XI LUKU.
Karjankierroksen jälkeen.
Karjankierroksen kulkiessa yli seudun kuluivat kesän viimeiset päivät ja lähestyvän talven ensimmäiset merkit näyttäytyivät. Päivänkukkien kulta varisi ruskeana ja kuihtuneena, ja laidunten vehmas ruoho kävi kuivaksi ja auringon polttamaksi. Ensimmäisen pakkasyön jälkeen muuttuivat maisemat päivä päivältä harmaammiksi ja alakuloisemmiksi, ja syksyinen tuuli varisti lehdet Rovastin pähkinäpuista.
Sitten oli karjankierros ja pestauspäivä ohitse — ja talvi peitti maan.
Taivaanrannasta toiseen oli koko maailma valkoinen, paitsi tummat petäjät vuorien rinteillä, vaaleammat setrit ja tammipensaikko, joka kaiken muun peittyessä lumeen antoi karjalle talvisen ravinnon.
Kesän ja syksyn väistyessä talven tieltä tunsi Kitty enemmän kuin ennen kaipaavansa vilkkaaseen kaupunkilaiselämään, joka oli vieroittanut hänet kodista ja syntymämaasta. Hänen ystävyytensä Patchesiin — jota Baldwinien ilmeinen kiintymys heidän uusimpaan »poikaansa» oli omiaan ylläpitämään — veresti muistoja niiltä ajoilta, jotka hän oli viettänyt tässä maailmassa, ja nämä muistot eivät suinkaan tehneet häntä tyytyväisemmäksi Williamson Valleyn oloihin.
Philiä kohtaan Kitty oli entisellään. Toisinaan hänen sydämensä tunsi niin syvää kiintymystä mieheen, että hän toivoi, ettei milloinkaan olisi oppinut tuntemaan muuta maailmaa kuin sen, missä he molemmat olivat syntyneet. Jos hän ei olisi viettänyt noita vuosia poissa kotoa, olisi kaikki ollut toisin. Hän olisi saattanut olla onnellinen Philin kanssa, hyvin onnellinen, jos hän vain olisi jäänyt hänen maailmaansa. Mutta nyt — nyt hän pelkäsi sekä Philiä että itseään. Hänen ystävyytensä Patchesiin oli monella tavoin uudelleen tuonut mieleen kaiken sen, mikä oli hänen ja sen miehen välillä, jonka hän ilman kouluvuosiaan iloiten olisi hyväksynyt elämäntoverikseen.
Usein, kun he kolmisin ratsastivat ja Kitty oli johtanut keskustelun kauas siitä elämästä, joka Philille oli tuttu ja kotoinen, teki hän tahtomattaankin vertailuja miesten välillä. Kitty ei ymmärtänyt, että Philin, joka oli tottumaton lausumaan ajatuksensa muusta kuin siitä, mikä kuului hänen ammattiinsa, kävi vaikeaksi paljastaa ajatusmaailmansa rikkautta. Kitty oli valmis olettamaan, ettei Phil tiennyt mitään siitä, mikä ei koskenut karjanhoitoa ja hevosia. Mutta Patches, jolle Phil oli tottunut puhumaan vapaammin, ymmärsi hänet. Ja tietäen, että tyttö omien olettamuksiensa varaan rakensi muurin itsensä ja rakastettunsa välille, hän teki parhaansa opettaakseen Kittyä paremmin tuntemaan miehen, jonka tämä jo luuli tunteneensa lapsuudesta saakka.
Sitten tuli kevät.
Lumi suli, tuli sadeaika ja rinteet ja selänteet ja niityt heräsivät uuteen vihreyteen, ja uusi elämä puhkesi puissa ja viidakoissa, ja aidoilta ja pensaikosta ja vastapuhjenneista puista ilmoitti lintujen laulu niiden palanneen.
Ja nuori kevät sai nähdä uuden vieraan saapuvan Risti-Kolmio-Kartanoon.
Patches oli ollut tarkastamassa juoksuaitaa, ja palatessaan kotiin keväisenä iltana hän näytti toiselta mieheltä kuin se Patches, jonka Kitty kuukausia sitten samoilla main oli pelastanut pahasta nöyryytyksestä.
Jo se tosiseikka, että hän ratsasti Muukalaisella, suurella tummalla oriilla, ilmaisi parhaiten muutoksen, mikä hänessä oli tapahtunut. Ei ainoakaan paimen olisi enää voinut tuntea häntä samaksi kalpeaksi, hyvinpukeutuneeksi herrasmieheksi, jonka Phil oli tavannut Metsärajalla. Kuukausia kestänyt ulkoilmaelämä oli antanut hänen vartalolleen voiman ja liikkeilleen jäntevyyttä, ja aurinko ja tuuli olivat painaneet hänen ihoonsa tummanruskean värin, joka on niiden miesten tuntomerkki, jotka aina saavat olla valmiina kestämään luonnonvoimien pahimpaakin riehuntaa.
Ratsastaen kappaleen matkaa selänteen harjaa, joka muodostaa laakson länsirajan, Patches katsahti kotikartanon punaisiin kalloihin ja hymyili kuin ajatellen mieluisaa iltaa päivätyön jälkeen. Rovasti ja Stella ja pikku Billy ja Phil, kaikki olivat käyneet rakkaiksi tälle muukalaiselle, josta he eivät vieläkään tienneet juuri mitään. Yhtä suuri kuin hänen ulkonaisessa asussaan ja ryhdissään tapahtunut muutos oli kehitys, joka oli tapahtunut hänen sielussaan. Honourable Patches ei ollut saavuttanut vain nimen ja asemaa, hän oli saavuttanut muutakin, joka hänelle itselleen oli vielä paljon arvokkaampaa. Ja siitä hän oli kiitollinen niille, jotka olivat luottaneet häneen ja siten auttaneet häntä enemmän kuin itse osasivat aavistaakaan.
Hän oli jättänyt selänteen ja oli puolitiessä laaksoa kotiveräjälle, kun pikku Billy kannustaen epätoivoisen vimmatusti vanhaa Sheepiään, karautti häntä vastaan.
Pojan lähestyessä ja tervehtiessä suurta ystäväänsä kimein poikamaisin huudoin, joihin tämä vastasi aito paimenen vihellyksellä, nousi Muukalainen takajaloilleen ja hyppelehti ja tanssi vanhan Sheepin edessä. Pikku Billy ulvoi ihastuksesta. »Taltuta se, Patches! Taltuta se!» hän huusi niin, että Muukalainen sai hänen kimeästä äänestään yhä enemmän intoa kirmailulleen.
Patches hillitsi hevosensa nauraen. »Mitä oikeastaan tarkoitat, kumppani?» hän kysyi hyväntuulisena Muukalaisen vihdoin suostuessa pitämään jalkansa maassa, »aiotko saada minut putoamaan satulasta?»
»Älä turhia!» vastasi poika ihaillen. »Enpä luule sinun olevan noin vain pudotettavissa. Tulin kertomaan sinulle, että olemme saaneet vieraan», hän lisäsi heidän ratsastaessaan rinnatusten kotia kohden.
Patches hämmästyi. »Vieraan?» hän huudahti.
Pikku Billy hymyili tyytyväisenä. »Niin juuri. Erään miehen — hän on jostakin kaukaa idästä. Will-setä toi hänet mukanaan kaupungista. Luulen, ettei hän eläessään ole nähnyt karjakartanoa. Voi! se tulee olemaan hirveän hauskaa!»
