XIII LUKU.
Graniittiylängöllä.
Toisella puolen Granite Mountainia, missä Phil ja Patches olivat katselleet villejä hevosia, on pieni tasanko korkealla vuoristossa, mutta vielä korkeampien kallioiden ympäröimänä. On ikäänkuin luonto olisi pystyttänyt tämän paikan ympärille voimakkaan suojavartion säilyttääkseen sen kauneuden koskemattomana.
Graniitliylänkö tarjoaa niille harvoille, jotka löytävät tien sinne, monta viihtyisää aukeamaa ja suojaista metsikköä, joissa kukkien ja ruohon värikäs matto peittää maan, joissa jättiläismäiset tammet ja sykomorit kohottavat mahtavat pylväänsä kannattamaan vihreän lehvistön holvikattoa ja joissa metsälähteiden vesi on kirkasta ja raikasta. Tänne toi Stanford Manning vaimonsa viettämään kuherruskuukautta. Stanford pystytti teltan ja valmisti ruoan, sillä hän ei tahtonut edes palvelijoiden häiritsevän näiden ensimmäisten viikkojen onnentäyteistä tunnelmaa. Ja Helen antoi hänen toteuttaa rakkaimman unelmansa pienimpiä yksityiskohtia myöten.
Maatessaan iltahämärässä riippumatossa, jonka Stanford oli sitonut lehtikatoksen alle, ja katsellessaan miestään tämän kootessa puita nuotiotuleen Helen iloitsi, kun mies oli suunnitellut kaiken näin. Mutta enemmän hän iloitsi siitä, että mies piti tällaisesta elämästä. Kun kaikki oli valmiina lähenevää yötä varten, tuli Stan hänen luokseen, ja yhdessä he katselivat, kun aurinko vähitellen väistyi Granite Mounlainin huipulta ja hehkuva pilvi peitti sen verhoonsa. Vaieten he näkivät vuorien muuttuvan synkiksi ja harmaiksi ja loisteen häviävän taivaalta.
Ja kun pehmeä pimeys viimein oli kietonut seudun vaippaansa, ja tähdet tuikkivat lehtien ja oksien lomasta ja nuotiotuli levitti iloista loimuaan, puhui mies kaikesta siitä, mitä hän elämässään oli saanut kokea. Aivan kuin toivoen nuoren vaimonsa tuntevan hänet paremmin kuin ainoakaan toinen ihminen, hän kertoi salaisista toiveistaan ja taisteluistaan, pettymyksistä, suunnitelmista ja voitoista, joista miehet vain harvoin puhuvat; poikavuosistaan ja kotoisesta elämästään, isästään ja äidistään, ankarista nuoruusvuosistaan ja rautaisesta pyrkimyksestään saada koulutus, joka varustaisi hänet elämän taisteluun, siihen työhön, jonka hän oli valinnut osakseen; hän kertoi paljosta, jota Helen tähän saakka oli tuskin aavistanut.
Mutta eniten Stanford puhui niistä päivistä, jolloin hän ensi kertaa oli nähnyt Helenin, ja kuinka nopeasti ja varmasti tämä tuttavuus oli muuttunut ystävyydeksi ja sitten rakkaudeksi, jonka kiihkeyttä hän tuskin vieläkään uskalsi tunnustaa. Hän kertoi, kuinka hän oli luullut Helenin rakastavan hänen ystäväänsä, rikasta Lawrence Knightiä, ja kuinka hän oli lähtenyt kauaksi länteen tehdäkseen työtä ja unohtaakseen.
