XIV LUKU.
Lähteen partaalla.
Kun Prescottin juhla oli ohitse ja Manningit olivat lähteneet viettämään kuherruskuukauttaan Graniittiylängölle, palasi Kitty Reid Williamson Valleyhin tuntien, että samalla kun hänen suhteensa Philiin oli katkennut, oli hänen viimeinenkin kiintymyksensä kotilaaksoon saanut ankaran kolahduksen. Ei kestäisi enää kauan, ennen kuin kartano myytäisiin, sillä muuan välittäjä oli jo tehnyt kaupat miltei valmiiksi ostajan kanssa, joka ensin tulisi katsomaan maita. Siihen mennessä Kitty päätti odottaa kärsivällisesti. Helenin käynti auttaisi häntä, ja olihan hänellä sitä paitsi seuranaan professori Parkhill. Patchesia lukuunottamatta hän mieluummin olikin professorin seurassa.
Professori ymmärsi häntä erinomaisesti. Sen hän sanoikin Kittylle monta kertaa päivässä. Professori puhui hänen kieltään, kuten Phil sanoi, hän ymmärsi, kuinka ympäristön raaka ja peittelemätön aineellisuus vaivasi ja kyllästytti tyttöä. Hän ymmärsi paremmin kuin Kitty itse, eikä väsynyt selittämästä, että hänen kaipuunsa korkeampaan älylliseen ja sielulliseen elämään oli vain seuraus hänen harvinaisista lahjoistaan ja sielunelämänsä suuresta herkkyydestä ja tunteellisuudesta. Professori iloitsi hänen kanssaan — puhtaasti ja vilpittömästi — että hän niin pian oli pääsevä vapauteen ja saava tilaisuuden älyllisten lahjojensa kehittämiseen. Tätä hän vakuutti joka päivä, ja eräänä iltapäivänä hän sanoi enemmänkin.
Se tapahtui samana iltapäivänä, jolloin Patches äkkiarvaamatta oli tavannut Helenin ja Stanfordin Graniittiylängöllä. Kitty ja professori olivat olleet käymässä Simmonsilla ja olivat kotimatkalla Risti-Kolmioon, kun professori äkkiä kysyi: »Pitääkö meidän pitää hyvin kiirettä? Täällä on niin suloista, kun ei ole ketään, joka häiritsisi yhdessäoloamme.»
»Eipä suinkaan», vastasi Kitty, »ei meillä ole polttavaa kiirettä kotiin.» Hän katsahti ympärilleen. »Voimme istuutua hetkeksi tuonne setripuiden alle, missä kerran tapasitte minut ja herra Patchesin — muistatteko, se oli silloin, kun näimme Yavapai Joen.»
»Jos luulette, että voimme jättää kärryt», vastasi professori, »niin olisi se tosiaan hauskaa.»
Kitty sitoi hevoset läheiseen puuhun, ja hetkisen kuluttua he istuivat puiden vilpoisessa varjossa.
»Neiti Reid», alkoi professori arvokkaasti ja mahtipontisesta »minun täytyy tunnustaa, että minua tuona päivänä todellakin ihmetytti teidän seurustelunne tuollaisen miehen kuin Patchesin kanssa. Suonette anteeksi, että sanon sen, mutta teidän on täytynyt huomata vilpitön kiintymykseni. Satuin myöskin eräänä päivänä näkemään teidät Prescottin puistossa hänen seurassaan. Loukkaanko teitä puhumalla siitä?»
»Ette lainkaan, professori Parkhill», vastasi Kitty hymyillen ajatellessaan, kuinka tietämätön professori oli paimenen oikeasta luonteesta. »Pidän Patchesista. Hän kiinnittää suuresti minun mieltäni, eikä minulla tosiaan ole syytä olla epäystävällinen häntä kohtaan. Eikö minun teidän mielestänne pitäisi olla ystävällinen poikiamme kohtaan?»
»Ehkä teidän pitää», huokasi professori. »Mutta minun tekee suorastaan pahaa, kun näen teidän seurustelevan tuollaisen miehen kanssa. Minusta on julmaa, että teidän pitää olla kosketuksissa sellaisten ihmisien kanssa. Minusta tuntuu hauskalta tietää, että pääsette pian vapaaksi sellaisista velvollisuuksista ja saatte valita seuranne omasta luokastanne.»