Patchesin kasvot synkkenivät. »Mistä tiedät hänen olevan idästä?» hän kysyi yrittäen salata uteliaisuuttaan.
»Kuulin Will-sedän sanovan Philille ja Kittylle.»
»Kitty on siis myös talossa?»
»Hän ja Phil ovat olleet ratsastamassa melkein koko päivän ja tulivat kotiin hetki sitten. He juttelivat vieraan kanssa juuri minun lähtiessäni sinua vastaan.»
Phil ja Kitty olivat parhaillaan tulossa hevostensa luo, jotka seisoivat veräjän vieressä, Patchesin ja Billyn ratsastaessa pihaan.
Poika hypähti satulasta, jätti hevosensa toisten hoidettavaksi ja juoksi sisälle kertoakseen Stella-tädille Patchesin tulleen. Pikku Billyn suurin suru oli, ettei hän vielä ollut tarpeeksi pitkä satuloidakseen ja riisuakseen hevosensa. Kartanon miehillä oli tapana pitää huolta siitä, että hänen hevosensa aamulla satuloitiin ja illalla riisuttiin ja vietiin talliin.
Patches pysähdytti hevosensa ja tervehti ystäviään istuen yhä satulassa. »Ette suinkaan ole lähdössä?» hän sanoi Kittylle kuin moittien. »En ole tavannut teitä kokonaiseen viikkoon. Phil ei tee kauniisti käyttäessään tilaisuutta hyväkseen ja lähettäessään minut yksinäni jonnekin sillä aikaa, kun itse ratsastaa teidän seurassanne maita mantereita.»
He hymyilivät hänelle hänen istuessaan oriin selässä hattu kädessä ja silmäillen heidän kohotettuja kasvojaan hyväntahtoisesti kuin ainakin vanhempi veli.
Patches huomasi, että Kittyn silmät loistivat ilosta ja että Philin silmissä oli vallaton väike.
»Minun täytyy lähteä, Patches», sanoi tyttö. »Minun olisi pitänyt lähteä jo kaksi tuntia sitten, mutta minulla oli niin hauskaa, että aika kului huomaamattani.»
»Olemme saaneet vieraan», selitti Phil katsahtaen Patchesiin ja sulkien toisen silmänsä — sen, jota Kitty ei saattanut nähdä. »Hienon vieraan, totta toisen kerran. Minä lainaan sinulle puhtaan paidan illalliseksi, siinä tapauksessa nimittäin, että äiti päästää sinut samaan pöytään kuin hänet.»
»Phil, kuinka saatat», torui Kitty.
Miehet nauroivat, mutta Phil oli huomaavinaan Patchesin äänessä levottomuutta hänen virkkaessaan: »Pikku Billy kertoi minulle. Kuka hän on?»
»Prescottin tuomarin ystäviä», vastasi Phil. »Tuomari pyysi Will-setää ottamaan hänet joksikin aikaa kartanoon. Hän ja tuomari olivat —»
Kitty keskeytti hänet innokkaana: »Hän on professori Parkhill, Patches, kuuluisa estetiikan professori, tiedättehän: Everard Charles Parkhill. Ja hän aikoo viettää kesänsä Williamson Valleyssa. Eikö se ole suurenmoista!»
Phil näki Patchesin katseen kirkastuvan helpotuksesta hänen vastatessaan: »On varmasti suuriarvoista varsinkin teille, neiti Reid, että saatte niin kuuluisan tiedemiehen naapuriksenne. Tuleeko professori Parkhill Arizonaan terveydellisistä syistä?»
Jokin Patchesin äänensävyssä sai Philin nopeasti kääntymään poispäin.
Miettien, miten mainiosti Patches ymmärsi hänet, Kitty ei huomannut hänen syvässä äänessään muuta kuin tavallisen kohteliaan sävyn.
»Osaksi terveytensäkin vuoksi», hän vastasi, »mutta sain sen käsityksen, että hän aikoo täällä valmistaa erään luentosarjan. Hän sanoo, että tässä autiossa ja raivaamattomassa —»
»Tuolla hän tulee», keskeytti Phil kuuluisan vieraan lähestyessä heitä.
Professori Everard Charles Parkhill oli mainio esimerkki liikasivistyneiden vanhempien pojasta. Hänellä oli kapeat hartiat, sisäänpainunut rinta ja heikot jalat. Hänen laihoilla, värittömillä kasvoillaan asusti juhlallinen ja tärkeä ilme, aivan kuin hän tietoisena suuresta elämäntehtävästään ei olisi sallinut ainoankaan kevytmielisen ajatuksen solahtaa suureen, kuvunmuotoiseen päähänsä. Hänet nähdessään tunsi vaistomaisesti, ettei hän neljänäkymmenenäviitenä tai viitenäkymmenenä elinvuotenaan ollut sallinut ainoankaan tieteellisesti erittelemättömän elämyksen tai riemun saastuttaa esteettistä sieluaan.
Tullessaan veräjää kohden hän tuijotti komean oriin selässä istuvaa miestä kiinnostuneena, kuten olisi tarkastellut oliota, joka tuskin saattoi kuulua ihmisrotuun.
»Professori Parkhill», virkkoi Phil tyynesti, »sanoitte, ettette koskaan ollut nähnyt oikeata paimenta oikeassa asussaan. Sallikaa minun esittää teille tyypillinen paimen, herra Honourable Patches. Patches, tämä on professori Parkhill.»
»Phil», kuiskasi Kitty, »kuinka sinä saatat?»
Professori tuijotti Patchesiin kuin kivettyneenä. Ja vakavana kuin puusta veistetty intiaani Patches tuijotti professoriin maalaispojan tavoin, suu auki ja silmät selällään, niin että Phil vääntelehti naurusta ja Kittyn oli pakko kääntyä poispäin salatakseen hymynsä.
»Päivää! Mukava tehdä tuttavuutta, herra!» huusi tämä 'tyypillinen paimen'. Ja sitten, aivan kuin äkkiä muistaen kohteliaisuuden vaatimukset hän hypähti satulasta ja täyttäsi eteenpäin ojentaen toisen kätensä tervehdykseen ja pidellen toisella Muukalaista ohjaksista, hevosen hyppiessä hurjana hänen takanaan vähääkään välittämättä herransa kohteliaasta tarkoituksesta.
Professori peräytyi kauhistuneena peloittavan hevosen ja sen yhtä peloittavan ratsastajan tieltä. Se sai Patchesin osoittamaan Muukalais-raukalle kokonaisen haukkumasanojen ryöpyn.
»Ptruu! Senkin kirottu pölkkypää, vinosilmä, kierokinttuinen vanha kaakki! Ptruu, kuuletko! Etkö näe, että aion pudistaa herran kättä, jonka isäntäni on minulle esittänyt?»
Phil oli räjähtämäisillään nauruun. Kitty ei saanut sanaakaan suustaan. He eivät tienneet Patchesin olevan halkeamaisillaan ilosta huomatessaan, ettei koskaan ennen ollut tavannut professori Parkhillia.