»Mutta en voinut unohtaa», sanoi hän. »En voinut päästä irti vakaumuksesta, että sinä kuulut minulle, että jokin korkea, salainen laki oli määrännyt meidät toisillemme. Ja tehdessäni työtä ja koettaessani unohtaa elin unelmieni maailmassa. Silloin näin ensi kerran tämän paikan. Olin matkalla yhtiöni asioissa ja yövyin juuri tälle paikalle. Ja sinä iltana suunnittelin kaiken juuri sellaiseksi kuin se on tänä iltana. Pystytin teltan tuohon ja tein nuotion ja ripustin riippumattosi puiden alle ja istuin, sinun kanssasi hämärässä. Ja haaveillessani nauroin itselleni, sillä en voinut uskoa, että unelmani milloinkaan kävisi toteen. Ja sitten, kun palasta Prescottiin, sain eräältä ystävältä Clevelandista kirjeen, joka kertoi Larryn lähteneen ulkomaille, ja toisen kirjeen yhtiöltäni, jossa minut kutsuttiin takaisin itään. Ja niin pysähdyin Clevelandiin ja —», hän nauroi onnellista, riemukasta naurua, »nyt tiedän, että unet käyvät toteen.»
»Hupsu poika», sanoi Helen hellästi. »Ja ajattelehan, että minä en tiennyt mitään. Kun lähdit, olin niin varma palaamisestasi, etten ajatellutkaan muuta mahdollisuutta. Ajattelin, että sinä et vain tahtonut sanoa mitään, koska pidit itseäsi liian köyhänä ja koska tahdoit osoittaa pystyväsi johonkin, ennen kuin pyysit minua vaimoksesi. Minun ei johtunut mieleenikään, että sinä olisit voinut epäillä rakkauttani tai luullut minun rakastavan toista. Minusta tuntui, että sinun täytyi tietää se. Niin minäkin elin unelmissani.»
»Mutta etkö ymmärrä, tyttö», vastasi Stanford ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea uskoa omaa onneaan, »etkö ymmärrä? Larryhän on kelpo poika, ja te kaksi olitte aina hyviä ystäviä, ja sinä näytit olevan kiintynyt häneen. Rikkauksillaan hän saattoi tarjota sinulle paljon sellaista, mikä minulle oli mahdotonta ja —»
»Tietenkin pidän Larrystä, kaikkihan pitävät hänestä. Mutta eihän hänellä ole mitään muuta tekemistä kuin olla hieno ja miellyttävä ja huvittava. En usko, Stan, että hän eläessään on tehnyt mitään tarpeellista tai hyödyllistä. Hänellähän on kamaripalvelija, joka auttaa häntä pukeutumisessakin. Hän on sivistynyt ja älykäs ja hauska ja iloinen ja hyväsydäminen, aivan kuin herttainen lappalaiskoira, ja pidänkin hänestä aivan kuin pitäisin kiltistä koiranpenikasta.»
Stanford nauroi. Helenin kuvaus Lawrence Knightistä oli osunut naulankantaan.
»Larry-parka, hän säälittää minua», sanoi mies. »Hänestä olisi tullut erinomainen mies, jollei häntä olisi hemmoteltu ja lellitelty ja imarreltu ja kadehdittu — ja kaikki vain hänen isänsä rahojen takia. Hänellä on sydän paikallaan, ja pohjaltaan hänessä on ainesta mihin hyvänsä. Hänen urheilusaavutuksensa koulussa osoittivat sen. Ja siksi pidimmekin hänestä hänen hyödyttömyydestään huolimatta.»
»Toivoisin, että olisit tuntenut isäni, Stan», virkkoi Helen hetken kuluttua miettivästi, aivan kuin hänkin olisi halunnut paljastaa elämäntoverilleen kaiken, mikä muodosti hänen sisäisen maailmansa.
»Sitä minäkin toivoisin», vastasi tämä. »Hän mahtoi olla kelpo mies.»
