XV LUKU.
Setririnteellä.
Kittyn ystävät ilostuivat suuresti hänen saapuessaan Graniittiylängölle. Järkyttävä tapahtuma, joka oli ollut niin vähällä muuttua murhenäytelmäksi, oli jollakin tavoin himmentänyt Graniittiylängön viehätystä, ja Kittyn saapuminen auttoi hajoittamaan pilven, joka viime päivinä oli synkentänyt heidän elämäänsä.
Ei ollut vaikeata taivuttaa Kittyä jäämään kauemmaksi kuin hän alkuaan oli ajatellut ja lähtemään yhdessä heidän kanssaan Prescottiin. Sieltä Stanfordin täytyi lähteä työhön kaivoksilleen ja Helen aikoi seurata Kittyä Risti-Kolmioon, kuten oli luvannut. Risti-Kolmion miehet veisivät kotiin lähtiessään Kittyn hevosen mukanaan, ilmoittaisivat hänen vanhemmilleen viipymisestä ja pitäisivät huolla siitä, että Reidin auto sovittuna päivänä lähtisi Prescottiin noutamaan nuoria naisia.
Kitty ei saattanut edes Helenille kertoa kihlauksestaan Lawrence Knightin kanssa — taikka Patchesin, kuten hän aikoi sanoa tätä siihen saakka, kunnes paimen itse arvelisi ajan tulleen ilmoittaa oikean nimensä. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä — tulevaisuus näytti loistavalta, niin paljon Kittyn rohkeimpiakin unelmia suuremmalta, että hän tuskin saattoi uskoa sitä todeksi. Sitä paitsi hän ehtisi kotona kartanossa kertoa kaikesta Helenille. Ja hän vaati myöskin Patchesilta, ettei tämä puhuisi hänen isänsä kanssa, ennen kuin hän itse oli tullut kotiin.
Phil poikineen saapui Risti-Kolmioon päivää aikaisemmin kuin Kittyn ja Helenin oli määrä palata Prescottista. Heti kotiin tullessaan he saivat kuulla uutisia: Professori Parkhill oli lähtenyt Williamson Valleysta -ja Pata-Koukku-S kartano oli myyty. Reidin odottama ostaja oli saapunut samana päivänä kuin Kitty lähti Graniittiylängölle ja kauppa oli tehty siekailematta. Mutta Reid ei aikonut luovuttaa kartanoa uudelle omistajalle, ennen kuin karjankierroksen jälkeen.
Miesten istuessa illalla Rovastin kanssa pähkinäpuiden alla keskustellen laakson tapahtumista ja varsinkin naapurikartanon uudesta omistajasta, vetäytyi Phil pikku Billyn kanssa hiukan syrjään ottaen osaa keskusteluun vain silloin tällöin, kun hänen oli pakko sanalla tai parilla vastata johonkin hänelle tehtyyn kysymykseen. Kun rouva Baldwin lähetti pikku Billyn vuoteeseen, livahti Phil yksinään hämärään eivätkä miehet nähneet häntä, ennen kuin seuraavana aamuna. Kun aamiainen oli syöty, antoi hän lyhyesti tarpeelliset ohjeet miehilleen ja ratsasti pois.
Ymmärtäen Philin mielialan antoi Rovasti hänen lähteä virkkamatta sanaakaan. Rouva Baldwinille hän sanoi: »Anna hänen olla yksinään, Stella. Ei poikaa vaivaa mikään. Mutta hänen täytyy päästä laitumelle taistellakseen taistelunsa. Luulen hänen lähtevän katsomaan villihevosia Tooheyssa. Sinne hän tavallisesti menee ollessaan apealla mielellä.»
Patches, joka oli käynyt asialla Fair Oaksissa, oli varhain iltapäivällä matkalla kotiinpäin ja oli saapunut sen lähteen läheisyyteen, jossa ensi kertaa teki tuttavuutta Nick Cambertin kanssa, kun äkkiä kuuli vasikan huutavan läheisessä metsikössä. Tuntien jo tarkoin karjakartanoelämään kuuluvat äänet hän tiesi, että vasikka oli hädässä.
Patches käänsi hevosensa syrjään ja ratsasti ääntä kohden. Samassa hän huomasi ohuen savun tunkeutuvan puiden lomitse. Hän pysähdytti heti hevosensa, laskeutui satulasta, sitoi hevosensa puuhun ja jatkoi matkaa jalan, hiljaa ja varovaisesti. Pian hän taas kuuli ääniä. Vasikka huusi tuskasta ja pelosta ja tuuli toi palaneiden karvojen tuoksun hänen nenäänsä. Joku oli parhaillaan merkitsemässä vasikkaa.
Kenties oli kaikki niin kuin olla piti — kenties ei. Patches oli aseeton, mutta hänelle ominaisella huolettomuudella hän ryömi hiljaa eteenpäin pensaikon läpi siihen suuntaan, mistä savu ja äänet tulivat.
Hän ei ollut vielä päässyt kokonaan pensaikon läpi, kun kuuli jonkun, nopeasti ratsastavan poispäin. Taivuttaen oksia erilleen hän yritti nähdä vilahduksen ratsastajasta, mutta liian myöhään — tämä oli jo hävinnyt puiden taa. Mutta pienellä aukeamalla keskellä metsikköä hän näki Yavapai Joen seisovan vasikan vieressä, jolla oli vastapoltettu Neljä-Viiva-M:n merkki kyljessään ja Tailholtin merkit korvissaan.
Patches tiesi heti, aivan kuin olisi nähnyt koko toimituksen, mitä oli tapahtunut. Muiden kartanoiden paimenet kävivät harvoin näillä seuduin, ja Tailholt Mountainin miehet, tietäen Risti-Kolmion miesten olevan työssä Graniittiylängöllä, olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen. Mies, joka niin kiireisesti oli ratsastanut pois, ajoi epäilemättä parhaillaan lehmää niin pitkän välimatkan päähän, ettei se enää saattaisi palata vasikan luokse.