»Katsokaas, herra», hän selitti vakavana saaden professorin aivan suunniltaan, »tää hevonen ei ole tottunut vieraisiin eikä ollenkaan sellaisiin, jotka eivät näytä luonnollisilta, jos niin saan sanoa.» Hän lopetti typerästi nauraa virnistäen ja tarttui vieraan pehmeään pieneen käteen ravistaen sitä miehen ottein. Tuijottaen sitten korkean sivistyksen hienostuneeseen edustajaan hän luonnonlapsen tavoin kysyi ihmetellen: »Oletteko siis ihan oikea professori? Onhan noista kuultu puhuttavan, mutta en ole koskaan omin silmin nähnyt niin korkeaa herraa.»
Pieni mies vastasi nopeasti, mutta hieman ylpeästi: »Kyllä, olen kyllä.»
»Vai olette te professori!» huudahti paimen aivan kuin suunniltaan tällaisen suuruuden läheisyydessä. »Anteeksi, että uskallan kysyä, mutta sanoisitteko mulle — minkä professori te sitten olette?»
Vieras vastasi rohkeammin, aivan kuin saisi jokaisesta sanasta vahvistusta sielulleen: »Estetiikan.»
Paimenen naama piteni, hänen suunsa aukeni ihmetyksestä ja hän katsoi professorista Philiin ja Philistä Kittyyn ikäänkuin kutsuen heitä tämän mullistavan uutisen todistajiksi. »Älkäähän hulluja!» hän viimein mutisi nöyrän ihailun vallassa. »Kuka voisi uskoa sitä teidänlaisestanne rääpäleestä? Mutta mitä peeveliä sitten sellainen istetiikka on, jonka professori te olette — jos saan kysyä?»
Hienostunut tiedemies vastasi viipymättä parhaalla katederisävyllään: »Oppi kauneuden olemuksesta ja tunnusmerkeistä sekä taiteen ilmenemismuodoista.»
Samassa Muukalainen karkasi takajaloilleen ja professori Parkhill katsoi parhaaksi vetäytyä turvaan Philin selän taakse.
»Anteeksi, herra»; sanoi Patches. »Tule nyt, senkin kiusankappale!
Sinulla ei ole sen enempää älliä kuin preeriasudella!»
Kuuluisa estetiikan professori jäi Philin ja Kittyn kanssa katselemaan, kun Patches riisui satulan riuhtovan oriin selästä ja vei sen suuresta veräjästä laitumelle.
»Pyydän anteeksi», mutisi vieras vienolla äänellään, »mutta minkä sanoittekaan tuon miehen nimeksi?»
»Patches, Honourable Patches», vastasi Phil.
»Kuinka kummallista! Erittäin kummallista! Olisipa mielenkiintoista tutkia tämän miehen sukua ja jos mahdollista päästä selville tällaisen nimen alkuperästä.»
Phil kauhistui professorin halua ja vastasi: »Herran tähden, älkää virkkako sanaakaan hänen nimestään, ei ainakaan hänen kuullensa.»
»Hän — hän on vaarallinen, sitäkö tarkoitatte?»
»Niin on, jos luulee jonkun laskevan leikkiä nimestään. Kysykää pojillamme, he tietävät sen kokemuksesta.»
»Mutta minä — minä vakuutan teille, herra Acton, että en lainkaan pitänyt sitä naurettavana — kaukana siitä! Oi, hyvin kaukana siitä!»
Nyt Kittyn oli pakko kääntyä pois. Veräjällä hän tapasi Patchesin, joka palasi laitumelta.
»Saisitte hävetä», hän torui. Mutta siitä huolimatta hänen silmänsä nauroivat.
»Kyllä, neiti», sanoi Patches nöyrästi.
»Kuinka saatoitte tehdä sellaista?» kysyi tyttö.
»Kuinka olisin saattanut olla tekemättä?»
»Kuinka muka olisitte saattanut olla tekemättä?»
»Niin juuri! Näittehän, millä silmin hän katseli minua. Totta puhuen, neiti Reid, enhän voinut tuottaa hänelle niin suurta pettymystä. Enkö ollut juuri sellainen kuin hän toivoi minun olevan? Luulin teidän kiittävän minua! Enkö tehnyt sitä sangen hyvin?»
»Mutta hänhän luulee nyt, että te olette aivan tavallinen paimen!» väitti tyttö vastaan.
»Mainiota!» vastasi Patches siekailematta. »Kiitos, neiti Reid, se on paras kohteliaisuus, minkä koskaan olen kuullut.»
»Nyt teette pilaa minusta», sanoi Kitty hämmästyneenä hänen äänensävystään.
»En tee. Olen vakavissani», selitti Patches. »Mutta tuolta hän tulee taas. Teidän suosiollisella luvallanne laittaudun tieheni. Mutta älkää selittäkö mitään professorille. Se nöyryyttäisi minua, ja ajatelkaahan kuinka pettynyt hän olisi.»
Nostaen satulansa maasta ja lähtien edelleen hän lisäsi äänekkäämmin: »Ei, en mää unohra, Kitty neiti. Saatte sanoa papallenne, että hänen iso sonninsa on meirän isossa laitumessa. Mää näin sen tänään.»
Ensimmäistä tutustumista seuraavina päivinä Kitty vietti useita hetkiä professorin seurassa. Phil poikineen valmisteli kevätkierrosta, rouva Baldwinilla oli yllin kyllin hommaa taloudessaan, ja Rovasti, niin ystävällinen ja kohtelias kuin olikin vieraalleen, keksi aina jotakin tärkeätä tehtävää tämän yrittäessä houkutella hänet pitempään keskusteluun, sillä hän tunsi tämän pitävän häntä sivistymättömänä olentona, joka älynsä puolesta ei kohonnut härkiensä ja vasikoittensa tasoa paljoakaan korkeammalle. Niinpä olikin Kitty ainoa, jolla riitti sekä aikaa että kärsivällisyyttä tähän seurusteluun. Ja omituista kyllä hän näytti pitävän siitä.
Karjankierroksen viimeisinä päivinä Phil ratsasti kotiin neuvotellakseen Rovastin kanssa karjan kuljettamisesta. Patches ja muut paimenet jäivät vartioimaan laumaa, joka seuraavana päivänä oli määrä toimittaa rautatielle. Seuraava aamu valkeni, ja miehet olivat parhaillaan lopettamassa aamiaistaan, kun heidän päällysmiehensä palasi. Jo ennen kuin hän oli virkkanut sanaakaan, tiesi Patches, että jotakin oli tapahtunut. Miesten hilpeästi tervehtiessä häntä ei hymyn häivettäkään näkynyt hänen kasvoillaan eikä hän edes vastannut, ennen kuin tullessaan aivan heidän viereensä nuotiotulelle. Siinä hän laskeutui satulasta lausuen lyhyesti »huomenta, pojat» ja jäi seisomaan suitset kädessään.
»Ei aamiaista, Sam», virkkoi hän kiinalaiselle kokille, joka riensi tarjoamaan ruokaa, »vain kupillinen kahvia.» Ja kääntyen miesten puoleen: »Satuloikaa hevosenne ja pankaa karja liikkeelle. Me viemme sen Skull Valleyhin.»
»Hiisi vieköön!» ihmetteli Curly hetkistä myöhemmin satuloidessaan hevostaan Patchesin vieressä, »mikähän Philiä vaivaa? Ei suinkaan hän ole riidellyt Rovastin kanssa kotona käydessään, vai mitä arvelet? Luuletko Rovastin moittineen häntä jostakin?»
Patches pudisti päätään: »Mistäpä minä sen tietäisin, kumppani», ja kääntyi hevoseensa päin.