»Hän oli minun ihanteeni», vastasi Helen lämpimästi. »Toinen ihanteistani, tarkoitan. Hänen kuolemaansa saakka me kaksi olimme aina yhdessä — äitihän kuoli ollessani aivan pieni. Monta kertaa isä otti minut mukaansa lähtiessään sairaskäynneille potilaidensa luo, ja näillä pitkillä retkillä hän puhui minulle sellaista, jota en luule monenkaan isän puhuvan tyttärelleen. Ja koska hän oli isäni ja lääkäri ja koska meillä kahdella ei ollut ketään muuta kuin toisemme, pidin häntä maailman viisaimpana ja parhaimpana miehenä, enkä uskonut, että hän milloinkaan voisi tehdä mitään väärää. Siten tuli minun miesihanteeni olemaan se, jonka isäni asetti korkeimmalle miesten joukossa — sinun kaltaisesi, Stan. Ja miltei viimeiseksi keskustellessamme ennen isän kuolemaa hän sanoi minulle — muistan hyvin hänen sanansa: 'Tyttäreni, ei kestä kauan, kun joku rakastuu sinuun ja pyytää sinua elämänkumppanikseen. Säilytä ihanteesi koskemattomana sydämessäsi ja muista, että olkoonpa miehellä mitä etuja hyvänsä sinulle tarjottavana — olipa se rikkautta tai loistava asema — jollei hän ole sinun ihanteesi, jollet voi ihailla ja kunnioittaa häntä hänen luonteensa ja miehekkyytensä takia, niin sano ei, sano ei, olipa se miten vaikeata tahansa. Mutta kun tulee mies, joka vastaa sinun ihannettasi, jota sinun täytyy ihailla ja kunnioittaa hänen luonteenominaisuuksiensa takia, niin ole hänen toverinsa, olipa hänen kukkaronsa vaikka kuinka tyhjä ja hänen asemansa vaikka kuinka alhainen.' Ja tiedätkö, Stan, heti kun tutustuin sinuun, niin tiesin, että sinä olit minun ihanteeni. Mutta toivoisin, että isä olisi elänyt niin kauan, että olisi tutustunut sinuun.»
Hetken aikaa he tuijottivat nuotiotuleen vaieten, löytäen keskinäisessä rakkaudessaan tosi onnen, joka ei kaipaa sanoja.
Heidän kuherruskuukautena kallistui jo loppua kohden, kun rouva Manning eräänä iltapäivänä ilmoitti olevan välttämätöntä, että talouden päämies lähti hankkimaan ruoka-aineksia illallista varten.
»Ja mitä hänen majesteettinsa keittäjätär haluaa», kysyi tämä. »Kenties kauriinpaistia?»
Helen pudisti nauraen päätään. »Silloin saisit lähteä pitkälle.»
»Mutta sinähän tulet mukaan.»
Jälleen Helen pudisti päätään. »Minulla on muuta tekemistä. Enhän voi aina kulkea kintereilläsi, kun olet metsällä. Älä mene kovin kauas — vain sen verran, että voit kuulla huutoni — ja tuo minulle samanlainen lihava metsäkana kuin toissapäivänäkin.»
Hän näki miehensä häviävän pensaikkoon ja jäi puuhailemaan nuotion ääreen. Silloin tällöin hän kuuli laukauksia ja hymyili itsekseen ajatellessaan, kuinka he täällä elivät oikeiden luonnonlasten tavoin. Sitten hän huomasi juomaveden loppuneen ja lähti noutamaan sitä.
Hän oli jo puolitiessä lähteelle jotakin laulua hyräillen, kun loivalta rinteeltä kuuluva omituinen ääni sai hänet säpsähtämään. Hän pysähtyi kuuntelemaan. Laulu kuoli hänen huulilleen. Stanford ei saattanut tulla niin rajusti pensaikon läpi eikä siltä suunnalta. Ja samassa, kuin vahvistukseksi hänen vaistomaiselle ajatukselleen, kuului laukaus etäämpää laaksosta ja ääni pensaikossa kävi yhä kuuluvammaksi, aivan kuin suuri eläin olisi yrittänyt tunkeutua lävitse. Ja äkkiä, Helenin jäädessä avuttomana paikoilleen tietämättä mitä tehdä, hyökkäsi metsiköstä teräväsarvinen ja hurjasilmäinen härkä.
Jähmettyneenä kauhusta ei Helen saattanut liikahtaa eikä päästää ääntäkään. Hän seisoi kivettyneenä uhkaavan vaaran edessä ja kykenemättömänä kääntämään katsettaan hirviöstä, joka äkkiarvaamatta oli rikkonut pienen aukeaman rauhan. Härän takana hän näki ratsastajan syöksähtävän esiin yhtä hurjaa vauhtia kuin ahdistettu eläin. Kuin unessa hän näki hevosen piiskan ja selän valuvan hikeä, miehen kannustaessa sitä härkää kohti ja heiluttaessa lassoaan päänsä päällä.