Mutta niin varma kuin Patches olikin siitä, mitä äsken oli tapahtunut, tuli hän kuitenkin liian myöhään, sillä hänellä ei ollut todisteita siitä, että vastamerkitty vasikka ei ollut Nick Cambertin laillista omaisuutta.
Patchesin astuessa esiin pensaikosta töllötti Yavapai Joe häneen hetkisen ällistyneenä ja syyllisen näköisenä. Sitten hän otti pari askelta hevostaan kohden.
»Odottakaahan hetkinen, Joe», huusi Patches. »Mitä hyötyä teillä olisi karkaamisesta? Minä en aio tehdä teille pahaa.»
Joe pysähtyi ja seisoi epäröiden katsoen tulijaa syrjäsilmäyksin.
»Tulkaahan tänne, Joe, puhutaan hiukan asiasta», jatkoi Risti-Kolmion mies päättävällä äänellä istuutuen matalalle kivelle lähellä pientä nuotiota. »Tehän tiedätte, ettette pääse karkaamaan, vaikka tahtoisittekin.»
»Minä en aio kertoa kenellekään mitään», sanoi Joe yrmeästi tullessaan
Patchesia kohden.
»Ettekö?»
»En, sitä en tee», vakuutti Joe. »Tuo vasikka on Neljä-Viiva-M:n omaisuutta, se on aivan varma.»
»Näen sen olevan», vastasi Patches rauhallisesti. »Mutta odotan siksi, kun Nick palaa, ja kysyn häneltä, kenen se oli, ennen kuin hän muutti sen polttomerkin.»
Hermostuneena ja kiihdyksissään lankesi Joe hänen virittämäänsä ansaan.
»Teidän olisi nyt parasta lähteä eikä ruveta tekemään Nickille typeriä kysymyksiä. Jos hän tapaa meidät juttelemassa, hän halkeaa kiukusta. Minä ja te olemme ystäviä, ja sitä varten sanon teille, että teidän olisi parasta korjata luunne hyvissä ajoin.»
»Kiitos, Joe, mutta minulla ei ole kiirettä. Kestää ainakin tunnin, ennen kuin Nick palaa, jos hän ajaa lehmän tarpeeksi kauas.»
Jälleen Joe-raukka sanoi enemmän kuin hänen olisi pitänyt. »Teidän ei tarvitse pitää huolta Nickistä. Kyllä hän ajaa sen tarpeeksi kauas. Nick ei jätä mitään sattuman varaan.»
Saatuaan täten vahvistuksen epäilyksilleen liikkui Patches varmalla pohjalla. Hän oli menetellyt varsin uhkarohkeasti sanoessaan, että vasikan polttomerkki oli muutettu. Sillä oli aivan yhtä mahdollista, että vasikka olisi ollut merkitsemätön Nickin ottaessa sen kiinni. Mutta Joen esiintyminen ja varsinkin hänen viimeinen vastauksensa ilmaisivat Patchesin osuneen oikeaan. Se tosiseikka, että vasikan polttomerkki todellakin oli muutettu, todisti ilman muuta, että se kuului Risti-Kolmiolle, sillä sen merkki oli ainoa, jonka saattoi muuttaa Neljä-Viiva-M:ksi.
Patches vaihtoi nyt äänensävyä ja virkkoi mennen suoraan asiaan: »Kuulkaahan, Joe, me saatamme yhtä hyvin puhua asiasta peittelemättä. Te tiedätte minun olevan ystävänne, enkä minä tahdo tuottaa teille harmia, mutta sitä ei voi auttaa, että te nyt olette aikamoisessa pinteessä. Minä piilottelin tuolla pensaikossa päästäkseni selville asiasta ja tiedän varsin hyvin, että tämä on Risti-Kolmion vasikka ja että te ja Nick muutitte sen polttomerkin. Te tiedätte, että se merkitsee vankeutta sekä teille että Nickille, jolleivät pojat mahdollisesti jo sitä ennen pieksä teitä pahanpäiväiseksi ilman sen enempiä muodollisuuksia.»
Patches vaikeni antaakseen sanoilleen enemmän pontta.
Joe oli valahtanut valkeaksi kuin palttina. Hän vapisi pelosta ja pälyili hevoseensa.
Patches lisäsi terävästi: »Teidän on turha yrittää karata. Voin surmata teidät, ennen kuin olette ehtinyt edes puolitiehen hevosenne luo.»
Ansassa ja avuttomana Joe katsahti rukoilevasti käskijäänsä. »Ettehän anna minun joutua vankilaan, ettehän, Patches?» uikutti hän. »Te ja minä olemme hyviä ystäviä, eikö niin? Sitäpaitsi ei hän antaisi minun joutua vankilaan, eivätkä pojat uskaltaisi tehdä minulle mitään, jos he vain tietäisivät.»
»Kenestä puhutte?» kysyi Patches. »Nickistäkö? Älkää olko typerä, Joe.
Nick joutuisi vankilaan yhdessä teidän kanssanne.»
»Minä en tarkoita Nickiä, tarkoitan häntä Risti-Kolmiossa — professori
Parkhillia. Sanon teille, ettei hän anna teidän tehdä minulle mitään.»
»Älkää uskoko sitä, Joe», vastasi Patches hetkeäkään epäröimättä. »Tiedätte aivan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei professori Parkhill enemmän kuin kukaan muukaan voisi pidättää poikia, jos he saisivat kuulla tästä. Sitä paitsi ei professori enää ole kartanossa.»
