunassa pitäisi olla vanha kasari. Muutamat pojat eivät piittaa ruoasta ollessaan ratsastamassa, mutta minä en kernaasti ole ilman, ellei se ole välttämätöntä.» Hän ei selittänyt ottaneensa ruokaa mukaansa etupäässä kumppaniaan ajatellen.
»Uh!» huudahti Patches, äskeinen homma vielä tuoreessa muistissa. »Minä en ainakaan voi syödä palaakaan!»
»Niin luulette», vastasi Phil, »mutta menkääpä tuonne lähteelle, juokaa niin paljon kuin jaksatte, peseytykää ja saattepa nähdä, kuinka pian muutatte mieltänne tuntiessanne kahvin hajun.»
Ja niin Patches sai vielä yhden tärkeän opetuksen — miten on opittava nopeasti unohtamaan epämiellyttävinkin työ — opetus, joka on välttämätön jokaiselle, joka tekee ahkeraa työtä, olipa se mitä laatua hyvänsä.
Päätettyään yksinkertaisen ateriansa ja ojentauduttuaan ruohikkoon ikivanhan puun varjoon he keskustelivat asioista, jotka olivat kaukana tavallisesta työstä. Kuten miehet, jotka tuntevat salaperäisen ja selittämättömän toveruuden yhdistävän, he juttelivat puoliääneen ja miltei suljetuin silmin elämästä, sen arvoituksista ja tarkoituksesta. Ja Phil, joka tavallisesti vaikeni keskustelun johtuessa häneen itseensä, salli Patchesin nähdä hänen ajatusmaailmaansa, jonka hän harvoin paljasti. Vain hänen suuri unelmansa, hänen elämänsä rohkein haave — jäi hänen omaksi salaisuudekseen. Sen aika ei ollut vielä tullut.
»Kesken kaiken, Phil», sanoi Patches heidän viimein noustessaan ja lähtiessään hevostensa luo, »missä olette käynyt koulunne? Sitä en luule vielä kuulleeni.»
»En ole käynyt koulua», vastasi tämä naurahtaen, ja Patchesista tuntui, että hänen äänessään oli katkera sointu. »Olen vain tavallinen paimen, siinä kaikki.»
»Anteeksi», vastasi Patches, »mutta ajattelin siitä päättäen, mitä sanoitte kirjoista —»
»Kirjoista! Niin, katsokaahan, muutamia vuosia takaperin tänne tuli muuan kirjatoukka etsimään parannusta ja toi tahallaan tautinsa tänne mukanaan.»
»Tautinsa?» kysyi Patches.
»Niin, kirjansa, tarkoitan. Ne tappoivat hänet — hän oli muuten hyvä mies, mutta liiaksi koulumestari. Olin ensin utelias näkemään, mitä hän oikeastaan oli löytävinään kirjoistaan, joita ilman hän ei saattanut elää, ja vähitellen kiinnyin niihin itsekin. Mutta enpä luule niistä minulle olevan samaa vaaraa kuin hänelle», hän lopetti naurahtaen. »Hän se ensiksi antoi Will-sedälle Rovastin nimen.»
»Se nimi sopii hänelle hyvin», huomautti Patches, »ei ihme, että kaikki sitä käyttävät. Ja te olette varmaan saanut omanne ratsastamisesta?»
»Omani?»
»Niin, Villihevos-Philin, tarkoitan», hymyili toinen.
Phil nauroi. »Ettekö ole vielä kuullut sitä juttua? No, saatanhan yhtä hyvin kertoa sen teille. Meillä on hyvää aikaa. Ratsastakaamme eteläistä tietä, niin kenties voin näyttääkin sen teille.»
Heidän ratsastaessaan ylös selänteelle Patches ihmetteli kumppaninsa sanoja, mutta tämä ei suostunut selittämään mitään, vaan pudisti päätään hänen kysymyksilleen ja käski hänen odottaa. Ja Patches huomasi, että hänen asentoonsa tuli jotakin erikoisen valpasta ja joustavaa, ja hän näytti tarkasti pitävän silmällä vuorenrinnettä, jota pitkin he ratsastivat.