Kittyn oli varsin vaikea vastata. Hän ei tahtonut moittia Patchesia ja monia ystäviään Williamson Valleyssa, mutta hän ei liioin halunnut selittää, että Patches oli vain näytellyt professorin huviksi, sillä hän tunsi, ettei hän itse ollut aivan syytön tähän ilveilyyn. Siksi hän ei virkkanut mitään, vaan näytti vaieten yhtyvän seuralaisensa mielipiteeseen. Niin ainakin professorista tuntui, ja hän arveli Kittyn vaikenemisellaan tahtovan rohkaista häntä jatkamaan.
»Teidän täytyy ymmärtää, neiti Reid, että teidän sielullinen hyvinvointinne on minulle erittäin tärkeä. Näinä kuukausina, jotka olemme viettäneet yhdessä, on teidän läheisyytenne — sielullinen läheisyytenne, tarkoitan — käynyt minulle sanomattoman rakkaaksi. Meidän sielujemme sopusointu on rohkaissut ja innoittanut minua. Olen tuntenut itseni voimakkaammaksi ja rohkeammaksi kuin milloinkaan ennen tavoittelemaan älyllisen elämän hohtavia huippuja. Ja jollen ole erehtynyt, olette tekin tuntenut toveruutemme kohottavan teitä?»
»Se on totta, professori Parkhill», vastasi Kitty vilpittömästi. »Keskustelumme ovat olleet minulle paljon suuremman arvoisia kuin voin sanoakaan. En ole koskaan unohtava tätä kesää. Teidän ystävyytenne on suuresti vaikuttanut elämääni.»
Pieni mies väänteli itseään levottomana ja pälyili ympärilleen. »Olen vilpittömästi iloinen siitä, että minun seurani ei ole ollut teille epämieluinen. Minusta tuntuu, ettei se ole ollut, mutta — hm — tahdoin kernaasti kuulla teidän itsenne vahvistavan mielipiteeni. Minun on tunnustettava, että minun — tuota — että minun ei ole helppo sanoa sitä, mikä jo useampia viikkoja on painanut mieltäni.»
Kitty katsoi häneen hartaana kuin ainakin tiedonjanoinen oppilas, joka odottaa kunnioitettavan opettajan huulilta putoavan kalliita hedelmiä.
»Neiti Reid, miksi pitäisi kauniin ja epäilemättä erittäin hedelmällisen toveruutemme loppua?»
»En ymmärrä sanojanne, professori Parkhill», vastasi tyttö hämmästyneenä.
Tämä katsahti tyttöön. Hänen ilmeessään oli heikko — hyvin heikko — moitteen häive. »Kuinka niin, olenhan mielestäni esittänyt ajatukseni hyvinkin selvästi. Tarkoitan hartaasti haluavani, että suhteemme — suhde, jonka molemmat olemme havainneet hedelmälliseksi — jatkuisi edelleen. Olen vakuuttunut siitä, että nämä kuukaudet, jotka olemme viettäneet yhdessä, ovat riittävästi todistaneet sielujemme värähtelevän täydellisessä sopusoinnussa. Minä tarvitsen teitä, rakas ystävä. Te ymmärrätte sieluni tarpeet ja kaipuun. Minä tarvitsen teitä rohkaisemaan, innoittamaan ja auttamaan itseäni siinä jalossa työssä, johon uhraan kaiken tarmoni ja kaiken voimani.»
Nyt Kitty katsahti häneen huvittunut ilme kasvoillaan. »Tarkoitatteko, että —» hän keskeytti hämillään veren kohotessa hänen poskiinsa.
»Tarkoitan», vastasi professori varmasti. »Pyydän teitä vaimokseni. En kuitenkaan», hän lisäsi nopeasti, »tämän suhteen tavallisessa mielessä. Minä näet tarjoan teille sielujemme avioliittoa.»
Nuori nainen keskeytti hänet. »Vaietkaa, professori Parkhill», huudahti hän kauhistuneena.
Professori oli sekä hämmästynyt että aika tavalla pettynyt. »Onko minun käsitettävä teidät siten, että te ette vastaa tunteisiini, neiti Reid? Onko mahdollista, että olisin niin suuresti erehtynyt?»
Kitty käänsi päänsä poispäin, aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta enää milloinkaan katsoa professoriin. »Se mitä pyydätte, on mahdotonta», hän virkkoi matalalla äänellä. »Mahdotonta!»