Joe-raukan pelästys oli surkea nähdä. »Tarkoitatteko, että hän — että hän on lähtenyt?» sopersi hän.
»Kuulkaahan, Joe», sanoi Patches nopeasti. »Minä voin tehdä enemmän teidän puolestanne kuin hän, vaikka hän olisikin täällä. Te tiedätte, että minä olen ystävänne ja etten tahtoisi toimittaa teidänlaistanne kunnon miestä viideksitoista tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankilaan tai vaikkapa hirteen. Mutta on vain yksi keino, millä voin auttaa teitä. Teidän täytyy tulla minun kanssani Risti-Kolmioon ja kertoa herra Baldwinille kaikki, kuinka te olette Nickin työssä ja kuinka hän pakotti teidät auttamaan itseään ja kaiken minkä tiedätte. Jos sen teette, voimme pelastaa teidät.»
»Luulen — luulen teidän olevan oikeassa, Patches», keskeytti pelästynyt miesparka. »Nick onkin kohdellut minua kuin koiraa. Ettehän anna Nickin tehdä minulle pahaa, ettehän?»
»Ei kukaan voi tehdä teille pahaa, Joe, jos nyt lähdette minun kanssani. Lupaan pitää huolta teistä ja auttaa teitä tulemaan mieheksi. Tulkaahan nyt, mutta minä päästän ensin tuon vasikan irti.»
Hänen kumartuessaan vasikan yli kuului pensaikosta ääni, joka sai hänet ponnahtamaan pystyyn.
Joe uikutti kauhusta.
Patches sanoi matalalla äänellä, mutta käskevästi. »Olkaa vaiti ja seuratkaa minua. Olkaa mies, niin minä autan teitä.»
»Nick tappaa meidät varmasti», vaikeroi Joe.
»Sitä hän ei tee, jos minä vain pääsen ensiksi käsiksi häneen», vastasi
Patches.
Mutta hän huokasi helpotuksesta nähdessään Phil Actonin ratsastavan heitä kohden setrien lomasta.
Mutta ennen kuin Patches ennätti sanoa sanaakaan, ojentautui Philin pistooli häntä kohden ja päällysmiehen ääni kaikui käskevänä:
»Kädet ylös!»
Joe nosti kätensä. Patches empi.
»Nopeasti!» virkkoi Phil.
Nähdessään ilmeen Philin silmissä Patches totteli. Mutta kohottaessaan kätensä valahti hänen kasvoilleen tumma puna, ja hänen harmaat silmänsä leimahtivat. Hänen salaperäinen esiintymisensä hänen tullessaan Risti-Kolmioon pyytämään työtä, hänen ystävyytensä Yavapai-Joen kanssa, joka oli herättänyt karjanhoitajien epäluuloa, hänen kohtauksensa Joen kanssa, josta professori oli kertonut Philille, hänen paluunsa kartanoon, kun kaikki luulivat hänen olevan Prescottissa — kaikki tämä ja monet muut asianhaarat olivat nyt kärjistyneet huippuunsa Philin löytäessä Patchesin Joen seurasta ja vastamerkityn vasikan nuotion vierestä. Patches oli tosin aseeton, mutta Phil ei saattanut olla siitä varma, koska yleinen tapa oli pitää pistoolia nahkasäärykseen pistettynä.
Mutta vaikka Patches hyvin ymmärsikin kaiken tämän, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta raivoa, kun mies, jonka kanssa hän oli elänyt niin likeisessä ystävyyssuhteessa viimeisien kolmen kuukauden aikana, saattoi uskoa hänet syylliseksi sellaiseen rikokseen ja ilman muuta kohdella häntä tavallisena karjavarkaana. Hänen oikeuden- ja kunniantuntoaan oli loukattu, ja hän päätti puolustaa itseään tätä syytöstä vastaan ja opettaa Phil Actonille, että oli raja, jonka yli hän ei sallinut tämän ystävyyden nimessä menevän. Hänen ainoa toivonsa oli voittaa päällysmiehensä sanoin, kuten hän oli Joenkin kahlinnut. Sanasodassa Phil Acton oli vasta-alkaja. Hilliten vihansa Patches sanoi kylmästi ja purevan ivallisesti, katsoen paimenta pilkallisesti hymyillen: »Sinä näytit olevan varsin varovainen vangitessasi aseettoman miehen?»
Patches näki Philin kasvoille leviävästä punasta, että sanat olivat tehonneet.
»Ei kannata olla varomaton sinunlaistesi miesten kanssa», vastasi Phil kiivaasti.
»Ei kai», pilkkasi Patches, »mutta suuren Villihevos-Philin kannattaa varmaan hyvin ansaita itselleen raukan nimi, sillä hän pelkää tulla aseettoman miehen lähelle, jollei hänellä itsellään ole pistoolia kädessään.»
Kylmät, ivalliset sanat saattoivat Philin raivoihinsa. Hurjasti naurahtaen hän pisti pistoolinsa koteloon ja hypähti satulasta. Samassa hetkessä Patches ja Joe laskivat kätensä alas, ja Joe, kummankaan sitä huomaamatta, otti muutaman askelen hevostaan kohden.
Phil seisoi nyt rauhallisena kädet ristissä rinnalla katsoen Patchesiin.
»Mitä ilveilyä tämä oikeastaan on, senkin kirottu karjavaras?» sanoi hän kylmästi. »No, ota nyt pistoolisi ja tee mitä aiot.»
Niin vihainen kuin olikin, ei Patches voinut olla ihailematta ystäväänsä, joka oli vastannut hänen purevaan loukkaukseensa näin pelottomasti. Mutta hän ei voinut poiketa suunnitelmastaan saada Phil heittämään pois aseensa.