Koko päivän Phil pysytteli yksinään, puhutellen tovereitaan vain silloin, kun hänen oli pakko ja silloinkin mahdollisimman lyhyesti. Illalla hän lähti toisten seurasta heti syötyään illallisensa ja Patches kuuli hänen painuvan vuoteelleen kauan sen jälkeen, kun toiset jo olivat vaipuneet uneen. Ja seuraavana päivänä, kun raskain työ, karjan lastaaminen rautatievaunuihin suoritettiin, oli Phil niin muuttunut, että jolleivät miehet olisi olleet hänen vanhoja ystäviään ja tovereitaan, olisivat he varmasti nousseet kapinaan vaativaista päällysmiestään vastaan.
Ilta oli jo kulunut pitkälle, kun viimeinen eläin oli saatu junaan.
Curlyn ja Bobin oli määrä seurata karjan mukana. Toisten tuli jäädä
Skull Valleyhin seuraavaan aamuun hajaantuakseen sitten eri suunnille
koteihinsa. Phil ilmoitti lähtevänsä kotimatkalle vielä samana iltana.
»Sinä voit palata johonkin aikaan huomenna, Patches», virkkoi Phil lyhyesti hyvästeltyään miehiä, joiden kanssa oli elänyt hyvässä toveruudessa karjankierroksen pitkät viikot. Hän nykäisi puhuessaan hevostaan suitsista.
Risti-Kolmion päällysmies oli jo ehtinyt kappaleen matkaa tovereittensa luota, kun Patches saavutti hänet, »Saanko ratsastaa kanssasi Risti-Kolmioon jo tänä iltana, Phil?» hän kysyi tyynesti.
Phil pysähdytti hevosensa ja katsoi ystäväänsä hetkisen vastaamatta hänen kysymykseensä. Sitten hän sanoi ystävällisemmällä äänellä kuin näinä päivinä oli käyttänyt: »Sinun olisi parempi jäädä tänne poikien kanssa ja nukkua yösi rauhassa, Patches. Levosta ei karjankierroksen aikana ole ollut puhettakaan, eivätkä eilinen ja tämä päivä olleet niinkään helppoja. Lastaaminen on kauheata silloinkin, kun kaikki ovat hyvällä tuulella», hän lisäsi lyhyesti naurahtaen.
»Jos sallit, niin tulen kernaasti mukaasi», sanoi Patches yksinkertaisesti.
»Mutta hevosesi on yhtä väsynyt kuin sinäkin», intti Phil.
»Minähän ratsastan Muukalaisella», vastasi Patches.
Siihen Phil sanoi päättävästi: »Siis matkaan.»
Niin he ratsastivat läpi yön, hämärän laskeutuessa autioille lakeuksille ja hiljaisuuden levitessä yli maan. Heidän ratsastaessaan kosketti toinen jalustin väliin toiseen, mutta kumpikin oli omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Phil oli vieläkin synkän mielialan vallassa ja hautoi alakuloisena huoliaan. Myötätuntoisena Patches mietti, mikä hänen toveriaan saattoi vaivata, ja toivoi voivansa auttaa.
On hetkiä, jolloin miehen sielu pakottaa hänet etsimään toverin ymmärtämystä ja tukea. Kahden kesken yön pimeässä miehen kanssa, joka ensi hetkestä oli herättänyt hänen mielenkiintoaan ja myötätuntoaan, unohti Phil kaiken, mikä aika ajoin oli saanut hänet epäilemään tuon miehen rehtiyttä ja rehellisyyttä. Hän unohti olevansa Risti-Kolmio-Kartanon vastuunalainen päällysmies. Tässä vaikenevassa, autiossa maailmassa ei ollut muita kuin hän, Phil Acton suruineen, ja hänen ystävänsä.
Ja niin kävi, että nuori mies vähitellen kertoi Patchesille unelmansa ja miten se nyt oli murskautunut sirpaleiksi.
Toisinaan katkerasti, aivan kuin tuntien suuren vääryyden tapahtuneen, toisinaan melkein tylysti, kuin häveten heikkouttaan hän yritti katkonaisin lausein kuvata suunnitelmiaan kotitalonsa uudelleen rakentamisesta ja uuden karjakannan perustamisesta. Tämä oli ollut hänen unelmansa varhaisimmasta lapsuudesta saakka ja hän oli ponnistanut ja raatanut voidakseen sen toteuttaa. Hän kertoi rakkaudestaan Kittyyn, joka oli ollut hänen unelmiensa päämäärä. Ja mies, joka ratsasti hänen rinnallaan, kuunteli häntä osoittaen suurempaa myötätuntoa ja ymmärtämystä kuin Phil saattoi aavistaakaan.
»Ja nyt», päätti Phil toivottomana, »nyt on kaikki lopussa. Reid on päättänyt myydä kartanonsa ja muuttaa pois. Will-setä kertoi siitä minulle käydessäni toissayönä kotona neuvottelemassa karjan lastauksesta.»
»Aikooko Reid myydä kartanonsa!» huudahti Patches, ja hänen äänessään oli hilpeä sävy, jota Phil ei huomannut? Hän ei liioin pimeässä saattanut nähdä toverinsa hymyilevän itsekseen.
»Se on tuo kirottu professori Parkhill, joka on saanut sen aikaan», jatkoi paimen katkerana. »Siitä lähtien kun Kitty palasi koulusta, on hän ollut kyllästynyt ja tyytymätön karjakartanoelämään. Minä kelpasin hänelle hänen lähtiessään, mutta kun hän palasi, olin minä vain tavallinen härkäpaimen. Mutta hän on ollut hyvin rehellinen. Hän on koettanut jälleen muuttua siksi, mikä oli lähtiessään, ja minä luulin voivani aikaa myöten voittaa hänet takaisin. Sinä olet nähnyt, millaista se on ollut. Ja sinä olet nähnyt, kuinka hän on kaivannut tuohon elämään, jonka hän oppi tuntemaan ollessaan poissa täältä — elämään, josta sinä tulet, Patches. Ja minä olen iloinen teidän ystävyydestänne, sillä ajattelin, että sinä voisit opettaa hänelle, että mies, jolla on kaikkea, mikä siinä elämässä on omistamisen arvoisia, kuitenkin voisi olla onnellinen ja tyytyväinen elämään täällä. Ja sen hän olisi sinulta oppinut, sen tiedän. Mutta sitten tuli tuo kirottu hullu, joka ei tiedä miehen työstä enempää kuin minä tiedän hänen ammatistaan, ja pilasi kaiken.»
»Mutta Phil, en ymmärrä, mitä professori Parkhillilla on tekemistä Jim
Reidin talonmyynnin kanssa?»
»Etkö ymmärrä?» Phil käännähti kiihkeästi. »Hänhän on hienostuneen sivistyksen korkein edustaja. Etkö muista, kuinka Kitty alusta alkaen on ihaillut ja kunnioittanut häntä?»
»Ihaillut ja kunnioittanut hänen esteettistä sivistystään, tarkoitat kai?» korjasi Patches rauhallisesti.