Kitty ei saattanut estää vastenmielisyyden tunnetta nousemasta mieleensä, niin urheasti kuin hän koettikin taistella sitä vastaan. Ja miksi, hän kysyi itseltään, miksi herätti tämän miehen kosinta hänessä sellaista vastenmielisyyttä ja inhoa? Hänhän oli kuuluisa tiedemies, tunnettu ja ihailtu. Hänen vaimollaan olisi ilman muuta pääsy siihen elämään, jota Kitty hartaasti kaipasi ja jonka vuoksi hän oli valmis uhraamaan syntymäkotinsa ja vanhat ystävänsä. Professori oli esittänyt kosintansa valituin ja älykkäin sanoin. Hän oli tulkinnut ajatuksensa kielellä, jota Kitty ylpeänä oli luullut ymmärtävänsä ja jolla he usein olivat keskustelleet keskenään, mutta yhtäkaikki hän tunsi itsensä nöyryytetyksi ja loukatuksi. Oli kuin professori tarjoamalla hänelle avioliittoa puhtaasti älyllisen ja sielullisen yhdyselämän perusteella olisi loukannut naista. Ja ihmetellen Kitty totesi, ettei hänestä ollut tuntunut sellaiselta Philin tunnustaessa hänelle rakkauttaan. Hän oli ollut ylpeä ja iloinen tietäessään voittaneensa Philin kaltaisen miehen rakkauden, vaikkakaan ei voinut lupautua hänen vaimokseen. Ja tällä samalla paikalla, jonka professori oli valinnut tunnustuksilleen, oli Patches sanonut hänelle, että hän aikoi vaihtaa elämän parhaan ja kauneimman todellisuuden turhiin saippuakupliin — että hän aikoi heittää pois sisuksen ja tyytyä tyhjiin kuoriin. Tätäkö Patches oli ajatellut?
»Minua surettaa, neiti Reid», virkkoi professori, »että ne puhtaat ja ylevät tunteet, joihin olen vedonnut, eivät näytä herättävän vastakaikua teidän sielussanne. Minä —»
Jälleen tyttö keskeytti hänet kärsimättömällä kädenliikkeellä: »Älkää jatkako, professori Parkhill. Minä — minä pelkään kaikesta huolimatta olevani hyvin matalalla tasolla. Tulkaa, meidän on aika palata kotiin.»
Koko iltapäivän ja illan Kitty oli levoton ja hajamielinen. Hän tahtoi nauraa professorin hullunkuriselle kosinnalle, mutta hänen poskensa hehkuivat vihasta ja hän olisi tahtonut itkeä häpeästä ja nöyryytyksestä. Ja hänen sielussaan soi kaiken aikaa sama kysymys: eikö professorin ehdotus ihanteellisesta avioelämästä ollutkin hänen edustamiensa sivistysaatteiden johdonmukainen seuraus — aatteiden, joiden harras ihailija Kitty tähän päivään saakka oli ollut? Mutta jos hän tosiaan piti professorin ja hänen kaltaistensa ihmisten edustamaa sivistystä niin ihailtavana — paljon korkeampana sitä elämää, johon Phil Acton kuului — miksi ei hän silloin tuntenut itseään ylpeäksi sen sijaan, että tunsi olevansa nöyryytetty tunteesta, jota ei edes voinut sanoa rakkaudeksi. Miksi ei hän ollut tuntenut itseään nöyryytetyksi silloin, kun Phil pyysi häntä vaimokseen? Saattoiko sittenkin olla olemassa jotakin, joka kaikesta huolimatta oli yläpuolella sen sivistyksen, mitä hän oli pitänyt elämän suurimpana ihanteena? Saattoiko Granite Mountainin maassa sittenkin olla jotakin, joka oli yläpuolella kaiken, minkä hän koulussa oli saanut oppia, aivan kuin Granite Mountain itse suurenmoisuudessaan ja jykevässä kauneudessaan kohosi ylväimpienkin ihmiskäden pystyttämien rakennusten yli?
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun Kitty, yhä valveilla ja rauhattomana, kuuli kavioiden kapsetta pihalta. Ratsastaja oli Patches, joka palasi kotiin pitkältä retkeltään.
Väsyneenä ruumiiltaan ja sielultaan päivän koettelemusten jälkeen Patches painui vuoteeseen. Hänen tehdessään aamulla Rovastille ilmoituksensa yritti tämä nähdessään hänen kasvojensa ilmeen saada hänet jäämään päiväksi kartanoon. Mutta Patches ei suostunut siihen. Phil odotti häntä, ja hänen oli palattava Graniittiylängölle. Syötyään aamiaisensa hän lähti matkaan.