Tilanteen peloittavuuden täytyi selvitä miehelle samassa hetkessä, kun hän syöksyi metsiköstä ja näki härän pää kumarassa syöksyvän suoraan avutonta naista kohden, mutta hän ei osoittanut sitä pienimmälläkään eleellä tai äännähdyksellä. Päinvastoin hän Helenistä näytti niin rauhalliselta, kuin hänen ilmeinen hengenvaaransa ei olisi miestä vähääkään tyrmistyttänyt, ja samassa Helen tunsi hänet samaksi paimeneksi, jota oli kiikarillaan tarkastellut Prescottin kilpailuissa. Hän ei tiennyt, että syöksähtäessään esiin metsiköstä Patches oli tuntenut hänet ja että tämä kylmäverisen täsmällisenä heiluttaessaan lassoaan rukoili Jumalaa, kuten mies rukoilee nähdessään rakastamansa naisen vaarassa ja tietäessään, että hänen tarmonsa ja taitavuutensa on ainoa, joka saattaa tämän pelastaa.
Hänen silmänsä sanoivat, että välimatka vieläkin oli liian pitkä. Hänen täytyi — täytyi — lyhentää sitä; ja jälleen hänen kannuksensa upposivat hevosen kylkiin niin että veri tirskui. Hänen täytyi olla tyyni — tyyni ja varma — ja nyt hänen oli toimittava — nyt!
Helen näki hevosen raivoissaan syöksähtävän eteenpäin terävien kannusten haavoittaessa sen kylkiä. Hän näki lasson lentävän miehen kädestä tämän nojautuessa eteenpäin satulassa. Se näytti lentävän kovin hitaasti ja peloittavat sarvet olivat jo lähellä häntä! Sitten hän näki ratsastajan tarttuvan oikealla kädellään satulannuppiin ja nojautuvan taaksepäin hevosen jännittäessä takajalkansa maata vasten ja heittäessä painonsa härän painoa vastaan. Lasso tiukkeni kuin teräsköysi, mutta härän pää valahti jo sivulle ja sen sarvet upposivat maahan — se kaatui miltei Helenin jalkoihin. Ja sitten, paimenen hypätessä satulasta, Helen tunsi vaipuvansa syvään pimeyteen.
Yhä vielä hilliten itsensä ja ponnistaen voimansa äärimmilleen Patches juoksi kaatuneen härän luo ja köytti sen lujasti. Mutta kääntyessään naiseen päin, joka tiedottomana makasi maassa, puhkesi nyyhkytys hänen huuliltaan ja kyynelet virtasivat hänen poskilleen. Polvistuessaan naisen viereen hän kuiskasi yhä uudelleen samaa nimeä, jonka vuosi sitten oli lausunut seistessään yksinään, tyhjin ja ojennetuin käsin Metsärajan huipulla.
Nostaen tytön käsivarsilleen Patches kantoi hänet riippumattoon, nouti vettä ja kostutti hänen ohimoltaan ja otsaansa, puhutellen lukemattomin lempinimin tyttöä, jota hän rakasti koko miehuutensa voimalla.
Hetken kuluttua Patches näki värin palaavan hänen kalpeille poskilleen. Hitaasti hän aukaisi silmänsä ja katsoi ihmetellen miestä, joka seisoi kumartuneena hänen ylitseen.
»Helen!» hän kuiskasi. »Helen!»
»Sinäkö, Larry?» sopersi tyttö. »Se olit siis kuitenkin sinä! Mutta mitä ihmettä sinä teet täällä? Minulle sanottiin, että sinun nimesi on Patches — Honourable Patches.»
Silloin mies puhkesi puhumaan. Ja kiihkeästi, miltei kuumeisesti, tulvivat sanat hänen huuliltaan.