»Ilveilijä sinä olet itse ja kerskailija lisäksi», ivasi hän. »Sinä tiedät hyvin, ettei minulla ole asetta. Sinun eleesi on hyvin komea. Paha vain, ettei se vähääkään vaikuta minuun.»
Kiroten Phil tempaisi pistoolinsa kotelosta ja heitti sen maahan.
»Niinkuin tahdot», huudahti hän syöksähtäen Patchesia kohden.
Mutta silloin tapahtui Patchesissa omituinen muutos. Niin vihainen kuin hän olikin, sai muuan ajatus hänen vihansa talttumaan.
»Seis!» huudahti hän äkkiä ja niin käskevästi, että Phil tahtomattaan pysähtyi. »Minä en voi tapella kanssasi tällä tavoin, Phil», sanoi hän, ja Phil näki jälleen tuon omituisen itsehalveksunnan hymyn hänen kasvoillaan. »Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että joudut alakynteen tapellessasi paljain käsin minun kanssani. Nyt sinä olet auttamattomasti minun vallassani, niin kuin minä olin hetki sitten sinun vallassasi. Nyt minä olen aseistettu ja sinä aseeton. Minä en voi näin tapella kanssasi, Phil.»
Vastoin Philin tahtoa Patchesin sanat tekivät häneen syvän vaikutuksen. Hän käsitti, että epätasainen taistelu ei tyydyttäisi kumpaakaan, olipa ylivoima kummalla hyvänsä.
»No niin», sanoi hän purevasti, »mitä siis aiot tehdä?»
»Ensinnäkin», vastasi Patches tyynesti, »aion kertoa sinulle, mistä syystä minä osuin olemaan täällä Yavapai Joen seurassa.»
»Minä en kaipaa sinun selityksiäsi. Kai se kuitenkin taas kuuluu sinun yksityisasioihisi», vastasi Phil kuivasti.
Patchesin onnistui hillitä itsensä. »Sinä saat yhtäkaikki kuulla selityksen», hän vastasi. »Saat uskoa sitä tai et, aivan mielesi mukaan.»
»Ja entä sitten?» kysyi Phil.
»Sitten minä noudan itselleni pistoolin, jotta saamme selvittää asiamme mies miestä vastaan milloin vain tahdot», vastasi Patches päättävästi.
Mutta kertoessaan Philille, kuinka hän oli tullut paikalle liian myöhään ottaakseen kiinni karjavarkaan ja kuinka hän juuri Philin saapuessa oli saanut Joen taivutetuksi lähtemään Risti-Kolmioon antamaan tarpeelliset todisteet Nickiä vastaan, unohti Patches, minkä vaikutuksen hänen sanansa mahdollisesti tekisivät Joeen. Molemmat Risti-Kolmion miehet olivat niin syventyneet omien väliensä selvittämiseen, etteivät kiinnittäneet huomiotaan Tailholt Mountainin miesraukkaan. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Joe oli vähitellen siirtynyt yhä lähemmäksi hevostaan. Kun hän kuuli Patchesin kertovan, ettei hänellä ollut mitään eittämättömiä todisteita, että vasikka ei ollut Nick Cambertin laillista omaisuutta, synkkenivät hänen kasvonsa kiukusta. Häntä harmitti, että Patches oli saanut hänet paljastamaan sekä itsensä että isäntänsä, ja hän keksi mielestään hyvän keinon oman nahkansa pelastamiseksi ja isäntänsä lepyttämiseksi. Hän hyppäsi nopeasti hevosensa selkään ja ennen kuin toiset saattoivat pidättää häntä, hän oli jo kaukana metsikössä.
»Siinä se nyt oli», huudahti Patches harmissaan. »Unohdin kokonaan
Joen.»
»Enpä luule hänen paljoakaan vaikuttavan asiaan», murahti Phil.
Puhuessaan Phil käänsi selkänsä Patchesille ja otti pari askelta pistooliaan kohden. Hän oli ehtinyt miltei sen luo, kun pensaikosta Patchesin takaa kuului laukaus.
Patches näki Philin horjuvan eteenpäin, ojentautuvan kuin ponnistaen viimeiset voimansa ja kääntyvän katsomaan taakseen. Philin kaatuessa syöksyi aseeton paimen Philin asetta kohden, joka yhä oli maassa. Samalla hän kuuli toisen laukauksen, ja kuula viuhui hänen kasvojensa ohitse. Philin pistooli kädessään hän ryntäsi setripuun taakse vastapäätä pensaikkoa, mistä laukaukset oli ammuttu, ja hänen juostessaan viuhui toinen kuula hänen ohitseen.
Patchesin tapaan liikkuvaan mieheen ei ole helppo osua. Mutta vielä vaikeampi on osua, kun mies on aseistettu ja puun suojassa. Silmänräpäys sen jälkeen, kun oli päässyt turvapaikkaansa, Patches kuuli kavioiden kapsetta ja tiesi, että näkymätön murhamies oli katsonut parhaaksi tyytyä siihen, mitä oli saanut aikaan, ja paeta ennen kuin Patches kenties ryhtyisi hänen kanssaan ilmitappeluun.
Kavioiden kapseen vaimetessa Patches syöksyi Philin luo.
Nopeasti tarkastaessaan Philin tilaa hän huomasi kuulan tunkeutuneen oikean hartian alapuolelle ja miehen olevan hengissä, vaikkakin tajutonna ja epäilemättä pahasti haavoittuneena.