Hän oli jo ehtinyt Minttu-uomalle saakka ja pysähtynyt juottamaan hevostaan ja virkistämään itseään raikkaalla vedellä, kun kuuli jonkun nopeata laukkaa ratsastavan samaa tietä, jota äsken itse oli tullut. Hetkistä myöhemmin ilmestyi Kitty näkyviin.
Nähdessään Patchesin lähteen partaalla tyttö heilutti kättään tervehdykseksi. Ja vastatessaan tervehdykseen ja nähdessään hänen lähestyvän tunsi Patches iloitsevansa hänen tulostaan. Heidän vilpitön, uskollinen ystävyytensä, joka oli alkanut heti ensi näkemältä Kittyn osoittaessa ystävällistä mielenkiintoa nahkapoikaa kohtaan, antoi hänelle turvallisen ja mieluisan tunteen. Väsyneenä ja alakuloisena hän tervehti tyttöä lämpimästi ja iloisena, niin että Kitty punastui mielihyvästä.
»Näin teidän lähtevän pihalta», sanoi Kitty, »ja päätin lähteä mukaanne Graniittiylängölle tervehtimään Manningeja. He pyysivät minua tulemaan tällä viikolla, ja minun mielestäni he ovat saaneet tarpeeksi nauttia kuherruskuukaudestaan. Tehän tiedätte, missä he oleskelevat?»
»Tiedän», vastasi Patches. »Nain heidät eilen. Mutta tulkaahan juomaan.
Te olette ratsastanut hyvää vauhtia!»
»Tahdoin tavata teidät niin pian kuin suinkin», nauroi Kitty hypätessään kevyesti satulasta. »Mutta te saitte hyvän etumatkan minun satuloidessani Midnightiani. ‘Onpa tämä ihana paikka! Mutta minua janottaa tosiaan vallan kauheasti.»
»Valitan, ettei minulla ole millä ammentaa», virkkoi Patches ja nauroi hilpeätä naurua tytön vastatessa: »Unohdatte, että olen tottunut maan tapoihin.» Ja heittäen maahan leveän hattunsa hän kumartui juomaan lähteestä, kuten Patcheskin oli tehnyt.
Patchesin katsellessa tyttöä välähti muuan ajatus hänen mielessään — niin tavaton ja odottamaton, että hän ei edes uskaltanut ajatella sitä loppuun.
»Puhukaapa vielä jumalien nektarista!» huudahti Kitty hengähtäen syvään ja kohottaen hymyilevät kasvonsa Patchesia kohden. Ja jälleen hän kumartui juomaan.
»Ja nyt, herra, olkaa ystävällinen ja tuokaa minulle kimpullinen kaisloja. Teemme niistä mukavan istuimen itsellemme tuonne siimekseen ja välitämme vähät Granite Mountainista, Manningeista ja teidän paimenistanne.»
Patches kävi noutamassa aimo kimpullisen kaisloja ja ojentautui pitkäkseen ruohoon korkean sykomorin alle Kittyn istuutuessa hänen viereensä. Siinä hän lojui selällään kädet ristissä niskan alla ja silmäili kotkaa, joka näkyi pienenä mustana pilkkuna sinisellä taivaalla. Hetkisen kuluttua hän näytti kokonaan unohtaneen seuralaisensa.
Kitty nojautui häntä kohden ja piti kaislan latvaa hänen silmiensä edessä. »Minulla ei ole penniäkään mukana», hän sanoi, »mutta annan tämän teille ajatuksistanne.»
Patches kohottautui nopeasti istumaan. »Sekin olisi liian suuri hinta minun ajatuksistani. Mutta te ette ole kertonut minulle, mitä ystävällemme professorille kuuluu? Eikö leiliä ole paha omatunto, kun näin hylkäsitte hänet?»
Kitty kohotti torjuen molemmat kätensä. »Vaietkaa, Patches, vaietkaa! Uh! kunpa tietäisitte, kuinka virkistävää on taas olla oikean miehen seurassa!»
Patches nauroi.
»Vahinko, että Phil on Graniiltiylängöllä. Unohdin sanoa teille, että hän tietää Manningien oleskelupaikan aivan yhtä hyvin kuin minäkin.»