He olivat jo päässeet miltei vuorenrinteen harjalle, kun Phil äkkiä käänsi hevosensa vasemmalle ja ratsasti ylös melkein äkkijyrkkää kallionseinämää. Patchesista tuntui, että hevosen olisi mahdotonta saada siitä jalansijaa, mutta hän ei sanonut mitään, vaan antoi Snipin seurata Philiä. He olivat jo miltei aivan lähellä harjaa, kun Phil pysähdytti hevosensa ja laskeutui satulasta. Patches teki samoin ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua he seisoivat selänteen harjalla, josta oli laaja näköala yli ympäröivien laaksojen.
Patches päästi ihastuksen huudahduksen, mutta Phil tarttui häntä lujasti käsivarteen ja tukahdutti enemmät sanat.
»Näettekö niitä?» hän kuiskasi.
Patches loi häneen kysyvän katseen. Hän oli niin syventynyt ihailemaan maiseman suurenmoisuutta, ettei lainkaan huomannut, mikä hänen kumppaninsa miellä kiinnitti.
»Tuolla», kuiskasi Phil kärsimättömästi, »tuon vuoren rinteellä — ne ovat tuskin neljänsataa yardia meistä ja liikkuvat tännepäin.»
»Tarkoitatteko noita hevosia?» kysyi Patches ihmeissään toverinsa äänensävystä.
Phil nyökkäsi.
»Kuuluvatko ne Risti-Kolmiolle?»
»Risti-Kolmiolle!» Phil nauroi äänettömästi. Sitten hän lisäsi vakavalla ja miltei kunnioittavalla äänellä: »Ne kuuluvat Jumalalle, herra Honourable Patches.»
Silloin Patches käsitti. »Villihevosia!» hän huudahti puoliääneen.
»Niitä on kaksikymmentäkahdeksan tuossa joukossa», kuiskasi Phil. »Näettekö tuota mustaa oritta — tuota, joka vähän väliä kohottaa päätään katsoakseen ympärilleen?»
Patches nyökkäsi. Philin osoittama hevonen oli ilmeisesti lauman valpas johtaja.
»Se se oli, joka antoi minulle arvonimeni», nauroi Phil. »Tulkaahan nyt, niin saamme nähdä niiden lähtevän liikkeelle. Sitten kerron teille koko jutun.»
Hän solahti alas kalliolta ja laskeutui Patchesin seuraamana hevosten luo, nousten uudelleen satulaan ja ratsastaen hevosia kohden.
Ratsastajien lähestyessä hevoslaumaa kohotti sen johtaja ylvään päänsä päästäen ilmoille varoitushirnunnan. Seisten hetkisen liikkumattomana, pitkä musta harja ja häntä heiluen tuulessa, joka puhalsi Blair Pasista yli selänteen, se sysimustan, silkinhienon karvan kiiltäessä auringossa näytti ruhtinaalta vertaistensa joukossa — koskemattoman lakeuden vapaudessa kasvaneelta kuninkaalta.
Patches kääntyi kumppaninsa puoleen sanoakseen hänelle jotakin, mutta vaikeni nähdessään ilmeen paimenen kasvoilla. Phil nojautui hiukan eteenpäin satulassaan, vartalossaan sama siron voimakkuuden ja valppauden ilme kuin hevosella, jota hän tarkasteli kiinnostuneena. Hänen poskillaan hehkui tumma puna, hänen silmänsä loistivat kiihkosta ja hänen huulillaan karehti ihastuksen ja kunnioituksen hymy eläintä kohtaan, jota itse tietämättään suuresti muistutti.
Ja Patches — syntyneenä ja kasvaneena kaukana näiden vapaiden ja turmeltumattomien olentojen maailmasta — tunsi vaistomaisesti katsoessaan Philistä hevoseen ja hevosesta jälleen mieheen, että hän näiden elämää, terveyttä ja kauneutta uhkuvien olentojen läheisyydessä oli lähempänä elämän jumalaisia voimia kuin milloinkaan ennen.
»Katsokaa sitä, katsokaa sitä, Patches!» kuiskasi Phil äkkiä ja kannusti hevosensa laumaa kohden Patchesin pysytellessä aivan hänen vieressään.