Patches repi nopeasti paitansa sileiksi, tukahdutti verenvuodon ja sitoi haavan parhaan kykynsä mukaan. Sitten hän empi hetkisen. Kartanoon oli kolmen tai neljän mailin matka. Hän saattoi ratsastaa taipaleen edestakaisin muutamassa minuutissa. Jonkun täytyi lähteä noutamaan lääkäriä menettämättä hetkeäkään. Oli parempi jättää Phil yksinään muutamaksi minuutiksi kuin lähteä kuljettamaan häntä kotiin tässä tilassa. Seuraavassa hetkessä Patches istui Philin satulassa ja karautti kotiin hurjempaa vauhtia kuin milloinkaan oli ratsastanut.
Jim Reid oli matkalla kotiin Prescottista Kittyn ja Helenin kanssa, aivan kuten Kitty oli suunnitellut. He olivat noin kymmenen mailin päässä kotoa, kun Reid, joka ohjasi autoa, näki ratsastajan lähenevän. Hetkisen hän silmäili miestä ja sanoi sitten tytöille: »Katsokaahan, miten tuo mies ratsastaa. Nyt ei kaikki ole niin kuin olla pitää.» Puhuessaan hän käänsi auton syrjään tieltä.
Hetkistä myöhemmin hän lisäsi: »Se on Curly Elson Risti-Kolmiosta. Laaksossa on tapahtunut jotakin.» Hän pysähdytti koneen ja hyppäsi tielle, jolta Curly saattaisi nähdä ja tuntea hänet.
Curly ei tiukentanut suitsia, ennen kuin oli aivan Reidin vieressä. Sitten hän pysähdytti hevosensa niin äkkiä, että tämä oli lysähtää maahan.
Curly sanoi nopeasti; »Phil Actonia on ammuttu. Tarvitsemme pian lääkärin.»
Sanaakaan sanomatta Jim Reid hyppäsi autoon. Vaunu ajoi hiukan takaperin kääntyäkseen. Sen pysähtyessä silmänräpäyksen verran lähteäkseen eteenpäin laski Kitty kätensä isänsä olalle.
»Odota!» huudahti hän. »Minä menen Philin luo. Curly, antakaa minulle hevosenne, — te voitte lähteä isän kanssa.»
Kitty oli tuskin lopettanut lausettaan, kun paimen jo oli maassa. Ja ennen kuin auto oli päässyt lähtemään, ratsasti Kitty takaisin samaa tietä, jota Curly oli tullut.
Kitty oli tuskin tietoinen siitä, mitä oli sanonut. Paimenen ensimmäiset sanat olivat tuottaneet hänelle miltei ruumiillisia tuskaa, niin että hän oli tuntenut itsensä heikoksi ja avuttomaksi. Hänestä tuntui kuin raskas paino olisi painanut häntä maahan, ja hänen silmänsä sumenivat. »Phil Acton on ammuttu! Phil Acton on ammuttu!» Hän oli mielessään yhä uudelleen toistanut Curlyn sanoja. Sitten hänen voimansa palasivat. Hänen täytyi päästä Philin luo, — hänen täytyi rientää, rientää! Miksi hevonen juoksi niin hitaasti! Olisipa hänellä ollut oma Midnightinsa! Hän ei voinut ajatella ratsastaessaan. Hän ei ihmetellyt, ei tutkinut, ei harkinnut tunteitaan. Hän vain tunsi. Phil oli haavoittunut — Phil, poika, jonka kanssa hän pikku tyttönä oli leikkinyt, jonka kanssa oli käynyt koulua, joka oli herättänyt hänen nuoren sydämensä ensimmäisen rakkauden. Phil, hänen Philinsä oli haavoittunut, ja hänen täytyi kiiruhtaa hänen luokseen nopeasti — nopeasti!
Kittystä tuntui, että hän oli ratsastanut monta tuntia, ennen kuin saapui laitumen reunaan. Onneksi Curly oli jättänyt veräjän auki. Ratsastaessaan tuttua, vanhan Actonien kartanon ja Risti-Kolmion välistä tietä hän näki miehet. He kantoivat Philiä kotiinpäin, ja jälleen sumenivat Kittyn silmät ja hänen täytyi tarttua satulannuppiin, jottei putoaisi. Mutta tuokion kuluttua hän jälleen oli entisellään ja valmis tekemään kaiken, mitä rouva Baldwin määräsi.
Phil oli tullut tajuihinsa, kun miehet tarttuivat häneen, mutta oli verenvuodosta hyvin heikko. Vaikka Bob ajoikin mahdollisimman varovasti, oli matka miltei liian rasittava. Mutta hänen päästyään omaan vuoteeseensa ja saatuaan hiukan rauhoittavia lääkkeitä näytti hänen loistava ruumiillinen kuntonsa ja terveytensä voittavan vaaran ainakin toistaiseksi.
Rouva Baldwinin ja Kittyn puuhaillessa hetkisen toisessa huoneessa kumartui Rovasti Philin vuoteen yli ja kuunteli Philin katkonaista kertomusta siitä, mitä metsässä oli tapahtunut siihen saakka, kun hän menetti tajuntansa. Kun hän oli tarkoin painanut mieleensä kaikki tapahtuman yksityiskohdat, katsoi hän suoraan Philin vakaviin ja avomielisiin silmiin ja kysyi: »Phil, tekikö Patches tämän?»
Ja nuori mies vastasi: »Will-setä, minä en tiedä.»
Sen jälkeen hän sulki uupuneena silmänsä kuin nukkuakseen. Nähdessään Kittyn oviaukossa Rovasti kutsui hänet istumaan vuoteen viereen. Itse hän hiipi hiljaa huoneesta.
Kuin unessa oli Phil nähnyt Kittyn ratsastavan pihalle. Ja hän oli tiennyt Kittyn olevan läsnä huoneessa, jossa nyt makasi. Mutta hän ei ollut pienimmälläkään eleellä osoittanut tietävänsä hänen läsnäolostaan. Kittyn istuutuessa vuoteen viereen avasi paimen hetkiseksi silmänsä ja katsoi tyttöön. Sitten väsyneet luomet sulkeutuivat jälleen eikä Phil millään tavoin osoittanut, että oli tuntenut hänet. Hänen kalpeat huulensa sulkeutuivat tiukasti aivan kuin uusi tuska olisi raadellut häntä.