Nämä sanat eivät nähtävästi miellyttäneet Kittyä. Sitten hän vastasi vakavasti: »Kenties minun pitäisi sanoa teille, Patches — mehän olemme olleet niin hyviä ystäviä, te ja minä — Phil —»
»Niin?»
»Phil ei merkitse minulle mitään, Patches. Tarkoitan —»
»Te tarkoitatte sillä tavoin kuin hän tahtoisi?» auttoi Patches huomattavan innokkaasti.
»Niin.»
»Ja te olette sanonut sen hänelle, Kitty?» Patches kysyi kiihkeästi.
»Niin — olen sanonut sen hänelle.»
Patches oli hetken vaiti. »Phil raukka», hän sanoi hiljaa. »Nyt käsitän. Ajattelinkin, että jotakin sellaista oli tapahtunut. Hän on miesten parhaita, Kitty.»
»Tiedän — tiedän», vastasi Kitty kuin haluten lopettaa tämän puheenaiheen. »Mutta siitä ei yksinkertaisesti saattanut tulla mitään.»
Patches katsoi häneen kiihkeästi, tummissa silmissään ilme, jota Kitty ei milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Patchesin mieli oli kuohumistilassa. Heidän jutellessaan ja nauraessaan oli ajatus, joka yllättävänä oli välähtänyt hänen mieleensä hänen tuntiessaan Kittyn hilpeän ja toverillisen olemukseen tuovan hänen tuskalleen lievitystä ja lohtua, yhä lujittunut ja vahvistunut. Siitä lähtien, kun he vuosi takaperin ensi kerran näkivät toisensa, oli heidän välillään vallinnut vilpitön toveruus, joka vähitellen oli syventynyt läheiseksi ystävyydeksi. Miksi saattoikaan tämä ystävyys vielä muuttua! Patches ajatteli tytön palavaa kaipuuta siihen elämään, jonka hän hyvin tunsi, ja tiesi voivansa tyydyttää hänen sydämensä pienimmänkin toiveen ja kuitenkin suojella häntä maailman vaaroilta ja salaisilta ansoilta. Ja tähän tunteeseen yhtyi tietoisuus hänen oman elämänsä yksinäisyydestä ja autiudesta.
Kittyn sanat hänen ja Philin välisen suhteen loppumisesta poistivat esteen, joka oli häntä pidättänyt ilmaisemasta tätä ajatustaan, ja hänen tavallinen tapansa — toimia harkitsematta — osoittautui nytkin hänen seuraavissa sanoissaan: »Kauhistuisitteko, Kitty, jos sanoisin teille olevani iloinen? Iloitsevani siitä, että te sanoitte ei Philille, vaikka olenkin pahoillani hänen puolestaan?»
»Te iloitsette?» virkkoi tyttö ihmetellen. »Ja miksi?»
»Siksi, että nyt minulla on oikeus sanoa teille jotakin, jota äsken en olisi voinut sanoa. Pyydän teitä vaimokseni, Kitty. Tahtoisin täyttää teidän elämänne kauneudella ja onnella ja tyydytyksellä. Tahtoisin teidän tulevan kanssani maailmaan katsomaan sen ihmeitä. Tahtoisin ympäröidä teidät kirjallisuuden ja taiteen ihanuuksilla, kaikella sillä, mitä sydämenne ikävöi. Tahtoisin teidän tutustuvan ihmisiin, joiden ystävyys olisi ilo teille. Tulkaa minun kanssani, tyttö — tulkaa vaimokseni, ja yhdessä me olemme löytävä rikkaan ja hyödyllisen ja onnellisen elämän. Tahdotteko, Kitty? Tahdotteko seurata minua?»
Tytön kuunnellessa syvenivät hänen harmaat silmänsä ihmetyksestä ja mielihyvästä. Oli kuin olisi joku hyvä haltia äkkiä avannut hänelle oven luvattuun maahan. Sitten riemu häipyi hänen kasvoiltaan ja hän virkkoi empien: »Teette pilaa minusta, Patches.»
Kittyn lausuessa hänen nimensä nauroi mies ääneen. »Unohdin, että te ette edes tunne minua — tarkoitan, että ette edes tiedä nimeäni.»
»Oletteko siis joku valepukuinen prinssi, herra Patches?»