»Olen täällä siksi, että tahdoin tulla mieheksi, jotta voisin saavuttaa sinun rakkautesi. Vuosi sitten, kun tunnustin sinulle rakkauteni ja pyysin sinua vainiokseni ja mielettömyydessäni luulin, että rikkauteni ja se asema, jonka saatoin vaimolleni tarjota, merkitsisi jotakin sinunlaisellesi naiselle, nauroit minulle. Sanoit, että jos menisit naimisiin, niin tahtoisit miehen — et rahaa etkä loistavaa asemaa. Avasit silmäni näkemään, mikä olin — tyhjäntoimittaja, räätälien muotinukke ja naisten imartelija. Sanoit minulle, ettei minulla ollut ainoatakaan ominaisuutta, joka olisi saattanut herättää todellisen naisen rakkautta. Opetit minulle, että minun kosintani oli miltei loukkaus sinua kohtaan, että sinun ystävyytesi oli samaa ystävyyttä, jota olisit tuntenut hupaisia poikaviikaria tai hemmoteltua lasta kohtaan. Et voinut edes vakavasti suhtautua rakkauteeni, niin kuin sinunlaisesi naisen tulee suhtautua voimakkaan miehen rakkauteen. Ja sinä olit oikeassa, Helen. Mutta se oli minulle katkera opetus. Lähdin luotasi enkä enää kehdannut katsoa ketään silmiin. Tunsin itseni syylliseksi — minulla ei enää ollut olemassaolonoikeutta. Nöyryytettynä pakenin kaikkia, jotka tunsivat minut — tulin tänne paetakseni siitä elämästä, joka oli tehnyt minusta sen, mikä olin — joka oli riistänyt minulta miehuuteni. Sattumalta näin täällä, Prescottin ratsastuskilpailuissa miehen — paimenen — jolla oli kaikkea sitä, mitä minulta puuttui ja mikä oli saanut sinut nauramaan minulle. Ja silloin istuessani erään yön yksinäni täällä tutkin itseäni ja taistelin vaikeimman kamppailuni. Tiesin, että olit oikeassa, Helen, ettei ollut helppoa luopua kaikesta siitä mukavuudesta ja ylellisyydestä, mihin elämässäni olin tottunut. Se ei ollut helppoa, se on tosi, mutta rakkauteni sinuun teki sen minulle helpoksi. Toivoin ja uskoin, että jos osoittaisin olevani mies, niin voisin palata luoksesi ja sinä kuuntelisit minua. Ja niin minä köyhänä ja muukalaisena ja vieraalla nimellä etsin hyödyllistä työtä, joka vaatisi suurinta miehuutta. Ja minä olen voittanut, Helen, tiedän voittaneeni. Tänään voi Patches, paimen, katsoa ketä hyvänsä silmiin. Hän kykenee valloittamaan itselleen paikan miesten joukossa ja puolustamaan sitä. Minä olen saanut takaisin sen, minkä olosuhteet ja tottumus olivat minulta riistäneet. Olen saanut miehen oikeuden palata luoksesi. Nyt käytän sitä oikeutta, Helen. Sanon sinulle uudelleen, että rakastan sinua. Rakastan sinua niin kuin —»
»Larry! Larry!» huudahti Helen hypähtäen seisaalleen ja vetäytyen kauemmaksi hänestä kuin äkkiä unesta heränneenä. »Larry, et saa! Mitä tarkoitat? Kuinka voit sanoa minulle sellaista?»
Mies vastasi yhä kiihtyneenä: »Sanon sen siksi, että olen mies ja sinä olet nainen, jota rakastan, siksi että —»
Jälleen Helen keskeytti hänet. »Vaiti, vaiti! Älä jatka! Etkö siis tiedä?»
»Mitä?» kysyi hän.
»Minun — minun mieheni», sopersi Helen, »Stanford Manning — me olemme täällä häämatkallamme.»
Hän näki miehen horjahtavan kuin äkkinäisestä iskusta ja tarttuvan viereisen puun runkoon pysyäkseen jaloillaan. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen huulensa liikkuivat kuin itsekseen loistaen Helenin sanoja. Pari kertaa hän katsahti häneen omituisen arasti ja epäillen, niin kuin ei olisi voinut uskoa sanoja todeksi.
Vaistomaisesti Helen astui askelen häntä kohden. »Larry!» sanoi hän.