»Olkoonpa vaikka niinkin», vastasi Phil jurosti. »Will-setä sanoi joka tapauksessa, että he ovat viimeisen kolmen kuukauden aikana olleet miltei joka päivä yhdessä ja että puolet ajasta he ovat viettäneet Kittyn kotona. Professori sanoo huomanneensa, että Kittyllä on aivan harvinainen ja ihmeellinen kyky käsittää korkeamman älyllisen elämän totuuksia ja että hän ymmärtää pitää arvossa niitä elämänihanteita, jotka ovat paljon korkeammalla tavallisten ihmisten eläimellisiä harrastuksia ja pyyteitä.»
»Lempo soikoon!» mutisi Patches.
»Niin minäkin sanoin Will-sedälle. Ja hän on niin kauan vetänyt samasta köydestä ja lorunnut niin paljon Kittyn isälle ja äidille tytön suurenmoisista lahjoista ja kuinka sääli ja mikä vahinko koko maailmalle on pitää häntä haudattuna tällaiseen sielua kuolettavaan ympäristöön, että he lopulta ovat ruvenneet uskomaan hänen jaarituksiaan. Ymmärräthän, Kitty itse on vähitellen saanut heidät tottumaan siihen ajatukseen, että Williamson Valley ei kelpaa juuri mihinkään ja että suuressa maailmassa ei karjanhoitajaa pidetä ihmisenä eikä minään. Sitä varten on Jim nyt päättänyt myydä kartanonsa ja muuttaa itään, jotta Kitty saisi kehittyä ja jotta hänen pojistaan tulisi parempia kuin tavallisia härkäpaimenia, kuten sinä ja minä.»
»Kiitos, Phil», keskeytti Patches tyynesti.
»Mistä hyvästä?»
»Siitä, että lasket minut omaan luokkaasi. Minä pidän sitä kohteliaisuutena ja», hän lisäsi hiukan ivallisesti, »luulenpa tietäväni mitä sanon — paremmin kuin tuo miesrahjus tietää, mitä hän sanoo.»
»Kenties», vastasi Phil alakuloisesti, »mutta yhtä kaikki on minulta nyt toivo mennyttä. Professori on sen murskannut.»
»Kenties, kenties ei», vastasi Patches. »Eihän Reid kai vielä ole saanut ostajaa kartanolleen?»
»Ei vielä, mutta pian hän saa. Pata-Koukku-S on tunnettu hyväksi kartanoksi.»
Seuraavana päivänä Phil näytti jälleen muuttuneen suhteessaan Patchesiin. Hän oli jälleen Risti-Kolmio-Kartanon vaitelias päällysmies, ja Patches ymmärsi, että ovi, jonka hänen ystävänsä oli avannut yön hiljaisina hetkinä ratsastaessaan hänen rinnallaan, jälleen oli sulkeutunut. Hän ei yrittänytkään sitä uudelleen avata, mutta näytti jostakin syystä olevan erittäin hyvällä tuulella, kulkien vihellellen ja laulaen kartanon ja laidunten väliä, näköjään erittäin tyytyväisenä sekä itseensä että muuhun maailmaan.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Patches kuljeskeli iltapäivällä toimetonna kartanolla, turvallisen välimatkan päässä pähkinäpuista, joiden alla Rovasti ja professori istuivat keskustelemassa. Phil oli lähtenyt jonnekin ollakseen yksinään, ja rouva Baldwin luki ääneen pikku Billylle. Honourable Patches tunsi olonsa hiukan yksinäiseksi.
Pienen kukkulan laella lähellä kartanon veräjää hän loi silmäyksen laitumen yli naapurikartanoon päin. Hän näki jonkun ratsastavan sieltä ja kiiruhti satuloimaan hevosensa — Risti-Kolmiossa oli tapana sunnuntaisinkin pitää jokin hevosista kotona — ja muutamien minuuttien kuluttua hän oli matkalla Simmonsille laakson länsirinnettä johtavaa tietä. Tuntia myöhemmin hän tapasi Kitty Reidin, joka oli matkalla Risti-Kolmioon.
Tyttö ilostui ilmeisesti hänet nähdessään.
»Mutta tehän olitte matkalla Simmonsille?» hän kysyi Patchesin kääntäessä hevosensa hänen ratsunsa rinnalle.
»Totta puhuen olisin ollut matkalla Simmonsille, jos olisin tavannut jonkun muun tai jollen olisi tavannut teitä», vastasi hän. Tytön katsahtaessa hämmästyneenä häneen hän selitti: »Näin jonkun ratsastavan kartanoltanne ja arvasin, että te se olitte. Arvasin myöskin teidän ratsastavan tätä tietä.»
»Ja lähditte varta vasten tapaamaan minua?»
»Varta vasten», hymyili Patches.
He rupattelivat hetkisen karjankierroksesta ja laakson kuulumisista — heidän viime tapaamisestaan oli kulunut useita viikkoja — ja saapuivat viimeiselle selänteelle ennen Risti-Kolmioon saapumista. Sitten Patches kysyi: »Emmekö ratsastaisi tuonne rinteelle ja istuutuisi vanhan puun varjoon jutellaksemme hiukan. Kello ei ole vielä paljon, ja siitä on pitkä aika, kun viimeksi tapasimme.»
Tultuaan Patchesin osoittamalle paikalle he laskeutuivat satulasta ja istuutuivat mukavasti nurmikkoon, mistä oli laaja näköala ympäröivien laidunten ja niittyjen yli.
»Ja nyt», virkkoi Kitty katsahtaen häneen, »mistä tahdoitte puhua minulle?»
»Teistä», vastasi Patches vakavasti.
»Minusta?»
»Teidän viehättävästä persoonastanne», vastasi Patches.
»Mutta, hyvä herra, mitä minä olen tehnyt? Tai pikemminkin, mitä olen jättänyt tekemättä?»
»Tai niitä kenties aiotte tehdä.»
»Oh!»
»Neiti Reid, aion pyytää teillä suosionosoitusta — oikein suurta suosionosoitusta.»
»Niinkö?»
»Te olette nyt tuntenut minut miltei kokonaisen vuoden.»
»Niin.»
»Ja itse asiassa ette lainkaan tunne minua.»
Tyttö ei vastannut, vaan katsoi häneen kiinteästi.
»Ja se tekee oikeastaan minulle helpoksi pyytää teiltä tätä suosionosoitusta, se on, jos tunnette voivanne luottaa minuun — tarkoitan, jos voitte uskoa, että olen vilpitön.»
»Tiedän, että olette vilpitön, Patches», vastasi Kitty vakavasti.
»Kiitos», vastasi tämä. »Pyydän teitä antamaan minun sekaantua asiaan, joka oikeastaan ei vähääkään liikuta minua. Pyydän saada tehdä teille epähienoja kysymyksiä. Pyydän teitä antamaan minun puhua teille», hän empi hetkisen, mutta päätti sitten merkitsevästi, »tulevaisuudestanne.»
Kitty tunsi hänen vakavuutensa ja ymmärsi olla kiitollinen siitä lämmöstä, joka säteili miehen sanoista.
»No mutta Patches», hän huudahti, »meidän monikuukautisen ystävyytemme jälkeen, joka on minulle merkinnyt kovin paljon, en pitäisi mitään kysymystänne epähienona. Kuinka voitte luulla minusta sellaista?»
»Toivoin teidän sanovan niin. Ja tiedän, että iloiten antaisin viisi vuotta elämästäni, jos voisin saada teidät vakuuttuneeksi siitä totuudesta, jonka katkerat kokemukset ovat opettaneet minulle, ja pelastaa teidät — omalta itsellänne.»