Katsellessaan miestä, joka niin kauan kuin hän saattoi muistaa, oli ollut osa hänen omasta elämästään, ja joka nyt oli sen maan rajalla, josta hän ei enää koskaan saattaisi palata, ymmärsi Kitty Reid sen totuuden, joka on suurempi kuin mikään tieto, minkä ihmiskäden pystyttämässä koulussa voimme oppia. Hän ymmärsi sydämensä suurimman totuuden. Hän ei ollut oppinut sitä kirjoista eikä koulusta, ei opettajiltaan eikä tovereiltaan. Hän oppi sen Elämän Herralta, joka rajattomassa viisaudessaan opettaa opetuslapsiaan koulussa, joka on kaikkia muita kouluja suurempi, Luonnon Koulussa. Tänä hetkenä, kuoleman läheisyyden peittäessä varjoonsa jokapäiväisen elämän tavalliset ja turhat arvot, tiesi Kitty Jumalan kirjoittamattoman lain nojalla, että tämä mies oli ainoa, joka oli määrätty hänen elämäntoverikseen. Ympäristö, olosuhteet, kaikki mitä sanomme sivistykseksi, kenties kuolemakin, saattoi erottaa heidät toisistaan, mutta mikään ei saattanut muuttaa sitä tosiasiaa, että Phil oli ainoa, jonka hänen sydämensä saattoi valita. Kumartuen miehen yli, joka hiljaa makasi vuoteessaan, kuiskasi Kitty hänelle sydämensä syvimmän tunteen.
»Tule takaisin, Phil — rakastan sinua, Phil — tarvitsen sinua — tule takaisin luokseni!»
Hitaasti Phil heräsi heikkoudestaan ja tuskastaan luoden tyttöön katseen, joka oli täynnä ihmetystä ja epäröintiä. Mutta Kittyn kasvoista loisti kirkkaus, joka karkoitti hänen epäilyksensä. Hän ei lausunut sanaakaan — sanat olivat tarpeettomia. Hän ei liioin liikahtanut, sillä hänen täytyi olla hiljaa ja pitää kiinni elämästä, joka äkkiä oli muuttunut hänelle arvokkaaksi. Mutta Kitty tiesi sanoittakin, mitä Phil olisi tahtonut hänelle sanoa, ja Philin sulkiessa jälleen silmänsä kumartui hän hiljaiseen kiitokseen.
Sitten hän nousi ja hiipi ikkunan luo. Hänen täytyi luoda katseensa maailmaan, joka nyt oli uusi ja ihana.
Pähkinäpuiden alla hän näki Rovastin keskustelevan miehen kanssa, jonka vaimoksi hän oli luvannut tulla.
Hiukan myöhemmin toi herra Reid lääkärin taloon, ja auton surina keräsi koko kartanon väen kuulemaan hänen tuomiotaan.
Rovastin ollessa Philin huoneessa lääkärin mukana ja kaikkien muiden kokoontuessa pihalle seisoi Jim Reid hiukan syrjässä muista keskustellen matalalla äänellä Bobin kanssa. Patches, joka seisoi auton takana, kuuli Bobin korottavan hiukan ääntään ja sanovan selvästi: »Siitä ei ole epäilystäkään. Siellä on vastamerkitty vasikka maassa. Hän varmaan unohti säikähdyksissään päästää sen irti tai kenties hän ajatteli, ettei siitä olisi mitään hyötyä, jos Phil pääsisi kertomaan siitä, mitä oli tapahtunut. Minun luuloni on, että Phil yllätti hänet teossa ja niin äkkiä, että hän ampui lainkaan ajattelematta; tehän tiedätte, miten harkitsematta hän toimii. Ja sitten, kun hän näki, mitä oli tehnyt ja luuli, ettei Phil kuitenkaan saattaisi jäädä henkiin, hän arveli parhaaksi jäädä tänne ja koettaa pelastautua jollakin valheella. Jos hän olisi koettanut karata, olisi asia ollut ilman muuta selvä, mutta hän on kyllin kylmäverinen pelatakseen uhkapeliä.»
Patches liikahti kuin rynnätäkseen miesten luo, mutta samassa astui lääkäri pihalle. Hänen tullessaan odottavan joukon luo hymyili Patches ivallisesti itsekseen. Sitten hän astui eteenpäin kuullakseen lääkärin sanat.
Phil voi parantua, vaikkakin se oli hyvin epävarmaa, arveli lääkäri. Haavoittuneen erinomainen terveys ja voima saattoivat pelastaa hänet, mutta ennen kaikkea oli huolellinen hoito välttämätön.
Helpotuksesta huoahtaen joukko hajaantui. Patches lähti yksinään pois.
Herra Reid, joka aikoi viedä tohtorin Prescottiin, sanoi tyttärelleen:
»Tule, Kitty, ajamme kodin kautta ja viemme sinut ja rouva Manningin
äidin luo.»
Mutta Kitty pudisti päätään. »Ei, isä. En minä tule kotiin. Stella tarvitsee minua. Helen kyllä ymmärtää sen, eikö niin, Helen?»
»Hyvä», vastasi herra Reid, jolla näytti olevan kiire. »Sano Stellalle, että äiti tulee käymään myöhemmin illalla.» Ja auto lähti liikkeelle.