»Larry!»
Helenin ääni näytti herättävän hänet jälleen tajuihinsa, ja ponnistaen viimeisen tahdonvoimansa hän seisoi suorana tytön edessä. Vanha hymy karehti jälleen hänen huulillaan. Hän nauroi tuskalleen — ivaten itseään ja kurjuuttaan.
Mutta tämä hymy viilsi Helenin sydäntä. »Oi, Larry!» sanoi hän hellästi. »Anna minulle anteeksi. Olen pahoillani. Minä —»
Patches teki torjuvan kädenliikkeen, ja hänen äänensä oli tyyni ja kohtelias. »Pyydän anteeksi, Helen. Olin typerä, kun en ymmärtänyt. Unohdin itseni hetkeksi. Oli niin odottamatonta — tavata sinut täällä. En ajatellut mitään.» Hän katsahti hevoseensa ja härkään, joka virui maassa. »Siis sinä ja Stanford Manning — kunnon Stan! Iloitsen hänen puolestaan. Ja sinun puolestasi myöskin, Helen. Minähän teidät esitin toisillenne, muistatko?»
Hän hymyili jälleen katkeraa hymyään ja lisäsi, antamatta Helenille aikaa vastata: »Jos sallit, niin vapautan sinut tuon hirviön läsnäolosta.» Näin virkkaen hän meni takaisin hevosensa luo ikäänkuin etsien lievennystä työstä, joka oli käynyt hänelle jo kotoiseksi.
Helen näki hänen irroittavan härän köysistä, hypähtävän satulaan ja ajavan sen selänteen yli, missä laaja laidun alkoi.
Hänen jälleen tullessaan pienelle aukeamalle oli Stan palannut metsältä.
Hetkisen he juttelivat vilkkaasti kuten vanhat ystävät ainakin. Mutta Helen antoi enimmäkseen miesten puhua. Stanford oli ihastuksissaan tavatessaan näin äkkiarvaamatta vanhan ystävänsä, joka vain miehen elämää tavoitellakseen oli kääntänyt selkänsä rikkauksilleen ja sille ylellisyydelle, jonka saattoi itselleen suoda, nauttiakseen seikkailujen ja ankaran työn viehätyksestä. Ja Patches, kuten hän tahtoi ystäviensä kutsuvan itseään, kertoi monta huvittavaa kaskua ja piirrettä nykyisestä elämästään, nauraen makeasti niille. Hän oli vakava vain pyytäessään heitä pitämään salassa hänen oikean nimensä.
»Ja mitä aiot tehdä, kun osasi Patchesina on loppunut?» kysyi Stanford uteliaana.
Tuokion verran Patches hymyili ivallisesti. Sitten hän vastasi kevyesti: »Yritän kai jotakin muuta yhtä järjetöntä.»
Stanford nauroi. Tämä vastaus oli niin Patchesin tapainen, mutta ei lainkaan hänen ystävänsä Larry Knightin.
»Ja mitä siihen tulee, Stan», jatkoi Patches, »niin eihän ole lainkaan sanottu, että osani, kuten sitä kutsui, koskaan loppuu. Se on ainakin varma, etten enää koskaan tule siksi, mikä ennen olin. Se Larry, jonka tunsit Clevelandissa, ei lainkaan ole minä. Luulen, että hän on kokonaan kuollut — rauha hänen tomulleen! Maailma on avara ja miehelle riittää aina työtä!»
Phil Actonin ilmestyminen rinteelle, mistä Patches ensiksi oli syöksynyt hurjan härän jäljessä, keskeytti keskustelun.
»Esimieheni!» sanoi Lawrence Knight ystävilleen, Risti-Kolmion päällysmiehen pysähdyttäessä hevosensa rinteelle ja luodessa katseensa aukeaman yli. »Olkaa varovaisia älkääkä antako hänen aavistaa, että olette ennen nähnyt minut.»
»Tunnen hänet», sanoi Stanford. Sitten hän huusi ratsastajalle:
»Päivää, Acton, tulkaahan toki hiukan juttelemaan kanssamme!»