»Pelastaa minut omalta itseltäni?» kysyi tyttö. »Mitä ihmettä tarkoitatte, Patches?»
»Onko totta», kysyi tämä, »että isänne aikoo myydä kartanon ja että te aiotte muuttaa Williamson Valleysta?»
»Kyllä, mutta se ei ole niinkään äkillinen päätös kuin näytte luulevan.
Me olemme usein keskustelleet siitä kotona — isä ja äiti ja minä.»
»Mutta se tapahtuu pääasiallisesti teidän tähtenne, eikö niin?»
Kitty punastui, mutta vastasi sitten varmasti: »Niin kyllä, luullakseni. Katsokaahan, koska minä olen ainoa meidän perheessämme, jolla on ne edellytykset, jotka — no niin, ne edellytykset, jotka minulla on — on aivan luonnollista, että minä — Tottahan olette huomannut, kuinka väsynyt ja tyytymätön olen ollut elämääni täällä! Eihän minulla siihen saakka, kun te tulitte, ollut ainoatakaan ihmistä, jolle voisin puhua — tarkoitan, joka ymmärtäisi minua.»
»Mutta mitä oikeastaan kaipaatte tai toivotte saavuttavanne, jota teillä ei ole täällä?»
Silloin Kitty kertoi juuri sen, mitä mies oli odottanut kuulevansa. Hän kertoi siitä elämästä, jota kaipasi, sen elämän synkkyydestä, sisällyksettömyydestä ja tyhjyydestä, josta yritti paeta. Ja hänen puhuessaan tunsi Patches, kuinka sanomaton sääli ja myötätunto täytti hänen sydämensä.
»Voi tyttö, tyttö», hän huudahti Kittyn lopetettua. »Ettekö saata, ettekö tahdo ymmärtää? Kaikki se, mitä kaipaatte, on teillä täällä — kaikkialla ympärillänne odottaen vain, että ottaisitte sen omaksenne, ja sen mukana saatte kaiken, mikä tekee elämän rikkaaksi ja riemukkaaksi. Sivistys ja älyllinen elämä, jos se on riippuvainen ympäristöstä, on raajarikkoista sivistystä ja puolinaista elämää. Se sielu, joka ei löydä virikettä ympäristöstä riippumatta, ei koskaan pääse ontumaan pitkällekään sivistyksen ja seuran keinotekoisien kainalosauvojen varassa. Te aiotte vaihtaa ytimen kuoreen, lapsi. Te etsitte pintapuolisten tyhjäntoimittajien ilmalinnoja ja käännätte selkänne ikuisille totuuksille. Te seuraatte mielettömiä hupakkoja, jotka tavottelevat särkyviä saippuakuplia. Uskokaa minua, sillä minä tiedän, minkä arvoinen tuo elämä on ilman kiiltävää pintaa. Tarttukaa siihen, jonka ydin on arvokasta, ja heittäkää kuoret menemään.»
Miehen puhuessa katsoi Kitty häneen kuin tarkasti kuunnellen hänen sanojaan, mutta itse asiassa kiinnosti puhuja häntä paljon enemmän kuin hänen sanansa.
»Tarkoitatte täyttä totta, eikö niin, Patches?» kysyi hän hiljaa.
»Tarkoitan», vastasi mies kiihkeästi, sillä häneltä ei jäänyt huomaamatta, että tyttö ei ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviinsa. »Tiedän, kuinka suuresti te oleile erehtynyt. Ymmärrän, mitä teille merkitsee, kun huomaatte, miten paljon olette menettänyt ja miten vähän saavuttanut.»
»Ja missä suhteessa olen erehtynyt? Enkö kenties tiedä, mitä tahdon? Enkö kykene arvostelemaan paremmin kuin sivullinen, mikä minua tyydyttää, mikä ei?»
»Ette», vastasi Patches varmasti, »sitä ette kykene. Te luulette sen, jota kaipaatte, olevan sivistystä, mutta jos se todellakin olisi sivistystä, te ette lähtisi täältä. Sen te voisitte omistaa täälläkin. Suurimmat sielut, jotka maailma koskaan on tuntenut, voi teillä olla täällä kotonanne, ympärillänne. Ja te voitte kuunnella heidän ajatuksiaan turhanpäiväisten ja kerskailevien teeskentelijöiden häiritsemättä. Ei, tuon elämän ulkonainen muoto ja tavat teitä vain lumoavat; te luulette, että koska muuan ihmisryhmä, jolla ei ole mitään muuta tekemistä, puhuu omaa tiettyä kieltään ja seuraa tiettyjä opettajia — jotka yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ovat petkuttajia tai hulluja — että he myöskin ovat rotumme johtajia älyllisessä sivistyksessä. Mutia siinä te erehdytte.»
Kitty ei vastannut hänen väitteesensä, vaan virkkoi: »Entäpä jos olisinkin erehtynyt, kuten sanotte. Mutia en ymmärrä, mitä se merkitsee teille.»
Patches teki epätoivoisen eleen ja istui hetken vaieten. Sitten hän sanoi hitaasti: »Pelkäänpä, ettette tahdo ymmärtää minua, mutta oletteko koskaan kuullut, miten Villihevos-Phil ansaitsi nimensä?»
Tyttö naurahti. »Tietenkin olen. Sen on jokainen kuullut. Rakas kunnon
Phil — tulen kauheasti kaipaamaan häntä.»
»Niin», vastasi Patches merkitsevästi. »Te tulette kaipaamaan häntä. Se elämä, johon aiotte siirtyä, ei synnytä Phil Actoneja.»
»Sepä synnytti Honourable Patchesin», vastasi Kitty hieman arastellen.
»Sitä se ei tehnyt», vastasi tämä nopeasti. »Se synnytti —»
Hän vaikeni ikäänkuin peläten helposti sanovansa liikaa.
»Mutta mitä Philillä ja hänen villihevosillaan on tekemistä tämän asian kanssa?»
»Ei mitään, luulen. Mutta kun te lähdette, tuntuu minusta samalta kuin
Philistä hänen päästäessään villihevosensa vapauteen.»
»Nyt ymmärrän», vastasi Kitty vilpittömästi hämmästyneenä.
»Sitähän minä sanoin», virkkoi Patches alakuloisesti, »ja sitä varten te lähdette täältä.» Hän viittasi kauas etäisyyteen sulkien tähän eleeseen ympäröivän maan, jota vanha Granite Mountain taivaanrannalla vartioi.
Sitten hän osoitti päännyökkäyksellä professori Parkhillia, joka lähestyi heitä kulkien setripuiden varjostaman rinteen reunaa. »Tuolla tulee sellaisen sivistyksen tuote, jota te kaipaatte. Jos se älyllinen ja sivistynyt elämä, jota te niin suuresti ikävöitte, tuottaa noin loistavia tuloksia, niin se on osoittanut oikeutuksensa maailmassa — ja on valmis häviämään.»
Vielä puhuessaan Patches huomasi lähestyvän miehen takana jotakin, joka sai hänet hypähtämään seisaalleen.
Se oli Yavapai Joe, joka pensaan takana piilotellen tarkasteli professoria.
Katsahtaessaan Kittyyn huomasi Patches, että tämä ei ollut nähnyt mitään.
Ennen kuin Kitty ehti vastata miehen ivalliseen huomautukseen, seisoi professori heidän edessään.