»En prinssi, Kitty — vain tavallinen mies, siinä kaikki. Mutta mies, joka voi tarjota teille huolettoman elämän ja kunnioitetun nimen ja kaiken, mistä olen puhunut teille. Mutta minun täytyy kertoa se teille — minä olen aina tiennyt kerran kertovani sen teille, mutta en aavistanut sen tapahtuvan juuri tänään. Nimeni on Lawrence Knight. Kotini on Clevelandissa Ohiossa. Mitä perheeseeni ja henkilökohtaiseen asemaani ja elämääni tulee, voi isänne antaa teille haluamanne tiedot. Riittää, kun vakuutan; että kykenen tarjoamaan teille kaiken, mitä olen luvannut.»
Hänen mainitessaan nimensä suurenivat Kittyn silmät jälleen. Ystävänsä ja koulutoverinsa Helen Manningin kautta hän tiesi Lawrence Knightistä enemmän kuin tämä aavistikaan.
»Mutta sanokaahan minulle», virkkoi Kitty, »mistä syystä herra Lawrence
Knight huvitteleiksen esittämällä Honourable Patchesia?»
Mies vastasi vakavasti: »Tiedän, että se teidän mielestänne mahtaa kuulua hyvin omituiselta, mutta yksinkertainen totuus on, että väsyin itseeni ja hyödyttömään elämääni. Päätin koettaa, voisinko itse ansaita itselleni paikan miesten joukossa. Tahdoin merkitä jotakin oman miehuuteni» — hän epäröi hiukan, mutta jatkoi sitten rohkeasti — »enkä rahojani ja yhteiskunnallisen asemani takia. Tahdoin olla riippumaton — elää kuten toiset miehet, omasta voimastani ja tarmostani ja työstäni. Jos olisin ilmoittanut oikean nimeni pyrkiessäni Risti-Kolmioon, olisivat tuttavani varsin pian keksineet olinpaikkani ja pieni kokeeni olisi täydellisesti epäonnistunut.»
Hänen puhuessaan olivat tuhannet ajatukset risteilleet Kittyn mielessä. Hän uskoi vilpittömästi tyttövuosiensa rakkauden Philiin olevan lopussa. Tämä mies oli Patchesina saavuttanut hänen kunnioituksensa ja kiintymyksensä, ja hänen ilmeinen sivistyksensä herätti hänen ihailuaan. Hän tunsi, että hän oli kaikkea, mitä Phil, ja vielä enemmän. Kuunnellessaan hänen kosintaansa Kitty ei ollut tuntenut pienintäkään häivettä siitä vastenmielisyydestä ja kauhusta, joka hänet oli vallannut vastaanottaessaan professori Parkhillin tarjouksen. Hänen äskeinen kokemuksensa estetiikan jalon esitaistelijan kanssa oli herättänyt eloon kaikki hänen naiselliset vaistonsa, ja ne vetivät häntä tämän voimakkaan, ryhdikkään miehen puoleen, jonka kosinnasta kuka nainen hyvänsä olisi saattanut ylpeillä. Ja lisäksi oli elämä, jonka hän tiesi tämän miehen saattavan hänelle tarjota ja jonka hän nyt saattaisi saavuttaa ilman vanhempiensa suurta uhria — kotikartanon myymisiä — tärkeä tekijä Lawrence Knightin tarjouksessa.
»Se olisi ihanaa», sanoi hän verkalleen. »Minä olen paljon haaveillut kaikesta siitä.»
»Te seuraatte minua, eikö niin? Annatte minun täyttää kaikki toiveenne — tulette kanssani siihen elämään, jota niin hartaasti kaipaatte?»
»Tahdotteko minut todellakin, Patches?» kysyi Kitty arasti, ikäänkuin hänen mielessään vielä olisi ollut epäilyksen varjo.
»Kernaammin kuin mitään muuta maailmassa», väitti mies. »Sanokaa, että tahdotte, Kitty. Sanokaa, että tahdotte tulla vaimokseni.»
Vastaus tuli hitaasti ja vielä kuin kysyvänä: »Tahdon.»
Kitty ei huomannut, että Patches ei ollut lausunut sanaakaan rakkaudesta. Oli niin paljon muuta, joka kiinnitti hänen huomionsa. Mies ei liioin huomannut, että Kittykään ei ollut lausunut tätä sanaa, joka oikeassa merkityksessään sisältää elämän täydellisimmän onnen, pyrkimykset ja saavutukset, menestykset ja voitot, uhraukset ja murheet — sanan syvimmässä mielessä koko elämän.