Phil ratsasti alas ja pudisti sydämellisesti Stanfordin kättä. Hänet esitettiin rouva Manningille, jota hän tervehti hiukan hämillään. Sitten hän loi Patchesiin merkitsevän katseen ja virkkoi: »Hauska tavata teitä, herra Manning, mutta minulla ei tosiaan nyt ole aikaa jutella. Herra Baldwin lähetti minut muutamien miesten kanssa tänne ottamaan kiinni joitakin karanneita härkiämme.» Kääntyen Patchesiin päin hän jatkoi: »Kun sinä et palannut, niin ajattelin, että sinulle varmaan oli tapahtunut jotakin, ja lähdin etsimään sinua. Se härkä, jota seurasit, pääsi karkaamaan sinulta, vai mitä?»
Helen keskeytti hänet nopeasti. »Oi, herra Acton, ette tosiaan saa syyttää herra Patchesia siitä, mitä tapahtui. Se kävi niin että —» Hän vaikeni kykenemättä selittämään tilannetta.
Stanford selitti muutamin sanoin Philille, mikä vaara oli hänen vaimoaan uhannut ja kuinka Patches oli hänet siitä pelastanut.
»Se oli hyvin tehty, Patches», sanoi Phil sydämellisesti, »oikein hyvin tehty. Olen pahoillani, herra Manning, että satuimme juuri nyt tulemaan tänne häiritsemään teitä ja rouvaanne. Mutta perjantaina lähdemme kotiin, ja minä sanon pojille, että he siihen mennessä pysyttelevät poissa täältä.»
Molempien Risti-Kolmion miesten mennessä hevosiensa luo kuulivat Helen ja Stanford Philin kysyväni »Mutta missä härkä on, Patches?»
»Päästin sen menemään», vastasi Patches.
»Päästit menemään!» huudahti Phil. »Kun jo olit saanut sen kiinni! Mitä ajattelit?»
Patches tuli hämilleen: »Sitä en tosiaan tiedä.»
»Tahtoisinpa tietää, minkä vuoksi luulet meidän olevan täällä», sanoi Phil terävästi. »Menetät ensiksi pari kolme tuntia juttelemalla noiden ihmisten kanssa ja annat minun hakea itseäsi. Päälle päätteeksi päästät härän menemään, vaikka olit jo saanut sen kiinni. Näyttää siltä, kuin olisit sekaisin päästäsi, muuta en osaa sanoa.»
»Pelkäänpä sinun olevan oikeassa, Phil», vastasi Patches nöyrästi.
Helen katsahti suuttuneena mieheensä, mutta Stanford nauroi.
»Ajattelehan», hän sanoi, »että Larry Knight antaa tavallisen härkäpaimenen hypätä nenälleen!»
Mutta Patches ei ollut niinkään rauhallinen kuin näytti. Kärjistynyt tilanne oli jännittänyt äärimmilleen hänen itsehillintänsä, eikä hänen ollut helppoa ystäviensä läsnäollessa ottaa vastaan esimiehensä moitteita.
»Taitaa ollakin parasta, että lähetän tänä iltana sinut kotiin
Bobin sijasta», pitkitti Phil heidän noustessaan ratsaille. »Sano
Will-sedälle, että hän lähettää tänne kärryt ja kolme miestä ja että me
perjantaina palaamme kotiin: Ja muistakin tulla huomenna takaisin.»
»Lähdenkö nyt?»
»Kyllä, heti!»
Patches kannusti hevostaan ja ratsasti tiehensä, Philin hävitessä rinteen toiselle puolelle, mistä oli tullutkin.
Kun paimenet olivat hävinneet näkyvistä, nojautui Helen mieheensä.
Syleillessään vaimoaan mies ihmeekseen näki hänen itkevän.
»Mikä nyt on, tyttö-kulta?» kysyi hän.
Mutta Helen vastasi nyyhkytysten lomasta, painautuen miehensä rintaa vasten: »Ei mitään — älä välitä siitä, Stan. Olen vain niin suunniltani.»
Ja Stanford ajatteli, että vaimon hermot olivat vain kiihtyneet koetusta vaarasta.