»Toivon, etten häiritse», alkoi hän vaivaisella, piipittävällä äänellä. Ja Patchesin noustessa seisomaan katse yhä setripensaikkoon kiinnitettynä, lisäsi pieni mies ystävällisen alentuvasti: »Istukaa vain, nuori mies, istukaa. Vakuutan, ettei aikomukseni suinkaan ollut riistää teiltä neiti Reidin seuraa.»
Patches hymyili. Professorin puhutellessa häntä näin hän päätti, ettei Kitty ollut paljastanut opettajalleen 'tyypillisen paimenen' oikeata syntyperää.
»Kiitos vain, professori», sanoi hän saamattomasti. »Mutta näin juuri irrokkaan tuolla pensaan takana. Kai on parasta, että mä menen lähemmäksi katsomaan. Eikä me Kittyn kanssa puhuttu niin tärkeitä asioita. Kyllä kai hän mieluimmin tulee kotiin teidän kanssanne ja mä hoidan itse itseni.»
»Irrokas?» kysyi professori. »Ja mikä on irrokas, jos saan kysyä?»
»Se on nauta, joka ei kuulu kellekään», selitti Patches.
Samassa hetkessä Kitty, joka oli noussut seisomaan ja nyt katsoi samaan suuntaan, mistä professori oli tullut, huudahti: »Mutta katsokaahan, Patches, tuolla on Yavapai Joe. Mitä ihmettä hänellä täällä on tekemistä?»
Hän osoitti pensaikkoa kohden, ja professori näki kääntyessään Joen selän hänen livahtaessaan tiehensä.
»Kai maar hän tulee tapaamaan minua», vastasi Patches noustessaan satulaan. »Mä lähden kumminkin katsomaan, mitä asiaa hänellä on. Näkemiin.»
Patches saavutti Joen juuri kun tämä kääntyi selänteen toiselle puolelle.
»Päivää, Joe!» huusi Patches hilpeästi.
Mies-raukka oli niin suunniltaan, että tuskin sai jalkansa pysymään jalustimessa, ja hänen kasvonsa olivat kauhusta kalpeat. Hän katsoi hurjana Patchesiin ja sopersi tylyllä äänellä: »Mitä hänellä on tekemistä täällä? Mitä hän tahtoo? Kuinka hän on tullut tänne?»
Patchesia huvitti, mutta hän vastasi rauhallisesti: »Ketä tarkoitatte,
Joe?»
»Tarkoitan tuota miestä tuolla, Parkhillia — professori Parkhiiliä. Mitä hänellä täällä on nuuskimista? Voitte sanoa hänelle, että on turha vaiva —» hän vaikeni äkkiä vilkaisten Patchesiin syrjäsilmin ja kääntyen poispäin.
Patches ratsasti kappaleen matkaa hänen vieressään, mutta ei mikään saanut Joea taivutetuksi enempiin selityksiin.
»Niin, tiedän, että olette ystäväni, Patches», hän vastasi. »Te olette ollut kovin ystävällinen minulle enkä minä unohda sitä. Mutta minä en aio kertoa kenellekään mitään, eikä teidän hyödytä kysellä häneltä minusta, sen sanon teille.»
»En aio kysyä professori Parkhillilta mitään, Joe», vastasi Patches lyhyesti.
»Ettekö?»
»Varmasti en, jollette itse halua kertoa minulle, niin en minä aio sekaantua asioihin, jotka eivät liikuta minua.»
Joe katsahti häneen viekkaasti. »Ettekö tosiaan? Nick vannoo, että te —» Jälleen hän hillitsi itsensä. »Mutta minä en sano kenellekään mitään.»
»No, olenko pyytänyt teitä kertomaan minulle jotakin?» kysyi Patches.
»Ei, ette ole — se on totta — te olette ollut reilu mies minua kohtaan,
Patches, enkä minä unohda sitä. Oletteko varmasti minun ystäväni,
Patches? Jumalan tähden, oletteko?»
Hänen pyyntönsä oli rukoileva, ja Patches vakuutti, että hän kernaasti tahtoi olla hänen ystävänsä, jos hän vain jollakin tavoin saattoi olla avuksi.
»No niin», sanoi Joe, »jos tarkoitatte totta lupauksellanne auttaa minua, niin nyt voitie tehdä jotakin hyväkseni.»
»Mitä, Joe?»
»Teidän pitää luvata, ettette sano kenellekään nähneenne minua täällä.»
Ja Patches vastasi empimättä osoittaakseen avuliaisuuttaan:
»Sen lupaan, Joe.»
»Ette kerro kenellekään?»
»En kenellekään, Joe.»
Miesraukan kasvot kirkastuivat kiitollisuudesta. »Olen kiitollinen teille, Patches, ja niin totta kuin elän, en unohda, että olette auttanut minua. Te olette minun ystäväni, hyvä, minäkin olen teidän ystävänne. Mutta nyt minun täytyy lähteä. Nick suuttuu minulle kauheasti, kun viivyn näin kauan.»
»Hyvästi, Joe!»
»Hyvästi. Patches! Älkääkä luulko minun unohtavan, että te ja minä nyt olemme ystäviä.»
Miettiessään tätä tapahtumaa ratsastaessaan kotia kohden tuntui Patchesista, että hän kenties oli tehnyt väärin antaessaan Joelle lupauksensa. Mutta itse asiassa, hän rauhoitti itseään, ei hän ollut velvollinen tekemään kenellekään tiliä siitä, mikä ei kuulunut hänen työhönsä. Eikä tämä lupaus hänen nähdäkseen millään lailla saattanut haitata hänen isäntänsä etuja.
Samana iltana Patches pyysi Phililtä lupaa käydä Prescottissa seuraavana päivänä. Se oli ensimmäinen kerta hänen kartanossa olonsa aikana, ja Phil suostui kernaasti.
Kun Phil hiukan myöhemmin kulki keittiön läpi, huomautti rouva Baldwin: »Mistähän Patches lienee niin iloissaan? Siitä lähtien, kun hän palasi kotiin karjankierrokselta, on hän laulanut ja vihellellyt ja nauranut itsekseen kaiket päivät. Hän lähti juuri aitaukseen hilpeänä kuin lintu.»
Phil nauroi. »Kuka hyvänsä iloitsisi kierroksen loputtua, äiti. Sitä paitsi hän aikoo huomenna lähteä kaupunkiin.»
»Niinkö? Mutta muista minun sanoneen, poika, hänellä on varmasti erityinen syy hilpeyteensä.»
Kun Phil palasi pihalle, tuli professori hänen luokseen.
»Herra Acton», alkoi vieras arasti, »on eräs asia; josta tahtoisin puhua kanssanne.»
»Olkaa hyvä, herra», vastasi paimen.
»Minusta tuntuu, että on parempi puhua siitä teille kuin herra
Baldwinille, sillä te olette nuorempi ja ymmärrätte varmasti paremmin.»
»Hyvä. Mitä asia koskee, professori?» kysyi Phil ihmetellen naita esivalmisteluja.
»Tahtoisitteko — tuota — kävellä hiukan matkaa kanssani?»
Heidän kävellessään verkalleen laitumelle vievää tietä jatkoi professori: »Velvollisuuteni on mielestäni puhua teille miehestä, jonka nimi on Patches.»
Phil katsahti tuikeasti puhujaan. »Ja mitä hänestä?»
»Toivon, ettette käsitä väärin minua, kun sanon, että asia koskee myöskin neiti Reidiä.»