Yöllä, kun herra Baldwin ja Kitty istuivat Philin vuoteen ääressä ja Patches makasi unettomana vuoteessaan ajatuksiensa vallassa, ratsasti muutamia naapurikartanon miehiä äänettömästi halki pimeän yön. Ennen kuin uusi päivä oli karkottanut tähdet taivaalta, keräytyi Pata-Koukku-S-kartanon veräjille äänetön, vakava ratsastajajoukko. Aamuhämärissä he seurasivat Jim Reidiä, joka tuli talostaan, ja ratsastivat laakson poikki Risti-Kolmiota kohti. Muuan miehisiä kuljetti hevosta, jolla oli selässään tyhjä satula. He pysähtyivät lähelle kartanon veräjää pienen kukkulan luo, Jim Reidin ja kahden muun miehen jättäessä hevosensa toisten huostaan ja piiloutuessa suuren vesialtaan taakse, niin ettei heitä saattanut nähdä kartanosta.
Helenin ja Rovastin ollessa neljännestuntia myöhemmin pihamaalla, he näkivät Curlyn juoksevan täyttä vauhtia taloon päin. Kun Rovasti kiiruhti häntä vastaan, huusi paimen kalpeana kiihtymyksestä ja vihasta: »He ovat vieneet hänet — he yllättivät hänet, kun hän oli lähdössä laitumelle.»
Helen ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut.
Kiihtyneenä hän selitti Rovastille, miten Kitty oli kertonut Philin selostaneen tapahtuman, sekä lisäsi kuiskaten Rovastille jotakin, joka sai tämän kokonaan hämmästyksen valtaan.
»Hevoseni, Curly», huusi Rovasti ja juoksi satulavajaan päin Helenin seuratessa. »Mitä tietä he ratsastivat?» kysyi hän hypähtäessään satulaan.
»Setrimetsikköä kohden, sinne, missä se tapahtui», vastasi mies.
»Tarvitsetteko minua?»
»En. Älkää sanoko mitään muille. Rouva Manning, teidän läsnäolonne voisi nyt olla tarpeen.» Ja he ratsastivat kohden setrimetsikköä.
Ratsastajajoukko, joka vei Patchesin, oli ehtinyt pienelle aukeamalle ja tehnyt lyhyet valmistelunsa. Siitä hetkestä lähtien, kun he olivat yllättäneet ja vanginneet hänet, ei Patches ollut virkkanut sanaakaan.
»No, herra», virkkoi mies, joka johti puhetta, »onko teillä mitään sanottavaa, ennen kuin käymme toimeen?»
Patches pudisti päätään ja ihmeekseen he näkivät ivallisen hymyn hänen huulillaan.
»Enpä luule niiden huomautusten, joita minulla saattaisi olla tehtävänä, tekevän suurtakaan vaikutusta herroihin», vastasi hän tyynesti. »Olisi joutavaa viivyttää teitä tarpeettoman kauan.»
Miesjoukko ei saattanut pidättää ihailun mutinaa. He olivat miehiä, jotka osasivat arvostaa tällaista horjumatonta rohkeutta.
Lyhyen hiljaisuuden aikana, joka seurasi Patchesin sanoja, syöksähtivät Rovasti ja Helen äkkiä keskelle miesjoukkoa. Ennen kuin kukaan ennätti estää, seisoi Helen Patchesin vieressä ja tarttui häntä käteen. Nopealla liikkeellä tempasi Rovasti lassonsilmukan miehen kaulasta. Vielä hetkinen, ja hän oli leikannut poikki nuoran, joka kahlehti miehen kädet.
»Kiitos», virkkoi Patches rauhallisesti.
»Älä tee sitä, Will», huudahti Jim kiivaasti. »Tämä on meidän asiamme.» Ja samaan hengenvetoon hän huusi tovereilleen: »Sitokaa hänet uudelleen, pojat», ja ryntäsi eteenpäin.
»Paikoillenne», karjaisi silloin Rovasti, ja nähdessään ankaran päättäväisyyden ilmeen rakastamansa ja kunnioittamansa miehen kasvoilla miehet pysähtyivät.
»Minä teen tämän ja teen vielä enemmänkin, Jim Reid», sanoi Rovasti varmana, ja hänen äänessään oli sointu, joka muinaisina villin lännen päivinä oli pakottanut hurjimmatkin miehet tottelemaan. »Tämä teidän kokouksenne liikuttaa nähdäkseni myöskin minua. Minä vastaan tästä miehestä. Te, pojat, tarkoitatte hyvää, mutta te olette tällä kertaa hiukan liian kärkkäitä toimimaan.»
»Me aiomme vihdoin tehdä lopun näistä Tailholt Mountainin karjavarkauksista, Will», vastasi Reid, »ja me aiomme tehdä sen nyt juuri.»
Piiristä kuului hyväksymisen murinaa.
Rovasti seisoi järkkymättömänä. »Tällä tavoin ette tee loppua mistään! Te aiotte tehdä jotakin, joka on paljon pahempaa kuin muutamien vasikoiden varastaminen. Se aika on ollut ja mennyt Arizonassa, jolloin täällä yksistään epäluulon perusteella piestiin miehiä pahanpäiväiseksi. Luulenpa, että Risti-Kolmiolla on enemmän sellaisia lehmiä, joiden polttomerkkiä on muutettu, kuin teillä kaikilla yhteensä, ja se antaa minulle nähdäkseni oikeuden olla mukana asiasta keskusteltaessa.»
»Hän on oikeassa, pojat», sanoi muuan vanhemmista miehistä.