Heidän liikahtaessaan ori hirnahti uudelleen varoituksen joukolleen ja otti muutaman askelen läheneviä miehiä kohden. Sitten se äkkiä käännähti sirosti kuin lintu ja kiiti laumaansa niin nopeasti ja keveästi, että jalat tuskin näyttivät koskettavan maata. Kiertäen joukkoaan puolelta toiselle se pakotti sen pakenemaan vaaran tieltä pysytellen itse koko ajan lauman ja vihollisen välissä, kunnes arveli toisten olevan turvassa. Sitten se pysähdytti lauman ja jäi seisomaan liikkumattomana odottaen vihollisen lähestymistä.
Uudelleen Phil pysähdytti hevosensa. »Hyvä Jumala!» hän huudahti. »Onpa tämä suurenmoinen näky!»
Mutta Patchesia liikutti vähemmän oriin ylväs kauneus kuin se kiihkeä hartaus, joka värisi kumppanin äänessä.
Ratsastajat kannustivat uudelleen hevosiaan, ja kuten äskenkin, ajoi ori joukkonsa turvallisen välimatkan päähän jääden itse lähemmäksi vihollista.
Silloin paimen nauroi ääneen — vilpittömän ilon helakkaa naurua. »Hyvä, vanha veikko, nyt annan sinulle hiukan vauhtia», hän sanoi ääneen hevoselle, selvästikin unohtaen kumppaninsa läsnäolon.
Patches näki hänen nykäisevän ohjaksista, kohottautuvan satulassa ja kiitävän täyttä vauhtia hevoslaumaa kohden, jättäen toverinsa odottamaan paluutaan.
Mutta ori seisoi hetkisen katsoen vihurina kiitävään ratsastajaan. Sitten se hirnahti ja kuin ymmärtäen Philin tarkoituksen suhahti nuolen nopeana laumansa ohitse ja asettuen sen etunenään johti sen vinhaa vauhtia Granite Mountainia kohden.
Phil pysähtyi, ja Patches näki hänen katselevan, miten hevoset hulmuavin harjoin ja häntä suorana seurasivat johtajaansa, joka näkyi juoksevan vain puolella nopeudellaan. Viimein lauma hävisi pieninä mustina pilkkuina taivaanrannan taa.
»Eikö se ollut suurenmoisia?» huusi Phil palatessaan toverinsa luo. »Näittekö, kuinka se sivuutti lauman aivan kuin toiset olisivat seisseet paikallaan?»
»Eipä olisi ollut helppoa saada sitä kiinni», arveli Patches.
»Saada sitä kiinni!» huudahti Phil. »Luuletteko, että koetinkaan saada sitä kiinni? Tahdoin vain nähdä sen juoksevan. Sitä hevosia ei ole, joka veisi miehen lassonkantaman päähän noista hevosista, ja musta ori saattaa juosta ympyrässä koko lauman ympärillä. Mutta kerran olen saanut sen kiinni.»
»Te saitte sen kiinni?» toisti Patches epäluuloisesti.
Phil hymyili. »Niin, kerran pitelin sitä hetkisen.»
Heidän ratsastaessaan kotikartanoa kohti kertoi Phil kumppanilleen tapauksen, joka oli kuulu kautta koko maan.
»Musta ori oli silloin vuoden vanha», hän alkoi. »Minä olin ihaillut sitä koko vuoden ja niin olivat kaikki muutkin pojat, jotka olivat nähneet lauman, johon se kuului, sillä siitä näki jo varsana, mikä siitä tulee. Vapaina elävät hevoset olivat hiukan liian lukuisia sinä vuonna, ja me suunnittelimme ajojahtia vähentääksemme niitä hiukan, kuten meillä on tapana tehdä vuoden tai parin väliajoin. Jokainen ajoi takaa tuota mustaa oritta, ja eräänä päivänä, kun olimme jo hajoittaneet monta laumaa, yllätin sen aivan sattumalta. Ajoin juuri takaa erästä harmaata hevosia ja ratsastin samaa tietä, jota tänäänkin kuljimme, kun se äkkiä tuli vastaani selänteen harjalla. Se tapahtui niin äkkiä, että ori ja minä hämmästyimme kumpikin yhtä suuresti. Voitte uskoa, että värisin kuin haavanlehti. Mutta toinnuin yhtäkaikki ensimmäisenä hämmästyksestäni ja heitin lassoni sen kaulaan, ennen kuin se ehti paeta. Mutta se taisteli kuin paholainen, niin etten lopulta tiennyt, minäkö pitelin sitä vai se minua. Mutta se oli silloin vielä varsa, ja minä sain sen lopuksi pysähtymään.»