Phil pysähtyi keskelle tietä. Rouva Baldwinin huomautus Patchesin hyväntuulisuudesta, hänen oma tunnustuksensa, että hän oli heittänyt kaiken toivon Kittyn voittamisesta omakseen ja ajatus, kuinka noiden kahden ystävyys viime kuukausien aikana oli yhä syventynyt ja kasvanut, tietoisuus siitä, että Patches kuului siihen maailmaan, johon Kitty niin hartaasti ikävöi — kaikki tämä vilahti samassa silmänräpäyksessä hänen mielessään. Hän katsoi professoriin niin kiihkeästi, että tämä kiirehti sanomaan:
»Toivon, ettette käsitä minua väärin, herra Acton.»
Phil naurahti lyhyesti. »Enpä luule. Mutta pyydän teitä selittämään hiukan tarkemmin. Mitä aioitte sanoa Patchesista ja neiti Reidistä?»
Professori kertoi, miten oli löytänyt heidät viettämässä sunnuntai-iltapäivää.
»Siinäkö kaikki?» nauroi Phil.
»Mutta, herra Acton, ei suinkaan teidän mielestänne hänenlaisensa raaka ja sivistymätön mies ole sopiva seura neiti Reidin kaltaiselle hienolle ja herkälle naiselle?»
»Kenties ei», myönsi Phil, »multa luulen Kittyn itse pitävän huolta itsestään.»
»En voi yhtyä teidän mielipiteeseenne», vastasi professori mahtipontisesti. »Neiti Reidin kaltainen nuori — ja — hm — kokematon nainen on ehdottomasti aina vaarassa seurustellessaan niin sivistymättömän, hiomattoman ja epäilemättä myöskin moraalisesti aia-arvoisen luonteen kanssa.»
»Mutta kuulkaahan, hyvä professori», vastasi Phil yhä hymyillen, »mitä tahdotte minun tekevän? Enhän minä ole Kitty Reidin vartija. Miksi ette itse puhu hänen kanssaan?»
»Katsokaahan», vastasi pikku mies, »minä — minulla on syyni, joiden vuoksi en voi ilman muuta esittää hänelle asiaa. Minä toivoin vain teidän pitävän tuota miestä hiukan silmällä ja tarpeen vaatiessa käyttävän arvovaltaanne estääksenne vastaisuudessa sellaista tapahtumasta.»
»Minä olen tekevä parhaani», vastasi Phil ajatellen, miten hupaisan hetken hän tällä jutulla tuottaisi Rovastille. »Mutta tehän tulitte Kittyn kanssa kotiin. Minne Patches jäi? Karkasiko hän teidän ilmestyessänne näyttämölle?»
»Ei, mutta hän lähti pois erään — erään irrokkaan kanssa, kuten hän sanoi.»
»Lähti pois irrokkaan kanssa? Mitä ihmettä te sillä tarkoitatte?»
»Niin hän itse sanoi. Neiti Reid sanoi, että hänen nimensä oli Joe —
Joe ja jotakin muuta.»
Phil ei enää nauranut. Tilanteen hupaisuus oli lopussa.
»Oliko se Yavapai Joe?» hän kysyi.
»Oli, juuri niin se oli. Hän kuuluu Tailholt Mountainiin, sanoi neiti
Reid. Teillä on niin hullunkurisia nimiä tässä maassa.»
»Ja Patches lähti hänen kanssaan?»
»Niin, Joe näytti piilotelleen pensaikossa, kun ensiksi huomasimme hänet, ja kun neiti Reid kysyi, mitä hän siellä teki, niin Patches sanoi, että hän varmaan odotti häntä. He lähtivät luullakseni yhdessä pois.»
Niin pian kuin pääsi eroon professorista, Phil meni suoraa tietä Patchesin luo, joka istui huoneessaan. Tämä katsahti hymyillen tulijaan, mutta nähdessään tuiman ilmeen esimiehensä kasvoilla hän lakkasi hymyilemästä ja pani pois kirjan, jota oli lukenut.
»Patches», kysyi Phil siekailematta, »mitä professorin jutut sinusta ja
Yavapai Joesta oikeastaan merkitsevät?»
»En tiedä, mitä professori on puhunut», vastasi Patches kylmästi, aivan kuin ei olisi pitänyt Philin kysymyksen sävystä.
»Hän sanoo, että Joe piilotteli pensaikossa sinua odottelemassa», vastasi Phil.
»Joe oli rinteellä ja kenties hän odottikin minua. Joka tapauksessa näin hänet.»
»Hyvä, nyt kysyn sinulta, mitä tekemistä sinulla on tuon Tailholt Mountainin varkaan kanssa ja mikä pakottaa hänet piilottelemaan -pensaissa tavatakseen sinua. Jos hän tahtoo tavata sinua, niin miksi hän ei tule kartanoon, kuten on miesten tapa?»
Honourable Patches katsoi Rovastin päällysmiestä suoraan silmiin vastatessaan äänellä, jota ei milloinkaan ennen ollut käyttänyt puhutellessaan Philiä: »Ja minun vastaukseni kuuluu, että minun asiani Yavapai Joen kanssa on kokonaan yksityistä laatua, että sillä ei ole mitään tekemistä tämän kartanon päällysmiehen kanssa. Lienee parasta kysyä Joelta itseltään, miksi hän ei tule kartanoon, sillä sitä minä en tiedä.»
»Sinä kieltäydyt siis selittämästä?»
»Minä kieltäydyn keskustelemasta Joe Drydenin yksityisasioista — koska ne minun nähdäkseni eivät voi liikuttaa ketään muuta kuin asianomaisia — aivan kuten kieltäytyisin keskustelemasta sinun yksityisasioistasi jonkun muun tuttavani kanssa. Minä katson antaneeni sinulle kaikki tarpeelliset selitykset sanoessani, etteivät hänen ja minun väliseni asiat ole missään yhteydessä sinun toimesi kanssa. Muuta sinulla ei ole oikeus minulta kysyä.»
»Minulla on oikeus erottaa sinut», vastasi Phil tulistuen.
Patches hymyili vastatessaan rauhallisesti. »Sinulla on oikeus, Phil, mutta sinä et käytä sitä.»
»Ja miksikä en?»
»Siksi, että sinä et ole sellainen mies, Phil Acton», vastasi Patches hitaasti. »Sinä tiedät varsin hyvin, että jos erottaisit minut siksi, että olen ylläpitänyt ystävyyttä Yavapai Joe-raukan kanssa, niin olisi minun mahdotonta saada työtä ainoassakaan karjakartanossa koko maassa. Sinä olet liian rehellinen tuomitaksesi miehen pelkän epäilyksen perusteella ja liian kunnian mies tuomitaksesi toisen siksi, että hänkin pyrkii olemaan samanlainen.»
»Hyvä, Patches», vastasi Phil tyynemmin, »mutta pyydän sinua teroittamaan mieleesi erään seikan: minä olen vastuussa Risti-Kolmio-Kartanon omaisuudesta, eikä maailmassa ole sitä ystävyyssuhdetta, jota minä ottaisin vähääkään huomioon, kun on kysymys Will-sedän omaisuudesta. Ymmärrätkö?»
»Sen ymmärsin jo kuukausia takaperin, Phil.»
Sanomatta enää sanaakaan lähti nuori päällysmies huoneesta.
Patches istui hetkisen ja mietti tilannetta.