Tunnin verran Patches ratsasti kotiinpäin välittäen ympäristöstään vain sen verran kuin oli pakko pysyäkseen oikeassa suunnassa. Pensaiden ja tiheikköjen läpi, laaksojen ja virranuomien poikki ja ylös kallioisia rinteitä hän antoi hevosensa laukata käyttämättä tuskin lainkaan suitsia tai kannuksia.
Hämärä alkoi laskeutua maille hänen saapuessaan kukkulalle, jolta saattoi etäisyydessä erottaa Risti-Kolmion punaiset katot. Siellä hän pysähdytti hevosensa ja istui kauan liikkumattomana satulassa luoden katseensa yli maan, joka oli tullut hänelle rakkaaksi ja kotoiseksi.
Mutta hän ei nähnyt läntisen taivaan vaihtuvia värisointuja, ei huomannut yhä piteneviä varjoja, ei muistanut yön lähenevän. Nähdessään etäisen täplän, joka vuotta aikaisemmin oli tarjonnut hänelle suuria mahdollisuuksia, kun hän Metsärajalla oli nähnyt kahden tien aukeavan edessään, hän tunsi jälleen joutuneensa elämän tienristeykseen. Aurinko oli laskenut niiden toiveiden ja haaveiden yli, jotka hänen ankaran koetusvuotensa ensimmäisinä viikkoina olivat rohkaisseet ja innoittaneet häntä.
Kun Stanford Manning oli kysynyt: »Mitä aiot tehdä, kun osasi Patchesina loppuu?», oli hän vastannut, että mies, jonka tämä entisinä päivinä oli tuntenut, nyt oli kuollut. Oliko se uusi mies, joka oli astunut vanhan sijaan, myöskin kuoleva? Ja vaistomaisesti Patches kääntyi ja palasi takaisin samaa tietä, jota oli tullut.
Kun ilta oli laskeutunut maille ja tuikkivat tähdet ja räiskyvä nuotiotuli, joka sai varjot väikkymään edestakaisin pienellä aukeamalla, valaisivat pimeää maisemaa, juttelivat Helen ja Stanford tulen ääressä istuen vanhasta ystävästään Larry Knightistä. Mutta jutellessaan he eivät tienneet, että matalan selänteen takana seisoi yksinäinen mies, joka oli jättänyt hevosensa ja ryöminyt pensaikon läpi korkeimmalle kohdalle, mistä voi nähdä aukeamalle.
Maatessaan pimeällä rinteellä mies saattoi nuotioroihun valossa nähdä heidät molemmat riippumaton luona. Hän saattoi kuulla heidän ääniensä hiljaisen soinnun ja silloin tällöin jonkin naurahduksen. Mutta vain mies nauroi, sillä Helenin mieli ei ollut hilpeä tänä iltana. Sitten hän näki Stanfordin menevän telttaan ja jälleen palaavan nuotion luo, ja pian kaikui Helenin kitaran hiljainen, hillitty soitto; sitten kuului hänen äänensä pehmeänä ja tummana, kun hän lauloi lemmenlaulua toverilleen. Myöhemmin, kun nuotion tanssivat liekit olivat sammuneet punaisena hehkuvaan hiillokseen, näki hän heidän käsikkäin menevän telttaan. Sitten oli kaikki hiljaista. Tulen punainen hehku tummeni ja pimeys peitti kaiken. Mutta pimeässäkin mies saattoi nähdä vaalean täplän — valkoisen teltan.
»Getsemane», sanoi Rovasti minulle kerran, kun istuimme yhdessä ja keskustelumme oli kosketellut monia eri asioita, »Getsemane ei ole mikään paikka, se on jotakin, joka tapahtuu. Missä ikinä mies taistelee omaa itseään vastaan, siellä on Getsemane. Kenties hän ei silloin sitä tiedä; kenties hän ei taistellessaan ehdi ajatella, mitä se hänelle merkitsee, mutta myöhemmin hän tietää. Ja voittipa hänessä kumpi voima hyvänsä, jälkeenpäin hän tietää, että se oli hänen elämänsä suuri taistelu.»