Phil vaikeni omituinen ilme kasvoillaan. Patches odotti kärsivällisenä.
»Tiedättekö», sanoi paimen viimein empien, »en voi selittää sitä — enkä siitä kernaasti puhukaan, sillä se on ihmeellisin asia, mitä minulle koskaan on tapahtunut — mutta kun katsoin tuota mustaa oritta silmiin ja kun se katsoi minua, tuli minun paha olla. Häpesin — niin kuin — niin kuin olisin aikonut tehdä pyhäinhäväistyksen tai jotakin sen tapaista. Me olimme aivan kahden, se ja minä, ja meidän tuijottaessamme toisiimme tulin ajatelleeksi, mitä sille merkitsi kahlitseminen ja kouluttaminen — ja — ymmärrätte. Ja ajattelin, minkälainen hevonen siitä tulisi, jos se saisi jäädä elämään, niin kuin Jumala oli sen luonut, ja niin — niin —» Hän vaikeni jälleen naurahtaen hämillään.
»Te päästitte sen irti?» huudahti Patches.
»Se on totinen tosi, Patches. En voinut tehdä muuta — en suorastaan voinut. Muuan pojistamme tuli paikalle juuri, kun päästin sen irti, ja miehet nostivat siitä tietysti hitonmoisen elämän. Sillä katsokaahan, meillä on tapana myydä enimmän tarjoavalle kaikki hevoset, jotka tuollaisessa ajojahdissa saamme kiinni, ja hinta jaetaan tasan miesten kesken. Pojat käsittivät, että tuo musta oli enemmän arvoinen kuin viisi muuta yhteensä, jotka olimme saaneet, ja olihan ymmärrettävää, että he olivat siitä minulle vihaisia. Mutta rauhoitin heitä luopumalla osuudestani, niin ettei heillä ollut mitään sanomista. Sitä varten minusta tuntuu, että tuo ori tavallaan kuuluu minulle, ja koetan aina pitää siitä hiukan huolta. Viime kierroksessa meillä oli eräs mies, joka yritti ampua sitä, mutta — hän lähti täältä pian sen jälkeen eikä ole sen jälkeen palannut.»
Paimen hymyili Patchesin nauraessa ääneen.
»Tiedättekö», jatkoi Phil hetkisen kuluttua, »minusta tuntuu, että ori tuntee minut vieläkin. Jos vain olen näillä main, käyn katsomassa sitä, ja minusta tuntuu, että se pitää minun käynneistäni yhtä paljon kuin minäkin. Te pidätte minua varmaan hulluna», hän lopetti jälleen murahtaen, »mutta siltä minusta tuntuu — ja siitä olen saanut nimen Villihevos-Phil.»
He ratsastivat hetkisen vaieten, sitten Patches virkkoi vakavasti: »En osaa sanoa, miltä minusta tuntuu, mutta ymmärrän teidät ja kadehdin teitä sydämeni pohjasta.»
Ja kääntyessään toverinsa puoleen paimen näki hänen ilmeessään jotakin, joka muistutti oriin silmiä sinä päivänä, jolloin hän oli päästänyt sen vapauteen. Oliko Patcheskin joskus menneinä päivinä joutunut olosuhteiden tai ympäristön silmukkaan ja menettänyt suurimman, jumalaisimman perintönsä? Phil hymyili omille ajatuksilleen, mutta tunsi hymyillessään niiden sanovan totuuden, ja hän tunsi myös, että tämä mies saattoi sillä voimalla, joka asui syvimmällä hänen sielussaan, saavuttaa takaisin sen, mikä häneltä oli riistetty.
Ja niin lujittui tänä päivänä, jolloin laajojen laidunmaiden poika ja kaupungin mies ratsastivat yhdessä, se yhteistunne, jonka he aavistuksena olivat tunteneet kohdatessaan toisensa ensimmäisen kerran. He tunsivat, että harvinainen ymmärtämys, jota eivät minkään maan eikä minkään kielen sanat saattaneet ilmaista, liitti heitä toisiinsa.
Muutamia päiviä myöhemmin sattui tapahtuma, joka — niin he ainakin silloin luulivat — lujitti heidän ystävyytensä ikuisiksi ajoiksi.