»Tiedät minun olevan oikeassa, Tom», vastasi Rovasti nopeasti. »Sinä ja minä olemme eläneet naapureina melkein kolmekymmentä vuotta vaihtamatta milloinkaan pahaa sanaan keskenämme, ja me olemme yhdessä kestäneet monta pahaa päivää. Sinä myöskin, George, ja sinä, Henry ja sinä, Bill. Teidät muut minä olen tuntenut siitä saakka, kun olitte pikku poikia, — ja minä ja teidän isänne olemme taistelleet rauhan ja laillisten olojen saavuttamiseksi, ennen kuin te olitte edes syntyneet. Sen me teimme lastemme vuoksi. Ja nyt te luulette voivanne jättää minut kaiken tämän ulkopuolelle. Te luulette voivanne hiipiä tänne salaa, ennen kuin minä olen edes noussut vuoteestani, ja hirttää yhden paimenistani — pojan, joka on miesten parhaita. Sanomatta minulle sanaakaan te väijytte minun aitauksessani ja nostatte hitonmoisen jutun. Minä olen tullut tänne sanoakseni teille, että siitä ei tule mitään. Siitä ei tule mitään, sillä minä en salli sitä.»
Katseet maahan luotuina istuivat miehet vaieten hevostensa selässä. Jotkut murahtivat hyväksyvästi. Jim Reid virkkoi vakavasti: »Mutta kuulehan, Will. Me tiedämme, miltä se sinusta tuntuu, mutta tahdoimme säästää sinut enemmältä harmilta. Tailholt Mountainin varkaat menivät liian pitkälle tällä kertaa. Me emme voi antaa sinun vapauttaa tuota miestä.»
»Minä en aiokaan vapauttaa häntä», vastasi Rovasti.
Miehet katsoivat toisiinsa.
»Mitä sinä siis aiot tehdä?» kysyi Reid.
»Minä aion saada teidät vapauttamaan hänet», kuului yllättävä vastaus.
»Tehän hänet vangitsittekin, teidän on siis vapautettava hänet.»
Tilanteen vakavuudesta huolimatta nauroivat useat Rovastin vastaukselle — se oli niin hänen kaltaisensa.
»Panenpa parhaan härkäni vetoon, että hän sen myöskin tekee», kuiskasi muuan.
Rovasti kääntyi vieressään seisovan miehen puoleen. »Patches, kerro näille miehille, miten asia tapahtui.»
Paimenen kerrottua yksityiskohtaisesti tapahtumasta siihen hetkeen saakka, jolloin Phil ilmestyi paikalle, keskeytti Rovasti hänet. »Menehän nyt sinne ja näytä meille tarkalleen, miten kaikki tapahtui sen jälkeen, kun Phil oli tullut sinun ja Yavapai Joen luo.»
Patches totteli. Ja hänen näyttäessään heille, missä Phil oli seissyt laukauksen kajahtaessa, keskeytti Rovasti hänet uudelleen: »Odotahan hetkinen. Tom, asetu seisomaan siihen, missä Phil seisoi.»
Karjanhoitaja noudatti hänen käskyään.
Hänen asetuttuaan paikoilleen jatkoi Rovasti: »No Patches, asetu nyt siihen, missä itse olit.»
Patches totteli.
»No, ja mistä suunnasta laukaus tuli?» kysyi Rovasti.
Patches osoitti suunnan.
Rovastin ei tarvinnut kehoittaa miehiä seuraavaan toimenpiteeseen.
Kolme miestä oli jo hypännyt satulasta ja rynnännyt pensaikkoon, jota
Patches oli osoittanut.
»Täällä on tosiaan jälkiä», huusi joku. »Ja täällä», lisäsi toinen muutamia askelia etäämpänä, »tähän hän oli jättänyt hevosensa.»
»Ja nyt», jatkoi Rovasti miesten palattua pensaikosta, »minä kerron teille jotakin. Philin kertomus on täydelleen yhtäpitävä Patchesin äskeisen selostuksen kanssa. Sitä paitsi Phil sanoi minulle heti, kun kysyin sitä hänellä, ettei hän voi sanoa, kuka ampui laukauksen.»
Hän vaikeni hetkeksi antaakseen sanoilleen suuremman painavuuden.
Sitten hän esitti selityksensä, johtopäätökset.
»Asian näin ollen ei meillä ole selviä todisteita ketään vastaan. Ei voida todistaa, ettei vasikka ollut Nickin omaisuutta. Ei voida todistaa, kuka ampui laukauksen. Se saattoi olla Yavapai Joe tai joku toinen aivan yhtä hyvin kuin Nick. Phil itse pilasi hätäilemisellään koko jutun. Jollei Phil olisi ollut niin kärkäs syyttämään tätä miestä pelkkien epäluulojen nojalla, olisimme varmasti saaneet Yavapai Joelta tarvitsemamme todisteet ja voineet vihdoinkin selvittää asiat noiden varkaiden kanssa. Mutta nyt seisomme sen sijaan täsmälleen samalla paikalla kuin ennenkin. No, mihin aiotte nyt ryhtyä?»
Miehet hymyilivät häpeissään, mutta iloitsivat yhtäkaikki siitä, että uhkaava murhenäytelmä oli vältetty. He eivät suinkaan olleet kokonaan varmoja Patchesin viattomuudesta, mutta he tunnustivat, että erehdys heidän puoleltaan oli mahdollinen.
»Luulenpa Rovastin lykänneen kokouksen toiseen kertaan, pojat», arveli muuan.
»Tulkaa», virkkoi toinen. »Lähdetään kotiin.»
Viimeisen miehen hävittyä metsikköön pyyhki Rovasti hikipisarat otsallaan ja katsoi miettiväisenä Patchesiin. Sitten syttyi hyväntahtoinen väike hänen sinisiin silmiinsä, jotka hetkistä aikaisemmin olivat näyttäneet niin ankarilta ja teräksisiltä.
»Tulkaa», virkkoi hän hilpeästi, »lähdetään aamiaiselle. Stella ihmettelee varmaan, missä me viivyttelemme.»